Kahdeksas luokka päättyy, olen käynyt peruskoulun vuotta vaille loppuun. Pitikö meillä kasarilapsilla olla jo tuohon aikaan tulevaisuus selvillä? Minulla ei ainakaan ole. Aiemmat toiveammattini (kuvanveistäjä, kokki) olen jo aikoja sitten unohtanut. Kiinnostun enenevissä määrin tarinoista: tietokoneen, kirjojen tai kuvaputken välittämät kertomukset kiehtovat, mikä kyllä tarkoittaa muutakin kuin vain fiktiota. Luen paljon tietokirjallisuutta ("non-fiction" on hieno termi, jolle ei suomenkielestä ihan osuvaa vastinetta löydy) - mitä oudompaa, sen parempaa, ja oudolla tarkoitan tässä sellaisia kuin 70-luvun ufokirjat ja myyttiset kansantarinat. Taide kiehtoo minua edelleen. Pidän itseäni, ehkä osin lapsuusvuosieni fanaattisen hyönteis- ja sieniharrastuksen perusteella, luontoihmisenä, mutta kyllä jo näillä main alkaa olla selvillä, että se mikä minua todella kiinnostaa on kaikki ihmisen tekemä outous. Ihmisen tarve toteuttaa itseään, jättää jälkensä, tulkita todellisuutta omalla tavallaan. Eikä se ole vuonna 2017 vielä lakannut kiehtomasta.
Huoneeni ovea koristaa vuonna 1991 kolme julistetta. Hallitseva on supermarketin julistetelineestä bongattu suurikokoinen kynsihanskaansa esittelevä Freddy Krueger, joka pysyykin ovessa vuosikaudet vaihtuakseen vasta aivan vuosikymmenen lopulla yhtä suureen Simpsonit-julisteeseen. Yhtään Elm Street -elokuvaa en tietenkään ole nähnyt tuolloin, mutta ei sillä ole väliä - Freddy on kulttihahmo. Alapuolella on kaksi pienempää kuvaa: Mike Zeckin piirtämä Tuomari tulittamassa kahdella revolverilla jonnekin kuva-alan ulkopuolelle, ja Zzap!64:n keskiaukeamalta talteen otettu Turrican demonilauman keskellä. Tappajamiehiä massiivisine aseineen kaikki kolme. 14-vuotiaan suuruusfantasioita? Mene ja tiedä. Turrican oli hyvä peli. Tuomari oli (aluksi, ensimmäisissä Suomessa julkaistuissa tarinoissaan) hyvä hahmo. Tai ylipäätään nuo olivat kuvia jotka sattuivat julistemuodossa tulemaan vastaan, kaipa se riitti.
Millaisen todistuksen saan kasiluokalta? Ei aavistustakaan. Päiväkirjassani on viime kuun mopomerkinnän jälkeen tasan puolen vuoden breikki ennen seuraavaa kynänjälkeä, eikä dataa taida enää muualtakaan löytyä. Sen tiedän, että olin aloittanut alisuorittajanurani jo tässä vaiheessa, ja ysiluokan aikana saavutan siinä kohtalaisen mestaruuden. Viimeinenkin kipinä koulunkäyntiä kohtaan on sammunut.
24.3.17
23.3.17
Huhtikuu 1991
Muodon vuoksi valittelen päiväkirjalleni ettei kesätöitä oikein tahdo löytyä. Olen kyllä melko varma etten ole koskaan erityisen innolla sellaista hakenutkaan, mutta ehkä vanhemmilta on vihje tai pari siihen suuntaan irronnut. Tämän lisäksi valitan kaiken elämässäni olevan "ylitylsää", pari viikkoa myöhemmin olen "aivan burnout". Rankka kevät ilmeisesti. Tarkempaa dataa ei irtoa, joten tiedäpä tuosta sitten.
Kuluneen vuoden ajan olen käynyt rippikoulussa (rippi- ja autokoulu, kaksi sellaista joihin osallistumista ikäluokan mukana ei maaseudulla kukaan tule edes ajatelleeksi kyseenalaistaa), jonka puolesta on jotain pientä extraa riittänyt: on pitänyt kerätä kirkossa kolehtia ja sen sellaista. Koska olen (kuten 90% muistakin) kesäksi menossa rippileirille, ei varsinaisia oppitunteja asian suhteen ole paljoa. Muutaman kerran kokoonnumme seurakuntatalolle katsomaan kristillisiä elokuvia, jotka hämmentävät - eivät niinkään herättämällä ajatuksia kuin ylenpalttisella huonoudellaan. 70-luvulta peräisin olevat jenkkileffat ovat brutaalin huonosti näyteltyjä halpistason action-pätkiä, joissa on autotakaa-ajoja ja ammuskelua niin kuin sen ajan leffoissa nyt voisi kuvitella olevan, mutta lopussa päähenkilöiden usko Jeesukseen pelastaa. En usko että kovin moni meistä kokee herätystä näiden teosten avulla, enkä paljon muuta rippikoulusta muistakaan, sillä sanaakaan en siitä vuoden aikana kirjoita muistiin. Leiriviikolta sentään löytyy valokuvia, niiden välittämiin muistikuviin palataan tuonnempana.
