2.8.15

Hyväksyttävän kärsimyksen lähteillä

Kirjani julkaistiin virallisesti tällä viikolla, vaikka onhan se ollut saatavilla eri kautta jo kohta kaksi kuukautta. Haaveilin kirjan julkaisusta vuosia. Nuorukaisena se oli suorastaan pakkomielteinen tavoite, ja lähellä olikin, monta kertaa. Sitten ikään kuin luovutin. Pitkään aikaan en tehnyt muuta kuin kirjoittelin, hioin valmiiksi romaanin toisensa jälkeen, mutta ei oikein enää huvittanut niitä lähetellä kustantamoihin, tiesihän sen miten siinä kävisi ja työlästäkin se oli - printata, postittaa. Nykyisin taitavat useimmat kustantajat ottaa jo sähköisiä kässäreitä vastaan, mutta näin ei ole vielä kauaa ollut. Joka tapauksessa päädyin sitten kumminkin Suuren Romaanikilpailun kautta kustantamon mielenkiinnon kohteeksi ja nyt on painotuotetta kaupoissa. Mikä muuttui? Mitä kertoisin nyt kymmenen vuoden takaiselle itselleni, joka kiroaa ja toivoo ja kirjoittaa? En kertoisi mitään, koska masentaisin hänet. Kertoisinko ettei mikään muuttunut? Että elämä on samaa kuin aina. Että kirjan lukeneet ovat siitä pitäneet - mutta totta kai, kyllä se sen verran monen seulan läpi on mennyt, ettei ihan paska voi olla. Kertoisinko muka etten tunne oikeastaan saavuttaneeni mitään? Eihän sellaista voi nuorelle miehelle mennä sanomaan, lannistuu vain. Että kirjoitin, työstin, laitoin nimen paperiin, kävin tilaisuuksissa, sain painosta laatikon, ja edelleen olen yksinäinen ja väsynyt ihmishahmo pienessä kopissaan maailman katseilta piilossa.

Viime kuukausina olen kirjoittanut lisää. Kahtakin eri käsikirjoitusta, olen sellainen, olen ollut koko aikuisikäni. Vähintään niitä on kolme koko ajan työn alla. Mutta se on rutiinia, ja sellaiseksi olen elämäni tehnyt. Nyt painettu kirja syntyi niin nopeasti, etten sen henkilöihin, tarinaan, kohtauksiin ole ollenkaan niin kiintynyt kuin monien muiden tekstieni. Paitsi on siinä se laiturikohtaus, joka on kirjoitettu vuonna 2005, ja tynkämuodossaan julkaistu sekä antologiassa että Turun ylioppilaslehdessä tuolloin. Sen ympärillehän tämä koko kirja alkoi kasvaa: aikamiesveljet laiturilla, toinen tullut kaupungista takaisin, ja sitten se koira, koska koirat, varsinkin isot, ovat helvetin pelottavia. En oikein pidä koirista. Tai siis, suhtaudun niihin suurella epäluulolla.

Etukäteen ajattelin että sitten tuntee itsensä Kirjailijaksi. No, ei tunne. Samaksi saamattomaksi tyypiksi vaan jonka toiveet, unelmat ja tavoitteet ovat edelleen yhtä kaukana kuin aina.


1.8.15

X-Files 2.7: 3

Ensivaikutelmani oli että eih, vampyyrejä. Kuten jo aiemmin sanoin, minut on erittäin vaikea saada kiinnostumaan vampyyreistä; koko konsepti on vain jotenkin niin puuduttava. Mutta loppujen lopuksi itse vampyyrimytologia oli 3:n (kyllä, tuo on jakson otsikko) vähiten ärsyttäviä pointteja. Toki sinällään korni nahkapukuisine "cooleine" verenimijöineen, mutta asetelmassa olisi ollut potentiaalia kyllä ihan dynaamiseenkin jaksoon. Sen sijaan kolmevarttinen menee lähinnä haahuiluun. Mulder on nyt yksikseen (ja on toki tekijöille annettava pointseja siitä, että sarjan toinen pääosanesittäjä pysyy kadoksissa ilman selityksiä tai ratkaisuja), mistä seuraa se, että 3 muistuttaa oikeastaan mitä tahansa geneeristä etsiväsarjaa, jonka pääosassa on apaattinen maailmantuskan painama yksinäinen susi. Mitään kovin X-Fileistä, siis sarjan normaalin olemuksen mukaista, ei tässä nyt oikeastaan ole vaikka Mark Snow sentään päästelee musapuolella menemään. Mulder seuraa murhien sarjaa Los Angelesiin, jossa taustaa tapahtumille tuovat kaupungin laitamilla raivoavat maastopalot, ihan oikeastikin tuolloin taisi sellaisia olla. Niiden tuoma elementti oli itse asiassa oivallinen: kaikissa ulkokuvissa on kummallinen savun läpi suodattuva valaistus (joka on vissiin saatu aikaan greenscreenillä, olin huomaavinani), ja sammutushelikopterien pätpätys pörrää mukavan stereoisesti ympäri settiä sisäkohtauksissakin.

