2.1.06

Iso sorsa ei nuku

Huhuavat etten enää kirjoittaisi. Että visuaalinen maailma olisi viimein saanut vanhan Uguksen kouriinsa ja puristaisi luisine sormineen kuin mätitahnatuubia. Ja vain kuvia tulee ulos, ei sanoja enää, vain... vain jpeggejä...

Ehkä suorin tie.

Ehdollistuminen.

Puista sataa unta.

Tammikuun joka merkinnän yhteydessä ajattelin tarjota näkymän Turusta.




Vuodenvaihde kovin kivoin kuvin
eli "Joo, mulla on digikamera"


Minä ja hän



ja runsas illallinen ja




viiniä




ja Rasmus jonka piti seurata yhtä aikaa kaikkea taivaalla tapahtuvaa




ja kirkonmäen kautta




kuljettiin jokirantaan





jossa vuosi vaihtui.




31.12.05

Kuin hänellä ei olisi koko maailmassa ollut mitään muutakaan tekemistä


Nämä kadut ovat meistä välittämättä hiljaisia.
Talot ovat polkuun liian, meidän tunsimme liian muttei kylminä.
Ajatus oli hyvä.
Pakenimme metsään, joki yhä takanamme kauemmas neulasten peittämään me syvään painuneeseen jalanjälkemme.
Nousta taivaalle tieksi, joka veisi takaisin kaupunkiin.
Aurinko laskemassa lapsena, istahdimme suihkulähteen ollut reunalle kuin Paulina ei levähtänyt jota meille oli kaikuvat monina kerrottu.
Paulina ei ollut taruhahmo, mutta heille jätimme toisinaan.
Ei kummallista.


Nyt pienistä tuntuu että on myöhäisempi päivä.
Hänet, suihkulähde oli siinä yön ajatuksen kosteuden ja korkeuksissa lensi lintuja jotka näyttivät mustilta.
Meillä ollut evästä.
Etsitään jostain, Ludmila, ja me olimme hetkessä kumpikin täällä.
Mutta etsitään metsässä olemme ei ruokaa.
Siltä tuntuu kylä löydy mitään eikä ketään elollista, ja pitkään ja meidät välillä monenlaisia asioita ajan kuluessa tahansa näille kaduille.


Kuka kuljettaa tällaisia kuin me?
Kuka meidän kaupungin päättyvät tarinaamme olemme kuinka linnut katsoivat pilvistä joiden oli tänä aamuna myrkynkeltainen?
Eivät kaunis.
Ei ihmisistä mitään, kuulla kaduilla.
Matkalle kivestä, huutaen varmaa tietoa meistä kuin raskaita kolauksia siitä ja nyt olemme näillä ne sanoen ole meitä varten.
On hiljaista.
Jostain näimme kadut, ovia kaupungin suljettaisiin.
Ehkä, Ludmila sanoi ja kasvoiltaan osaamatta.
Emme voineet tietää missä oli, sillä ei muuttunut, ei kasvanut.
Aurinko oli maailmassa vääränväristen pilvien laidalla lakipisteessään mies kohtasimme miehen.
Hän osoitti yksinäiseltä.
Odotan bussia, sanoi.
Hän oli nuori ja odotti, kuin olisi ollut väsynyt, hänen äänensä oli hiljaa.
Silti eri epätoivon siinä.
Hän tiesi ettei, mutta ei välittänyt siitä.
Kuin miksi hänellä olisi ollut mitään tekemistä.


On yö, me nukumme ja hyvin.
Tämä on kaupunki meidät.
Ikkunarivit eivät enää näytä, ne, talojen sisällä katoaa on viileä, maan rinnalla edelleen kolauksia joitain suljettaisiin ovet ikuisiksi kylmiin kellareihin ovien taakse.
On yrittää ymmärtää tätäkään tilannetta johon olemme.
Koska meille luvattiin parempi elämä kuolisimme ja tekisimme.
Sinä olet vaikea näissäkään valossa siellä, Ludmila metsässä sanoi.
Tuntuu ehkä kuin siitä tahtoisi olla ikuisuus.
Väsyneitä, näen sen, ja olkapäätään ja pysähtyvät.
Tämä on, minä sanon, se mitä meillä ei enää ole.
Minulle käteeni, ja me hänen silmistään katsomme pitkään toisiamme.
Mutta ei pysähtyy.
Kylä hiljainen, metsässä.
Minun kosketan silmiä juuressa virtaa joki, mennessään olemme kun minä lennän sen.
On hetkemme kuolla, kuulemme.
Korkealla on.
Minä kotiin palaan.