Kuun puolivälissä iskee mopokuume kiitos Petrin, joka on omansa tuolloin saanut ja jolla minäkin olen saanut kierroksen pari heittää. (viittätoistahan meistä kumpikaan ei vielä ole lähimainkaan, mutta ei se ole niin tarkkaa) En ilmeisesti näe yhteyttä kesätyön ja mahdollisen mopohankinnan välillä, vaan alan valittaa vanhemmilleni sitä miten kaikilla muillakin on mopo; tämä toisaalta paikkansa pitääkin jos ei nyt ihan vielä, niin vuoden päästä viimeistään kun olemme siinä iässä että kouluunkin voi kenenkään kyselemättä mopolla mennä niin kuin ysiluokkalaisista pojista suuri osa tekee. Siellä he sitten kokoontuvat välituntisin, mopoparkissa, arvioimassa toistensa menopelejä, me kasiluokan jannut kateellisina kaukaa katsoen. Seuraavaa vuotta odottaen, sitä vapauden hurmaa ja bensankatkua jo sielussa aistien.
Kuluneen vuoden ajan olen käynyt rippikoulussa (rippi- ja autokoulu, kaksi sellaista joihin osallistumista ikäluokan mukana ei maaseudulla kukaan tule edes ajatelleeksi kyseenalaistaa), jonka puolesta on jotain pientä extraa riittänyt: on pitänyt kerätä kirkossa kolehtia ja sen sellaista. Koska olen (kuten 90% muistakin) kesäksi menossa rippileirille, ei varsinaisia oppitunteja asian suhteen ole paljoa. Muutaman kerran kokoonnumme seurakuntatalolle katsomaan kristillisiä elokuvia, jotka hämmentävät - eivät niinkään herättämällä ajatuksia kuin ylenpalttisella huonoudellaan. 70-luvulta peräisin olevat jenkkileffat ovat brutaalin huonosti näyteltyjä halpistason action-pätkiä, joissa on autotakaa-ajoja ja ammuskelua niin kuin sen ajan leffoissa nyt voisi kuvitella olevan, mutta lopussa päähenkilöiden usko Jeesukseen pelastaa. En usko että kovin moni meistä kokee herätystä näiden teosten avulla, enkä paljon muuta rippikoulusta muistakaan, sillä sanaakaan en siitä vuoden aikana kirjoita muistiin. Leiriviikolta sentään löytyy valokuvia, niiden välittämiin muistikuviin palataan tuonnempana.
Kuun puolivälissä iskee mopokuume kiitos Petrin, joka on omansa tuolloin saanut ja jolla minäkin olen saanut kierroksen pari heittää. (viittätoistahan meistä kumpikaan ei vielä ole lähimainkaan, mutta ei se ole niin tarkkaa) En ilmeisesti näe yhteyttä kesätyön ja mahdollisen mopohankinnan välillä, vaan alan valittaa vanhemmilleni sitä miten kaikilla muillakin on mopo; tämä toisaalta paikkansa pitääkin jos ei nyt ihan vielä, niin vuoden päästä viimeistään kun olemme siinä iässä että kouluunkin voi kenenkään kyselemättä mopolla mennä niin kuin ysiluokkalaisista pojista suuri osa tekee. Siellä he sitten kokoontuvat välituntisin, mopoparkissa, arvioimassa toistensa menopelejä, me kasiluokan jannut kateellisina kaukaa katsoen. Seuraavaa vuotta odottaen, sitä vapauden hurmaa ja bensankatkua jo sielussa aistien.
22.3.17
Maaliskuu 1991
Oli aika jolloin pidin suunnattomasti kaavioista ja diagrammeista. Nykyisin arvostan enemmän kaaosta, mutta vielä kymmenisen vuotta sitten olin järjestyksen mies. Niin se ikä näkyy. Joka tapauksessa tämä taipumukseni järjestää maailma palkeiksi oli olemassa jo vuonna 1991 siinä määrin vahvasti, että muistikirjaani määrittelen itseni käsitteellä "taulukko-friikki". Ei kai nyt sentään? Toisaalta äidin töistä tuomalle millimetripaperille alan maaliskuussa hahmotella käppyröitä liittyen pääasialliseen ajanvietteeseeni: alempi käyrä kertoo viikon aikana postilaatikkoon maailmalta tipahtaneiden diskettien määrän, ylemmästä näkyy paljonko olen itse laittanut kirjekuoressa matkaan. Onhan tuo toiminta kyllä melkoisen aktiivista jo keväällä -91 ollut: 17 diskettiä on enimmillään viikon aikana kertynyt tienvarre postilaatikkoon odottamaan koulusta palaajaa. Lerppuja täynnä kuuminta hottia - Hollannista, Saksasta ja Unkarista taisivat lähinnä saapua. Näistä mausta ainakin suurin osa omista kontakteistani oli kotoisin - Bastiaan, Terry, Zotmund, mitäköhän teille kaikille nykyään kuuluu? Olisipa joku sellainen systeemi että voisi etsiä ihmisiä maailmalta ihan vaan nimellä.Toisaalta niin friikiksi kuin itseni laskenkin, en jaksa tuota taulukointia kovin montaa viikkoa, joten se siitä sitten. Kun mietin mitä muuta tuona keväänä puuhaan, tulee mieleen sarjakuvat. Vieläkö niitä luin? Internetin ihmemaasta selvisi vuoden 1991 kotimaisia Marvel-julkaisuja selatessa että kyllä hyvinkin; kaikki tuolloin ilmestyneet neljä lehteä ovat minulle kotiin kannettuna tulleet, joskin Hämähäkkimiehestä feidaan tämän vuoden aikana jo ulos. Yhtenä syynä on mies nimeltä Todd McFarlane, jonka piirrosjälkeä en kerta kaikkiaan siedä. (nykysilmin katsottuna itse asiassa pidän siitä aika tavalla) Hämis tuntuu muuttuneen tarinoiltaan lapsellisemmaksi ja toisaalta kuvitukseltaan... No, en edes tiedä miksi. Parodiaksi? Joonaksen kanssa kirjoitamme Mail-Manille kirjeitä joissa toivotamme McFarlanen helvettiin lehden sivuilta.