Loppujen lopuksi itse tarina pistää kumminkin haukottelemaan. En jaksanut millään kiinnostua siitä pimusta johon Mulder vampyyriteemaisessa yökerhossa (oh god) iskee silmänsä ja jonka elämäntarinaa sitten saadaan kuulla kuolettavan pitkässä monologissa ja jonka kanssa Fox menee sänkyynkin, ihan hunningollahan mies on selvästi. Vampyyrit käyvät kimppuun ja vähän tapellaan ja kaikki kuolevat paitsi Mulder. Homma hoidettu, paluu arkeen. David Duchovnyn viime jaksossa kehumani tuskainen roolisuorituskin on taantunut turtuneen zombimaiseksi, joskin tähän liittyi jakson ainoa hyvä heitto: "I don't sleep anymore", Mulder sanoo väsyneesti hymyillen kun paikallinen sheriffi kehottaa häntä menemään välillä hotelliin lepäämään. Se hänestä kyllä näkyy.


30.7.15

X-Files 2.6: Ascension

Täydellinen paluu täydellisten kakkoskauden jaksojen pariin viimekertaisen mahalaskun jälkeen. Tai siis eihän Duane Barry toki ollut huono; se oli vain enemmän tv-sarjan jaksoksi naamioitunut idea kuin kunnollinen tarina. Liian temaattinen, etäinen, kaavamainen. Siinä missä Chris Carter sekä kirjoitti että ohjasi kyseisen jakson, on tämä sen suora jatko täysin eri tyyppien tuotantoa, ja tasoero on huima. Scully on siis Duane Barryn, abduktioista hourailevan mielipuolen, kaappaama ja alkaa ihmisjahti, jota FBI organisaationa käy omalla tahollaan, ja Mulder kaikkien ohjeiden vastaisesti omallaan - tai no onhan hänellä sentään agentti Krycek seurana, joskin tuon partiopojan näköisen kaksoisagentin lyhyt juonikaari näyttää tämän jakson myötä päättyvän kun Mulderille alkaa paljastua totuus hänen uudesta partneristaan. Mutta tietenkin Krycekia nähdään jatkossa vielä rutkasti, onneksi, koska hahmossa on potentiaalia vaikka mihin.

Mulderin show on siis epäilemättä nyt kyseessä, ja mies on taas siinä itsetuhoisen pakkomielteisessä moodissaan, jossa jo kauden avausjaksossa Little green men puski eteenpäin totuutta etsien. Tällä kertaa haussa ei ole totuus vaan Scully, eikä tätäkään kohdetta lopulta löydy. Mutta FBI-agentille asetettujen rajojen yli kyllä mennään: aseella uhaten kaapataan näköalahissi, syytettyä pahoinpidellään ja niin edelleen. Duchovnyn suoritus on kympin arvoinen; ei pelkästään pakkomielteinen vimma ole käsin kosketeltavan aitoa, mutta ennen kaikkea se, että joka ainoassa kohtauksessa näkee Mulderin kasvoilta heijastuvan epätietoisuuden tuskan. Hän on joka hetki vain osittain läsnä, koska aivot raksuttavat jatkuvasti sitä, mitä Scullylle on tapahtunut ja miksi. Ja kyllä katsojaakin lyödään, kun lopussa mikään ei selviä. Sentään Skinner taas avaa X-Filesit, mutta se nyt tuskin tulee suurena yllätyksenä kenellekään. Tupakkamies vetelee autuaina henkosiaan, sinemaattisen eeppinen musiikki pauhaa ja maisematkin ehtivät olla komeita kun näköalahissin kanssa sählätään. Bonuspointsit Duane Barryn musiikkimaulle: hänen autossaan soi pakomatkan aikana (Scullyn ollessa takaluukussa sidottuna) Nick Caven Red Right Hand.