30.12.05

Viereisessä pöydässä mies itkee kuin viulu

Tätä mietin tänään: parisuhde on valtataistelu. Jompikumpi osapuoli on aina vahvempi ja määrää. Jos näin ei ole, parisuhde kellahtelee puolelta toiselle aiheuttaen pahoinvointia ja pysymättömyyttä. Yksinmäärääminen aiheuttaa kummallekin nautinnollisen stabiliteetin.

Totta puhuen olen miettinyt enimmäkseen jotain muuta. Juhlapyhinä tilille kopsahtanut rahamäärä poltti reikää virtuaaliseen takataskuun ja jottei tässä alkaisi nousta massi päähän marssin tavarataloon asiantuntija-apu mukanani ja ostin melko hetkellisestä mielenliikahduksesta itsellenikin sellaisen paljon puhutun digikameran. On hieno peli! Ohessa peilin kautta näpsäisty todiste palturittomuudestani. En välttämättä liioittele jos heitän villin epäilyn, että Silmänkääntövankila muuttuu lähiaikoina vahvasti graafisemmaksi.

Kirstillä oli hieno kirjoitus itkettävistä elokuvista. Menin itsekin Klinikalle vuodattamaan muistojani Elefanttimiehestä, joka tammikuussa 2003 kykeni siihen, mihin en olisi uskonut elokuvan koskaan pystyvän: itkin ääneen, ja oli pakko keskeyttää elokuva. Odotella surun menevän ohi.

Tuo toi kyllä mieleen toisenlaisen elokuvakokemuksen lukiovuosilta. Opettajat olivat keksineet hienon idean: vietäisiin koko koulu katsomaan Schindlerin listaa, juuri tuolloin elokuvissa kierrellyttä spektaakkelia. Niinpä lukiolaiset bussiin (kaksi riitti; pikkupaikkakunnalla kuviot ovat pieniä) ja matka lähimpään elokuvateatteriin viidentoista kilometrin päähän. Näytös oli varta vasten meille tilaten järjestetty. Opettajat istuivat kaikki yhdelle penkkiriville, me kolmasluokkalaiset vanhimpina itseoikeutetusti taaimmalle. Muu lukiokunta levittäytyi ympäri salia. Valot pimenivät, murheellinen kertomus valui valkokankaalle. Ja voi sitä riemua oppilaissa. Joka kerta kun joku onneton juutalaisvainojen uhri heitti henkensä, valtaosa katsojista röhähti antoisaan nauruun. Mitä väkivaltaisempi kuolema, sen hauskempaa - tietenkin. Muistelen, että kun lapsi pakeni keskitysleirillä vartijoita puuseen aukkoon, moni ulvoi jo hysteerisenä. Me vanhemmat ja arvokkaammat emme osanneet suhtautua aivan näinkään. Muistaakseni elokuva ei meitä liiemmin kiinnostanut, taisimme syventyä siteeraamaan Kummelia keskenämme. Opettajat eivät ilmeisesti olleet osanneet odottaa suhtautumista. Vaikka etukäteen oli luvattu, että seuraavana päivänä koululla elokuvasta ja sen herättämistä tunteista keskusteltaisiin, ei Schindleristä hiiskuttu enää koskaan sanaakaan. Se oli kyllä väärin. Lukiolaisethan ovat jo melkein aikuisia, kaikilla olisi varmasti ollut paljon hedelmällistä sanottavaa.

Donnerwetter.

Mutta kun nyt tässä alettiin kielillä puhua niin mahtaako kukaan oikeasti sittenkään tietää mitä todella on pöytä koreaksi?

28.12.05

Nopeat syövät hitaat (eivät)

Kuona on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Viheliäisille seuduille hän vie minut lepäämään. Hänen on valta ja voima, valitettavasti.

Tänään vuosia täyttävä Nuutisen emäntä muistutti seikasta, jonka ohimennen itsekin lehdestä loman aikana luin: ensimmäinen päivä tammikuuta kello 01.59.59 lisätään maailman atomikelloihin ylimääräinen sekunti, "karkaussekunti". Ja muistuttaessaan asiasta emäntä heitti ilmoille kysymyksen. Mitäpä tehdä tuolla elämäänsä yllättäen ilmaantuvalla lisäajalla?

