Muistoja Urjalasta

Ostin rautatieasemalta kahvin, euro kakskymmentä. Junan lähtöön yksitoista minuuttia, tarkistin, askelsin laiturille ja hermostutti vain vähän. Kahvi oli seuraavat kolme vuorokautta aloittavan kofeiiniputken ensimmäinen. Olin vähällä törmätä huomiotani hamuavaan kolmikkoon, jonka ohi ja ympäri ajatukseni kulkivat. Siinähän heitä oli, samaan junaan nousijoita, jotka sitten Toijalan asemalta pikkubussi kuljetti Urjalaan.

Se minkä panin rauhoittuen merkille heti ensi hetkinä, oli että jokainen oli jollain tavalla epävarma. Rentouduin. Niillä main vakuutuin etten ehkä kuole. Söimme, otin kahvia. Saimme huoneen, jossa asuinkumppanini heti ensimmäisenä yönä etsivät natisevien äänten aiheuttajaa, mutta allekirjoittaneen narskuvat hampaat ne vain, mikä sitten myöhemmin selvisi. Olin kyllä varoittanut etukäteen. Aamu taisi alkaa kahvilla, mutta pika-. Kahvio aukesi meille aamuihmisille epäinhimilliseen aikaan.

Tänään sain kuulla olleeni etukäteen pelätty mutta lopulta sitten puhuttelukelpoinen kuitenkin. Itse pidin suurinta osaa muista jonkinlaisina staroina - olihan moni telkkarissakin ollut. Radiossa yksi jopa joka päivä. Jaoimme kokemuksia. Hämmästyin kaikkien niiden asioiden äärellä jotka oli pitänyt tapahtua jotta juuri me kolmetoista olimme siellä. Hain kahvia. Jätin murhaillallisen väliin rauhoittaakseni ylikierroksilla käyvää hippokampustani ja istuin seminaaritilan ikkunalaudalle lukemaan yhdeltä vetäjistä saadun kirjan. Kaikki paljastuivat päivien aikana ihmisiksi. Lauantain tähtihetkeni oli seminaarin kuopuksen pelastaminen lavatansseista. Puhuin hänen kanssaan Pokemonista, Apulannasta ja Helsingin kirjamessuista; ensinmainittuja ei muuten Urjalassa ollut ainuttakaan.

Seminaarimme huipentui lauantain paneeliin, jonka yleisö oli runsasvuotinen ja jonka jälkeen saatiin kanakeittoa ilman kanaa. Maailman hirvein baari, Urjalan voimamieskisat, toistuvasti bongattu paneeliyleisön edustaja ja lopulta päädyimme nurmikolle, jolla ampiaiset pyörivät ympärillä, kirjallisuudentutkija uhrattiin, yleisö valui kaupungintaloon, muumikassi kädessä käteltiin kaupunginjohtajaa enkä minä tiennyt, eikä kukaan meistä, keitä ne muut olivat joita käteltiin, mutta käteltiin silti. Viini virtasi ja hiki, ehkä helpotuksen jo siinä vaiheessa, ja sadekin, lopulta.

Koskaan ei ole mitään organisoitu niin nopeasti missään kuin alkoholia metsän keskelle, kun päästiin tanssilavalle, kello oli kakskymmentä vaille yhdeksän ja paikanpäältä oli anniskelumahdollisuus sitten edelliskesien poistunut. Olin etukäteen lukenut muiden kirjoja vähemmän kuin olin toivonut, mutta ne olivat kaikki olleet parempia kuin arvasin. Loput ovat nyt listalla. Karaokessa vedettiin Mombasaa ja Highway to Helliä, poltin enemmän kuin vuosiin. Eilen join puoli olutta. Hain kahvia.
Hain kahvia. Hain kahvia.

"Mä en tiennyt mitä sä teet siellä. Ajattelin että sä varmaan pakkasit."
"Ei kun mä kakkasin."