Ascension on likimain täydellinen jakso. Intensiteetti säilyy ilman yhtäkään keinotekoisen korostettua säikyttelykohtaa, juonessa riittää jouhevia käänteitä ja pääseepä Gillian Andersonin vauvamahakin kuvaan, kun Mulder kuvittelee Scullyn samanlaisiin abuktiotesteihin, joista Duane Barry näki kauhukuvia viime jaksossa. Kohtaus on oikeastaan aika häiritsevä osittain juuri siksi, että Scully hahmona ei ole ollut raskaana: viimeisillään oleva vatsa tulee aika takavasemmalta.


26.7.15

X-Files 2.5: Duane Barry

Tämä on kuuluisa jakso, sarjan ensimmäisen kaksiosaisen alkupuolisko ja yhtäkkiä tauon jälkeen otetaan aimo harppaus takaisin mytologian puolelle. Painajaismaisista abduktiokokemuksistaan kärsivä entinen FBI-agentti ottaa panttivankeja ja kukas muu kutsutaan hätiin kuin Mulder, joka pikapuoliin löytääkin itsensä puhelinyhteyden sijasta yhtenä vangeista. Mutta Mulder haluaa uskoa, ja kovin graafiselta, kerta kaikkiaan kyseenalaistamattomilta, Duanen humanoidikokemukset vaikuttavatkin. Mutta Scullylla on tarkempaa tietoa - miehen menneisyydestä paljastuu aivovaurio ja taipumus patologiseen valehteluun. Ja juuri kun katsojat olivat mykistyneitä: näin suoraan meille nyt vihjailujen jälkeen näytetään humanoideja ja ties mitä!

Tietenkään X-Files ei voinut antaa mitään näin annettuna. Kyllä sarja senkin lopulta teki, muistaakseni, mutta meni siihen paljon pidempi aika, toistaiseksi oli tyydyttävä vihjeisiin ja arvailuihin, mutta ainakin olemme sellaisen henkilön käsissä, joka taatusti tietää mitä tekee: Chris Carter on paitsi kirjoittanut, ensi kerran myös ohjannut jakson. Kaikesta tästä huolimatta Duane Barry jätti minut vähän kylmäksi. Mitään erityisiä muistijälkiä se ei ollut aiemmilta kerroiltakaan jättänyt, enkä tiedä onko syy se, että kyllä tästä huomaa tuplajaksouden (eli tempo on hidas ja jotkut kohtaukset lievästi venytettyjä) vai se, että varsinkin nyt mutta ehkä jo silloin koko kuvio oli loppujen lopuksi aika perinteinen. Panttivankitilanteita on nähty elokuvissa ja poliisisarjoissa maailman sivu. Eivät nuo abduktiojututkaan olleet edes vuonna 1994 mitään upouutta kuvastoltaan. Jotenkin Duane Barry on yllätyksetön suurimman osan kestostaan, vasta viimeisen neljänneksen aikana tapahtuu muutama nopea äkkikäänne ja tietysti loppu jää auki. Mutta ehkä vähän kuluneella tavalla sekin. Taasko joku pyskopaatti saapuu Scullyn kotiin? Ei muuta kuin jonon jatkoksi vaan.


23.7.15

X-Files 2.4: Sleepless

Yritän olla toistamatta itseäni, mutta minkä sille voi kun sarjan taso on singahtanut niin pilviin. Ykköskaudella Sleepless olisi vielä ollut aika unohdettava perusjakso, nyt jokainen pienikin asia on tehty viimeisen päälle hyvin. Juoni on oikeastaan melko elokuvallinen: Vietnam-traumoista kärsivä veteraani tappaa syyllisuudentuntoisia joukkuetovereitaan 24 vuotta sodassa tapahtuneiden raakuuksien jälkeen, mutta miten, se ei heti olekaan ihan ilmiselvää, ja pian paljastuu että kyseiselle joukko-osastolle on tehty varsin radikaaleja kokeita sotavuosina. Elokuvallisella tarkoitan siis sitä, että tästä tarinasta ja asetelmasta olisi saanut hyvinkin näppärän jenkkien sotahäpeää puivan trillerin vähän Sevenin henkeen. Mutta tämä juoni ei ole nyt tärkein, se on taustakauraa sille suuremmalle kuviolle, joka muhii taustalla taas kiivaammin kuin pariin viime jaksoon. Tutustumme ensi kerran agentti Alex Krycekiin, joka on innokas siloposkinen Mulderia fanittava nöösiagentti vielä tässä (aina viimeiseen kohtaukseen asti...), ja suorastaan sympaattista on se, miten kaiken kokeneet konkarit Mulder & Scully häntä dissaavat. Ja tavataanpa myös Deep Throatin paikan sisäpiirinmiehenä perinyt herra X - kiukkuisempi ja vastahakoisempi kuin DT, mutta mielenkiintoinen hahmo heti.

