Eivät katoa

Kelaa kelaa, eikä kuitenkaan muista yhden norjalaishiihtäjän nimeä. Ulkonäön muistaa kyllä, ja sen vuonovillapuseron mihin pukeutuneena esiintyi lehdistötilaisuuksissa hymyillen vilunkia turskahymyä. Mutta nimi ei muistu mieleen. Siinä on jotain samaa kuin lapsena lehdestä luetussa sarjakuvassa, josta muistaa yhden puhekuplan keskeltä sanatarkasti, eikä muita. Ei edes että mikä sarjakuva oli kyseessä. Aamulehdessä oli jo tuohon aikaa Luuta-Hilta, mutta myös Karvanaama, Muukalaislegioona sekä Ville ja Maija, lyhyen aikaa myös kotimainen sarjakuva nimeltä Herra Jalkanen. Kuka niitä enää muistaa? Minä, kaiketi. Leikkasin ja liimasin niitä talteen, koostaen eri sarjakuvien yhteensommitelluista ruuduista mielipuolisia kaaosvitsejä, joissa Herra Jalkasen vierestä kaahaava auto muuttuu vanhaksi ja viisaaksi Kyömynokaksi ja loppuun Topi ja Reiska saavat sanoa sen mikä merkitys tällä kaikella oli. Tai on siinä jotain samaa myös kuin vuonna 1963 lyödyissä viidenkymmenen pennin kolikoissa, joihin törmäsin kaikkialla ja joita oli outo pino kirjahyllyn nurkassa. Mihin katosi 80-luku? Tai ennen kaikkea: miksei se ole kadonnut yhtään minnekään? Kun ei autoissa vielä ollut turvavöitä takapenkillä, saattoi maata selällään ja nostaa jalat takaikkunalle, se oli hauskaa.

Jotain uuttakin on tullut. Gummeruksen Pienen ja parhaan tietosanakirjan mukaan puhelinseksi on "maksullisten puhelinlinjojen kautta saatavaa auditiivis-eroottista palvelua". Minua alkoivat luettuani kovasti kiinnostaa auditiivis-eroottisuuden laajat mahdollisuudet nyky-yhteiskunnassamme. Voisiko sitä alkaa harrastaa? Näyttäisikö se hyvältä Kuk' Akukin on? -kirjassa shakinpeluun, hevospoolon, humidorinhoidon ja taviokuurnientarkkailun rinnalla? Se saattaisi olla näyttämättä hyvältä.

Että kiveen kirjoitetut sanat

Silmänkääntövankilan tämänkertainen jakso on special episode, joka kirjoitetaan tavanomaisista ympyröistä voimallisesti poikkeavassa paikassa. (mutta lisätään verkkoon vasta hiukan myöhemmin kun taas sijaitsen jossain missä on verkkoyhteys) Olen jälleen maalla; kyllä, tämä aiheenani useinkin viivähtänyt maaseutu/kaupunki -vastakkainasettelu on jälleen nostettu esiin. Tällä kertaa minä, ehkä vain saadakseni tietää miltä työskentely täällä tuntuu, raahasin wanhan kannettavan kirjoitusmasiinani taloon jossa en vielä koskaan ole mitään fyysisesti kirjoittanut, mutta jossa olen viettänyt lukemattomia pitkiä talvipäiviä, kesäiltoja, syysöitä ja kevätaamuja keräten itseeni luomiseen tarvittavaa energiaa jota voi saada vain paikasta joka sijaitsee syrjässä niin monista sivistyneen yhteskunnan määrittävistä tekijöistä että niiden laskemiseen tarvittaisiin neljäskin käsi, ja toisaalta niin keskellä luontoa että kun on kesä, voi nähdä yhdellä vilkaisulla kyyn, peuran ja palokärjen. Itse talo, jonka satavuotias historia näkyy ja tuntuu jokaisessa pienimmässäkin yksityiskohdassa, on tallettanut seinähirsiinsä sukupolvien kuluessa melkoisen paljon ihmiselämän vaiheita. Moni on täällä käynyt, ja minä kannan talon ulko-oven raskasta avainta joka päivä avainnipussani ylpeydellä joka sisältää myös suunnattoman annoksen nöyryyttä, sillä minä tunnen olevani liian mitätön tänne.

