Kävin Töölön uimahallissa aamu-uinnilla herätäkseni, ja jos tämän lukeminen teistä tuntuu jonkinasteiselta latteudelta; että tämä blogi on saavuttanut tilan, josta ei pääse enää mihinkään, ei varsinkaan laatutasolla ylöspäin, saatatte toki olla oikeassa. Siti pyydän ymmärrystä, sillä juttu ei ole yksinkertainen, sittenkään. Minä kun en liiemmin ole käynyt uimahalleissa. Joskus koululaisena viimeksi, yläasteiässä vissiin, koska lukion liikuntatunnit lintsasin kaikki, varsinkin uintipakotteiset. Jossakin kylpylässä olen mahdollisesti käynyt mulimassa sen koomminkin, joskaan en vanno. Mutta Töölön halli on kävelymatkan päässä, ja lapsen kanssa siellä jo kertaalleen kävin lastenaltaassa pulikoimassa, joten päätin kiskoa rapistuvakuntoisen itseni ylös nojatuolista ja aloittaa harrastuksen, josta varmasti riemua riittäisi pitkään.
Ja onhan uinti varmasti hyvää kuntoilua. Minä, jolla ei aiheesta niin isompaa kokemusta ole, kiskoin riuskoin vedoin itseäni altaan päästä päähän. Hauskaltahan se tuntui. Aikani molskittua alkoi olla sellainen olo että veto loppuu. Pidin sitä merkkinä siitä, että vielä yksi edestakainen altaallinen ja sitten saunaan. Tämä virhearvio oli viedä henkeni. Puolivälissä allasta takaisinpäin voimat katosivat käsistä kuin olisi virta kytketty pois. Jalat eivät ylettyneet pohjaan. En päässyt eteenpäin. Näin jo mielessäni skenaarion, jossa Pamela Anderssonin näköiset hallimisut kiskovat minut hiuksista ylös altaan pohjasta, antavat tekohengitystä vuoron perään ja - -
Jotenkin onnistuin räpiköimään porraspäähän. Varmaan näytin ja kuulostin kuolevalta norpalta, joka huohottaa, ähkii, törähtelee ja porskuttaa vettä metrien päähän paniikissa. Sitten kävelin saunaan kuin puu-ukko kun jalkojen lihakset olivat yhtäkkiä kaikki krampissa. No jaa, siellä oli eläkeläisukkojen aamujengi jo koossa, joten kiilauduin heidän väliinsä lauteille. Tunsin näyttäväni jotenkin... ohuelta. Pidin tilannetta silti kiinnostavana. Tajuntakin alkoi pikku hiljaa palautua, joten mikäs siinä oli kuunnellessa aitoa äijäpuhetta; ukkokööri saunan lauteilla, mikäs sen ronskimpi paikka! Paitsi että nämä ukot puhuivat Facebookista.
Toista kertaa en altaaseen uskaltanut, kun ensimmäinenkin oli henkirievun viedä. Hyvää se kyllä teki, sitäkin, eli kai se pitää uusiksi ottaa. Ja minä kun olisin vielä muutama vuosi sitten saanut aivoverenvuodon pelkästä ajatuksesta mennä uimahalliin. Että pitäisi alasti vaellella tuntemattomien keskellä. Herkässä poikaiässä en olisi siitä traumatta selvinnyt. Vaan nyt kun siinä suihku- ja pukuhuoneen puolella tiirailin niitä patsastelevia jermuja, niin yksi asia oli taas kerran pantava masentuneena merkille: kyllä mies on sitten hirvittävän ruma olento.
23.3.10
21.3.10
Kissansilmä: Kulttuuria tytöille
Kissansilmän perustajajäsen ja kitaristi Fahnsten saapuu töölöläiseen kivijalkakahvilaan imagolleen sopivasti viitisen minuuttia myöhässä ja sytyttää filtterittömän Marlboron kuin ei olisi tupakkalaista koskaan kuullutkaan. Tyttö tiskin takana naurahtaa siten kuin ilkikurisille pojannaskaleille naureskellaan kun ollaan vähän ihastuneita; täällä on ainakin tietyillä henkilöillä lupa tehdä juuri niin kuin sattuu itse haluamaan.Kuulumisten jälkeen menen asiaan. Tänä keväänä seitsemän vuotta täyttävä Kissansilmä on julkaissut neljännen täyspitkän albuminsa, jota joillakin tahoilla on ehditty jo tituleerata comebackiksi, paluuksi lähtökohtaisille juurille. Onko näin?
Paskat, Fahnsten kiteyttää. Ei meillä ole koskaan ollut mitään juuria mihin palata.
Sytytän itsekin savukkeen, ja katson miestä savun läpi pistävästi. Onhan yhtye kuitenkin luonut maineensa nimenomaan boheemihumanistien älykköpop-bändinä, vaikkei tuolla linjalla ole enää vuosiin operoinutkaan. Eikö tosiaan ole tapahtumassa paluuta näiden samojen astioiden ääreen?
Kuulemma ei. Silti Kissansilmää on kiitettävä jonkinasteisesta heittäytymisestä luovan työnsä pariin: yhtyeen kaikki jäsenet myivät maallisen omaisuutensa, ostivat vanhan hirsitalon jostain tiettömien korpimaiden takaa, ja viettivät kesän, syksyn ja enimmäkseen talvenkin osittain siellä, osittain eri puolilla maata ystäviensä nurkissa soittaen, kirjoittaen kappaleita, äänittäen. Katson kansikuvapojalta näyttävää kitaristia ja kysyn, eikö tämä missään vaiheessa tuntunut liioittelulta.
Ei tietenkään, mies hymähtää. Ei sen jälkeen kun Petterson saatiin messiin.Tosiaan, Kissansilmän albumin Kulttuuria tytöille tuottajaksi saatiin alan kiistaton legenda Rugh Petterson, josta tekee legendaarisen ennen kaikkea se, että miestä ei tiettävästi ole olemassa. On se, Fahnsten toteaa, ja olen näkevinäni tämän itserakkaaksi ylpistelijäksikin mainitun söpöläisen ilmeessä aikamoisen annoksen kunnioitusta. Rugh on helvetin kova jätkä, kitaristi sanoo, sytyttää uuden Mallun ja hänen kätensä selvästi vapisevat hetken.
Päätän siirtyä eteenpäin. Miten Fahnsten kommentoi huhuja, joiden mukaan albumista oli alunperin tulossa hänen soololevynsä, kunnes muut yhtyeen jäsenet rahapulassaan anoivat pääsyä mukaan? Tuttu virnistys palaa miekkosen kasvoille, kun hän tulee jälleen savupilvestään näkyviin. Sanotaan vaikka niin, Fahnsten toteaa, että jos meikäläinen tekisi soololevyn, on satavarma että eräs veivikaula ei sille tule nuotin vierestä vinkumaan.
Kommentista on havaittavissa selviä viitteitä siihen, että Fahnstenin ja vokalisti Uguksen jo aikoja sitten tulehtuneet välit eivät vielä aivan välttämättä ole ennallaan. Lienee turha kysyäkään, kenet Fahnsten näkee Kissansilmän johtohahmona. Mutta entä sanoitukset? Entä bändin julkaisujen visuaalinen ilme? Näistähän Ugus edelleen vastaa.
