Helsinki - Tampere - Helsinki

Bussissa istuessani keksin vitsin. Se kuuluu näin:

"Mies kävelee baariin.

- Mitä laitetaan?, kysyy baarimikko.

- En tiedä, vastaa mies. - En ole kuullut tätä aikaisemmin."

Iä! Iä! Kisu ftagn!

Heräsin viime yönä siihen säpsäyttävään tunteeseen että minua tuijotetaan. Ja totta kyllä, säkkipimeydessä leijui hiilenpunaisena hehkuva demonikissanpää, silmät suurina minua tuijottaen, kahdenkymmenen sentin etäisyydellä kasvoistani.

Hiukan siinä otin lisäpulssia sitten. Elämäni kelautui filminauhana jonnekin lukiovuosiin asti, kunnes näky liikahti, ja tajusin että se oma lupsakkainen kissanihan se siinä vain yöpöydällä istuskeli, herätyskellon punaisten led-numeroiden juuri sopivasti kasvojaan valaistessa.

Tunnen kissat ja niiden tavat sen verran hyvin, ettei käynyt edes mielessä tempun olleen mitään muuta kuin tarkoituksellinen. Jonkin aikaa vielä siinä kyllä valvoin ja mietin että kuinkakohan kauan se oli siinä tuijottanut minua. Odottaen.

Ääni valkea valkea hajoaa

Minulla oli seuraavat mahdollisuudet:

1. Lopetan siihen paikkaan. Mutta ei se ollut pitkään mahdollisuus; noin kaksitoista tuntia lopetuspäivityksen jälkeen jo tiesin etten lopettaisi.

2. Jatkaisin kuin ei mitään, seuraavaa kirjaklassikkoa vain kehiin. (olisi vuorossa Paul Auster muuten, mutten tiedä jatkanko koskaan, puoliväliin listaani pääsin) Mutta ei tämä oikein, ei.

3. Tätä suunnittelin: vertauskuvallista kertomusta, jossa tuntematon kertojaminä löytää tyhjän blogin ja asettuu taloksi, vaihtoehtoina olivat avaruudessa kelluva tyhjä alus tai metsiköstä löytyvä vankilakompleksi, jossa lukittuja huoneita yhtä monta kuin päivityksiä täällä tähän asti; ei pöllömpi vertauskuva vaikka toki raskas ja osoitteleva. Tämä olisi mennyt sitten jo liian... liian Silmikseksi joten hylkäsin senkin.

Joten se niistä. Ugus on edelleen se missä varsinaisesti tapahtuu. "Mikset vaan mennyt Twitteriin?", kysyttiin. No en, kun Twitter on outo ja pelottava enkä tiedä miten siellä tapahtuu mikäkin asia, enkä minä edes tiivistettynä mahtuisi 160 merkkiin, vai mikä se raja siellä onkaan, en muista.

Voisin kertoa myös kahdesta asiasta: kissasta, jolla on talvisin tapana röhnöttää ylävartalo ja etutassut lämpöpatterin päällä, takaosa viereisellä yöpöydällä. On sen näköinen että sulaa siihen. Toinen asia, no sekin liittyy kissoihin, mutta pelottavampiin. Voisin tosiaan kertoa siitäkin.

Olipa kerran poika jolla oli

Siis toiseksi viimeinen. Tämä on se viimeinen. Tajusin että Silmänkääntövankila ei voi loppua konventionaalisesti ilmoittamalla lopetuksesta ja sitten lopettamalla. Sen pitää tehdä tämäkin väärin. Silmis, kiroukseni ja ainoa rakkaani. Särö kivisydämessäni. Onhan tällä kaikella ollut merkitys, se kysyy, ja minä vastaan: suurempi kuin käsität. En olisi mitä olen ilman. Tytärtäni ei olisi ilman tätä blogia. En olisi astunut moneen sellaiseen saliin, en olisi kulkenut niitä käytäviä jotka, en olisi törmäilly niihin fotoneihin, en asuisi nyt tässä kaupungissa, tekisi tätä työtä, maksaisi tätä velkaa. Tästä eteenpäin on puhdas pöytä, Ugus, minä, pieni ja kaunis ja yksinäinen.

Parasta tässä on ettei kukaan voi koskaan tietää.

