Well I guess you had to be there

Sosiaalinen media? Se on kyllä yksi helvetin esikartano. Tai siis ei se, vaan tämä tietenkin, tämä bloggaushan sitä on ihan viimeisen päälle. Sosiaalista mediaa. Mikä sen vastakohta on, epäsosiaalinen media? Yksi mulle, kiitos! Media sinänsä on hyvä asia, mutta minä olen epäsosiaalinen ihminen (siitä on jopa virallinen diagnoosi tehty) ja kaikki kanssakäyminen ahdistaa, niin virtuaalinen kuin henkilöönkäyväkin. Joskus parikymppisenä kloppina ajattelin sen kenties olevan ohimenevää. Nykyisin olen huomannut taipumukseni sosiaaliahdistukseen vain kasvaneen eksponentiaalisesti iän myötä. Tämä on yksi syy siihen, miksi blogikin on nimimerkin takana. Totta kai tuossa nillittää naamakuva, ja totta kai 75% tuntemistani ihmisistä (yksi ihminen vastaa noin neljää prosenttia, koska en tunne kovin paljoa ketään) tietää että kirjoitan tätä. Mutta tarvitseeko niiden, jotka eivät minua tunne, tietää kuka minä olen? Ei tietenkään tarvitse. Minua on jotenkin aikojen alusta asti iljettänyt ajatus esiintyä internetissä omalla nimelläni. Facebook on siitä viheliäinen. Jostain syystä näytään pitävän hienona sitä, että siellä kaikki ovat omana itsenään, oman ristimänimensä, oman pärstäkertoimensa ja omien kissanristiäiskuviensa ja ostoslistojensa kera kaikkialla. Tämä ahdistaa minua, tietenkin, sillä mikäpä ei. Reilu vuosi sitten muutin nimeni siellä keksityksi, kuvani poistin muistaakseni jo aiemmin. Olo Facebookissa helpottui heti kun tiesin, ettei minua enää nimihaulla sieltä löydä; sen sijaan omia täyskaimojani löytyy useita, ja profiilivakoilun perusteella totesin heidän kaikkien olevan ihmisiä, joita en ikimaailmassa haluaisi kohdata. Taas ahdisti.

Olen yrittänyt ymmärtää ihmisten fb-viehtymystä vuosien ajan, enkä saa siitä kiinni. Ylipäätään minua hämmentää ihmisten tarve jakaa elämänsä juurikin niille ihmisille, jotka mieluiten siitä vähiten mitään tietäisivät. Ja juuri tässä on omakohtaisin paradoksini: juuri sitähän minä teen täällä. Tietenkin liioitellen, vääristellen, mutkat suoriksi vetäen ja ne kaikkein suurimmat henkiset angstiblokit visusti sisälläni pitäen, eiväthän niistä tiedän ketkään, lähipiirikään, minä olen lukittujen traumojen kihisevä kuoriaispesäke. Niin on jokainen meistä. Se tekee sosiaalisesta mediasta niin ahdistavan. Tiedän näkeväni siellä ihmisistä pintakuoren, joka ei vastaa todellisuutta. Toivon että minut tuntevat ihmiset ymmärtävät, että esimerkiksi melkein kaikki minkä fb-päivityksissä väitän itselleni tapahtuneen, on keksittyä. Kun mieleen tulee jokin nokkela heitto, laitan sen sinne ja saan tykkäyksiä. Eikö se niin toimi?

Muutama päivä sitten uutisoitiin, että tutkimusten mukaan ihmiset pyrkivät antamaan itsestään onnellisen, menestyvän ja kaikin tavoin todellisuutta paremman kuvan facebookissa. En tiedä keitä siihen tutkittiin, minun some-piirini (luoja että vihaan tuota "some"-lyhennettä, se raastaa korviani kuin ruosteinen naula tungettuna läpi tärykalvon, se saa oksentamaan verta) kun koostuu lähinnä sellaisista, joiden päivitykset kuvaavat paskoja päiviä, paskaa elämää ja hedonismin voittoa järjestä, krapulaa ja vitututusta. Mutta kai se on ironista vaan. Vai?