Noista kirjeistä muuten. On toki tiedossa että elämä on vain helminauhana toisiaan seuraava sarja häpeän hetkiä, ja silti nuo Mail-Manille tykitetyt mielenhäiriöiset kirjeet ja sarjakuvat kuumottavat näin keski-iässä ajateltuna. Luin taannoin Mail-Manin tuoreehkon haastattelun, josta kävi ilmi, että mies ei itse asiassa ollut paljon lukijakuntaansa vanhempi tuolloin. Luulimme häntä huru-ukoksi. Rispektit ja anteeksipyynnöt herralle näin jälkikäteen.
Kuun puolivälissä naputtelen kirjoituskoneella talteen unen, jonka teippaan muistikirjani väliin. Se sijoittuu taloon jossa asuin elämäni ensimmäiset kuukaudet ja on täynnä 70-lukuisia esineitä ja vaatteita. Neljätoistavuotiaana alan siis jo sisäistä nostalgikkoani herätellä.
19.3.17
Helmikuu 1991
Vaikka aika kuluukin kuusnelosen diskettejä kopsaillessa, nostaa päätään myös ihmisen synnynnäinen tarve olla luova, ja joskus vuoden 1991 ensikuukausien aikana alamme Joonaksen kanssa lisätä toisillemme demojen ja muun postintuoman sälän lisäksi disketintäytteeksi myös novellimaisia tarinoita, "bookkeja", kuten niitä nuorekkaasti kutsumme. Kumpikohan ne aloitti? Ehkä bookkien evoluutio oli vaiheittaista; joka tapauksessa vuoden kuluessa kirjoitamme niitä toisillemme kymmeniä. Tarinat ovat sitä mitä nyt 14-vuotiaan populaarikulttuurin kyllästämä mielikuvitus saa aikaan, eli väkivallan ja seksikuvaston kyllästämää vinoutunutta arkiparodiaa. Päähenkilöinä olemme aina me itse, sivuhenkilöinä vilisee luokkakavereita tai aikansa kotimaisia tv-julkkiksia; itse asiassa alun arkielämästä ammentaneiden tilanteiden jälkeen keskitymmekin kirjoittamaan yhä enemmän räiskyvän humoristisia ivamukaelmia aikakauden tv-tuotannoista. Tai ainakin ne ovat muistissani räiskyvän humoristisina. En asiaa alkanut nyt tarkistamaan - joidenkin muistojen kanssa se nyt vaan on parempi vaihtoehto. Mutta onhan tämä toisaalta orgaaninen jatko niille sarjakuville, joita Joonas ja minä olemme jo vuosia yhdessä ja toisillemme piirrelleet.
Stereoissani soi helmikuussa 1991 muun muassa MC Nikke T ja Raptori. Kyllä nimittäin pyyhkivät silloiset suomiräppääjät pöytää näillä nykyisillä poskisolisteilla, näin on.
Stereoissani soi helmikuussa 1991 muun muassa MC Nikke T ja Raptori. Kyllä nimittäin pyyhkivät silloiset suomiräppääjät pöytää näillä nykyisillä poskisolisteilla, näin on.
13.3.17
Joulukuu 1990, tammikuu 1991
Kun selailee wikipediasta yli neljännesvuosisadan takaisen vuodenvaihteen tapahtumia, huomaa jotain kummallisen tuttua: maailmalla soditaan, Euroopassa myllertää, Venäjä on arvaamaton, Suomeen on virrannut ennätysmäärä pakolaisia. Ehkäpä tuollainen sukupolven mittainen väli on se, jonka jälkeen historia toistaa itsensä. Yhä uudestaan ja uudestaan, ikuisesti, päättymättä, kunnes joskus armeliaasti päättyy.