Mahdollisuuksia on enemmän kuin sika ehtii niellä. Voi hypätä ilmaan tai parvekkeelta alas, viettää lisäsekunti vailla maakosketusta. Voi syödä suklaakonvehdin tai suudella. Tai kuunnella sen helvetin hienon rumpufillin Frank Zappan kappaleesta What's new in Baltimore?. Tietenkin elämäänsä voi extrasekunnin aikana rikastuttaa vaikkapa rusauttamalla kaikkia sorminiveliään samalla hetkellä. Tai voi ottaa valokuvan sekunnin valotusajalla. Se olisi pysyvä muisto. Tai jos harrastaa seksiä, voi tähdätä siihen, että saavuttaa kliimaksinsa tuolla hetkellä. Ajatella jos saattaisi puolisonsa tiineeksi tuolloin! Mikä kunnia lapselle! Se pitäisi kertoa hänelle toistuvasti hänen aikuisikäänsä saakka.

Tai sitten voisi viiltää ranteensa. Veri alkaisi pulputa vasta kun on palattu normaaliin aikaan. Voisi sytyttää kynttilän, tai sammuttaa, tai tupakan, tai ottaa viinaryypyn. Voisi kääntää kylkeä jos nukkuu. Voisi lähettää tekstiviestin: "Tämä viesti tulee ajan ulkopuolelta". Voisi sulkea silmänsä ja levitoida. Voisi nukahtaa auton rattiin.

Voisi heittää ilmaan kaksitoista superpalloa ja niiden laskeuduttua katsoa kun ne pomppivat. Voisi painaa Bloggerin "Delete this blog" -nappulaa. Juoda lasillisen vettä väärään kurkkuun, klikata hiirellä kuvaketta, lyödä käsiään yhteen, rapsuttaa kissaa korvan takaa, aivastaa.

Tai voisi koota kaverijoukoun mäen laelle. Ylimääräisen atomisekunnin aikana tuo joukko karjaisisi ilmoille kuuluvalla äänellä: "VITTU!" Näin olisi kerrottu maailmalle miten meitä ihmisiä toisinaan turhauttaa täällä. Se ei olisi tuhlattu sekunti silloin.

22.12.05

Älä käännä sille selkää

Voi kihveli.

Minussa on kyvyttömyyttä yli omien niukkien tarpeitteni tänään. Henkinen painoarvoni lähenee nollaa, liu'un katukiviä kuin saippuoitua emalipintaa kohti bussikaistaa ja hetkittäin hauskutan itseäni puhumalla hiphopisti: päiväst saa ihmeest paremman kun jättää sanojen lopuist vokaalit pois. Mikä erottaa Pikku-G:n Iso-H:sta?

Schafthofen jouluna 1574. En ole vieläkään saanut tekojani anteeksi. Karman käyrä kääntyy nousuun niin kovin hitaasti.

Aina voi tietenkin lohduttaa itseään meemeillä. Työpöytänäkymiä on kovasti esitelty taholla jos toisella, tässä omani, viime helmikuussa kuvattu mutta maisema ei ole sanottavasti muuttunut. Tuijottelen edelleen valkoiseksi sudittua sementtiseinää.



Ja tämän kapitalistien teettämän markkinatutkimuksen mukaan olen syrjäänvetäytyjä tuloksella 51%. Kuvittelenko vai oliko tulos jokseenkin itsestäänselvyys? 38% minusta on älykköä, mikä tuntuu paljolta. Kymmenprosenttisesti olen maailmanparantaja. Sekin tuntuu paljolta.

Tänään lähden pitkiksi ajoiksi netin tavoittamattomiin. Verkkosilmiini sattuu.

21.12.05

Viimeinen

Siis viimeinen kakkosella alkava tällainen tänään. Talvi on kaunis nyt.

Sana

se


on



tämäkin.

19.12.05

Laulut joissa sanotaan kaboom boom boom

Entä jos todellisuus on simulaattori, niin pitkälle kehittynyt, että sen ohjelman osat kykenevät aitoihin tunteisiin? Mitä merkitystä on aidoilla tunteilla ympäristössä, joka on lumetta? Jos ne eivät ole aitoja jotka tuntevat?

Käyskentelin rantatiellä äsken, kuvasin kuutamoa. Huurre puissa ja golgatan mieleen tuova leikkikenttä, tyhjän koira-aitauksen luona kissa joka ei huomannut minua. Koripallokentällä kävelin hassusti, jätin hassut jäljet. Ehkä ne huomenna huomataan.

Pelkään ikuisuuksia.

Muistuttakaa etten koskaan ala uskoa jumaliin.