Bongailimme yhteisiä tuttuja. Olimme jostain tutun näköisiä. Kuulimme räväköitä tarinoita männävuosilta ja yksi ohjaajista yhteenveti tämän vuoden osallistujat: ryhmäämme luokittelee tiemmä sana "vaisu". Määritelmä herätti vastaväitteitä. Vertasimme viikonloppua kokemuksiin Sodankylässä ja Kokemäellä, oli roadtrip Tampereelle ja yliajettu siideri. Yksi meistä oli lukenut jokaisen osanottajan kirjan. Hän sai palkinnoksi lätyn.

Nelikko

1. Markus Ala-Kanta, 38

Sähköasentajana pienessä yrityksessä Kauhajoella työskennellyt Ala-Kanta katosi marraskuussa 2012. Pidetty ja työssään pitkään viihtynyt mies oli syksyn kuluessa valittanut tyytymättömyyttään elämäänsä. Kuun kolmannen viikonlopun jälkeen hän ei palannut töihin. Etsittäessä havaittiin miehen kodin olleen asumaton jo ainakin kuukauden. Lompakkoa ei löytynyt, auto puuttui. Ala-Kannan tiliä käytettiin seuraavien viikkojen aikana eri puolilla Suomea useasti. Kolme päivää katoamisen jälkeen Ala-Kannan työnantaja, kuuden lapsen isä ja menestynyt yksityisyrittäjä, tappoi itsensä. Firman tilat tuhottiin polttopulloiskulla pian tämän jälkeen. Ala-Kannasta on vuosien 2013 ja 2014 aikana tehty vahvistamattomia havaintoja ainakin Singaporessa ja Australiassa. Hän oli katoamishetkellä poikamies. Entisen työnantajan perheestä neljä on sittemmin sairastunut vakavasti. Ala-Kannan ikäisen miehen maatuneet jäänteet löydettiin Isojoen Lauhanvuorelta kesällä 2014, mutta niitä ei ole toistaiseksi tunnistettu.

2. Kiki Lindqvist, 13

Yläasteen seitsemättä luokkaa Espoon Kivenlahdessa käyneen Kiki Lindqvistin luokanvalvoja oli kotiin yhteydessä maaliskuussa 2013, kun Kikiä ei ollut viikkoon näkynyt koulussa. Vanhempien mukaan tytär oli lähtenyt joka aamu normaaliin aikaan kotoa, mutta tutkittaessa paljastui että koulubussiin Kiki ei ollut enää kuukausiin noussut. Kikistä tehtiin katoamisilmoitus kun hän ei opettajan yhteydenottopäivän iltana palannut kotiin. Hänen huoneestaan ei löydetty johtolankoja, mutta Kikin vuoteen havaittiin hohtavan heikosti pimeässä. Tämän todettiin johtuvan sienikasvustosta, jonka alkuperää ei ole onnistuttu selvittämään.

3. Jillian Turma, 55

Nuorena leskeksi jäänyt kirjailija Jillian Turma katosi joulun ja uudenvuoden välisenä aikana vuonna 2014 kotoaan Somerolta. Hänen naapurissaan asunut perhe huolestui kun Jillian ei käynyt aamuisin postilaatikollaan. Asuntojen välissä ei ole näköyhteyttä. Mennessään tarkistamaan oliko naapurilla kaikki kunnossa, naapurit näkivät talon ulko-oven olevan auki. Eteiseen oli kannettu suuri määrä kasseja, laukkuja ja vaatteita, mutta mitään ei ollut erityisen järjestelmällisesti pakattu. Asunnon sähköt oli katkaistu, Jillian lompakko löydettiin sisältöineen talon takapihan kuistilta. Kaksi päivää vuodenvaihteen jälkeen poliisi sai useilta silminnäkijöiltä havaintoja metsässä lähellä Turman kotia liikkuneesta kokonaan mustiin pukeutuneesta naisesta, joka itki ja lähestyttäessä pakeni metsään. Turman postilaatikkoon ilmestyi kevättalven kuluessa useita A4-kokoisia kirjeitä, jotka oli lähetetty eri puolilta maailmaa. Tutkittaessa havaittiin niiden olevan tyhjiä. Turman viimeiseksi jäänyt lastenkirja ilmestyi syksyllä 2015.