Mutta vielä mennään. Yhdistin nämä kaksi kuukautta henkilöhistoriassani yhteen päivitykseen osittain samasta syystä, miksi näistä kirjoittaminen on viivästynyt: on ollut vaikea keksiä sanottavaa, kun dataa ei ole. En koe enää tarpeelliseksi tallentaa elämääni sen paremmin tekstein kuin kuvin. Sen tiedän, että kun joulukuussa 1990 täytän 14 vuotta, saan lahjaksi joystickin, joka hankitaan Vammalan Infosta. Kyseessä lienee Wico Ergostick, jonka muistan nimenomaan synttärilahjaksi itse valinneeni. Miellyin kyseisen ohjaimeen kovasti. Se korvasi nopeasti Tac-kakkosen, Quickshot II Turbosta puhumattakaan (kummatkin kyllä säilyivät toisinaan vaadittavina kakkosohjaimina) ja pysyi luotettavana välikappaleena minun ja kuusneloseni välillä aina yhteisaikamme loppuun asti - ja ainakin vielä 2000-luvun alkuvuosina kun nepa-laitteiston viimeksi kokosin, se toimi moitteetta.
Nykyään joystick kuuluu käsitteenä historiaan ja yhdistetään pelaamiseen, mutta tuohon aikaan, kun kotikoneissa ei pahemmin hiiriohjausta harrastettu, se oli kaikkea muutakin kuin peliväline - enhän itsekään enää niin kovin aktiivisesti pelannut. Joystickillä tehtiin kaikki sellainen, jota ei näppäimistöllä saavutettu; piirrettiin kuvia, selattiin valikoita, sen sellaista. Ja jokaisella oli oma suosikkinsa. Muistan edelleen että esimerkiksi Tomilla oli paljon kohua herättänyt Terminator (kokeilikohan kukaan viedä sitä käsitavarana lentokoneeseen tuolloin?), joka oli miehekkäästä ulkoasustaan huollimatta todella delikaatti vehje. Tac-2 oli tosin vähintäänkin kakkosohjaimena jokaisella.
Tammikuusta 1991 minulla on yksi oudon selkeä muistikuva. Meillä on aamun ensimmäiset tunnit liikuntaa, odottelemme ankeassa tiiliseinäisessä käytävässä että opettaja tulisi avaamaan pukuhuoneen oven. Kun hän lopulta saapuu - Klasu, tuo suomenruotsalainen käsipalloguru - Jammu toteaa murheen murtamana: "Klasu. Irwin on kuollu."
"Ai jaa", sanoo Klasu, avaa pukuhuoneen oven ja me valumme sisään. Synkkä pakkasaamu ei paljoa tästä valaistu.
Mutta vielä mennään. Yhdistin nämä kaksi kuukautta henkilöhistoriassani yhteen päivitykseen osittain samasta syystä, miksi näistä kirjoittaminen on viivästynyt: on ollut vaikea keksiä sanottavaa, kun dataa ei ole. En koe enää tarpeelliseksi tallentaa elämääni sen paremmin tekstein kuin kuvin. Sen tiedän, että kun joulukuussa 1990 täytän 14 vuotta, saan lahjaksi joystickin, joka hankitaan Vammalan Infosta. Kyseessä lienee Wico Ergostick, jonka muistan nimenomaan synttärilahjaksi itse valinneeni. Miellyin kyseisen ohjaimeen kovasti. Se korvasi nopeasti Tac-kakkosen, Quickshot II Turbosta puhumattakaan (kummatkin kyllä säilyivät toisinaan vaadittavina kakkosohjaimina) ja pysyi luotettavana välikappaleena minun ja kuusneloseni välillä aina yhteisaikamme loppuun asti - ja ainakin vielä 2000-luvun alkuvuosina kun nepa-laitteiston viimeksi kokosin, se toimi moitteetta.
Nykyään joystick kuuluu käsitteenä historiaan ja yhdistetään pelaamiseen, mutta tuohon aikaan, kun kotikoneissa ei pahemmin hiiriohjausta harrastettu, se oli kaikkea muutakin kuin peliväline - enhän itsekään enää niin kovin aktiivisesti pelannut. Joystickillä tehtiin kaikki sellainen, jota ei näppäimistöllä saavutettu; piirrettiin kuvia, selattiin valikoita, sen sellaista. Ja jokaisella oli oma suosikkinsa. Muistan edelleen että esimerkiksi Tomilla oli paljon kohua herättänyt Terminator (kokeilikohan kukaan viedä sitä käsitavarana lentokoneeseen tuolloin?), joka oli miehekkäästä ulkoasustaan huollimatta todella delikaatti vehje. Tac-2 oli tosin vähintäänkin kakkosohjaimena jokaisella.
Tammikuusta 1991 minulla on yksi oudon selkeä muistikuva. Meillä on aamun ensimmäiset tunnit liikuntaa, odottelemme ankeassa tiiliseinäisessä käytävässä että opettaja tulisi avaamaan pukuhuoneen oven. Kun hän lopulta saapuu - Klasu, tuo suomenruotsalainen käsipalloguru - Jammu toteaa murheen murtamana: "Klasu. Irwin on kuollu."