Sen pituinen se

Syksyllä 2006 spekuloin Silmänkääntövankilan viimeisellä päivityksellä. Tässä se nyt on. Kaikella on aikansa, kuuluu sanonta, mutta lopetuksessa on uuden siemen: Ugus jatkaa uusin kuvioin. Kiitos kaikille mukana seuranneille, kymmenessä vuodessa ihminen muuttuu muttei mikään muutu.

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 7)

Tietyt kirjat jäävät mieleen muutenkin kuin lukukokemuksina. Ne kasvavat osaksi omaa elämäntarinaa, muodostavat anekdootteja, kohtauksia, asioita joihin verrata, joiden kautta nähdä ja muistaa. Donna Tarttin esikoisromaani Jumalat juhlivat öisin on sellainen. Siltikin, vaikken muista enää miksi aikanaan kiinnostuin tästä kirjasta. Kertoiko exme minulle siitä vai oliko se juuri päinvastoin? Joka tapauksessa muistan, että kun satuin käymään Turun Brahenkadulla sijaitsevassa antikvariaatti Vaskikarissa (vieläkö se on siellä?), kirja pisti jo kaukaa silmään. Tuli sellainen "tuossa se nyt on!" -hetki, jollaisia kaivattujen ja kiinnostavien kirjojen yhtäkkiset löytymiset parhaimmillaan ovat - ja tässä oli kyseessä jotain enemmän kuin jonkun heittämä kehu. Kirjasta oli käsitys jonain mullistavana, ehdottomasti luettavana. Niinpä ostin sen, ja myyjänä toiminut arvokkaan näköinen vanha rouva taitteli sen muitta mutkitta vahvaan paperikääreseen; näki heti, että näin on kirjoja myyty jo vuosikymmenet. Tunsin ostaneeni jotain arvokasta, enkä arvannutkaan miten.

Pari seikkaa: ensinnäkin kirjan otsikko. Harvassa ovat ne tapaukset, joissa käännösteoksen suomenkielinen nimi on suunnattomasti parempi kuin alkuperäinen. En tarkoita että käännökset olisivat yleensä epäonnistuneita, tai huonompia edes. Vaan juuri sitä, että välittömästi tajuaa uuden otsikon olevan nimenomaan monin verroin parempi. Jumalat juhlivat öisin. Aivan mielettömän kiehtova nimi kirjalle, hieno rytmikin, kuulostaa säkeeltä, ja mikä parasta, kirjan sisältöä täydellisesti kuvaava. Alkuperäinen The Secret History jää auttamatta toiseksi. Kunnianosoitus suomentaja Eva Siikarlalle, tai mistäs minä tiedän kuka noille otsikoita keksii, eikä silläkään väliä, sillä suomennos ylipäätään ansaitsee kehunsa. Klassinen, vanhahtava kieli ja kerronta on taidokkaasti suomeksi siirtynyt. Niin ja se toinen seikka, mikä ei liity itse kirjaan ihmeemmin, vaan tekijään. Tämä on Donna Tarttin esikoisromaani, jota hän vissiin jo yliopistovuosinaan kirjoitteli, opiskelutoverinaan muuankin Bret Easton Ellis. On siinä ollut lahjakkuutta kiitettävästi samoissa haalaribileissä, huh huh.

Entä itse kirja? Murhamysteeri tavallaan, mutta tekijä tiedetään ensisivuilta lähtien; sen sijaan teon syyt ja seuraukset sekä avautuvat että syvenevät pitkän ja rauhallisesti kulkevan teoksen edetessä. Intensiiviset henkilöhahmot, vaikuttava dekadentin elitismin kuvaus (suoritetaanpa taas viittaus Ellisiin; jotain todenmukaista tässä täytyy olla, kun molemmat ovat samanlaisia opiskelijakuvauksia kirjoittaneet), ja juoni joka voisi periaatteessa olla kovin yksinkertainen, mutta josta avautuu fraktaalin lailla uusia ajatuskuvioita. Pieni luksusyliopisto pienessä vermontilaiskaupungissa, sen pienimmän oppiaineen eristäytyvä ja omasta erinomaisuudestaan täyttyvä opiskelijajoukko. Ja kun nuoruus ja luulot kaikkivoipaisuudesta kohtaavat, ovat seuraukset pahoja, jäljelle jää psykologinen peitsienkalistelu, kiristyvä henkinen peukaloruuvi, kauhun hirvittävä epätasapaino vääjäämättä kallistuvalla pinnalla.