Kaikki pitää hyväksyttää kitaristilla, minä kuulen, ja ymmärrän nyt yhtyeen dynamiikkaa hieman paremmin. Ei enää niinkään yllätä, että bändi hajoaa riitoihin joka julkaisunsa jälkeen; miten muut kolme jäsentä kestävät tätä tunteiden ristiaallokkoa?
Vitun väliä, naljauttaa tämä sanavalmis muusikko, ja minä liityn hänen hersyvään naurunpurskahdukseensa.
Tämän jälkeen vakavoidumme kuitenkin vielä lopuksi. Kissansilmän ura on ollut melkoista vuoristorataa alkuaikojen opiskelijasuosiosta erinäisten tyylimuutosten jälkeen kohti aina vain vakiintuneempaa kulttimainetta. Missä Fahnsten näkee yhtyeensä vaikkapa viiden vuoden päästä jos nykysuuntaus jatkuu?
Hajalla, kuuluu vastaus. Minä en ole tätä enää vuosiin jaksanut, hän kertoo minulle silmät graniitinkovina herkkää olemustani mittaillen. Ja kuitenkin, minä yritän, yhtye on saanut aikaiseksi varmasti eheimmän albumikokonaisuutensa koskaan. Poissa on soitannollinen kikkasvenkoilu, poissa on nuorisoa kosiskeleva riffittely, jäljellä vain kolmekymppisten etäisnuorten keskitempoinen akustis-voittoinen fiilistely. Muutamiin kappaleisiin on sentään saatu radiohead-henkistä pörinää, jota kävivät levylle lisäämässä Kissansilmän sivuprojektista Stojöhistä tutut konegurut.
Ketjupolttava taikasormi keskeyttää minut kysyen olenko pääsemässä asiaan, ja luonnollisesti olen: Kissansilmä on mielestäni ajan hermolla paremmin kuin vielä koskaan, eli kohtalaisesti. Miksi luovuttaa nyt?
Oli aika paha vuosi, naurahtaa Fahnsten, aika raskas.
Ja toisaalta jäsenillä on omat elämänsä. Saan kuulla rumpali Anne-Stiina Viidenkuoleman palanneen takaisin raksalle Dubaihin, ja vokalisti Uguskin kuulemma suunnittelee uraa kuvataiteen puolella. Turhautunut taidekouluhylkiöhän se tosiasiassa on, kitaristi irvistää inhoa tuntien. Ja ovathan Uguksen kansikuvitukset yhtyeelleen toki kehittyneet. Jos eivät nyt vielä ammattilaisen tasolla olekaan, niin kitaristin määritelmän mukaan mies on sentään "lahjaton amatööri". Mutta entä cd-kirjasen pikimusta keskiaukeama, jonka symboliikka on jo mietityttänyt useaa maamme takarivin musiikkitoimittajaa? Bändin alastonkuva, kuuluu mitä yllättävin vastaus. Halusimme näyttäytyä aitoina, konstailemattomina, Fahnsten sanoo iva äänessään, selvästi Uguksen suuria visioita siteeraten.
Sitten oli huomattu, etteivät he enää ole ihan nuoria, eivätkä enimmäkseen kovin kauniitakaan. Kuva hylättiin, muuta ei tilalle keksitty, mielialalääkkeitä ja syväterapiaa tarvittiin eikä ihan vähän. Myös joidenkin jäsenten alkoholinkäyttö kasvoi, mistä pääsemmekin levyn tekstipuoleen. Kun kyselen aina niin selvästi merkityksellisistä sanoituksista, Fahnsten kokee sen hyökkäyksenä persoonaansa kohtaan.Älä nyt vittu väitä että minun pitää sen teksteistä jotain osata sanoa, hän tiuskaisee ja olen ansainnut sen. Juomme kahvimme loppuun hiljaisuuden vallitessa, ja ääneni jo hienoisesti sammaltaen tilaan toiset. Kissansilmän kitaristi jää minulle edelleen arvoitukseksi, mutta yhtyeen alati kriisiytyvään identiteettiin tunnen päässeeni jossain määrin sisään. Tämä viisikko ajelehtii elämäntilanteesta toiseen kuin armadallinen tuuliajolle joutuneita sotalaivoja, ja jos joskus osuu tyveneen, voi uutta tuulta odotellessaan tekaista vaikkapa levyllisen melankolista rock-musiikkia. Herään seuraavana aamuna katuojasta ja tajuan taas katkerasti olevani suuren mielipidevaikuttajan sijasta elämäni peruuttamattomasti pilannut lifestyle-lehden toimittaja. Pohjalla ja silti ihan helvetin kaunis ja onnellinen.
16.3.10
Eläinharha
Duplolinnan korkein torni on sortunut. Se on punaisella räsymatolla monivärisinä kuutioina, sen asukkaat ympäriinsä kuka missäkin, kasvot vasten mattoa tai jähmettynyt hymy kattoa kohti. Vaikka nämä legoihmiset leikkiin myöhemmin palaavatkin, ne eivät ole enää sisältä samoja. Räikeän muovisen tomumajan valtaa uusi persoona, hetkellinen leikkiolento, jolla on uudet halut, toiveet ja tarkoitukset. Ne palvovat niitä, jotka antavat niille hetkeksi elämän, ja kiroavat luojansa leikin loppuessa tajutessaan aikansa täällä olevan ohikiitävämpi kuin kynttilän liekki. Nyt ne odottavat, palikat, niiden henki on pyyhkäisty pois. Maatumatta ne odottavat, aina hymyillen, sitä milloin seuraava leikki alkaa.
Olen viime viikkoina reflektoinut elämääni oikein huolella. Teen sitä toisinaan, usein keväisin; tuntuu, että juuri keväisin elämäni on aina ollut enemmän tai vähemmän käännekohdassa ainakin mitä ihmissuhteisiin tulee. Ne alkavat keväällä ja päättyvät keväällä, mitä nyt kerran oli yksi hullu kesä. Mutta kesiä ei lasketa. Ne ovat tämän todellisuuden rajalla, monesti sen toisella puolella, kaukana, nytkin: katso ikkunastasi. Voiko tämän näköiseen maailmaan tulla kesä? Ei tietenkään voi.
En ole ollut helppo ihminen. Parhaimmillani toki mitä rakastettavin. Enimmäkseen pelkoihin ja harhaluuloihin kadonnut, menetetty ja menettänyt. Mutta vaikka sieluun sattuu kun sitä taas menneitä läpikäydessä riipien nyljetään, tekee se hyvääkin. Sitä tuntee kasvavansa ihmisenä. Taas pikkuisen varmempi, taas pikkuisen murjotumpi ja sitä myötä parkkiintuneempi.
Minä jos kuka. Sammakot ne vaan lumpeenlehdillä soittelee.