"Ai jaa", sanoo Klasu, avaa pukuhuoneen oven ja me valumme sisään. Synkkä pakkasaamu ei paljoa tästä valaistu.
5.3.17
Kuninkaan kuiskaus
Jos Suomessa on tällä hetkellä jokin sellainen kirjailija, jonka seuraavaa kirjaa odotan aina yhtä innolla, niin se on Marko Hautala. Jaa no ehkä Johanna Sinisalo myös. Mutta ei enää Jari Tervo, jonka muutama viimeinen on osoittanut väsymisen merkkejä (tosin Matriarkkaa en ole vielä lukenut). Mutta Hautala siis: Suomen Stephen King, sanoo kustantaja, joten kai minä olen hänestä jotain pätevä sanomaan, kun itseänikin kustantaja tuolla tittelillä kutsuu. (katsokaa vaikka) Kyllä Kingin tuotanto sen verran laaja on, että meitä mahtuu tänne kaksi, tosin annan ihan mielelläni arvonimen Hautalalle.
Oli miten oli, luin miehen tuoreimman, jo kuudennen, romaanin Kuiskaava tyttö, ja sen verran se herätti ajatuksia, että sallittakoon sananen vaikken kirjablogi olekaan. Vai olenko?
Hyvät seikat ensin: Hautala on jälleen kirjoittanut kirjan, jonka kieli on soljuvaa, tapahtunut etenevät juuri oikealla tavalla koukuttavassa tahdissa, ja mikä tärkeintä: tunnelma on tälläkin kertaa tutun painajaismainen. Hänen edellinen romaaninsa Kuokkamummo oli siinä määrin mestarillinen, että vähän pelkäsin sen seuraajaan koskea - epäilin olisiko Hautalan enää tuota edellistään mahdollista ylittää. Eikä kyllä ollut, mutta ei se sentään tarkoita että Kuiskaava tyttö olisi ollut pettymys. Ainakaan kaikilta osin, mistä lisää edempänä.
Laajennan tämän kirjoitukseni käsittelemään nyt myös Kuokkamummoa täsmentääkseni miksi se on minusta edelleen Hautalan paras teos. Sillä vaikka tämä uusin lähtee varsin samankaltaisesta asetelmasta (keski-ikäinen mies vieraassa ympäristössä, yhä oudompaan vyyhteen sotkeutuen), ei Kuokkamummon tunnelma kuitenkaan saavutu. Samanlaiseen lähes lynchiaaniseen selittämättömään kauhuun ei päästä käsiksi; siinä mielessä Kuiskaava tyttö ehkä onkin juuri Suomen Kingiä, että tunnelma on suoraviivaisempi. Kuokkamummo häilyi koko lukukokemuksen ajan vainoharhan, painajaisen, unikuvien ja arjen rajapinnalla, kun taas uudempi teos on aina selkeämmin jotakin näistä. Ei se tietenkään teoksen tunnelmaa heikennä, onpahan vain erilainen, ja itse pidän enemmän aina epävarmuudesta.
Pari pienempää mutta tärkeää syytä miksi Hautalasta pidän: kirjat sijoittuvat Suomeen, mutta eivät läpikaluttuihin kaupunkeihin, vaan usein Vaasan seudulle ja muualle pohjoisen rannikkoseudulle. Hyvin eksoottista kaltaiselleni. Monessa kirjassa on käyty läpi näiden seutujen perinteitä, uskonnollista syrjäytyneisyyttä, tarinoita ja tapoja. Uskottavasti, haluan lisätä, vaikka en tiedäkään kuinka paljon näistä Pohjanmaan historian vaiheista on Hautalan omaa keksintöä. Plussa Kuiskaavalle tytölle myös tästä: teoksessa ei ole jälki- tai esipuheita, ei selventäviä taustatarinoita tai lähdeluetteloita. En tiedä onko Vaasassa tosiaan sellainen kirkonraunio tai paikallismuseo kuin tässä kirjassa. On tai ei, ei sillä ole väliä. Tämä oli fiktiota, ja sellaisena toimi hienosti.
Mutta jos nyt vielä pari negatiivistakin juttua nostetaan esiin. (ja varoitus, tämä kappale sisältää kohtalaista juonipaljastelua liittyen paitsi tähän kirjaan, myös aiempiin) Ensinnäkin paitsi Kuiskaavan tytön lähtöasetelma, myös - ennen kaikkea - loppuratkaisu alkaa olla turhan tuttu. Taisi olla nyt kuudesta kirjasta neljäs missä oli hyvin selvästi jonkinlainen kultti tai (puoli)uskonnollinen yhteisö, joka elää omaa elämäänsä näennäisen arkipäiväisen suomalaiskaupungin varjoissa. Ja ikävä myöntää - tuo käänne oli Hautalaa lukeneelle niin odotettavissa, että sen tosiaan tiesi olevan tulossa. Toisaalta tämä elementti on kirjoissa toiminut aina pirun hyvin, siinä määrin jopa että ne pari kirjaa joissa tällaista asetelmaa ei ole ollut, ovat ne jotka ovat minua vähiten sytyttäneet. Eli onko tämä lopulta moite sitten, se on kai toisarvoista. Toisaalta toivon että seuraavan teoksensa kanssa Hautala onnistuisi vetämään lukijan alta maton. Tällä kertaa niin ei käynyt.