Hetki 2

Niin rikkoi hän väsyneen kaupungin puolipäiväisen rauhan, ja arjen lannistuneen harmoniankin hän rikkoi, ja monta sellaista korvaamatonta asiaa, joita muisteltiin sen päivänkin jälkeen, mutta vähänpä ne sitten enää kenellekään merkitsivät. Hän aloitti astumalla sisään; niin kai se usein käy, se on helpoin vaihe, ja hänen suuntaansa katsoneet tiesivät heti, etteivät pääsisi asemarakennuksesta ulos. Se hänen silmistään kai heijastui kuin taivas. Loputon, tyhjä, ja kuitenkin kaiken peittävä taivas, sellainen jolta ei pääse suojaan. Moni oli yrittänyt.

Hän käveli ensimmäisen lipunmyyntiautomaatin luo. Viimeisten lausuttujen sanojen kaiut edelleen häiritsivät jossain kattorakenteissa lepattavia puluja, hän ei puhunut mutta hymyili, mikä ei tietenkään näkynyt silmissä, ei kasvojen lihaksissa, ei missään kohdin hänen olemustaan, mutta hän oli silti hymy, rajantakainen mutta kaunis, omassa tummassa todellisuudessaan hän oli totisesti lohduttava kuin jumalan hymy, jos nyt jumalia sellaisessa paikassa oli, tai missään. Lippuautomaatin luo päästyään hän sytytti ensimmäisen tulitikun. Raapaisu otti kimmokkeen Minuuttibaarin pleksiseinästä, se oli kuin laukaus ja joku jossain kauempana kirkaisi, eikä vielä silloin tiennyt että siihen oli syytäkin.

Liekki lepatti aseman läpi kulkevassa ilmavirrassa.

Kun poliisit lopulta saapuivat, hän istui puhelin korvallaan ulko-oveen nojaten ja katseli hallia, oli nyt yksin siellä. Hän oli soittanut sille ainoalle ihmiselle, joka enää merkitsi, ja hänen romahtanut hymynsä oli valunut lattialaatoille saaden ne vääristymään, hänen oma pintansa rakoili ja kupli.

"Mitä sä oot mennyt tekemään?"

"En mitään. Ne valehtelee. Tuu takaisin."

"Ei oo mitään mihin tulla."

"On. Varmasti on, mä lupaan sulle."

"Mä näin sut netistä. Niillä on kamerat siinä pihalla, asema-aukiolla. Mitä sä oot -"

"Mä rakastan sua."

Puhelu katkesi äkisti. Kovääninen oven takana vaati häntä tulemaan ulos, kädet esillä, eikä vaatimusta toistettaisi. Vaihtoehtojaan hän mietti pidempään kuin oli miettinyt montaa asiaa milloinkaan, ja tiesi: hän oli oman biologiansa pettämä. Että tahdottomat hormonit olivat saaneet hänet joskus kuvittelemaan että oli olemassa tunteita sitä ihmistä kohtaan joka oli sittemmin mennyt, että hän oli jatkanut elämäänsä siitä huolimatta, että -

Hän oli epäonnistunut geenipankki.

Hän nousi ylös ja sytytti viimeisen tulitikun. Koska loppujen lopuksi kaikessa on kyse vain kemiasta. Jatkuessaan taivaalle hän ajatteli alkuräjähdyksen hetkeä.

Ja kaikessa oli kyse vain kemiasta.