Olen viime viikkoina reflektoinut elämääni oikein huolella. Teen sitä toisinaan, usein keväisin; tuntuu, että juuri keväisin elämäni on aina ollut enemmän tai vähemmän käännekohdassa ainakin mitä ihmissuhteisiin tulee. Ne alkavat keväällä ja päättyvät keväällä, mitä nyt kerran oli yksi hullu kesä. Mutta kesiä ei lasketa. Ne ovat tämän todellisuuden rajalla, monesti sen toisella puolella, kaukana, nytkin: katso ikkunastasi. Voiko tämän näköiseen maailmaan tulla kesä? Ei tietenkään voi.
En ole ollut helppo ihminen. Parhaimmillani toki mitä rakastettavin. Enimmäkseen pelkoihin ja harhaluuloihin kadonnut, menetetty ja menettänyt. Mutta vaikka sieluun sattuu kun sitä taas menneitä läpikäydessä riipien nyljetään, tekee se hyvääkin. Sitä tuntee kasvavansa ihmisenä. Taas pikkuisen varmempi, taas pikkuisen murjotumpi ja sitä myötä parkkiintuneempi.
Minä jos kuka. Sammakot ne vaan lumpeenlehdillä soittelee.
8.3.10
Keskity asioihin joista pidät
Odota. Tämä ei ole ihan kunnolla paikallaan - -
No niin. Nyt se kalibroi itseään hetkisen. Tuttu humahdus käy pään läpi. Akut täynnä virtaa, silmien edessä vähän aikaa vihreitä raitoja ja sitten se on käyttövalmis ja kadonnut. Kaikki näyttää normaalilta, kuulostaa siltä kuin pitää. En tunne sen painoa kun käännän päätäni, se poistaa itsensä. Datavirta aivoihin väittää ettei se ole siinä missä on.
Olen kirjautunut sisään. Näppäilen muutaman avainsanan ja suljen silmäni, avaan, ja olen siellä taas. Rantatiellä, koivujen lehdet hiukan hiirenkorvaa isommat. Ehdin panna merkille, miten aidolta askeleemme hiekassa kuulostavat, kunnes se hyökkää tarkkailevan tietoisuuteni kimppuun ja estää minua muistamasta etten ole siellä missä olen. Se on pirullinen laite, ja välttämätön.
Me poikkeamme syömässä. Juomme lasilliset punaviiniä. Yritän miettiä miksi näytät siltä kuin näytät, on kuin jokin olisi väärin, kuin ajan olisi pitänyt kulua eikä kuitenkaan -
Ravistan päätäni, sinä naurahdat. Muistatko kun vietimme yön sinun mummosi mökkisaunan eteisessä, sillä isolla vanhalla sohvalla jolla ei voinut nukkua koska se oli kivikova ja kylmä, sinä kysyt, muistatko kun makasimme sylikkäin sinun pienen asuntosi suurella sängyllä, hikisinä ja raukeina ja sinun isäsi tuli koputtelemaan ikkunan taakse, minä kysyn ja sinä meinaat tukehtua viiniisi kun naurat ja katsot ympärillesi ravintolassa, jossa ei totisesti ole muita kuin me, mikä on aika kummallista.
Kuvajaisesi räpsähtää. Helvetti miten se imee akkuja, minä ajattelen, ja vasta sen jälkeen: se ei enää jaksa estää minua tietämästä missä olen. Räpsähdät uudestaan. Ojennat kättäsi minua kohti, näytät hetken aikaa huolestuneelta ja pyydät minua muistamaan jonkin asian, mutta sanasi katoavat häiriöihin. Olen huolissani sinusta. Olen huolissani elämästä jota vietät, niistä kaikista paineista ja vaatimuksista joita itsellesi asetat, joskus mietin miten lapsemme voi, ja aina niinä hetkinä ajattelen soittaa. Mutten ole sinusta aikoihin kuullut.
Ravintola muuttuu mustaksi, mutten palaa huoneeseeni. Se pitää minusta kiinni, ei palauta, eikä se haittaa. Olen tyytyväinen olematta. Olen sinulle kiitollinen, vaikka hetki oli lyhyt. Niin vähän tarvittiin siihen, että tunnen itseni yksinäisen sijasta ihmiseksi taas. Olisiko sinullekin käynyt niin jos tosissaan olisit ollut siellä, niin minä toivon, että se olisi ollut molemminpuolinen paluu jostain syvältä, kahden vaatima. Hetkeksi edes.
Se sammuu ja yhtäkkiä painaa niskaa, päätä. Nostan kennot silmiltäni, avaan remmit ja varovasti riisun sen kokonaan. Ulkona on tullut hämärää, joka kerta hämmästyn miten nopeasti aika kulkee kun olen siellä. Otan akut ulos ja asetan ne laturiin. Tunnin kuluttua ne ovat täynnä virtaa. Sitten jatkan siitä mihin jäin.
No niin. Nyt se kalibroi itseään hetkisen. Tuttu humahdus käy pään läpi. Akut täynnä virtaa, silmien edessä vähän aikaa vihreitä raitoja ja sitten se on käyttövalmis ja kadonnut. Kaikki näyttää normaalilta, kuulostaa siltä kuin pitää. En tunne sen painoa kun käännän päätäni, se poistaa itsensä. Datavirta aivoihin väittää ettei se ole siinä missä on.
Olen kirjautunut sisään. Näppäilen muutaman avainsanan ja suljen silmäni, avaan, ja olen siellä taas. Rantatiellä, koivujen lehdet hiukan hiirenkorvaa isommat. Ehdin panna merkille, miten aidolta askeleemme hiekassa kuulostavat, kunnes se hyökkää tarkkailevan tietoisuuteni kimppuun ja estää minua muistamasta etten ole siellä missä olen. Se on pirullinen laite, ja välttämätön.
Me poikkeamme syömässä. Juomme lasilliset punaviiniä. Yritän miettiä miksi näytät siltä kuin näytät, on kuin jokin olisi väärin, kuin ajan olisi pitänyt kulua eikä kuitenkaan -
Ravistan päätäni, sinä naurahdat. Muistatko kun vietimme yön sinun mummosi mökkisaunan eteisessä, sillä isolla vanhalla sohvalla jolla ei voinut nukkua koska se oli kivikova ja kylmä, sinä kysyt, muistatko kun makasimme sylikkäin sinun pienen asuntosi suurella sängyllä, hikisinä ja raukeina ja sinun isäsi tuli koputtelemaan ikkunan taakse, minä kysyn ja sinä meinaat tukehtua viiniisi kun naurat ja katsot ympärillesi ravintolassa, jossa ei totisesti ole muita kuin me, mikä on aika kummallista.
Kuvajaisesi räpsähtää. Helvetti miten se imee akkuja, minä ajattelen, ja vasta sen jälkeen: se ei enää jaksa estää minua tietämästä missä olen. Räpsähdät uudestaan. Ojennat kättäsi minua kohti, näytät hetken aikaa huolestuneelta ja pyydät minua muistamaan jonkin asian, mutta sanasi katoavat häiriöihin. Olen huolissani sinusta. Olen huolissani elämästä jota vietät, niistä kaikista paineista ja vaatimuksista joita itsellesi asetat, joskus mietin miten lapsemme voi, ja aina niinä hetkinä ajattelen soittaa. Mutten ole sinusta aikoihin kuullut.