Kirjan ensimmäinen lause kuuluu: "Lumi alkoi sulaa vuorilla ja Bunny oli ollut kuolleena monta viikkoa ennen kuin aloimme ymmärtää tilanteemme vakavuuden." Heti sen ensi kerran luettuani tiesin että rakastaisin tätä kirjaa, ja niin totisesti tein edelleen, kun tämän vuosien jälkeen viime talvena uudestaan luin. Kaikki joiden tiedän lukeneen tämän kirjan ovat olleet aivan myytyjä sen erinomaisuuden äärellä. Eipä sellaisia teoksia ihan joka vuosi tule vastaan.

Se lähde ei lätkienkään

Elämänhalu. Häkellyttävä konsepti kaikessa yksinkertaisuudessaan. Pilvien välistä näkyvä taivas. Halkeama saunan seinähirressä, tie muurahaisten kulkea. Sen sellaista.

Kesäautoni nököttää tällä hetkellä Töölönkadulla toimimattomana. Sen saa minkä halvalla tietää hankkivansa, vaan kolmattatuhatta kilometriä kesän aikana tuli sillä suhattua. Eihän tuo tehnyt euroakaan kilometriltä, bensa ja vakuutukset poislukien, siinä mielessä hintansa väärti. Jos yöllä vien siitä kilvet ja asukaspysäköintiluvan, hoitaako jätehuolto sen teillensä?

Koulu on alkanut, välituntielämä sen myötä: ekaluokan tyttöjen kaverivaltataistelu on alkanut vaatia uhrejaan. Joku jätetään aina kylmästi yksin, vahvimpien määräyksestä. Siitä oli meillä eräänä iltana suru. Ettei ollut koko päivänä ollut ketään kenen kanssa välitunnilla leikkiä. Onko oikeampi tapa olla empaattinen vai rationaalinen kun lapsi on onneton? Vaistonvarainen toiminta on vienyt minut tähän ikään mennessä yleensä vääriin lopputuloksiin. Lapset ovat julmia, sanotaan, mutta ehkä sittenkin vain ajattelemattomia. Hetkessä eläviä.

Italo Calvino ja kirjallisuuden kauneus (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 6)

Tehdessäni valintoja lukuhistoriastani esiin otettavista kirjoista ja kirjailijoista, olen huomannut olevani välillä hyvin vaikeiden ratkaisujen äärellä. Merkittäväksi seikaksi nouseekin jo monesti mainitsemani yhteys nykyhetkeen. Vaikka kirja olisi miten järisyttänyt maailmaani joskus kauan sitten, en mainitse sitä täällä, ellen edelleen koe sen sanomaa, sen tenhoa jollain tavalla merkitykselliseksi. Jotain sellaista on vuorossa tällä kertaa. En ole paljoa lukenut Italo Calvinoa; kolme kirjaa mikäli muistiinpanoihini on uskominen, (tosin olen alkanut yhä enenevin määrin huomata olevani kerrassaan epäluotettava kertoja - onko tuo sininen kirjan nimiä sisältävä vihko tosiaan minun kirjoittamani?) viimeisimmän niistäkin yhdeksän vuotta sitten, enkä siitäkään (Halkaistu varakreivi) muista muuta kuin että olin vähän pettynyt, ja ehkä siksi en ole Calvinon pariin enää palannut. Mutta ne kaksi ensimmäistä olivat sitten sitäkin järisyttävämpiä kokemuksia.