Pässin pää

Kyllästyin eilen totisesti tähän Bloggerin törppöilevään uuteen editoriulkoasuun, ja myönnän oitis, etteivät nämä kulissientakaiset ongelmat tietenkään saisi heijastua varsinaiseen tekstisisältöön, mutta valitetaan nyt kun kerrankin on aihetta siihen. Lähdin haeskelemaan Silmänkääntövankilalle uutta kotia. Wordpressillä olen kaikenlaista väkertänyt jo ennenkin, joten se tuntui vaihtoehtona loogisimmalta, joskin mieli teki kyllä jotain uuttakin kokeilla. Olin jo joskus keväällä ihaillut muutamia Tumblr-pohjalla tehtyjä blogeja, ja kun muistiani tähän suuntaan virkistettiin eilen Facebook-fanisivullani (Joko liityit jäseneksi? Joka tuhannes saa ilmaisen t-paidan!), päätin ottaa pyörää sarvista ja kokeilla. Vietin illan Tumblrin kanssa väsäillen, ja vasta kun blogipohja miellytti silmää, luin helppisivustoltaan, ettei heidän blogeissaan voi harrastaa kommentointia. Kas siinäpä taas harvinaisen nerokas ratkaisu näinä sosiaalisen median voittokulun päivinä. No, minä luovutin ja palasin Wordpressiin, ja kyseessä on vielä ihan puhdas beta-versio, mutta katsokaapa: tältä voisi näyttää mahdollinen Silmiksen uusi tuleminen. Jos pohja näyttää tutulta, siellä sijaitsi pari vuotta sitten Käärmeenkielikeitto, nyt datalimboon viskattu. Siinä tapauksessa että tosissani tuonne muutan (ilmoitan kyllä täällä jos nyt näin sattuu käymään), säätänen ulkoasua uniikimpaan suuntaan; vaan askel on kuitenkin sitä luokkaa iso, että saa nähdä. Jollain tavalla tuo Wordpress on hieman liian... no, samanlainen kuin Blogger. Ehdin innostua Tumblrin helposta kuvabloggailusta ja muutenkin nopean minibloggailun mahdollistavasta timmistä ulkoasusta, totta totisesti olin jo eilisiltana kutkuttavan uudelleenkäynnistämistunteen kourissa. Nyt tuo Wordpress ei jotenkin vakuuta. Jotain muuta pitäisi keksiä, mitä? Mikä pelastaisi kehäraakin?

Satakuusikymmentäkaksi

Äänet kantautuivat Nuudelikaupan hämäränviileään varastoon, ja Katariina pysytteli siellä aikansa kuunnellen niitä. William väitti ettei rakkautta voinut trivialisoida, ja vaikka voisikin, ei hän olisi voinut kuvitellakaan tekevänsä tarinassaan niin. Oskarin mielestä romantisointi on nimenomaan trivialisointia - rakkaudesta tehdään sekä oire että lääke. Hänen mukaansa Williamin tarinassa rakastuttiin rakastumisen vuoksi, ei tarinan henkilöiden vuoksi. Sanna kysyi mitä pahaa oli rakastumisessa rakastumisen vuoksi, ja Oliver kertoi tekevänsä niin joka hemmetin perjantai, mille Udo nauroi äänekkäästi.

Katariina palasi muiden seuraan. "Minä tiedän vain miltä se tuntuu", hän sanoi. "Minä en ymmärrä sen perimmäisistä merkityksistä."

"Hyvin sanottu", William totesi. "Saako olla kahvia?"

"Yritätkö sulkea suuni?" Katariina kysyi.

"Osuit varmaan liian lähelle kotioloja", Oskar epäili. Vielä silloin vain Udo tiesi hänen pitkästä katkenneesta ihmissuhteestaan, ja on varmasti sinä iltana seurannut Oskarin pohdintoja rakkauden olemuksesta valppaana; valmiina keskeyttämään tämän sinä hetkenä, jona ajatustenvaihto alkaisi muuttua itseruoskinnaksi. Ehkä Udo ylisuojeli ystäväänsä, mutta hän oli sellainen. Sen vuoksi hän itse lopulta väsyi.

Muille Oskar Armanov oli kuitenkin vielä osittainen mysteeri. Kukaan heistä ei tiennyt, että sinä iltana hänen erostaan oli kulunut melko tarkkaan puoli vuotta, ja edelleen hän oli hajoamispisteessä uhratessaan ajatuksenkin sille elämästään poistuneelle ihmiselle, jonka ideasta Nuudelikauppa oli vuosia aiemmin syntynyt. Hän leikki tulella ja teki sen tarkoituksella.

"Ota rauhallisesti, Oskar", pyysi Udo. Hän kirjoitteli edelleen lehtiöönsä - omituisia epäloogisia ajatuksenpätkiä ja pelkkiä yksittäisiä sanoja. Hän ei katsonut pöydän ääressä istujia, eikä sen vuoksi nähnyt Katariinan ja Williamin lyhyttä suudelmaa. Se ei ollut paljon lyhyempi kuin heidän ensimmäinen, varovainen suudelmansa oli lauantaina ollut, mutta se tuntui turvallisemmalta.