Ravintola muuttuu mustaksi, mutten palaa huoneeseeni. Se pitää minusta kiinni, ei palauta, eikä se haittaa. Olen tyytyväinen olematta. Olen sinulle kiitollinen, vaikka hetki oli lyhyt. Niin vähän tarvittiin siihen, että tunnen itseni yksinäisen sijasta ihmiseksi taas. Olisiko sinullekin käynyt niin jos tosissaan olisit ollut siellä, niin minä toivon, että se olisi ollut molemminpuolinen paluu jostain syvältä, kahden vaatima. Hetkeksi edes.
Se sammuu ja yhtäkkiä painaa niskaa, päätä. Nostan kennot silmiltäni, avaan remmit ja varovasti riisun sen kokonaan. Ulkona on tullut hämärää, joka kerta hämmästyn miten nopeasti aika kulkee kun olen siellä. Otan akut ulos ja asetan ne laturiin. Tunnin kuluttua ne ovat täynnä virtaa. Sitten jatkan siitä mihin jäin.
28.2.10
George on the dancefloor
Moni kalpenee kateudesta, minut valkaisi viime keskiviikkoisena aamupäivänä tiettävästi norovirus, joskaan asiaa en tullut täysivarmuudella diagnosoineeksi. Oli sen verran kiire oksentaa. Kokemus oli tavallaan uusi, siis vatsanseutuinen virusinfektio, sillä olen viimeksi ala-asteikäisenä moisesta kärsinyt. Kuin sitkein sissi selvitin lopun opintovelvollisuusvuosistani, sekä totisesti myös aikuisikäni kukkeimmista nuoruusvaiheista aina tänne asti ihmetellen kun väki ympärilläni lakosi kerran vuodessa laattaamaan. Olin jo varma etten koskaan. Ja sitten pääkaupungin viruskanta, ilmeisesti, osoittautui elimistöäni vahvemmaksi.
Voisin valehdella sairauden aktiivivaiheen olleen elämäni pisin nelituntinen, mutta se meni siinä main deliriumissa, ettei ollut. Tuskallisin se kyllä saattoi olla, joskin onhan noita kiputilojakin matkan varrelle mahtunut. Top kolmeen menee, sanotaan nyt niin. Olisipa tehnyt mieli maata vain paikallani sängyssä vadin äärellä silloin; vartin välein kuitenkin kun vatsa tyhjeni ja vaikkei siellä ensimmäisen puolen tunnin jälkeen ollut jäljellä mitään - eikä siellä pysynyt mikään, edes se puoli desiä vettä, jonka tuskaani onnistuin hörppäämään - jatkui tahti kellontarkasti tosiaan sen neljä tuntia, mutta makaa siinä sitten, kun samanaikaisesti nousee niin korkea kuume, että hampaat lyövät konekivääriloukkua, hiki virtaa kuin vuoristopuro ja lihakset kramppaavat. Jos jotain tajusin, niin lievää mustaa huumoria kramppaavan elimistöni lepohetkinä viljellen tajusin kai näyttäväni kaatumatautipotilaalta kun löin hampaita yhteen ja selkäni taittui koreaksi kaareksi. Muistan myös ihmetelleeni jossain kohdin, mikä kumma piti sellaista ääntä. Lopulta tajusin olevani se itse. Ynisin oloani kuin vasikka. Sitten muistin se Trainspottingin kohtauksen, ja huone heitti volttia.
Nelisen tuntia keskiviikkona, ja nyt sunnuntaina on ollut ensimmäinen päivä kun olen toiminut suht normaalisti. Kun ruokaa on saanut sisäänsä enemmän kuin murusia, kun ei ole jatkuvasti pyörryttänyt silkasta puutostilasta johtuen. No se kuume jatkui torstaihin, mutta hiipuen sekin, ja loppujen lopuksi se oli sittenkin vähäisintä kaikesta. Minä kuumeen kanssa olen sentään jotakuinkin tuttu, vaikka ääriharvoin sitäkin esiintyy. Mutta kai tässä iässä pitää jo asioita ruveta tekemään tosissaan.
Niin että kovin heikko hahmo on ihminen, se minulla kai tällä kertaa oli mielessä. Pientensä otteessa pienimmäkseen käyvä, notkolle kumartuu kuin vaivainen varjo. Voi raatajaa poloista.
Voisin valehdella sairauden aktiivivaiheen olleen elämäni pisin nelituntinen, mutta se meni siinä main deliriumissa, ettei ollut. Tuskallisin se kyllä saattoi olla, joskin onhan noita kiputilojakin matkan varrelle mahtunut. Top kolmeen menee, sanotaan nyt niin. Olisipa tehnyt mieli maata vain paikallani sängyssä vadin äärellä silloin; vartin välein kuitenkin kun vatsa tyhjeni ja vaikkei siellä ensimmäisen puolen tunnin jälkeen ollut jäljellä mitään - eikä siellä pysynyt mikään, edes se puoli desiä vettä, jonka tuskaani onnistuin hörppäämään - jatkui tahti kellontarkasti tosiaan sen neljä tuntia, mutta makaa siinä sitten, kun samanaikaisesti nousee niin korkea kuume, että hampaat lyövät konekivääriloukkua, hiki virtaa kuin vuoristopuro ja lihakset kramppaavat. Jos jotain tajusin, niin lievää mustaa huumoria kramppaavan elimistöni lepohetkinä viljellen tajusin kai näyttäväni kaatumatautipotilaalta kun löin hampaita yhteen ja selkäni taittui koreaksi kaareksi. Muistan myös ihmetelleeni jossain kohdin, mikä kumma piti sellaista ääntä. Lopulta tajusin olevani se itse. Ynisin oloani kuin vasikka. Sitten muistin se Trainspottingin kohtauksen, ja huone heitti volttia.
Nelisen tuntia keskiviikkona, ja nyt sunnuntaina on ollut ensimmäinen päivä kun olen toiminut suht normaalisti. Kun ruokaa on saanut sisäänsä enemmän kuin murusia, kun ei ole jatkuvasti pyörryttänyt silkasta puutostilasta johtuen. No se kuume jatkui torstaihin, mutta hiipuen sekin, ja loppujen lopuksi se oli sittenkin vähäisintä kaikesta. Minä kuumeen kanssa olen sentään jotakuinkin tuttu, vaikka ääriharvoin sitäkin esiintyy. Mutta kai tässä iässä pitää jo asioita ruveta tekemään tosissaan.
Niin että kovin heikko hahmo on ihminen, se minulla kai tällä kertaa oli mielessä. Pientensä otteessa pienimmäkseen käyvä, notkolle kumartuu kuin vaivainen varjo. Voi raatajaa poloista.
21.2.10
Väärinkäsityksiä ravintolassa
"Tarjoilija, melonini ovat kurttuiset ja rupsahtaneet!"
"Älkäähän nyt neiti hyvä! Olen huomannut monen miehen niitä naapuripöydistä kovin kiinnostuneena jo jonkin aikaa vilkuilleen."