Kirjoitin äsken jo pitkään täydellisen lukon takana olleen luvun romaanikäsikirjoitukseeni, joka on ollut pitkä ja vaiheikas kuin kosken ylitys kiviä pitkin harppoen mutta jonka vastaranta on nyt jo niin lähellä että kun kurotan käteni, minä melkein yletyn sinne. Hassua miten tuo viikkokausia piinannut pätkä tekstiä ryöppysi minusta ulos heti kun istuin alas tähän nojatuoliin joka on pehmeä ja lämmin kevätauringon imeytettyä siihen itseään koko päivän. En osaa olla niin kotonani missään muualla kuin täällä, huoneessa jonka katto on korkeammalla kuin muualla, jonka kaakeliuuni on massiivinen kuin linnanportti, jonka suuret ikkunat koostuvat kymmenistä pienistä ruuduista ja jonka kirjahylly on ikuisesti täynnä ajattomia klassikkoja, niitä joita kellään ei ole enää nykyisin aikaa lukea mutta jotka ovat oikeasti paljon parempia kuin juuri mikään uudeksi kutsuttu kirjallisuus. Kello raksuttaa laiskasti, se on seinällä vieressään suuri taulu joka esittää kesäistä järvenrantaa ja hiekalle kiskottua romuluista venettä. Minun on täällä hyvä. Kun lumi sulaa pois näen taas talon portaille kasvaneen sammaleen; se on kuin kesä itse. Se on kaikkialla, silloin kun on.

Sen, että tiedostamme; mutta mitä jos unohdamme?

Kun lähtee viikonlopuksi pois kotomaisemista on edessä repun pakkaaminen. Vaatteet, kamera, suklaalevynpuolikas, proseminaarikirjallisuus ja uusin Soundi taistelevat elintilasta, mutta tärkein säästetään aina lopuksi. Mitä cd-levyjä pitää pakata mukaan viikonlopuksi?

Tämän ongelman eteen joutuvan pitää ottaa huomioon useita eri totuuksia. Hänen on hyväksyttävä se tosiasia, että koska on menossa muiden nurkkiin, jää levyjen kuuntelemiselle todennäköisesti melko vähän aikaa. Mutta ihan vain siltä varalta että tuota aikaa löytyy, on ennakoitava millaisella tuulella sattuu seuraavien neljän päivänä aikana olemaan. Pakatako mukaan pomppumetallia, huminaprogea, suomirokkia vai jazzia? Entä millainen on se tilanne jossa pääsee levyjen pariin uppoutumaan? Yöllä kuulokkeiden kautta vai keskellä päivää tyhjässä mutta aurinkoisessa talossa? Ja kun on lopulta päätynyt johonkin tiettyyn artistiin, valitseeko tältä mukaan alkuaikojen uraauurtavan kulttialbumin vai turvallisemman myöhäiskauden menestyslevyn? Tietenkin mukaan on otettava myös pari kolme viimeaikaista hankintaa ihan vaan siltä varalta että sattuu tapaamaan jonkun jolla on hyvä kuunteluttaa sitä mitä on viimeksi kokoelmiinsa haalinut. Ja koko ajan takaraivossa on ahdistavan varmana tieto siitä, että suurinpiirtein samalla hetkellä kun pääsee perille tekee epätoivoisesti mieli kuulla juuri se levy jota ei pakannut koska sen olemassaoloa ei ole edes muistanut viimeiseen kahteen vuoteen. Sitä pähkäillessä se viikonloppu mukavasti ohi vilahtaakin.

"Voin"

Tänään Ugus valuu keltaisena maalina seinää pitkin alas jättäen jälkeensä paperitähden muotoisia läiskiä. Hän ponnahtaa Siwan katolle kuusiokoloavainjalkaisen hämähäkin tavoin ja kirkuu vesilätäköstä, jonka iirikset ovat punamustat. Juo sähköä kengännauhoista ilman tukehtumisvaaraa ja elelee enkeleiden keskellä rivitaloyksiöiden takamailla, toistaitoisten strategiavaraanien naamarikekkereiden grillimaistajien ensisijaisena kesätyöpäällikkönä. Ja miksikö näin? Vain siksi että hän voi.