"Tärkeiden asioiden latistaminen saa minut hermostumaan", Oskar totesi. Seurasi hiljaisuus, joka saattoi olla kiusaantunut useastakin syystä, mutta jos olikin, ei kukaan ollut aivan varma mikä niistä sen lopulta aiheutti.

"Minä muistan hyvin millaista oli rakastua", Sanna sanoi yhtäkkiä. Mikael katsoi häntä ja hymyili, hänkin näytti muistavan, joskin oli vaikea sanoa muistelivatko he toisiaan. Oliver sytytti uuden tupakan, Sanna jatkoi: "Olihan se itse tunne silloin tärkeä. Mitä se koko prosessi olisi ilman sitä tunnetta? Jos ei ole rakastumisen tunnetta, ei voi tietää rakastuneensa. Eikö näin ollen se ensimmäinen huuma ole juuri se syy miksi rakastutaan?"

"Rakastaminen ilman rakastumista voisi olla hieno asia", Oskar sanoi.

"Mitä mieltä siinä olisi?"

"Ehkä se kertoisi jotain oikeasta välittämisestä", Mikael liittyi keskusteluun. Hän halusi olla yhtä aikaa sekä Sannan että Oskarin puolella, eikä osannut rajata tonttiaan kunnolla kummallekaan.

"Oikeaa välittämistä ilman rakastumista?" Sanna kysyi.

"Miksei."

"Ilman sitä tunnetta joka tekee ihmisestä kärsivän hullun", Oskar innostui. "Kuulostaa hyvältä. Minulle heti yksi."

Oliver hymähti. "Te olette kaukana totuudesta taas."

Sanna katsoi häntä ja hymyili narttuhymyään. "Joka on?"

"Intohimo."

William ja Udo purskahtivat nauruun yhtä aikaa, ja hetken kuluttua jokainen nauroi paitsi Katariina, joka kaipasi hiljaisuutta, pientä hetkeä kahdestaan Williamin takkahuoneen sohvalla. Hän kuuli edelleen sanat, joilla William oli sanonut rakastavansa. Miksi Katariina oli pyytänyt kertomaan siitä muille? Tuntui väärältä, että aiheesta piti keskustella kaikkien kanssa. William oli kuin lapsi, innoissaan esittelemässä kavereilleen jotain kivaa, jonka oli sattunut tienposkesta löytämään.

"Sinä olet liian nuori vielä", Udo sanoi Oliverille. "Ei sinun pitäisi tietää mitään intohimosta. Pelkästä himosta vain."

"On se kuule helvetin hienoa että sinäkin osallistut tähän keskusteluun."

"Keskity sinä vain tupakoimaan", Udo murahti.

Mikael yskähti kääntäen muiden huomion itseensä, ja myöhemmin Katariina kertoi ajatelleensa, että haluaisi tutustua mieheen paremmin, että hänestä saattaisi tulla hyvinkin helposti yksi tärkeimmistä tarinankertojista.

"Ajattelin vain sitä mitä Oskar sanoi trivialisoinnista", Mikael totesi. "Onhan se selvää, että rakkaus on nykyisin muuttunut hetkelliseksi. Tunne on tärkeämpi kuin sen kohde, minä ymmärrän nyt hyvin mitä sinä sillä tarkoitit." Mikael viittasi Oskariin, joka kuunteli keskittyneesti otsa kurtussa. "Mutta emmekö me kaikki ole tänään täällä juuri sen vuoksi? Että todellista rakkautta ei enää ole. Että me etsimme sitä ja löydämme pelkkää tunnetilaa, emme kohdetta sille. En minä osaa sitä paremmin sanoa."