Se paljastuksista. Mielenkiintoisena loppuhuomiona olen pannut miehen uraa seuratessa merkille, että varovaisen alun jälkeen (esikoisromaanin lieveteksteissä ei sanaa "kauhu" tai edes "jännitys" mainita ollenkaan) miestä markkinoidaan nyt kauhun mestarina täysin estoitta. Eikä siinä mitään - varsinkin kun kauhu on nimenomaan psykologista, hiipivää, kyllä sellaisen osaamisella kelpaakin retostella. Mutta tuo Kuiskaavan tytön kanteen lisätty "Lue omalla vastuullasi" on kyllä mauton, anteeksi vain.
Oli miten oli, luin miehen tuoreimman, jo kuudennen, romaanin Kuiskaava tyttö, ja sen verran se herätti ajatuksia, että sallittakoon sananen vaikken kirjablogi olekaan. Vai olenko?Hyvät seikat ensin: Hautala on jälleen kirjoittanut kirjan, jonka kieli on soljuvaa, tapahtunut etenevät juuri oikealla tavalla koukuttavassa tahdissa, ja mikä tärkeintä: tunnelma on tälläkin kertaa tutun painajaismainen. Hänen edellinen romaaninsa Kuokkamummo oli siinä määrin mestarillinen, että vähän pelkäsin sen seuraajaan koskea - epäilin olisiko Hautalan enää tuota edellistään mahdollista ylittää. Eikä kyllä ollut, mutta ei se sentään tarkoita että Kuiskaava tyttö olisi ollut pettymys. Ainakaan kaikilta osin, mistä lisää edempänä.
Laajennan tämän kirjoitukseni käsittelemään nyt myös Kuokkamummoa täsmentääkseni miksi se on minusta edelleen Hautalan paras teos. Sillä vaikka tämä uusin lähtee varsin samankaltaisesta asetelmasta (keski-ikäinen mies vieraassa ympäristössä, yhä oudompaan vyyhteen sotkeutuen), ei Kuokkamummon tunnelma kuitenkaan saavutu. Samanlaiseen lähes lynchiaaniseen selittämättömään kauhuun ei päästä käsiksi; siinä mielessä Kuiskaava tyttö ehkä onkin juuri Suomen Kingiä, että tunnelma on suoraviivaisempi. Kuokkamummo häilyi koko lukukokemuksen ajan vainoharhan, painajaisen, unikuvien ja arjen rajapinnalla, kun taas uudempi teos on aina selkeämmin jotakin näistä. Ei se tietenkään teoksen tunnelmaa heikennä, onpahan vain erilainen, ja itse pidän enemmän aina epävarmuudesta.
Pari pienempää mutta tärkeää syytä miksi Hautalasta pidän: kirjat sijoittuvat Suomeen, mutta eivät läpikaluttuihin kaupunkeihin, vaan usein Vaasan seudulle ja muualle pohjoisen rannikkoseudulle. Hyvin eksoottista kaltaiselleni. Monessa kirjassa on käyty läpi näiden seutujen perinteitä, uskonnollista syrjäytyneisyyttä, tarinoita ja tapoja. Uskottavasti, haluan lisätä, vaikka en tiedäkään kuinka paljon näistä Pohjanmaan historian vaiheista on Hautalan omaa keksintöä. Plussa Kuiskaavalle tytölle myös tästä: teoksessa ei ole jälki- tai esipuheita, ei selventäviä taustatarinoita tai lähdeluetteloita. En tiedä onko Vaasassa tosiaan sellainen kirkonraunio tai paikallismuseo kuin tässä kirjassa. On tai ei, ei sillä ole väliä. Tämä oli fiktiota, ja sellaisena toimi hienosti.
Mutta jos nyt vielä pari negatiivistakin juttua nostetaan esiin. (ja varoitus, tämä kappale sisältää kohtalaista juonipaljastelua liittyen paitsi tähän kirjaan, myös aiempiin) Ensinnäkin paitsi Kuiskaavan tytön lähtöasetelma, myös - ennen kaikkea - loppuratkaisu alkaa olla turhan tuttu. Taisi olla nyt kuudesta kirjasta neljäs missä oli hyvin selvästi jonkinlainen kultti tai (puoli)uskonnollinen yhteisö, joka elää omaa elämäänsä näennäisen arkipäiväisen suomalaiskaupungin varjoissa. Ja ikävä myöntää - tuo käänne oli Hautalaa lukeneelle niin odotettavissa, että sen tosiaan tiesi olevan tulossa. Toisaalta tämä elementti on kirjoissa toiminut aina pirun hyvin, siinä määrin jopa että ne pari kirjaa joissa tällaista asetelmaa ei ole ollut, ovat ne jotka ovat minua vähiten sytyttäneet. Eli onko tämä lopulta moite sitten, se on kai toisarvoista. Toisaalta toivon että seuraavan teoksensa kanssa Hautala onnistuisi vetämään lukijan alta maton. Tällä kertaa niin ei käynyt.