Tänään on nimittäin, syystä tai toisesta, ollut uskoa siihen että jokainen "voi" suoriutua siitä mistä haluaa suoriutua jos hänellä on halua siihen. En ole varma miten tähän päädyin tai miksi, mutta se oli hyvin vahvana tunteena siinä silmien takaisessa ontossa tilassa jossa useimmilla meistä sijaitsevat aivot kun kävelin vapaapalokunnan ohi ja minua vastaan käveli nainen joka ei ollut tältä planeetalta. Harvat koirat tervehtivät niin kuivakatseisesti kuin hän. Ja minä tajusin: "voin". Me kaikki "voimme" - jos vain haluamme. Nyt myöhemmin kirjoittaessani ymmärrän tietenkin hyvin selkeästi etten tuona hetkenä ajatellut selkeästi, mutta ette olisi tekään ajatelleet jos olisitte sattuneet vahingossa kävelemään läpi kioskin haamusta; sen seinillä roikkui vielä Nykypostin lööpin (heinäkuu 1977) astraalijämät. Ja koska kerran en ajatellut selkeästi, kuljin hakoteitä pitkin. Ja juuri tämän vuoksi olen nyt sitatoinut verbin "voida". Ei kukaan meistä oikeasti "voi" toteuttaa elämänsä suuria haaveita. Jos "voisi", meidän pitäisi hyväksyä se tosiasia että kanssaihmisemme ovat vain massaa, jonka ainoa tarkoitus on estää meitä pääsemästä tavoitteeseemme. Tuollaiset ajatukset masentavat, ennen kaikkea koska niin monen mielestä juuri niin on. Elleivät kuolleet ajatukset haisisi niin pahalle, tallaisin tämän liiskaksi. Nyt yritän vain saattohoitaa sen hengiltä "kirjoittamalla" aiheesta "verkkoon". Että jotta koska, kun.



"Don’t put this note by your face on the pillow
Don’t put this letter in the pocket near your heart
Keep it in the bottom drawer where you hide the sex tools
I pray you always need them"

(Elbow, I've got your number)

Inhimillisen elämän varastointitoimet

Kun siivoan asuinsijaani (noin neljännesvuosittain) tai järjestän huonekalujen paikkoja uusiksi (noin neljänneselämittäin) niin aina löytyy kaikenlaista sellaista paperisälää jonka on joskus arvioinut tärkeäksi ja säilyttämisen arvoiseksi. Eilen illallakin kävi niin. Puolisen vuotta muuton jälkeen aloin lopulta kyllästyä katselemaan tyhjiä pahvilaatikkopinoja nurkissa ja sitä että kirjoituspöytäni olivat edelleen täynnä tavaraa sijoitusmääreellä "toistaiseksi". Mikään ei toiminut, mutta yli viisi kuukautta silti toimin juuri siinä ympäristössä. Osoitan hämmästyttävää luonteenlujutta toisinaan.

Mutta taas sitä paperisälää löytyi. Sitä on säilötty laatikoihin, lipastoihin, pinoihin, kasoihin, kasseihin. Jokaisella pinolla on erilainen oleellisuusarvo; nuo tuolla ovat "mahdollisesti kiinnostavia", tuo läjä on "huomioitavaa", yksi muovikassillinen koostuu lähinnä "selaa joskus ajan kanssa ja heitä turhat pois" -materiaalista, mutta turhat eivät milloinkaan heity pois sillä turhaa ei ole; miksi sellaista säilöisin?

Ja aina noin tunnin verran huhkittuani, siirreltyäni pöytiä sinne tänne, kirotessani villakoirien käydessä kimppuuni, harjattuani, imuroituani, rikottuani muutamia käyttökelpoisia esineitä, löydän jonkin arkiston jota en ole muistanut kuukausiin, ehkä vuosiin, ja lysähdän istumaan hämärään nurkkaan jossa kuluukin seuraava tunti. Eilen illalla vastaani tulivat mm. Image-lehdestä kopioitu artikkeli Tommi Liimatasta, Nordean kirjeen takapuolelle piirtämäni poikkeuksellisen onnistunut lintu, kutsu yliopiston ensimmäisen vuoden opiskelijoille tarkoitettuun terveydentarkastukseen (vieläköhän sen voisi kolmantena vuonna...), Ohjeet Tutkielman Tekemiseen, ensi kesän Volter Kilpi -päiviä mainostava järkyttävän ruma postikortti, outo sopparesepti (mistä ihmeestä leikattu?), Pink Floyd -juliste (päätyi seinälle) ja puolikas punakynättyä novellia.