Hiljaisuus täytti Nuudelikaupan takahuoneen ja kesti pitkään. Jokainen ajatteli, eivätkä kenenkään ajatukset olleet erityisen onnellisia. Sanna ei näyttänyt niin loukatulta kuin mihin hänellä ehkä olisi ollut oikeus, mutta lähti paikalta ensimmäisenä pois jättäen muut jatkamaan entistä raadollisemmaksi käyvää keskusteluaan. Udo jännitti jälleen kaiken ylle kuoleman varjon ja lähti sitten hänkin kotiinsa. Katariina myönsi myöhemmin, ettei enää siinä vaiheessa ollut erityisen innostunut kuuntelemaan mitä puhuttiin.

Ihan kuin olisin kokenut tämän deja vun joskus ennenkin

Olen menossa viikonloppuna Turkuun. Edelliskäynnistä onkin vierähtänyt toista vuotta, ja taas saa kokea sen ravistavan tunteen kun on yhtä aikaa kotona ja nykyisin jo täysin oudossa paikassa. En ole vielä tottunut siihen, ettei Raunistulassa ole enää siiloja. Enkä siihen ylioppilaskylän hirmuiseen saapasnahkatorniin, jonka viimeksi näin kun Helsinginkadun yli humalassa horjuin. Olisi hauska taas käydä linnassa, kuljeskella kaikessa rauhassa poikki Martin puutalokortteleiden, istahtaa jokirantaan Halisissa, eksyä Nummenmäelle, sen sellaista. Mutta tietäähän sen, miten taas käy: jengi kokoon ja baariin. Kompuroin sitten Cosmicista iltajunaan hirveässä tuubassa. Tai no jos joku haluaa minut majoittaa niin käyhän se, ja siinäkin on jotain väärin. Että pitää Turussa turvautua majoitukseen, se tuntuu edelleen hullulta, edelleen on jotenkin sellainen olo että on Helsingissä vain käymässä, vaikka kohta kolme vuotta tulee täällä täyteen, mikä aika tuntuu pitkältä. Ja kaupunki yhä vieraalta pientä aluetta lukuunottamatta: Taka-Töölöstä Ruskeasuolle on aika tuttua mestaa. Muu ei sitten niinkään. Hertsikkaa idempänä en ole edes käynyt, eikun Myllypurossa kerran, mutta se oli syksyllä -09. Olipa se kyllä ahdistava paikka.

Viittaan otsikolla taipumukseeni suhteuttaa itseäni paikkoihin. Teen sitä säännöllisin väliajoin; se on tärkeää, olen olemassa ympäröivän todellisuuteni kautta. Kesän vietin maalla, kuten jo kerroin. Vielä viime viikonvaihteessakin olin siellä, yksin paitsi kissaa, istuin vintillä vanhassa keinutuolissa, selailin kansioita, yhden välistä kierähti kirje, johon oli talteen leikattu kuolinilmoituksia. Sade löi vintin vinoneliön muotoisiin ikkunoihin. Ensimmäinen leike sai kyyneleet poskille. Siinä oli minunkin nimeni. "Lämmöllä muistaen" on liian lattea ilmaisu tilanteisiin, joissa muisto on vuosikymmenten jälkeenkin vielä terävä. Heijasin itseni hitaaseen vauhtiin ja yritin laskea, montako muurahaispesää olin aiemmin viikolla epähuomiossa iskenyt pirstoiksi kun niitin alapihan niittyä. Niitä oli parin metrin välein. Hiekka, toukat ja työläiset sinkosivat sateena ympäristöön.

Ne ottivat tilanteen hallintaansa kuin ammattilaiset.

Pienen pojan nukkeshow

Käytin kesän aikana seuraavia työkaluja: hakokirves, halkaisukirves, harava, lapio, moottorisaha, saha, talikko, vesuri, viikate. Tietää loman olleen onnistunut, kun hauis ja vyötärönympärys ovat molemmat kasvaneet, johan sen viimeksimainittu ehti sauvakävellyn kevään aikana kutistuakin. Keski-ikä on hirveää aikaa. Ei siitä tunnu olevan kuin hetki, kun ei vielä tarvinnut välittää sellaisista asioista kuin vatsamakkarat ja kaljuuntuminen, kun elämästä teki omalla tavallaan hohdokasta se, että oli aina ahdistunut. Mutta taiteelliseen angstiinkin kyllästyy kun siitä tulee arkipäivää, ja ehkä lomaankin kyllästyisi jos se vaan jatkuisi ja jatkuisi, mutta ei neljässä viikossa kyllä vielä ehtinyt. Olin "mökillä" (vierastan sanaa rakennuksesta, joka sentään on joskus ollut kansakoulu) koko neljä viikkoa. En tavannut juuri ketään, en käynyt missään, uin kerran. Mutta upouusi moottorisaha pärräsi niin että metsä raikui, ja hikikin virtasi aina kun aurinko muisti paistaa, eli harvoin. Oli sateisin kesä sitten vuoden 2007, jolloin tosin oli vielä paljon märempää kuin nyt.