4. Anton Hellänen, 40

Huittislainen pitkäaikaistyötön Anton Hellänen nähtiin viimeisen kerran liftaamassa Porin suuntaan varhain maaliskuun ensimmäisen päivän aamuna vuonna 2015. Mies on varmuudella tunnistettu useiden silminnäkijöiden toimesta. Samalla hetkellä täsmälleen hänen näköisensä mies on tallentunut epäonnistuneen pankkiautomaattiryöstön yhteydessä Espoon Soukassa sijaitsevaan turvakameraan. Helläsellä ei ole lähisukua. Toista miehistä ei ole tunnistettu. Viimeinen varma havainto Helläsestä tienvarressa Huittisissa on kello 6.15, jolloin hänet tunnistanut bussikuski on tervehtinyt miestä. Helläsen kotoa löydettiin myöhemmin romaanikäsikirjoitus, joka alkaa kohtauksella kaukoitään katoavasta sähköasentajasta. Anton Helläsen nykyään Somerolla asuva entinen vaimo sai syyskuussa 2015 sähköpostin, jossa Helläsen väitettiin asuneen toisella paikkakunnalla ja toisella nimellä jo pitkään. Tarkempien tietojen puuttuessa poliisi ei voinut vahvistaa väitettä.

Heinäkuu 1986

Vuonna 1985 muutamat pitkälle 1500-luvulle asti tutkitun suvun arvovaltaiset edustajat päättivät Helsingissä perustaa sukuseuran kaikille tätä ylväähköä nimeä kantaville tai muulla tavoin sukuun kuuluville. Ensimmäisen sukukokouksen ajaksi valittiin seuraavan vuoden heinäkuu, paikaksi Rautalammin kunta Keski-Suomessa, koska siellä suvun kantaisäksi katsottu Laurentius Laurentii Jentze toimi kirkkoherrana, sieltä hänen poikansa muuttivat eri puolille maata... Ja kun heinäkuu 1986 sitten koitti, voi millaisina kansanjoukkoina he saapuivatkaan! Kaikki nämä yhtäkkisen sukulaisuussuhteen yhdistämät uteliaat valuivat paikalle näkemään satamäärin ihmisiä, joiden kanssa ei ollut mitään yhteistä mutta kuitenkin oli - nimi. Minäkin tapasin ensimmäisen ja ainoan kerran täyskaimani siellä, oli muistaakseni vähän minua nuorempi ja ärsyttävä. Sittemmin olen oppinut heitä olevan yllättävän monta. Ja sen jälkeen sukukokouksetkin ovat jatkuneet joka kesä eri puolilla Suomea, mutta ensimmäisen kaltaista väenpaljousta on ollut turha haikailla. Vielä kahdesti kävimme itsekin perheen voimin paikalla, vanhempani taisivat kerran joskus 90-luvulla poiketa jossain joka järjestettiin sopivan lähellä, mutta kyllä nämä nopeasti hiipuivat parinkymmenen sukuseuran aktiivijehun hengennostatusmeiningiksi. Eikä siinä kai mitään. Tuolloin perustettu sukuseuran lehti ilmestyy kyllä yhä sekin muutaman kerran vuodessa.

Mitä sukulaisiin tulee, olen aina ollut paljon enemmän tekemisissä äidin puoleisten kanssa, siksikin kun heitä on lähipiirissä paljon enemmän. Nytkin, heinäkuussa 1986, olemme käymässä äidin siskon perheen luona Isojoella. Minä ja serkkupoika olemme muutaman viikon erolla samanikäiset ja vaippaikäisistä asti toistemme seurassa mainiosti viihtyneet. Jään Isojoelle muun perheen palatessa kotiin, vietämme viikkoa kiipeillen autonromujen päällä, pyöräillessä pellonreunaa, ulkoiluttaen perheen koiraa ja lukien sarjakuvia, mikä merkillepantakoon tärkeänä käänteenä elämässäni. Joonaksella on nimittäin huoneessaan läjä lehteä nimeltä Ryhmä-X, jonka uusimman numeron hänen suosituksestaan ostan itsellenikin. Siihen mennessä lähinnä Disney-tuotantoon tutustuneelle naskalille tämä lehti (kansi ohessa) on jotain käsittämättömän erikoista ja kiehtovaa. Voisi melkein kuvitella että koukutun Marvelin supersankarimaailmaan heti, mutta eivät asiat ole koskaan niin johdonmukaisia. On odotettava vuosi, jonka kuluessa luen lehden n kertaa läpi. Seuraavana kesänä sitten kosahtaa.