*
"Tarjoilija, maksani vinkuu!"
"Eipä kyllä mikään ihme tuolla tahdilla. Herran kannattaisi miettiä miten perheennekin suhtautuu kun teille niin kovasti tuntuu maistuvan."
*
"Tarjoilija, kurkkuni tuntuu ikävän karhealta!"
"Voi teitä. Sitä on kuulemma liikkeellä. Auttaisiko lämmin toti?"
*
"Tarjoilija, maitoni maistuu kovin happamalta!"
"Älkää surko, rouva. Kyllä se lapsellenne silti varmasti kelpaa. Imetys on kuitenkin tärkeä ravinnonlähde ensimmäisten kuukausien aikana. Saanen muuten onnitella teitä äidiksi tulemiseksi vielä noinkin kypsällä iällä."
*
"Tarjoilija, munassani on karvoja!"
"Hyvä herra! Täällä ravintolassa on lapsiakin paikalla. Tuollaiset puberteettiset riemunkiljahdukset saatte luvan jättää heti alkuunsa tai vakuutan että teidät poistetaan täältä."
*
"Tarjoilija, kananaivoni ovat aivan sekaisin!"
"Neiti on nyt turhan ankara itselleen. Kyllä te varmasti olette ihan fiksu ihminen. Noin kauniiksikin laittautunut."
*
"Tarjoilija, kaaliini ei kerta kaikkiaan uppoa sen paremmin veitsi kuin haarukkakaan!"
"Ahaa. Antakaapas kun demonstroin. Ne ovat ruokailuvälineitä, toinen oikeaan ja toinen vasempaan käteen, kas näin. Uskokaa minua, kyllä te pian käsitätte miten näillä toimitaan, se on loppujen lopuksi hyvin yksinkertaista!"
*
"Tarjoilija, vereni kiehuu!"
"Hyvä ihme, rauhoittukaa! Tämä on vain ravintola. Hengittäkää syvään ja nauttikaa ateriastanne. Tilatkaa sitten vaikka vielä viilentävä jälkiruoka."
*
"Tarjoilija, läskini on kadonnut!"
"Onnittelut, hyvä herra! Vielä kun hieman treenaatte lihaskuntoanne niin alatte olla ikäiseksenne melkoisessa iskussa."
*
"Tarjoilija, piparini on aivan onneton!"
"Voi neiti, teidän luontainen epävarmuutenne vain heijastuu teidän ruumiinne minäkuvaan. Rakastakaa itseänne niin maailma rakastaa teitä! Tehän olette vielä niin nuorikin. Varmasti teitä jo tänä iltana onnistaa jos uskallatte heittäytyä maailman tuuliin!"
*
"Tarjoilija, sydämeni on särkynyt!"
"Oi miten ikävä kuulla. Auttaisiko halaus? Kas noin!"
*
"Tarjoilija, minua alkaa tosissaan nyppiä tuo teidän nokkela asenteenne!"
"Kiitoksia kun kerroitte, välitän terveiset keittiöön."
"Älkäähän nyt neiti hyvä! Olen huomannut monen miehen niitä naapuripöydistä kovin kiinnostuneena jo jonkin aikaa vilkuilleen."
*
"Tarjoilija, maksani vinkuu!"
"Eipä kyllä mikään ihme tuolla tahdilla. Herran kannattaisi miettiä miten perheennekin suhtautuu kun teille niin kovasti tuntuu maistuvan."
*
"Tarjoilija, kurkkuni tuntuu ikävän karhealta!"
"Voi teitä. Sitä on kuulemma liikkeellä. Auttaisiko lämmin toti?"
*
"Tarjoilija, maitoni maistuu kovin happamalta!"
"Älkää surko, rouva. Kyllä se lapsellenne silti varmasti kelpaa. Imetys on kuitenkin tärkeä ravinnonlähde ensimmäisten kuukausien aikana. Saanen muuten onnitella teitä äidiksi tulemiseksi vielä noinkin kypsällä iällä."
*
"Tarjoilija, munassani on karvoja!"
"Hyvä herra! Täällä ravintolassa on lapsiakin paikalla. Tuollaiset puberteettiset riemunkiljahdukset saatte luvan jättää heti alkuunsa tai vakuutan että teidät poistetaan täältä."
*
"Tarjoilija, kananaivoni ovat aivan sekaisin!"
"Neiti on nyt turhan ankara itselleen. Kyllä te varmasti olette ihan fiksu ihminen. Noin kauniiksikin laittautunut."
*
"Tarjoilija, kaaliini ei kerta kaikkiaan uppoa sen paremmin veitsi kuin haarukkakaan!"
"Ahaa. Antakaapas kun demonstroin. Ne ovat ruokailuvälineitä, toinen oikeaan ja toinen vasempaan käteen, kas näin. Uskokaa minua, kyllä te pian käsitätte miten näillä toimitaan, se on loppujen lopuksi hyvin yksinkertaista!"
*
"Tarjoilija, vereni kiehuu!"
"Hyvä ihme, rauhoittukaa! Tämä on vain ravintola. Hengittäkää syvään ja nauttikaa ateriastanne. Tilatkaa sitten vaikka vielä viilentävä jälkiruoka."
*
"Tarjoilija, läskini on kadonnut!"
"Onnittelut, hyvä herra! Vielä kun hieman treenaatte lihaskuntoanne niin alatte olla ikäiseksenne melkoisessa iskussa."
*
"Tarjoilija, piparini on aivan onneton!"
"Voi neiti, teidän luontainen epävarmuutenne vain heijastuu teidän ruumiinne minäkuvaan. Rakastakaa itseänne niin maailma rakastaa teitä! Tehän olette vielä niin nuorikin. Varmasti teitä jo tänä iltana onnistaa jos uskallatte heittäytyä maailman tuuliin!"
*
"Tarjoilija, sydämeni on särkynyt!"
"Oi miten ikävä kuulla. Auttaisiko halaus? Kas noin!"
*
"Tarjoilija, minua alkaa tosissaan nyppiä tuo teidän nokkela asenteenne!"
"Kiitoksia kun kerroitte, välitän terveiset keittiöön."
16.2.10
Piruetti
Olin sunnuntaina tyttäreni kanssa katsomassa Muumien jääsatua tuossa naapurissa, tahtoo sanoa jäähallissa, siinä töölömmässä, kun niitä on kuulemma kaksi täällä. Väkeä oli kuin pipoa silmillä, ja ylipäätään kokemus oli popcornintuoksuineen jännittävä jo alkumetreiltään sekä iskälle että lapselle. En ole jäähallissa käynyt kuin kahdesti aiemmin, näistä kerroista on viisitoista vuotta. Toisaalta niistä jälkimmäisellä iskin Joel Hallikaista kyynärpäällä kylkiluiden väliin voimallisesti, joten käynti ei mennyt hukkaan. Tällä kertaa en nähnyt Hallikaista.