Joka kesä mietin mahdollisuutta että jäisin sinne. Elättäisin itseni oman kasvimaan antimilla ja metsän puilla lämmittäisin saunaa ja taloa. Olisin syyskuun loppuun mennessä vainaa, mutta varmasti onnellinen. Ei nettiä, ei sanomalehtiä, täydellinen mediadeprivaatio. No, tuli siellä radiota kuunneltua, mutta keskittymättä. Yhtä lailla olisi kuunnellut talon narinaa, se vintin keinutuoli varsinkin epäilyttää kun itsekseen aina iltaisin kiikkuu. Kannoin sen alas, koko matkan se nauroi.

Nyt olen taas Helsingissä ja kädet huutavat tekemistä. Se yksi niittykin jäi niittämättä kun viimeiset puolitoista viikkoa taas vaan satoi. Mutta sitä ihmettelen, missä välissä ehdin lukea kuusi kirjaa, mutta ehdinpä muistiinpanojeni mukaan kuitenkin. Ensitutustuin Hercule Poirotiin, mutta kirja oli pettymys. Kuulemma se tv-sarja on parempi, ehkä siirryn suoraan sen pariin. Tosin keväällä ostamani Babylon 5 -dvd:t on ensin katsottava alta pois. Hitaasti, nautiskellen.

Kahvilakierroksen puiseva jälkipuinti

Kiersin sitten kaksi vuotta Helsingin kahviloita. Tarkoitus oli jatkaa loputtomiin, mutta huomasinkin kahvilamiljöön alkaneen pikemminkin rajoittaa kuin laajentaa ajatusmaailmaa, ja koska missään vaiheessa ei oikeasti ollut tarkoitus arvioida kahviloita vaan keksiä kirjoitettavaa, oli suuntaus huono. Siispä tälle asialle piste. Silti sallittakoon sananen jonkinlaisena yhteenvetona. Koko lista käymistäni kahviloista löytyy tietenkin edelleen sarjahakemistosta, sieltä kaikkien muiden kesken jääneiden projektien joukosta. Hassu sattuma muuten, että kun vahingossa aloitin kahvilaprojektini täsmälleen samalla päivämäärällä kuin Turun pyöräilyprojektini aikanaan, niin nyt huomaan että, kuten pyöräilyprojektia, tätäkin jaksoin tasan kahdenkymmenen päivityksen verran. Toki aikaa meni pidempään, ja toki lopettaminen johtui eri syistä, mutta kumminkin. Elämä on täynnä outoja syklejä, pelottavia.

Kahvilaseuranani näiden kahdenkymmenenyhden (koska yhteen päivitykseen on tuupattu kaksi eri paikkaa) käynnin aikana oli 11 henkilöä, heistä eri tavoin koottuna peräti 12 erilaista kahvilaseurakokoonpanoa. Kuulostaa paljolta. Ei minulla ole noin paljon kavereita edes Facebookissa! Eiku on, 49, jos tarkkoja ollaan, mikä on kuulemma kamalan vähän. Mutta siinäkin on puolet liikaa.