Kävin kaiken läpi. Ja arkistoin uudelleen. Ja niin vain on että vaikka joka kerta luulen selvittäneeni arkistojeni tilan, on seuraavaan siivoukseen mennessä sen koko luonne muuttunut; kuin mitään samaa ei siellä enää olisi kuin viimeksi.

Loppuun pitää tietysti mainita outo perversio. Aina siivotessa pitää soittaa vanhoja Synthesizer greatest -kasetteja. Miksikö? Kokeilkaa niin tiedätte.

Uudistuminen, mikä siinä?

Vanhassa vara parempi, toteaa Ugus. (minun isoisäni ei olisi sanonut "parempi" vaan "parree", joka on mainioimpia murresanoja joita tiedän) Uudistuminen ei miellytä minua, koska siihen ei ole useinkaan todellista tarvetta, uudistujat etsivät vain epätoivoisesti jotain jolla täyttävät tyhjiötä, joka ei kuitenkaan täyty.

(tässä sijaitsi alunperin pitkällinen jaanaus siitä miten ottaa kupoliin kun ihmiset päivittävät nykyisin tietokoneitaan kuin ei riittäisi mikään. tulin katumapäälle; pois moiset ruikutukset. hyvä etten sentään puhelimiin asti päässyt. ne jaksavat ottaa kupoliin. niin kuin nyt logot. kuka valopää on joskus keksinyt että puhelimeen kuuluu logo? yhtä hyvin voisi päättää että aamupuuroon kuuluu kenkä. yhtä suuri korrelaatio on niiden kahden seikan välillä kuin puhelimen ja logon. ja kuitenkin sadat tuhannet ihmiset hommaavat puhelimeensa logon. jos joskus näette minun puhelimessani logon, niin ampukaa minut. pliis. niin sitä vaan että oli se hyvä etten päässyt puhelimiin asti, olisin varmaan heittäytynyt oikein urakalla valittamaan)

Epäoleellista on kuitenkin kaiken muun pysyvyys kuin Windows-työpöytäni taustakuvan, jonka pysyvyys on jo legendaarista luokkaa, se kun ollut vuodesta 1998 asti sama, tämä:




Voiko mikään olla lohdullisempaa kuin se, että joutuessaan avaamaan tietokoneen myöhään yöllä pitkän päivän jälkeen vain koska sitä he-le-ve-tin proseminaaria on pakko kirjoittaa edes yhden lauseen verran eteenpäin, kurkistaa ruudulta Aleksi ja tuntuu sanovan että hellitä hiukan. Ja niin, koska Aleksi on viisas kissa, minä uskon sitä ja suljen tietokoneen. Ehtiihän niitä opiskeluja myöhemmin jatkamaan.

Katsokaas, kissahan sekin oli joka kertoi Kai Niemiselle lopullisen totuuden. Kaikesta.

Havaintoja hautausmaalla

Kun äsken kiipesin hautausmaan muurille, mieleeni tulivat välähdyksenomaisesti kolme oudointa koskaan saamaani sähköpostia. Niistä yhdessä kerrottiin että jos olen se tyyppi (kuten kirjoittaja oletti), joka oli hänen kanssaan partiopäivillä (!) keskustellut mahdollisuudesta kuvata seuraavana kesänä pienen budjetin kauhuelokuvaa Turun linnassa, niin suunnitelma oli nyt aiempaa lähempänä toteutumista ja meidän kannattaisi tavata lisäsuunnitelmien merkeissä. Se oli pelkästään absurdia. Toinen sähköposti oli minulle vierasta kieltä, mutta mahdollisesti puolan tai tsekin kielellä kirjoitetun piiitkän sepustuksen keskeltä erotin toistuvasti sanaparin "mundane music". Kolmas posti oli suomea, ainakin melkein. Joku tulistunut nimimerkin taakse kätkeytynyt mieshenkilö (ei spesifioinut sukupuoltaan mutta ei tämä mitään korkeampaa päättelykyä tarvinnut) vaati minua poistamaan herjaavat kotisivuni verkosta tai hän ottaisi yhteyttä Laki Mieheensä. Viestin jokainen lause loppui kahteen huutomerkkiin ja niiden jälkeiseen pisteeseen. Mutta kuten sanoin, nämä sähköpostit kävivät mielessäni vain välähdyksena, ja kun tömähdin hautausmaan muurin toiselle puolelle, ne unohtuivat.