Ai niin, se koira. Willy, mainio touhottaja, hyperenerginen petit basset griffon vendeen, sulattaa sydämeni, ja tämän kesän kuluessa alan tosissani inttää vanhemmiltani meillekin koiraa. On oikeastaan melkein poikkeus maaseudulla, että meillä ei sellaista ole. Joka toisessa talossa on koira. Varsinkin minun sukulaisillani tuntuu kaikilla olevan vähintään yksi, luokkatoverit kertovat koirajuttuja, naapureillamme on koiria joka suunnalla, kun ilta laskeutuu, naapuruston koirien haukku kantautuu hämärtyvän omakotialueen ylle. Mutta meillä ei otusta ole. Undulaatteja on kyllä kaksi ollut jo jonkin aikaa, mutta vaikka nämä elämäni ensimmäiset lemmikit ovatkin kai tässä mielessä merkittäviä, on kai jossain määrin puhuvaa, että niistä en ole koskaan löytänyt kuin yhden kuvan, yhtään päiväkirjamerkintää en ole näistä linnuista kirjoittanut. Vuoden 1986 aikana toinen niistä kuoli häkkinsä pohjalle, toinen sai uuden kodin äidin työkaverilta, jolla oli lintuja huoneellinen. Sille kävi siis hyvin - - mutta entäs se koira? Olisi kai muitakin vaihtoehtoja ollut? No, parilla luokan tytöistä muistan olleen hamstereita, kaneja taisi olla jollakin. Puuttuuko jokin?

Toki. Mutta lapsena en tuntenut ketään jolla olisi ollut kissoja. Jos olikin, kuten mummulassa, ne olivat puolivillejä ulkona eläviä ihmistä vältteleviä otuksia, jotka pelottivat. En välittänyt kissoista, en totta puhuen edes ajatellut niitä. Vaihtoehtona kissan hankkiminen lemmikiksi ei varmaan koskaan käynyt edes mielessä, mutta koiran suhteen pehmitystyö oli nyt alkanut.

X-Files 4.1: Herrenvolk

Lattein kaudenavaus tähän mennessä, ikävä todeta. Tavallaanhan se oli odotettavissa, koska kolmoskauden cliffhanger ei sekään ollut kaksinen, mutta se miten tästä jatkettiin, oli - äh, on nyt ihan pakko todeta että laimeaa. Yllätyksetöntä. Jo jakson rakenne oli ongelmallinen: heti tunnarin jälkeen paukahtaa silmille minuutteja kestävä takaa-ajo halki hämyisen tehdasrakennuksen, myöhemmin ryntäillään lisää, ja hitaat hetket ovat muutamin poikkeuksin yllätyksettömiä nekin. Me olemme ihmisklooneja jo nähneet. Me olemme jo pitkään tienneet että kansalaisista kerätään dna-näytteitä. Alien Bounty Hunter on vaarallinen, senkin me tiedämme, ja että Tupakkamiehellä on tunteita Mulderin äitiä kohtaan, mikään tästä ei tule katsojalle yllätyksenä, vaikka tällaisen mytologiajakson pitäisi nimenomaan niitä käänteitä tarjoilla.

Muutamia sentään: Mister X heittää henkensä, mutta viimeisenä tekonaan johdattaa Mulderin jälleen uuden lähteen luokse, tällä kertaa YK:ssa työskentelevän Marita Covarrubiasin (en muistanut häntä ollenkaan, mutta aivoissa kuului kilahdus kun hän ilmestyi ruutuun). Ja mehiläiset ilmestyvät kuvioon: nehän olivat keskeisiä ainakin siinä ensimmäisessä X-elokuvassa, muistelen. Ja on kyllä tunnustettava että se lapsikloonein miehitetty mehiläisfarmi hulppean hienoissa kanadalaismaisemissa oli hieno lokaatio. Mutta sekin tuli ja meni kadotakseen jälleen. Jeremiah Smith oli vielä viime jaksossa kiinnostava hahmo, nyt hänellä oli kova halu antaa Mulderille informaatiota, ja miehet matkaavat yhdessä Kanadaan ja takaisin, eikä hän silti onnistu kertomaan kuin arvoituksia. Poikkeuksellisen tiedonjakokyvytön henkilö. Jakson suurin synti oli ehkä kuitenkin se monesti ennenkin tehty: agentit hajautettiin niin, että Mulder hoiti toimintapuolen, Scullylle jäi enempi toimistotyö. Etenkin tällä kertaa epätasapaino oli erittäin häiritsevä. Pyh.