Kahvilakäynnin onnistumiseen vaikuttivat lukuisat seikat, joista suurimmalla osalla ei ollut mitään tekemistä itse kahvilan kanssa, näin kai se elämässä on useinkin. Välillä oli kiirettä ja stressiä, välillä mitä leppoisin joutoaikainen vapaapäivä. On ollut kesälomaa ja työpäivän päälle tehtyä väsynyttä visiittiä. On ollut entuudestaan moneen kertaan käytyjä tuttuja paikkoja, on ollut täyttä tai tyhjää, sen sellaista. Huomasin kahviloiden olevan hyvin samankaltaisia. Variaatioita teemoista on vähän; ja sitten kun niitä on, kuten Kluuvikadun elitistisessä Fazer-kahvilassa, ne ovat enimmäkseen elämää hankaloittavia, mikä ei tarkoita etteikö käynti siellä olisi ollut mieleenpainuva. Mutta parasta kahvia taisi silti saada Kanniston leipomon kahvilasta Lasipalatsista, ja pahvimukeista se juotiin, eli tässä suhteessa se millä on merkitystä, ei ole missään yhteydessä siihen, millä näennäisesti on merkitystä: minä juon mielelläni kahvin pahvimukista jos se on hyvää. Hienot astiat ja muu krumeluuri on toimivuudesta poisvievää kikkailua. Kahvilakokemuksen tärkein tekijä on mahdollisuus keskittyä a) seurusteluun, b) kahviin & muihin antimiin, ei missään nimessä c) siihen, miten minkäkin tarjottimien tai moniosaisten tilaustiskien kanssa tulisi toimia.

Pari ketjupaikkaakin tuli testattua. Wayne's Coffee jo vissiin maastamme poistuikin, eikä itse asiassa tule ikävä. Kahvinsa oli loistavaa, mutta muuten miljöö kummassakin käymässäni toimipisteessä oli jotenkin masentava. En tiedä tuleeko Starbucks näiden tilalle, ehkä, samanlaisia sarjakuppiloita kaiketi ovat. Oliko Wayne's Coffee sanan syvässä merkityksessä "kahvila"? Väittämä on vähän samankaltainen kuin "alkoholismi on sairaus" tai "rap on musiikkia". Pikemminkin loukkaus oikeasti sairaita, oikeaa musiikkia tai oikeita kahviloita kohtaan. Wayne's Coffee oli pikatiski, josta kaupunkilaiset ottivat mukaansa pahvimukillisen herätettä mennessään aamulla töihin. Pullan sai, jos sen bussiin juostessa kykeni syömään. Kahvilat ovat paikkoja, joissa tekee mieli kiireettä istua, eivätkä Wayne's Coffeen toimipisteet houkutelleet siihen. Mutta kuten arvioissanikin kirjoitin, kahvi siellä oli todella hyvää. Siitä pisteet.

Osittain tarkoitukseni oli tutustua Helsinkiin tämän projektini yhteydessä, mutta se ei oikeastaan ole onnistunut. En hahmota kaupunkia juuri paremmin kuin pari vuotta sittenkään; pikemminkin tuntuu kuin tämä ympäristö hylkisi minua kahta voimallisemmin nyt kuin silloin. Helsinki ei houkuta kulkemaan, katsomaan nurkkien taakse. Se rajaa voimallisesti minut pienelle alueelle keskustan tuntumaan, sen kadut ovat liian vilkkaita ja väsyttäviä, sen ihmiset tylyjä ja sen rauhattomuus kaltaiselleni helposti liikaa. Sikäli kahvilat ovat olleet välillä suorastaan helpottavia paikkoja: jotain sellaista, johon voi kadulta astua, jossa saa pikkurahalla kupin kahvia ja ehkä sämpylän, istumapaikan ja tilan jossa hengähtää. Niitä tiloja on nyt kaksikymmentäyksi käytynä, ja eilen viimeistä osaa kirjoittaessa tuli mieleen että nyt sai riittää. Ja tottahan se riittää, siinä on jopa rutkasti liikaa. On aika ottaa kurssi kohti uusia juttuja, mitä lienevätkään, tuskin mitään erikoista. Toivottavasti eivät. Koska parhaat ideat ovat yksinkertaisia.

Kaakaopuu, Kampin keskus(eli "Kahdeskymmenes kahvilakäynti, jokohan riittäis?")

Siinä minä olin, Jyväskeskuksen Arnoldsissa edessäni donitsi ja kuppi kahvia, ja puhumassa kuin papupata, mikä minulle on kerrassaan epätyypillistä, mutta olihan edessäni elävä legenda sentään, Marginaali-Jani. Hänen shamanistista tyyneyttä huokuva olemuksensa sai minut lievästi sanoen hermostuneeksi, ja tapaaminen oli loppujen lopuksi nopsakka.