Sen sijaan näin, kuten jo vihjasin, sammioittain popcornia. Lapsiperheitä oli muutama tuhat, ja jokainen, paitsi me, ostivat roskalavan kokoisen pahvitötteröllisen poppareita. Mikä ihmeen maissivillitys nykymaailmaan on mennyt? Jäähallin aulassa oli haju sama kuin elokuvateattereiden ovensuussa, kuvottava popcornitus leijui raskaana ilmassa ja väänsi vatsaa. Sitten vielä kysytään miksen enää käy elokuvissa. Jestas.
Onneksi hallin puolella pelasi ilmastointi niin että häiriötekijät sai jättää huomiotta. Istuimme alas hyville paikoille, odottelimme tunnin kuunnellen luuppina toistuvia mainoksia ja muumi-lauluja, ja lopulta Benny Törnroos luisteli jäälle jutustellen mukavia. En tiennyt miehestä etukäteen muuta kuin että hän laulaa muumi-piirrettyjen tunnuskappaleet, mutta perhana - luistella hän myös totisesti osaa. Ja yleisönkin otti mukaansa, tosin veikkaan että ikähaarukka oli melko otollinen yhteishuudatukselle.
Lopulta muumitkin saapuivat. Lapsi unohti olevansa hallissa, unohti tuhatpäisen yleisön, unohti oikeastaan senkin että suoraan piirretyistä klipsaistut repliikit puuroutuivat jäähallin akustiikassa melko pahasti. Hän katsoi luistelua silmät tähtinä kimaltaen. Kommentoimme jäällä tapahtuvia temppuja. Totesimme etteivät ne ole oikeita muumeja, ja Myykin oli liian pitkä; mutta myös sen, miten taitavia luistelijoita esiintyjät olivat.
Väliaika, ihmiset ryntäsivät täyttämään popcorn-astiansa. Toinen satu, ja sen aikana huomasin suurimman osan lapsiyleisöstä alkavan vääntelehtiä kyllästyneenä. Sitä samaahan se kai periaatteessa oli, eikä kai kouluikäisen, tai rutkasti alle, voi olettaa puoltatoista tuntia (väliaika mukaan lukien) paikallaan pysyvän. Paitsi että minun vieressäni istui fanaattisin fani, joka henkäili ihastuneesti vielä jälkimmäisenkin sadun aikana. Ja sitten kun esitys loppui, muumit aplodeerattiin takahuoneeseen, halliin syttyivät valot ja yleisömeri alkoi velloa kohti ovea, me istuimme edelleen paikoillamme. Lapsi tuijotti jäälle.
"Koska muumit tulee takaisin?"
"Ei ne enää tule", minä vastasin. "Esitys loppui."
"Minä haluaisin että se jatkuu."
Olisinpa minäkin halunnut, sen verran onnelliselta lapsi oli luistelua katsoessaan näyttänyt. Mutta arki voittaa, ja palasimme kotiin. Loppupäivän hän luisteli sukkasillaan ympäri asuntoa, teki piruetteja kuin Myy ja ilmoitti että hänestä tulee aikuisena luistelija muumiesitykseen. Niiskuneiti kuulemma. Aiempi, jo hyvän aikaa varmana pidetty toiveammatti sai jäädä.
"Minusta ei enää tule etsijää kun minusta tulee luistelija muumiesitykseen."
Etsijä on sellainen, joka etsii hiekasta dinosauruksen luita. En osaa sanoa kumpaan ammattiin 2020-luvulla paremmin työllistyy.
Sen sijaan näin, kuten jo vihjasin, sammioittain popcornia. Lapsiperheitä oli muutama tuhat, ja jokainen, paitsi me, ostivat roskalavan kokoisen pahvitötteröllisen poppareita. Mikä ihmeen maissivillitys nykymaailmaan on mennyt? Jäähallin aulassa oli haju sama kuin elokuvateattereiden ovensuussa, kuvottava popcornitus leijui raskaana ilmassa ja väänsi vatsaa. Sitten vielä kysytään miksen enää käy elokuvissa. Jestas.
Onneksi hallin puolella pelasi ilmastointi niin että häiriötekijät sai jättää huomiotta. Istuimme alas hyville paikoille, odottelimme tunnin kuunnellen luuppina toistuvia mainoksia ja muumi-lauluja, ja lopulta Benny Törnroos luisteli jäälle jutustellen mukavia. En tiennyt miehestä etukäteen muuta kuin että hän laulaa muumi-piirrettyjen tunnuskappaleet, mutta perhana - luistella hän myös totisesti osaa. Ja yleisönkin otti mukaansa, tosin veikkaan että ikähaarukka oli melko otollinen yhteishuudatukselle.
Lopulta muumitkin saapuivat. Lapsi unohti olevansa hallissa, unohti tuhatpäisen yleisön, unohti oikeastaan senkin että suoraan piirretyistä klipsaistut repliikit puuroutuivat jäähallin akustiikassa melko pahasti. Hän katsoi luistelua silmät tähtinä kimaltaen. Kommentoimme jäällä tapahtuvia temppuja. Totesimme etteivät ne ole oikeita muumeja, ja Myykin oli liian pitkä; mutta myös sen, miten taitavia luistelijoita esiintyjät olivat.
Väliaika, ihmiset ryntäsivät täyttämään popcorn-astiansa. Toinen satu, ja sen aikana huomasin suurimman osan lapsiyleisöstä alkavan vääntelehtiä kyllästyneenä. Sitä samaahan se kai periaatteessa oli, eikä kai kouluikäisen, tai rutkasti alle, voi olettaa puoltatoista tuntia (väliaika mukaan lukien) paikallaan pysyvän. Paitsi että minun vieressäni istui fanaattisin fani, joka henkäili ihastuneesti vielä jälkimmäisenkin sadun aikana. Ja sitten kun esitys loppui, muumit aplodeerattiin takahuoneeseen, halliin syttyivät valot ja yleisömeri alkoi velloa kohti ovea, me istuimme edelleen paikoillamme. Lapsi tuijotti jäälle.
"Koska muumit tulee takaisin?"
"Ei ne enää tule", minä vastasin. "Esitys loppui."
"Minä haluaisin että se jatkuu."
Olisinpa minäkin halunnut, sen verran onnelliselta lapsi oli luistelua katsoessaan näyttänyt. Mutta arki voittaa, ja palasimme kotiin. Loppupäivän hän luisteli sukkasillaan ympäri asuntoa, teki piruetteja kuin Myy ja ilmoitti että hänestä tulee aikuisena luistelija muumiesitykseen. Niiskuneiti kuulemma. Aiempi, jo hyvän aikaa varmana pidetty toiveammatti sai jäädä.
"Minusta ei enää tule etsijää kun minusta tulee luistelija muumiesitykseen."
Etsijä on sellainen, joka etsii hiekasta dinosauruksen luita. En osaa sanoa kumpaan ammattiin 2020-luvulla paremmin työllistyy.
7.2.10
Totta turisen
Entivanhaan, kun blogisaurukset vielä vaeltelivat Netscapen laajoilla tasangoilla, oli tapanani aina vuoden vaihtuessa katsastaa menneen vuoden asioita jonkinlaisessa listamuodossa. Olin vähällä tämänkin tapani kuitata huvittuneella "ne nuoret"-naurahduksella, kunnes selailin tehneeni niin joka hiivatin silmänkääntövuonna. Miksi siis pekkaa pahentaisin tälläkään kertaa, eli kun nykyisen käytäntöni mukaan huomasin taas helmikuun puoliväliin tultaessa vuosiluvun vaihtuneen, käyn katsastamaan silmä kovana asioita, jotka vuonna 2009 melkein merkitsivät jotain.