Se paljastuksista. Mielenkiintoisena loppuhuomiona olen pannut miehen uraa seuratessa merkille, että varovaisen alun jälkeen (esikoisromaanin lieveteksteissä ei sanaa "kauhu" tai edes "jännitys" mainita ollenkaan) miestä markkinoidaan nyt kauhun mestarina täysin estoitta. Eikä siinä mitään - varsinkin kun kauhu on nimenomaan psykologista, hiipivää, kyllä sellaisen osaamisella kelpaakin retostella. Mutta tuo Kuiskaavan tytön kanteen lisätty "Lue omalla vastuullasi" on kyllä mauton, anteeksi vain.
18.2.17
The Never-Fondle
[tuhinaa]
- Mmh, ootko sä jo hereillä?
- Joo. Mietiskelen.
- Mitä sä tähän aikaan mietit?
- Sitä että vaikka miten paljon kirjoittaisi niin sitä enemmän on tekemättä. Että vaikka mä oon -
- Pöh. Mua sun olis pitänyt ajatella.
- En mä halunnut herättää.
- Ai ajatuksilla?
[nauraa, suukottaa]
- Niin. Kyllä siihen voi herätä.
[pussailevat]
- Voiskohan tästä kirjoittaa?
- Ai mistä, meistä?
- Niin. Blogiin. Mulla on sekin vielä.
- Mutta sitten kaikki luulee että - -
- No jos mä laitan vaan kuvan.
- Höhlä.
[suukottaa]
- Olispa kahvia.
- Mä teen jos lupaat ettet kirjoita.
- Okei.
- Mmh, ootko sä jo hereillä?
- Joo. Mietiskelen.
- Mitä sä tähän aikaan mietit?
- Sitä että vaikka miten paljon kirjoittaisi niin sitä enemmän on tekemättä. Että vaikka mä oon -
- Pöh. Mua sun olis pitänyt ajatella.
- En mä halunnut herättää.
- Ai ajatuksilla?
[nauraa, suukottaa]
- Niin. Kyllä siihen voi herätä.
[pussailevat]
- Voiskohan tästä kirjoittaa?
- Ai mistä, meistä?
- Niin. Blogiin. Mulla on sekin vielä.
- Mutta sitten kaikki luulee että - -
- No jos mä laitan vaan kuvan.
- Höhlä.
[suukottaa]
- Olispa kahvia.
- Mä teen jos lupaat ettet kirjoita.
- Okei.
13.2.17
Pelipöydällä: Hive
Harvat asiat ovat niin kiehtovia kuin ötökät, mistä johtuen haaveilin pitkään Hiven hankkimisesta omaan pelikokoelmaani. Toimisihan peli kyllä millä teemalla vain; tai vaikka pelkällä geometriikalla. Mutta onneksi John Yianni valitsi pelinsä aiheeksi nimenomaan ötökät, sillä vaikka kyseessä onkin hyvin abstrakti kaksinpeli, on tuossa pikkueläinteemassa jotain perinjuurin kiehtovaa. Hyönteistason maailma on tunnetusti julma. Kun pöydällä ottelevat muurahaiset, hämähäkit ja muut, tiedetään että kyseessä on tilanne jossa syödään tai tullaan syödyksi.
Hive on tavallaan doupattu shakki. Kaksi pelaajaa, molemmilla sama pelinappulavalikoima, joista jokaisella eri lajilla oma tapansa liikkua. Tavoitteena on saada vastapuoli nalkkiin, ja siinä missä shakissa matitetaan kunkkua, Hivessä pyrkimys on piirittää vastapuolen mehiläiskuningatar. Ja vaikka edellä puhuin syömisestä, oli tarkoitus olla vertauskuvallinen, sillä juuri tässä on seikka, jossa Hive suurimmin shakista eroaa. Nappuloita ei saa pelistä pois millään. Ne eivät toisaalta ole kaikki välttämättä mukanakaan; yhdellä vapaavalintaisella ötökällä aloitetaan, minkä jälkeen vuoronsa saa aina käyttää joko jo pelissä olevan nappulan liikuttamiseen tai uuden ottamiseen reservistä. Kaikkiaan ötököitä per pelaaja on kolmetoista, ja ne ovat kuusikulmaisia, kennomaisia, mikä tarkoittaa että huomattavasti alle sen kolmentoista nappulan riittää yleensä voittoon, varsinkin kun onnettoman häviäjän omatkin nappulat usein sattuvat olemaan osa kuningatarta ahdistavaa parvea.