Sitten kului viisi ja puoli vuotta. Olimme molemmat uudelleensijoittuneet pääkaupunkiseudulle, ja taas pitäisi kahvilla käydä. Kohteeksi oli valittu Kampin keskuksessa sijaitseva Kaakaopuu, joka ties mimmoisista suklaaherkuistaan tunnetaan. Jopa olinkin taas etukäteen täpinöissä, meinasin jopa unohtaa lehden, joka oli tarkoitus Janille lahjoittaa, olisipa noloa ollut sekin. Hermoilin, ja tapani mukaan lähdin hirveässä etuajassa matkaan, osittain siksi, että viisi ja puoli vuotta minua oli ahdistanut se, että tulin silloin Jyväskylässä paikalle pahasti myöhässä (mitä Jani ei muistanut tapahtuneen, eli olin koko tämän ajan stressannut asiasta turhaan.) No niin, olin siis ensinnä paikalla vaikka olin hitaasti lampsien kierrellyt koko Kampin neljästi tappaessani aikaa. Ja niin - - tuskin olin päässyt tiskille ja tehnyt tilaukseni kun jo kuulin selkäni takaa epäilyttävän tuijotuksen. Siinähän hän. Olipa outo hetki. Olen ennenkin maininnut, että olen tavannut bloggaajia vähän, melkein en ollenkaan. Ehkä osittain siksi, että on ihminen verkossa, ja sitten on ihminen elävänä ihmisenä, ja ne ovat melkein aina, ei vaan ehdottoman aina, poikkeuksetta, aivan eri juttu. Esimerkiksi minä: puhun vähän mutten asiaa, ahdistun kaikesta, olen estoisempi kuin... ... ...ainoa mieleeni tuleva vertaus on "nudisti junassa", en tiedä miten se tähän liittyy, anteeksi.


Anyhoo. Löysimme pöydän, mitä olin etukäteen pelännyt (huomatkaa sanapari "etukäteen pelännyt"; se kuvaa 90-prosenttisesti kaikkea päänsisäistä toimintaani viimeisten parin vuosikymmenen aikana) mahdottomaksi, koska oli kuitenkin arkipäivä ja ruuhka-aika ja tiesin kaikkien laiskojen stadilaisten istuvan mieluummin kahvilla kuin esim. kotona perheensä parissa. Mutta Kaakaopuu olikin yllättäen melko tyhjä. Ostimme kahvia ja pullaa, tarkemmin sanoen Jani otti voisarven (ontto ohut taikinakuori), minä taas johonkin ihme wiineriin päädyin. Olimme siis aivan erityisistä suklaaherkuistaan tunnetussa konvehteja itse valmistavassa herkkukahvilassa nimeltä Kaakaopuu, emmekä kumpikaan ottaneet tiskiltä mitään suklaaseen viittaavaakaan. Että semmoiset tyypit taas liikkeellä. No, geneerinen wiineri on aina geneerinen wiineri, ja kahvi, muistan että molemmat pitivät sitä keskimääräistä parempana, joskaan en ole koskaan arvostanut tuollaisia matalia laakeita mukeja - niissä sumppi jäähtyy aivan liian nopeasti. Santsikupista ei erikseen mainittu, enkä sitä sellaisissa tapauksissa koskaan käy kyselemässäkään. Asiakasta kuuluu infota, on mottoni.

No niin, siinähän se aika sitten virtaili, keskustelimme pääkaupunkiseudun julkisen liikenteen infrastruktuurista kuin tietäjät konsanaan, ja 80-luvun Marvelin sarjakuvista, no kyllähän te tiedätte mikä kaltaisiamme nörttejä yhdistää. Ei minulle kahvilasta ole enempää sanottavaa. Ylipäätään olen lopen kyllästynyt istumaan kahviloissa, joten tämän arviosarja oli sitten tässä. Kiitti ja morjes. Hyvin alkoi, paremmin päättyi, kaikki on kauniisti taas.