Ensin on sanottava pari sanaa musiikista, koska musiikki on, syystä tai toisesta, se mitä yleisimmin vuoden vaihduttua listataan. En enää viime vuonna liiemmin musiikkia hankkinut, alle 10 levytystä kaiken kaikkiaan hyllyyni vuoden aikana päätyi, ja niistä tasan yksi kantaa copyright-merkintää vuodelle 2009: Absoluuttisen Nollapisteen albumi Musta hiekka. Hyvä levy. Parasta Nollapistettä sitten vuoden 2002, mutta marraskuussa sen hankittuani kuuntelin pari kolme kertaa ja unohdin koko levyn kunnes tämä kirjoitus nyt sen mieleeni palautti. Muistaakseni siinä oli jokunen ihan oikeasti mainio kappale, mutta Tommin lyriikat alkavat olla kyllä niin Tommi-maneeria täynnä että huh. Vaan kukapas meistä ei toisaalta olisi valitun tyylinsä orjuuttama. Levyn kansi on muuten toiseksi tyylikkäin Nollapisteen levynkansi ikinä. Paras viime vuoden hankinta oli kuitenkin Elbow'n vuonna 2008 julkaisema Seldom seen kid, joka on niin jumalaisen upea levy, että vihloo ja polttaa. En olisi koskaan uskonut bändin kykenevän nokittamaan omia aiempia suorituksiaan puhtaan kauneuden, melodiantajun, pistävän terävien lyriikoiden ja hiotun, strategisen ekonomisesti tuotetun äänimaailman saralla mutta sen ne vaan perhana tekivät.
Musiikista muutakin. Sain hiljakkoin, ja tämä tapahtui kyllä vuoden 2010 puolella, mutta kuka näitä laskee, kutsun Spotifyyn joltakin anonyymiksi jääneeltä tyypiltä. Tuumasin kokeilla. Asensin ohjelman, klikkailin muutaman kappaleen soimaan. Ja jäin miettimään että tässäkö se. Musiikki soi, mikä muu on uutta? Suljin värkin ja laitoin vastikään hankkimani remasteroidun Rubber soulin stereoihini. Yeah baby! Minusta vain tuntuu liian oudolta kuunnella musiikkia tietokoneella. Vähän sama kuin katselisi elokuvia mikroaaltouunilla.
Mistä tulikin mieleeni. Normaalisti tapanani ei ole katsella leffoja, mutta kadonnut vuosi teki kohdallani kohtuullisen poikkeukseni. Tappaakseni kohdalleni osunutta yksinäistä aikaa, minä kevät-kesän aikana kertakaikkisesti hukutin itseni elokuviin, katselin vähintään yhden päivässä viikkokausien ajan. En enää muista suurinta osaa niistä, mutta merkillepantavaa on, että jo vuosia vankkumattoman muuttumattomana pysynyt (no miksiköhän kun en ole mitään katsonut) "Top-leffat ikinä"-listani sai kaksi uutta tulokasta: Gus van Santin Elephant ja Kinji Fukasakun Battle royale. Helveta miten hienoja elokuvia molemmat, ja vaikka huomaankin tietyn, kenties huolestuttavan, yhtäläisyyden näiden teosten juonellisessa rakenteessa sikäli että molemmissa teinit tappavat teinejä, ovat elokuvat keskenään erilaisemmat kuin juuri voisivat ja lisäksi kumpikin poikkesi vahvasti siitä ennakkokäsityksestä mikä minulla sattui olemaan. Elephant on hyvin lähellä täydellisintä koskaan näkemäni elokuvaa monessa mielessä ja Battle royale taas onnistui koskettamaan jotain outoa mustaa sisintä minussa. Ehkä se vain muistutti jotenkin vavisuttavasti niitä teini-iän fantasioitani, joissa yläasteen luokkatovereitani verisesti tapaettiin. Tiedättehän, niitä jollaisia kaikilla on.
Öh.
Vuoden parhaaksi blogiksi nimitän Nettihuijaukset, joka on jaksanut viihdyttää asiantuntevilla katsauksillaan internetin häikäilemättömimpien huijareiden härskiin toimintaan. Kommenttiosastollakin menee välillä meno aika railakkaaksi. Ymmärrän kirjoittajan halun pysytellä anonyyminä, ja kunnioitan tätä päätöstä, vaikka mieleni tekisikin syytää gloriaa hänen suuntaansa. No syydän kaljan sitten joskus kun taas nähdään. Toinen kiintoisa uudehko tulokas on Maltillisen kohtuullisuuden seura, joka on riemastuttavan, tuotanoin, kohtuullinen. Hyvin maltillisesti myös päivittyy, minkä soisi välillä muuttuvan. Kunhan ei ihan kohtuuttomaksi pääse.
Loppuun vielä listamuodossa ne vuoden aikana lukemani kirjat, jotka sykähdyttivät siten kuin painotuote parhaimmillaan voi:
Martin Amis: Ajan suunta
Martin Amis: Keltainen koira
Iain Banks: Excession
Iain Banks: The Steep approach to Garbadale
John Barth: Uiva ooppera
Bret Easton Ellis: Lunar park
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Stieg Larsson: Millennium-trilogia (kaksi ensimmäistä osaa nyt varsinkin)
Erno Paasilinna: Timo K. Mukka
Erno Paasilinna: Tähänastisen elämäni kirjaimet
Mikko Rimminen: Pölkky
Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Sarah Thornton: Seven days in the art world
Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa
Huonoja kirjojakin tuli aloitettua monta, mutta ei niitä enää muista, koska ne jäävät huonouden ilmitultua kesken, eivätkä koskaan merkkaannu pieneen ruutuvihkooni, johon lukuhistoriani karttuu. Poikkeuskin tietysti on: Stephen Kingin Liseyn tarina oli surkein räpellys jota olen vuosiin käsiini saanut, ja sisulla sen kahlasin loppuun itkien kuumia kyyneliä muinaisen oppi-isäni ja esikuvani nöyryyttävän kehnon nykytilan johdosta. Eikä Stephen edes ymmärrä lopettaa. Miten merkittävä tekijä King on joskus minulle ollut, ja miten ihan oikeasti hyvä kirjoittaja. Miksi kidutan itseäni hänen nykyteoksillaan toistuvasti? No on viimeisen kymmenen vuoden aikana muutamia helmehköjäkin teoksia tullut. Sellaisia himmeitä helmiä, joista vanhan kimalluksen sentään aistii vielä. Liseyn tarinaa lukiessa iski päälle vain paha mieli. Ja kirkuva myötähäpeä.
No niin, olisiko tässä taas tärkeimmät. Kamala miten ihmisen vuosi tuntuu pieneltä kun sen jaottelee populaarikulttuurin osa-alueisiin. Jos olisi muuta elämää, kirjoittaisin varmaan siitä. No, kesällä tehtiin mökillä remonttia hiki hatussa. Olisipa siitä kerrottavaa kyllä, huh huh.