Näkymättömät kaupungit luin kesällä 1999, muistaakseni puhtaasti herätelainana tarttui kirjastosta mukaan. Olenpa ollut silloin avomielinen! Nykyisin en koskisi tikullakaan kirjaan, joka jo pienellä selailulla kirkuu "tämä on taidetta!"; kymmeniä sivun tai parin mittaisia lukuja, otsikkoina sellaisia kuin "Kaupungit ja halu", "Kaupungit ja kuolleet", "Kaupungit ja nimi", jne... Onko tämä romaani? Tavallaan on, sillä lukuja kietoo yhteen kehyskertomus, jossa Marco Polo kertoo tarinaa matkoillaan kohtaamistaan toinen toistaan oudommista kaupungeista Kublai-kaanille. Tämä tahtoo tietää aina lisää, mutta on silti jatkuvasti epäileväinen - onko yksi matkaaja voinut kokea kaiken tuon? Onko tuollaisia kaupunkeja todella olemassa? Marco Polo kertoo lisää, yhä hullummiksi ja kierommiksi käyvät kertomusten kaupungit... Ja niissähän kirjan ydin lopulta on: kuvailuja kaupungeista. On lasinen kaupunki, kuolleiden kaupunki, kaupunki jossa maa ja ilma ovat vaihtaneet paikkaa, köysien varassa kahden vuoren välillä roikkuva kaupunki, siveä kaupunki, merkkien ja kylttien kaupunki... Nämä ovat ajatusleikkejä, osin melko suoraviivaisia, osin abstrakteja. Ja kun sanon, että kyseessä on "tavallaan" romaani, täytyy sanoa, etten itse oikeastaan lukenut sitä sellaisena. Kehyskertomuksen tarinankerrontatilanne jäi vähän etäiseksi, saatoin sortua tuohon perkeleellisen yliharppomisen syntiinkin paikoittain. Mutta kuvaukset kaupungeista veivät mukanaan, olisin voinut lukea niitä loputtomasti. Näkymättömät kaupungit on lyhyt kirja, puolisentoistasataa sivua, josta kehyskertomus vie ehkä viidenneksen. Kirja on ytimekseen tiivistetty, runollinen. Onko sillä jokin syvempi sanoma? Varmasti, joskaan sillä ei minulle ollut lopulta suurta merkitystä. Calvino kirjoitti asioista, jollaisia en ollut aiemmin kohdannut, tavalla joka oli sekin uusi. On ehkä silti vaikea pitää Näkymättömiä kaupunkeja lempiromaanieni listalla (vaikkakin ostin sen juuri männäkesänä Vammalan kirjapäiviltä viimein omaankin hyllyyn; uusluenta odottaa!) siksi, etten sitä, kuten mainitsin, oikeastaan edes koe romaaniksi, en novellikokoelmaksikaan, en tiedä mikä se on muu kuin hieno ajatuskuvio, mielikuvituksen riemuvoitto, mutta ei tarinaa kertovalla tavalla. Kirjoittaja minussa inspiroitui tästä lyhyestä kirjasta melkein enemmän kuin mistään, mutta se oli ideologisen tason inspiroitumista, ei konkreettista imitointia.

Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin luin Calvinon tunnetuimman romaanin Jos talviyönä matkamies. En tiennyt siitä etukäteen muuta kuin kiehtovankauniin otsikon, ja sen, että sitä heiteltiin toistuvasti esiin postmodernia kirjallisuutta käsittelevissä teoriateksteissä, joita tuolloin opintojeni puolesta kahlasin (kyllä se gradu vielä jonain päivänä kuulkaas...). Tällä kertaa kyseessä on selkeästi romaani, mutta millainen? Lähtötilanne on mainio: päähenkilö, kutsumanimeltään Lukija, on juuri aloittamaisillaan Italo Calvinon uuden romaanin nimeltä Jos talviyönä matkamies. Hyvin alkanut lukukokemus katkeaa, kun ensimmäinen luku päätyttyään toistuu; kirja on viallinen kappale. Siispä kirjakauppaan ja uusi tilalle, mutta tällä kertaa - - No, en halua kertoa enempää. Ehkä tämäkin on omanlaisensa ajatuskokeilu, mutta nyt tarinallinen, ja sellaisena kertakaikkisen viihdyttävä, paikoin hauska, paikoin purevan kriittinen, ennen kaikkea vauhdilla ja äkkikäänteillä etenevä. Olin sikäli onnekas, että luin kirjan tietämättä siitä paljoakaan etukäteen. (en sitä viimeisen luvun paljastustakaan ollut etukäteen tajunnut, vaikka siinähän se olisi ollut nenän edessä koko ajan...) Loppuun päästyäni halusin lukea sen uudestaan; tai en oikeastaan tätä kirjaa, vaan... No, en halua taaskaan kertoa enempää. Lukekaa niin tajuatte. Jos talviyönä matkamies on viihdyttävän tarinankerrontansa ohella kriittinen, kirjallinen, nautinollisen temppuileva ja kertakaikkisen rakastettava; se on yksi parhaita koskaan lukemiani romaaneja ihan leikiten, ja sen hienouden ovat libristitkin maassamme huomanneet: kirjapäivillä pyydettiin hieman kulahtaneesta 80-luvulla Suomessa julkaistusta kappaleesta kepeät sata euroa, kun muut saman aikakauden Keltaisen kirjaston kirjat, ja romaanit ylipäätään, olivat kaikkialla sen parikymppiä. Jäi hankkimatta, perkeles, kun ei kukaan sitä pokkaripainostakaan myynyt, olisi minulle riittänyt hyvin.