"Se suuri juoni" siis etenee aimo harppauksin, kun X-mytologian keskeisiä hahmoja pelmahtaa framille, ja sittenkin se miksi eniten pidin tästä jaksosta oli tuotannon taso. Näyttelijät olivat loistavia kaikki, musiikki - ah, vihdoin Mark Snow pääsee ykköskauden parhaiden hetkiensä tasolle tällä kolkolla industrial-pianokalkatuksella, hyytävää. Ja ohjaaja (Rob Bowman, yksi keskeisistä X-ohjaajista) on aivan villinä: hillittömiä kamera-ajoja, pitkiä otoksia, pyörryttäviä kuvakulmia, kaiken kaikkiaan teemaan sopivasti unenomainen ja vainoharhainen tunnelma ensi hetkistä lähtien. Laatukamaa, vaikka perustarinan simppeliys jättääkin tämän pykälän verran vaikkapa edeltävän Bloodin alapuolelle. Mutta Gillian Anderson saisi jo pian synnyttää, Scullyn nimittäin mielellään jo näkisi tositoimissa.

21.7.15

X-Files 2.3: Blood

Ah, Darin Morgan, olemme odottaneet sinua. Sarjan tähän asti timanttisimpia jaksoja käsikirjoittaneen Glen Morgan / James Wong -parivaljakon toisen osapuolen velipoika tekee nyt ensiesiintymisensä kirjoittajapuolella (hän  piipahti jo viime jaksossa näyttelijänä tehden vaikuttavan roolityön ihmismatomutanttina), tosin vielä toistaiseksi vain jakson juoni on hänen käsialaansa, varsinainen kässäri on M/W-kaksikon työtä. Joka tapauksessa jo pelkkä nimi alkuteksteissä herätti toiveita, sen verran hyvin Darin Morgan jäi mieleen outojen, hauskojen ja kokeellisten jaksojen kirjoittajana X-Filesin myöhempien kausien aikana. (ja vielä paljon oudompia, hauskempia ja kokeellisempia töitä hän teki Millenniumin, tuon Chris Carterin syyttä sorsitun myöhemmän sarjan puolella, mutta se olkoon toinen tarina)

Blood onkin hyvä. Perusjuoni on tyly: pikkukaupungissa alkaa esiintyä silmittömiä joukkomurhia kun tavallisilla kansalaisilla kilahtaa. Katsojat näkevät syynkin, kun kauhukohtausten lamaannuttamat ihmispolot alkavat nähdä tappoviestejä laitteiden kuten pankkiautomaatin ja hissin näyttötauluilla. Teorioita sinkoilee, Mulder on kentällä tehden melko perinteistä etsiväntyötä (ja Scully entistäkin visummin syrjässä toiminnasta) ja piru vie että kaikki on vaan tehty niin kertakaikkisen hyvin että tämä jakso oli täyttä dynamiittia. Ohjaaja David Nutter on hauskan, hullun ja piinaavan käsiksen tasolla täydellisesti, ja Blood sisältää jopa useamman kuin yhden oikeasti aika jännitystä kiristävän kohtauksen. Mutta viimeinen kymmenminuuttinen: silkkaa ohjauksen, kuvauksen, musiikin ja näyttelijäsuoritusten juhlaa.

En keksi moitittavaa. Vieraileva starba William Sanderson (joka IMDB:n mukaan on esiintynyt sellaisissa sarjoissa kuin True Blood ja Deadwood - mutta enhän minä niitä ole katsonut; sen sijaan muistan hänet hyvin Babylon 5:stä, kuinkas muuten) on täydellinen roolissaan kauhukohtauksista ja paranoiasta kärsivänä piruparkana. Vähän kuin se William H. Macyn esittämä nörtti Magnoliassa mutta hysterian rajalle ajettu pakokauhuineen. Täydet pointsit. Hemmetti että kakkoskausi on toistaiseksi ollut hyvä.