X-Files 3.24: Talitha Cumi

Parista edellisestä kaudenlopetuksesta poiketen tällä kertaa mentiin toiminnan ja trillerin sijasta enempi tunnepuolelle; ehkä osoitus siitä, miten itsevarmasti käsikirjoittajat (David Duchovny toisena osapuolena jälleen!) hahmoihinsa jo luottavat. Ja mikäs on luottaessa: nämä ovat hyvin rakennettuja henkilöitä. Pääosassa on tällä kertaa Tupakkamies ja hänen ilmeisesti jo vuosikymmeniä jatkunut yhteytensä Mulderin perheeseen ja etenkin tämän äitiin, jonka CSM kohtaa Mulderien vanhalla kesäasunnolla. Myös Herra X on paikalla ottamassa kuvia, jotka paljastavat tämän yhteyden Mulderille, mutta muusta Fox onkin sitten edelleen autuaan tietämätön. Itse asiassa hän on tämän kuvion kanssa jatkuvasti täsmälleen samalla viivalla kuin katsojakin - me tiedämme saman verran kaikesta. Kun Mulderin äiti sitten halvauksen saaneena joutuu sairaalaan, ollaan poloista agenttia taas mankeloimassa henkisesti. Kun Fox itkee äitinsä sairaalavuoteen äärellä, käy mielessä että eikö tämä nyt jo riitä...

Ei tämä silti loistokas jakso ollut. Muotoamuuttavat muukalaiset ja jopa nuoren Schwartzeneggerin näköinen Alien Bounty Hunter ovat taas mukana, mutta en oikein ole itse täysillä. Pidän tuon salaliiton historiallisista juonteista, kuten olen jo ennenkin todennut. Isä-Mulderin, Tupakkamiehen, Deep Throatin ja muiden nyt jo vanhojen ukkojen muinaiset vehkeilyt ovat oivaa juonimateriaalia hitaasti paljastuessaan. Mutta tämä nykyhetkeen sijoittuva kuvio saa minut vähän uupumaan. Cliffhangerikään ei nyt ollut kaksinen. Mutta Herra X:n rooli tämän jälkeen mietityttää; sen verran brutaalin nyrkkimatsin hän ja Mulder ottivat. X:n viimeiset sanat: "You're a dead man, agent Muder. One way or another." En muista nähdäänkö häntä enää, ja missä mittakaavassa. Yritän olla vilkuilematta spoilereita. Lisäpointti vielä: Mark Snow oli huikeimmillaan. Lähes koko kolmevarttisen ajan velloo eeppinen musiikki taustalla. Kyllä tämän selvästi haluttiin olevan klassinen kaudenpäätös taas, mutta näin majesteettisen kauden jälkeen ei siihen pelkkä musiikki riittänyt. Olisin kaivannut enemmän. Vaikka Deep Throatkin vieraili - kätevä elementti nuo muodonmuuttajat mahdollistaessaan edesmenneiden hahmojen comebackeja rajattomasti. (Ja sen verran Imdb:stä vilkaisin, että Jerry Hardin on mukana myös tänä vuonna paluun tehneessä uudessa X-sarjassa... haluanko nähdä sitä? On kuulemma hillittömän itsetietoinen metasarja, eli mitä ehdottomimmin haluan, luulen. Sitten joskus.)