Pidän strategisista kaksinpeleistä (paitsi en shakista; onneksi pelit ovat noista ajoista ihan pikkuisen kehittyneet). Pidän ötököistä (hämpyt ja muurahaiset ovat lemppareitani). Pidän nopeista mutta haastavista peleistä, ja Hive on toki nopea, mutta myös aivoja rassaava. Peli on myös kerrassaan elegantti: nappulat ovat vähäeleisen tyylikkäitä, ja koska kiinteää pelilautaa ei ole - pelialue eli parvi muodostuu sitä mukaa kun nappuloita peliin otetaan, ja muuttaa myös joka vuorolla muotoaan - kaikenlaisen sälän ja tilpehöörin määrä on minimissä. On vain mukavan muhkeat nappulat, joiden ihanasti kilahtavasta tuntumasta (bakeliittia!) ropisee bonuspisteitä. Niitä tekee mieli ihan vaan pyöritellä kädessään, hipelöidä, kilistellä. Pelin loppuasetelma on aina jotenkin hyvän näköinen. Vaikka häviäisikin.
Alunperin pelin on julkaissut Gen 42 Games jo vuonna 2001, mutta omaan hyllyyni hankin huomattavasti tuoreemman Hive Pocket -version, jossa on hivenen (eheh) ensipainosta pienemmät nappulat, näppärästi mukana kannettava (ja pelihyllyn hukkatilaan mahtuva!) kangaspussukka ja pari extraötökkää; tosiaan Hive on ollut pelimaailmassa sen verran suosittu, että kustantaja on julkaissut lisänappuloita uusine liikkumistapoineen, ja niistä kaksi on mukana tässä taskuversiossa. Mutta lisääkin on jo tullut. Vankka suositus nopeaa mutta vaativaa, käytännössä täysin tuurielementeistä vapaata kaksinpeliä etsiville.
 |
| Valkoisen pelaajan joukot valmiina matsiin |
Hive on tavallaan doupattu shakki. Kaksi pelaajaa, molemmilla sama pelinappulavalikoima, joista jokaisella eri lajilla oma tapansa liikkua. Tavoitteena on saada vastapuoli nalkkiin, ja siinä missä shakissa matitetaan kunkkua, Hivessä pyrkimys on piirittää vastapuolen mehiläiskuningatar. Ja vaikka edellä puhuin syömisestä, oli tarkoitus olla vertauskuvallinen, sillä juuri tässä on seikka, jossa Hive suurimmin shakista eroaa. Nappuloita ei saa pelistä pois millään. Ne eivät toisaalta ole kaikki välttämättä mukanakaan; yhdellä vapaavalintaisella ötökällä aloitetaan, minkä jälkeen vuoronsa saa aina käyttää joko jo pelissä olevan nappulan liikuttamiseen tai uuden ottamiseen reservistä. Kaikkiaan ötököitä per pelaaja on kolmetoista, ja ne ovat kuusikulmaisia, kennomaisia, mikä tarkoittaa että huomattavasti alle sen kolmentoista nappulan riittää yleensä voittoon, varsinkin kun onnettoman häviäjän omatkin nappulat usein sattuvat olemaan osa kuningatarta ahdistavaa parvea.
 |
| Musta kuningatar on yhtä sivua vaille piiritetty, valkoinen hengaa turvallisesti pelialueen yläreunassa. |
Pidän strategisista kaksinpeleistä (paitsi en shakista; onneksi pelit ovat noista ajoista ihan pikkuisen kehittyneet). Pidän ötököistä (hämpyt ja muurahaiset ovat lemppareitani). Pidän nopeista mutta haastavista peleistä, ja Hive on toki nopea, mutta myös aivoja rassaava. Peli on myös kerrassaan elegantti: nappulat ovat vähäeleisen tyylikkäitä, ja koska kiinteää pelilautaa ei ole - pelialue eli parvi muodostuu sitä mukaa kun nappuloita peliin otetaan, ja muuttaa myös joka vuorolla muotoaan - kaikenlaisen sälän ja tilpehöörin määrä on minimissä. On vain mukavan muhkeat nappulat, joiden ihanasti kilahtavasta tuntumasta (bakeliittia!) ropisee bonuspisteitä. Niitä tekee mieli ihan vaan pyöritellä kädessään, hipelöidä, kilistellä. Pelin loppuasetelma on aina jotenkin hyvän näköinen. Vaikka häviäisikin.
 |
| Hivelle löytyy aina tilaa. |
Alunperin pelin on julkaissut Gen 42 Games jo vuonna 2001, mutta omaan hyllyyni hankin huomattavasti tuoreemman Hive Pocket -version, jossa on hivenen (eheh) ensipainosta pienemmät nappulat, näppärästi mukana kannettava (ja pelihyllyn hukkatilaan mahtuva!) kangaspussukka ja pari extraötökkää; tosiaan Hive on ollut pelimaailmassa sen verran suosittu, että kustantaja on julkaissut lisänappuloita uusine liikkumistapoineen, ja niistä kaksi on mukana tässä taskuversiossa. Mutta lisääkin on jo tullut. Vankka suositus nopeaa mutta vaativaa, käytännössä täysin tuurielementeistä vapaata kaksinpeliä etsiville.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)