Launta-iltapäivänä hautausmaa on hiljainen paikka, niin rauhallinen että tuntee itse pitävänsä liikaa ääntä. Kuulee luiden hioutuvan toisiinsa askeleiden aikana. Olkalaukku hankaa farkkuun, ja farkussa kamera kopsahtelee omia aikojaan. Kävelin mäen laelle, sillä tämä hautausmaa (jossa olen käyskennellyt aiemminkin täysikuun aikaan) sijaitsee rinteessä. Pysähdyin välillä ottamaan kuvan kuusta, mutta eiväthän ne koskaan onnistu. Hyvin harva valokuva on koskaan sellainen kuin on sen toivonut olevan, mutta kun ne onnistuvat - ja kun joku muukin niin sanoo - se on kuin olisi itse muovannut sen kohtaan jota kuva esittää, sen tyhjästä rakentanut. Hautausmaan yläkulmassa on alue vailla hautoja, pelkäksi puistoksi jätetty. Se on suosikkipaikkani Turussa, ehkä minut voi löytää sieltä. Askel johti taas sinne. Yritin liikkua kuin hahmo, en tiedä onnistuinko, ketään muita ihmisiä ei näkynyt tai kuulunut ja sieltä näkee ja kuulee kauas. Yritin ottaa kuvaakin, mutta maisema ei sattunut kohdalleen, jokin oli aina tiellä, etupäässä kylpylän katto. Kaksi mustarastasta tappeli polulla, tai jotain niillä ainakin oli meneillään. Siitä tuli hyvä mieli. Kyykistyin, tähtäsin kameralla, ne olivat tiessään, lauloivat puussa. Mitä rastailla voi olla tähän aikaan vuodesta auringonlaskun hetkellä? Mistä ne kiistelivät?

Tähtäsin kameralla puuta joka olisi mahtunut juuri kuvaan, taustalla punaraitainen horisontti ja nostokurki. Pieni viserrys jalkojeni juuresta. Kyykistyin taas matalaksi. Ihminen osaa olla äänetön kai vain silloin kun sitä ei edes ehdi ajatella; olin kuin varjo. Rastas istui kuusen alaoksien kätkössä, puolen metrin päässä minusta. Pimeä paikka, mutta yritettävä oli. Säädin valotusajan neljäsosasekuntiin. Oliko vieläkin liian lyhyt? Puoli sekuntia olisi ollut varmempi - mutta ilman jalustaa liian tärähdysarka. Lintu etsimeen. Se avasi nokkansa ammolleen, ilman ääntä. Siitä olisi tullut hieno kuva. Mutta mieleen tuli että onkohan sillä jokin hätä. En halunnut ottaa kuvaa kuolevasta linnusta. Se oli selvästi nähnyt minut, muttei mennyt pois. Laskin kameran alas, se hyppäsi kuusen juurelle, luritteli hetken, pyrähti naapuripuuhun. Tappelukaveri ilmestyi polun mutkan takaa ja lensi samaan puuhun. Lurittelu alkoi, kuulosti hyväntuuliselta. Ei minua pelätty, vaikka häiritsinkin kyllä; näkihän sen. Kävelin tämän puun juurelle, tähtäsin taas, tällä kertaa ne olivat minua korkeammalla ja kuvakulma oli huonompi muutenkin. Toinen lensi jonnekin hautojen suuntaan, toinen jäi. Nappasin kuvan. Jos se onnistuu, saatan verkottaa sen. Mutta saa nyt nähdä.