Tupakkamieheltä irtoaa myös jakson paras sitaatti: "We give them freedom. They give us authority." Mutta ei ole lainkaan varmaa uskooko hän omiin sanoihinsa enää. Alkujaan niin kaikkivoipaiselta tuntunut hahmo on kolmoskauden aikana alkanut vaikuttaa perin juurin hermostuneelta.

---

Totutuksi lopuksi vielä kolmoskauden viisi parasta jaksoa:

1. Jose Chung's "From Outer Space"
Kyllä tämä Darin Morganin megateos ykköspaikan odotetusti otti, vaikka onkin toisenlainen kuin mikään muu sarjassa nähty.

2. Paper Clip
Ehkäpä sen ikimuistoisimman X-kohtauksen vuoksi, jossa M & S löytävät loputtomat arkistokaappirivit hylätyn kaivoksen käytäviltä. Ja sitten pieniä hahmoja juoksee, ja ufo kohoaa taivaalle ja taskulamppujen valokeilat viuhuvat... No olihan tämä timantiksi hiottu toimintajakso kaikin tavoin kyllä.

3. Clyde Bruckman's Final Repose
Lisää Darin Morgania. Nousi kolmossijalle ennen kaikkea hienon dialoginsa ansiosta. Se tosiaan kruunasi tämän kaikin muinkin tavoin upean jakson.

4. Pusher
Oivallinen kertarykäys, jossa (enkä osaa tätä selittää tarkemmin) jotenkin älyttömän viehättävä retroleffatunnelma. Sellainen 70-luvulla tehty jännäri. Tai 80-luvun ninjahalpis. Ai eikö? No minulle tuli mieleen. Yksi parhaista murhaajahahmoista myös, ja Vince Gilligan nousi kiinnostavien kirjoittajien joukkoon.

5. War of the Coprophages
No pääsihän se Morganin kolmaskin jakso listalle. Tämä on tunnelmaltaan yksi surrealistisimpia X-jaksoja, ja kestää takuulla vielä monta uudelleenkatselua. Turha yrittääkään kaikkia viittauksia ja pikkujuttuja bongata kerralla.

---

Ja sitten ei muuta kun neloskauden pariin. No saattaapa tahti nyt vähän hidastua kun hankin Lostin neljä ensimmäistä kautta dvd:llä. Niistä en kirjoita. Mutta sarja muuten on kyllä houkuttanut uudelleenkatselun ääreen jo pitkään.

X-Files 3.23: Wetwired

Jossain määrin samankaltaiseen peruskuvioon pohjautuva jakso kuin kakkoskauden mainio Blood, mutta vähäeleisyydessään uskottavampi. Television kautta lähetettävät subliminaalit signaalit siis tekevät satunnaisista kansalaisista tappajia, Mulder saa vihjeen että jutussa olisi tutkittavaa, eikä kulu kauaakaan kun agentit ovat korviaan myöten ongelmissa itsekin. Myönnetään että formaatin pakottama kolmen vartin kesto oli tällä kertaa hieman ongelmallinen, sillä se mitä tapahtui oli kovin nopeaa ja vailla kovin pitkiä johdatuksia. Joka tapauksessa Scully uppoaa tutkimaan yhden murhista pidätetyn kotoa löytyneitä videonauhoja ja on tuota pikaa itsekin saman aivopesun uhri. Tästä puolesta pidin eniten: vaikka katsoja tietää Scullyn näkevän, kuulevan ja uskovan harhoja, tunne välittyy vahvasti. Kameratyö nitkahtaa juuri sopivasti nyrjälleen, musiikki sykkii, Gillian Anderson vakuuttaa ihmisenä jonka luottamus on yhtäkkiä tuhottu. Mulder ja Tupakkamies juttelemassa tuttavallisesti öisessä autossa on X-katsojaan väkisinkin vaikuttava näky, sen verran syvälle nämä henkilöt ovat jo tässä vaiheessa sarjaa päässeet. Muutenkin mukaan oli haalittu koko sivuhenkilökaarti: Skinner piipahtaa, The Lone Gunmen tarjoaa teknistä osaamistaan (ja on myönnettävä että alan lämmetä heidänkin läsnäololleen hitaasti), Scullyn äiti on mukana ja jakson lopulla myös Mister X, joka on paitsi henkilökohtaisesti mukana koko testimielessä organisoidussa aivopesukokeessa, myös se joka johdatti Mulderin jutun pariin toiveena saattaa se julkisuuteen. Mutta, X:n sanoin, Mulder epäonnistui - hän ei saanut todisteita kasaan, ei estänyt kuolemia (no sentään Scully ei tappanut ketään - ja jotenkin yhtäkkiä hän parantuikin, mikä jäi vähän auki mutta oli kai se oletettavissa, joten turha siihen tuhlata kallisarvoisia minuutteja...), hänelle ei lopulta jäänyt käteen mitään. Viimeinen kohtaus sitoo yhteen Tupakkamiehen ja X:n kieron hienolla tavalla. Pidän X:n hahmosta: pelkästään tämän jakson kahden kohtauksen aikana katsojan oletus hänestä heilahtelee ääripäästä toiseen - ystävä vai vihollinen?