Ensin on sanottava pari sanaa musiikista, koska musiikki on, syystä tai toisesta, se mitä yleisimmin vuoden vaihduttua listataan. En enää viime vuonna liiemmin musiikkia hankkinut, alle 10 levytystä kaiken kaikkiaan hyllyyni vuoden aikana päätyi, ja niistä tasan yksi kantaa copyright-merkintää vuodelle 2009: Absoluuttisen Nollapisteen albumi Musta hiekka. Hyvä levy. Parasta Nollapistettä sitten vuoden 2002, mutta marraskuussa sen hankittuani kuuntelin pari kolme kertaa ja unohdin koko levyn kunnes tämä kirjoitus nyt sen mieleeni palautti. Muistaakseni siinä oli jokunen ihan oikeasti mainio kappale, mutta Tommin lyriikat alkavat olla kyllä niin Tommi-maneeria täynnä että huh. Vaan kukapas meistä ei toisaalta olisi valitun tyylinsä orjuuttama. Levyn kansi on muuten toiseksi tyylikkäin Nollapisteen levynkansi ikinä. Paras viime vuoden hankinta oli kuitenkin Elbow'n vuonna 2008 julkaisema Seldom seen kid, joka on niin jumalaisen upea levy, että vihloo ja polttaa. En olisi koskaan uskonut bändin kykenevän nokittamaan omia aiempia suorituksiaan puhtaan kauneuden, melodiantajun, pistävän terävien lyriikoiden ja hiotun, strategisen ekonomisesti tuotetun äänimaailman saralla mutta sen ne vaan perhana tekivät.
Musiikista muutakin. Sain hiljakkoin, ja tämä tapahtui kyllä vuoden 2010 puolella, mutta kuka näitä laskee, kutsun Spotifyyn joltakin anonyymiksi jääneeltä tyypiltä. Tuumasin kokeilla. Asensin ohjelman, klikkailin muutaman kappaleen soimaan. Ja jäin miettimään että tässäkö se. Musiikki soi, mikä muu on uutta? Suljin värkin ja laitoin vastikään hankkimani remasteroidun Rubber soulin stereoihini. Yeah baby! Minusta vain tuntuu liian oudolta kuunnella musiikkia tietokoneella. Vähän sama kuin katselisi elokuvia mikroaaltouunilla.
Mistä tulikin mieleeni. Normaalisti tapanani ei ole katsella leffoja, mutta kadonnut vuosi teki kohdallani kohtuullisen poikkeukseni. Tappaakseni kohdalleni osunutta yksinäistä aikaa, minä kevät-kesän aikana kertakaikkisesti hukutin itseni elokuviin, katselin vähintään yhden päivässä viikkokausien ajan. En enää muista suurinta osaa niistä, mutta merkillepantavaa on, että jo vuosia vankkumattoman muuttumattomana pysynyt (no miksiköhän kun en ole mitään katsonut) "Top-leffat ikinä"-listani sai kaksi uutta tulokasta: Gus van Santin Elephant ja Kinji Fukasakun Battle royale. Helveta miten hienoja elokuvia molemmat, ja vaikka huomaankin tietyn, kenties huolestuttavan, yhtäläisyyden näiden teosten juonellisessa rakenteessa sikäli että molemmissa teinit tappavat teinejä, ovat elokuvat keskenään erilaisemmat kuin juuri voisivat ja lisäksi kumpikin poikkesi vahvasti siitä ennakkokäsityksestä mikä minulla sattui olemaan. Elephant on hyvin lähellä täydellisintä koskaan näkemäni elokuvaa monessa mielessä ja Battle royale taas onnistui koskettamaan jotain outoa mustaa sisintä minussa. Ehkä se vain muistutti jotenkin vavisuttavasti niitä teini-iän fantasioitani, joissa yläasteen luokkatovereitani verisesti tapaettiin. Tiedättehän, niitä jollaisia kaikilla on.
Öh.
Vuoden parhaaksi blogiksi nimitän Nettihuijaukset, joka on jaksanut viihdyttää asiantuntevilla katsauksillaan internetin häikäilemättömimpien huijareiden härskiin toimintaan. Kommenttiosastollakin menee välillä meno aika railakkaaksi. Ymmärrän kirjoittajan halun pysytellä anonyyminä, ja kunnioitan tätä päätöstä, vaikka mieleni tekisikin syytää gloriaa hänen suuntaansa. No syydän kaljan sitten joskus kun taas nähdään. Toinen kiintoisa uudehko tulokas on Maltillisen kohtuullisuuden seura, joka on riemastuttavan, tuotanoin, kohtuullinen. Hyvin maltillisesti myös päivittyy, minkä soisi välillä muuttuvan. Kunhan ei ihan kohtuuttomaksi pääse.
Loppuun vielä listamuodossa ne vuoden aikana lukemani kirjat, jotka sykähdyttivät siten kuin painotuote parhaimmillaan voi:
Martin Amis: Ajan suunta
Martin Amis: Keltainen koira
Iain Banks: Excession
Iain Banks: The Steep approach to Garbadale
John Barth: Uiva ooppera
Bret Easton Ellis: Lunar park
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Stieg Larsson: Millennium-trilogia (kaksi ensimmäistä osaa nyt varsinkin)
Erno Paasilinna: Timo K. Mukka
Erno Paasilinna: Tähänastisen elämäni kirjaimet
Mikko Rimminen: Pölkky
Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Sarah Thornton: Seven days in the art world
Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa
Huonoja kirjojakin tuli aloitettua monta, mutta ei niitä enää muista, koska ne jäävät huonouden ilmitultua kesken, eivätkä koskaan merkkaannu pieneen ruutuvihkooni, johon lukuhistoriani karttuu. Poikkeuskin tietysti on: Stephen Kingin Liseyn tarina oli surkein räpellys jota olen vuosiin käsiini saanut, ja sisulla sen kahlasin loppuun itkien kuumia kyyneliä muinaisen oppi-isäni ja esikuvani nöyryyttävän kehnon nykytilan johdosta. Eikä Stephen edes ymmärrä lopettaa. Miten merkittävä tekijä King on joskus minulle ollut, ja miten ihan oikeasti hyvä kirjoittaja. Miksi kidutan itseäni hänen nykyteoksillaan toistuvasti? No on viimeisen kymmenen vuoden aikana muutamia helmehköjäkin teoksia tullut. Sellaisia himmeitä helmiä, joista vanhan kimalluksen sentään aistii vielä. Liseyn tarinaa lukiessa iski päälle vain paha mieli. Ja kirkuva myötähäpeä.
No niin, olisiko tässä taas tärkeimmät. Kamala miten ihmisen vuosi tuntuu pieneltä kun sen jaottelee populaarikulttuurin osa-alueisiin. Jos olisi muuta elämää, kirjoittaisin varmaan siitä. No, kesällä tehtiin mökillä remonttia hiki hatussa. Olisipa siitä kerrottavaa kyllä, huh huh.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)