17.7.15

Neljä kaltaistasi katua

Kesällä maaseutuasunnollani hoivasin ex-puolison sinne aikanaan istuttamia marjapensaita, jotka eivät koskaan kasva suuriksi, koska sijaitsevat heinikkoisessa nurkassa tonttia ja niitän ne joka vuosi vahingossa melkein hengiltä. Tästä saisi varmaan jonkin hienon vertauskuvan rakenneltua, mutta olen liian väsynyt sellaiseen. Tiedän että on yleinen vitsi, miten taloyhtiöiden remontit toimivat, mutta kai siihen on joku oikea syy miksi ne menevät juuri niin kuin niissä vitseissä: seitsemältä aamulla alkaa hirveä runttaus sekä rappukäytävässä (putkiremontti) että ulkona (julkisivuremontti), mutta puoli yhdeksältä molemmat päättyvät ja loppupäivä onkin sitten mukavan hiljaista. Kun on yhden aikaan yöllä päässyt iltavuoron jälkeen nukkumaan niin ei kyllä yhtään naurata. Mutta elämä, se sentään nauraa. Omaa vihlovaa iloaan se tarjoaa kaikkien kuolevien äänellä kirkuen. Olin luullut olevani valmis asioihin, en ollut sittenkään. Olen kyllästynyt olemaan.


15.7.15

X-Files 2.2: The Host

Kun homma toimii, se toimii. Edellisen jakson moniaalle kurottelevat juonirakennelmat unohdetaan hetkeksi, ja näyttämölle uiskentelee kauden ensimmäinen monster of the week. Ja tehokkaasti sen tekeekin. Kuten jo edellä sanoin, on nyt kakkoskaudelle tultaessa sarjan panoksia korotettu rutkasti. Viemäriverkossa asusteleva olento on yliampuvan karmea, puolimädäntyneen venäläisen merimiehen ruumiinavauksessa ei säästellä lähikuvia (sentään tv:n sallivuuden rajoissa mennään, tietenkin, mutta niitä rajoja kyllä koetellaan) ja koko ajan liikutaan muutenkin jossain kuvottavan ja kutkuttavan rajamailla: syljetään verta, leikellään ruumiita, kahlataan viemärivedessä ja mennään pää edellä koko ajan sinne mihin ei kukaan täysjärkinen menisi.

Jonkin verran pitkällisempääkin juonta jatketaan: agentit ovat yhä sijoitettuna kumpikin taholleen, (tosin se että Mulder on Hostin ainoa aktiivinen kenttätoimija johtuu enemmän siitä, että Gillian Anderson oli jo melko pitkällä raskaana ja siksi kirjoitettu sarjassa hetkeksi syrjempään) mutta "joku" soittelee Mulderille kertoen olevansa tämän ystävä byroon sisällä. Mutta kuka? Myös AD Skinnerin todellinen luonne alkaa pikkuhiljaa paljastua: jäykästä kapiaishenkisestä olemuksestaan huolimatta hän on sittenkin Scullyn & Mulderin puolella.

The Host on hyvin lähellä päästä klassikkosarjaan. Ihan Eugene Victor Toomsin veroinen ei tämä matoihminen kuitenkaan ole, vaikka jakson loppu kertookin, ettei tässä tapettu ollut ainoa yksilö. Ei tälle silti tainnut koskaan jatkoa tulla, enkä tiedä olisiko se toiminutkaan. Tässä kun kuitenkin oli jo mukana se musta huumori, mikä Toomsin tarinan yhteydessä tuli vasta jatko-osajakson myötä mukaan.

Siis kuvottavan hyvä episodi, kertalaakijaksojen parhaimmistoa tähän asti, ja ykköskauden jälkeen saatu lisäbudjettikin näkyy sikäli, että edellisen jakson tavoin olivat tälläkin kertaa kaikki vierailevat näyttelijät pääsääntöisesti hyviä. Vedenpuhdistuslaitoksen johtaja oli jopa poikkeuksellisen mainio, niin hahmona kuin roolityönä. Ja on muuten kansainväliseksikin mennyt: Little Green Menissä solkotettiin espanjaa, nyt teaser oli kokonaan venäjänkielinen.