Internet on mainio asia. Paljastui esimerkiksi että tämän jakson käsikirjoittaja Mat Beck on X-Filesissa koko sarjan ajan työskennellyt erikoisefektimies, jonka ura on alkanut jo 70-luvun lopulla, ja joka yhä vieläkin paiskii hommia ison luokan leffoissa. Wetwired on hänen ainoa käsikirjoituskrediittinsä. Kaipa sitä muitakin on mukana ollut vääntämässä (viittaan edellisjaksoon, johon Darin Morgan oli lisännyt kokonaisia kohtauksia ilman että sitä millään tavoin noteerattiin krediiteissä), mutta nappisuoritus silti. Hyvä elokuvallinen juoni ja henkilöt ovat kohdillaan. Mitäpä sitä enempiä vaatimaan.

X-Files 3.22: Quagmire

"Poor Queequeg!"

Mielenkiintoinen jakso (jonka käänteet ja suuren osan dialogiakin muistin hyvin... olen edelleen vähän epätietoinen miksi joidenkin jaksojen kohdalla näin on, toisten, hyvienkin, ei lainkaan), joka on periaatteessa mitä suoraviivaisin Monster Of The Week, mutta tapausta käsitellään muutamin yllättävin tavoin. Alkupuoli on sitä tavallista: Georgiassa sijaitsevalla järvellä alkaa ihmisiä kadota (ja puoliksi syötyjä ruumiita pulpahdella esiin), ja Mulder on pakkoraahannut Scullyn mukaansa paikan päälle, koska kansanuskomus on sijoittanut kyseiselle järvelle myös Big Blue -nimisen järvihirviön. Ja Scully on joutunut äkkilähdön vuoksi ottamaan mukaan myös koiransa Queequegin (jonka hän sai jaksossa Clyde Bruckman's Final Repose... ja jonka jotenkin muistin olleen enemmänkin kolmoskauden aikana esillä, mutta tämä on poloisen Queequegin isoin ja viimeinen esiintyminen). Puoliväliin asti kaikki sujuukin suht odotetusti. Tapaamme toinen toistaan punaniskaisempia paikallisia, joista iso osa päätyy pikapuoliin monsterin (jota katsojat eivät näe, tietenkään) kitaan, ja sinnehän sitten kohtalokkaana viimeisenä yönä myös urhea Queequeg joutuu. Agentit suuntaavat öiselle järvelle hirviöjahtiin veneellä, haaksirikkoutuvat kivenpahaselle ja Mulderin harhaiseen totuuden etsintään perinjuurin kyllästynyt Scully alkaa tykittää totuuksia partnerilleen.