Yritin vielä ottaa maisemakuvaa, mutta se ei kiinnostanut enää. Lähdin kävelemään takaisin alas kohti muuria ja tietä. Takanani alkoi taas luritus. Taivas oli tummunut vaaleansinisestä tummaksi aikana jonka vietin hautausmaalla, ja valaisimet olivat alkaneet syttyä, samanmuotoiset ja -väriset kuin kuu, joka näytti puiden oksien takaa vain yhdeltä monista. Kaupungin suuntaan katsoessa näki violetteja raitoja ja vaaleanpunaista. Hiljaisuus vallitsi, ei muita kuin lintuja ja omat askeleet. Niin kaunis paikka tämä maailma joskus on, että vihloo ajatus siitä että jatkuvasti miljoonat ihmiset pyrkivät sitä järjestelmällisesti tuhoamaan. Silti oli hyvä mieli. Raahasin itseni muurin yli; portit on vain vanhoille ja väsyneille. Koska en käytä kaupunkibusseja en tiedä kuinka usein ne kulkevat, mutta kun menin hautausmaalle olin vähällä jäädä keskustan suuntaan menevän alle mutkassa, ja kun tulin sieltä niin taas. Yhden bussivälin verran meni siis aikaa. Opiskelijoiden asuttamien sementtilaatikoiden ikkunattomat päätyseinät eivät tällä kertaa rusentaneet kun astui niiden väliselle kujalle. Ja vastaantulijatkin näyttivät sympaattisilta kaikki. Ei ihminen paljoa tarvi.

Eräiden asioiden järjellisyyttä taas vaihteeksi epäilevä

On niitä joille tietokoneet ovat outo ja jotenkin pelottava ilmestys. Minäkin myönnän kuuluvani niihin, mutta en sillä tavalla kuin nuo jäärät jotka jo pelkistä periaatesyistä pysyttelevät näistä he[mm]etinkoneista kaukana. Minähän sentään sain ensimmäisen tietokoneeni joululahjaksi jo vuonna -84. Ei hullumpaa, parisenkymmentä vuotta näppäimistönfläygytystä pian takana. Mutta kenties juuri siksi tietokoneet ovat minusta aika pelottavia laitteita. Olen onnistunut kasvamaan aikuiseksi (älkää naurako siä takarivisä) niiden parissa ja vaikka lähellä toinenkin vaihtoehto on ollut, on tietokone minulle nykyään nimenomaan hyvä renki. Isäntänä se olisikin aika huono, jos vanhakansa sallii minulle tämän lainauksen. Minua pelottaa nähdä miten jotkut katoavat tietokoneiden pariin. En kykene ymmärtämään ihmisiä jotka haluavat naulita itsensä tuolin ja näyttöruudun väliin yhtäjaksoisesti koko vuorokaudeksi. Eihän se voi olla tervettä. Paikat jumiutuu, enkä tarkoita vain fyysisiä paikkoja. Mitä tapahtuu ihmiselle jonka koko maailma on vuosikaudet monitorissa? Jonka keskustelukyky on rajoittunut lyhyisiin "lol"-henkisiin lauseisiin? Jonka ystäväpiiri koostuu kirjaimista ja pikseleistä todellisten ajattelevien olentojen sijaan? Entäpä ne jotka surffaavat (käytän itsepintaisesti kaksois-äffää tuossa verbissä vaikka meille viime vuonna opetettiin ah niin hyödyllisellä kirjallisen viestinnän kurssilla että se kuuluu kirjoittaa yhdellä) yöt pitkät verkossa vain koska voivat. Olen minäkin sitä joskus kokeillut, mutta ei kiitos. Nukkuminen on hieno asia; en ole koskaan törmännyt verkossa mihinkään sellaiseen joka vetäisi vertoja unille - vaikka sitten sattuisi olemaan vähän latteampikin uniyö. Eikä tietenkään pidä unohtaa sitä mukavaa tunnetta kun herää pitkään ja hyvin nukutun yön jälkeen. Se on aliarvostettu tila nyky-yhteiskunnassa, minkä olen saanut surukseni huomata. Kunpa useammat ymmärtäisivät että sen tietokoneen voi joskus sulkea. Se onnistuu siitä napista missä on kuva sellaisesta ympyrästä minkä yläreunassa on sellainen pystyviiva. Yleensä.