Rakastan kyseistä kohtausta. Mustuus, sumu ja aaltojen loiske ympäröi agentit. Scully on juuri menettänyt koiransa Mulderin höyrypäiselle hirviöjahdille. Hänen kyllästynyt vastauksensa Mulderin innolle siitä että hirviö on lähellä on jotain mihin katsojakin voi yhtyä: "So what if it was?" Eihän sillä merkitystä ole. Mulder on paikalla vain koska, eikä varmasti ole ennen Scullyn huomiota itsekään pysähtynyt ajattelemaan miksi juuri hänen pitää olla kaikkialla, miksi juuri hänen on kaivettava "totuus" esille asioista kuin asioista, niinkin älyttömistä kuin jonkin suuren eläimen syömät ihmiset syvän etelän suositun kalajärven rannoilla. Dialogi helmeilee kirkkaana ja älykkäänä. Olinpa antamassa isot plussat käsikirjoittaja Kim Newtonille, kunnes netti kertoi, että tuon koko kohtauksen kirjoitti tuossa taannoin kovin ylistämäni Darin Morgan, joka muutenkin paranteli käsistä sieltä täältä. Selittänee sekä Queequegin läsnäolon, että Morganin omasta torakkajaksosta tutut pilvenpolttajat, jotka tällä kertaa hengasivat Georgiassa sammakoita nuollen.

Ei klassikkojakso, mutta valtavasti hyvää materiaalia. Sinisen kuun valaisema metsäkin on näyttävä, mutta pakko myöntää etten missään vaiheessa saanut aivojani nyrjätettyä Georgian reheville mangrovesoille: X-Fileshan kuvattiin Kanadassa, ja kyllä nämä jylhät havumetsät ja lumihuippuvuoret siltä näyttävätkin. Olikohan tuotantotiimissä joku projekti antaa joka osavaltiolle oma jaksonsa, en muuten ymmärrä miksi jaksoa ei ihan yksinkertaisesti sijoitettu pohjoiseen.

X-Files 3.21: Avatar

Walter Skinner on ehdottomasti X-Filesin kiinnostavin sivuhenkilö, ja arvostan tuotannon halukkuutta omistaa kokonainen jakso hänelle. Avatar onnistuukin kertomaan Skinneristä paljon, tapaamme hänen avioeroa vaativan muualle muuttaneen vaimonsa (eikä ole kauaa siitä kun tuskailin assistant directorin olevan ilmeisesti kovin yksinäinen), kuulemme nuoruuden kokemuksista Vietnamissa ja sellaista. Mutta ennen kaikkea Skinneriä koetellaan. Hänen vaimonsa on jättämässä, ja baari-illan päätteksi mies päätyy tapaamansa naisen kanssa sänkyyn - vain löytääkseen tämän aamulla vierestään murhattuna ja itsensä luonnollisesti pääepäiltynä. Kaiken lisäksi mies näkee näkyjä kirkuvasta vanhasta naisesta. Friikkiä? Eipä sitten muuta kuin Mulder ja hänen succubus-teoriansa kehiin.

Avatar on ideana hyvä, mutta jaksona lievästi ongelmallinen. Juonta on lopulta kovin vähän. Eteneminen on hidasta, ja vaikka tunnelmaa tällä kenties tavoitellaankin, ei tunnelma aina täysin välity. Scullyn ja varsinkin Mulderin halukkuus auttaa heidän puolestaan itsensä likoon monesti laittanutta esimiestä on helppo ymmärtää, mutta tälläkin kertaa teoriat jutun taustalla tuntuvat nousevan jotenkin yhtäkkisesti esiin. Mikä kuitenkin oli kiinnostava käänne: itse kummitusnainen ("avatar?") oli lopulta sivuseikka, enemmän katsojien hämäämistä kuin mitään. Eukko nyt vain sattui seuraamaan Skinneriä; tosiasiassa murha oli tosiaan lavastus, Tupakkamiehen yritys murtaa Skinnerin uskottavuus ja sitä kautta koko X-Files... Eli tämä olikin siis mytologiajakso? Piru vie, että katsojaa vedätettiinkin. No, Skinner jatkaa siis työssään, ilmeisesti avioliitossaankin, joten isompaa vahinkoa ei sattunut, mutta eipä katsojakaan sykähtynyt syvästi. Tiedämmekö hänestä nyt enemmän? Jonkin verran. Palataanko hänen yksityiselämäänsä sarjassa myöhemmin? Jotenkin on sellainen käsitys että ei, mikä tekee tästä jaksosta hieman toisarvoisen, valitettavasti. Panin kyllä merkille, että David Duchovny oli jälleen ollut mukana käsikirjoituspuolella. En tosiaan ollut tietoinen hänen kirjoitelleen X:ää näin ahkerasti.