Entisiä ja elämiä

Vasta kun ulkona alkoi paukkua, tajusin että tänään on uudenvuodenaatto. Katselin Doctor Whon kolmoskauden avausjaksoa Smith & Jones (se oli parempi kuin muistin), ja kummastelin ääniraidan outoa pamahtelua. Kissaa eivät raketit haittaa, se vetää sikeitä vakiopaikassaan, katonrajaan kaapin päälle nostetussa fleecehuovalla vuoratussa banaanilaatikossa.

Melkein lähdin kameroineni katsomaan raketteja lähempääkin, mutta nyt lyö ikkunaan kaatosade.

Muistan muutamia menneitä vuodenvaihteita: 2005 juotiin viiniä Turussa Sanvenvalajankadulla. 2003 tulevaisuuttani ennustettiin tarot-korteista Turussa Uittamontiellä.

Siihen ne muistot totta puhuen taisivat jäädäkin.

En ole koskaan tehnyt uudenvuodenlupausta, mutta nyt teen: ensi vuonna jokin muuttuu.

Minun lukemat

Pieni mustakantinen vihko kertoo minun vuoden aikana lukeneen 49 kirjaa. Se tekee melkein kirjan viikossa, mikä on ihan kiitettävän reipas tahti, kun ottaa huomioon, että suuri osa ajasta on mennyt gradukirjallisuuden selailuun – niitä en ole kirjannut muistiin. Näistä 49 kirjasta yhden olen lukenut läppärin näytöltä, muut fyysisinä, ihanan konkreettisina paperipainoksina. Kuuntelupuolella kirjat eivät esiinny, vaan keskityn podcasteihin. Jos muuten kuunneltu kirjakin lasketaan "luetuksi" (kuten jotkut näyttävät tekevän), niin eikö silloin myös kirjasta tehdyn elokuvan katsominen ole lukemista? Oli se ainakin peruskoulussa silloin kun piti lukea Tuntematon sotilas.

49 kirjaa. Kun siihen lisätään vielä yksi ystävän romaanikäsikirjoitus, jonka luin keväällä (ja joka syksyllä kirjana ilmestyi), pääsen tasalukuun. En osaa ruveta kirjoja rankkaamaan, sellainen oli Ugukselle tyypillistä näpertelyä, joka on minulle vierasta. Monta hyvää teosta vuoteen mahtui, muutama huono, jollaiset tosin yleensä jäävät kesken, mutta kesällä oli joutoaikaa, eikä parempaakaan tarjolla.

Lukuhaaste

Helsingin kirjasto haastaa taas ihmisiä lukemaan. Ehkei se muuten enää onnistuisi. Omat teokseni sopivat melkein puoleen ensivuotisen haasteen kohdista. Kyllä, luin listan läpi juuri tässä mielessä. Ihminen on narsistinen olento, surkeimmillaankin. Kuka täällä kirjoja kirjoittaisi ellei olisi?

Onneksi pääsin siitä oravanpyörästä irti.

En lukemisesta siis, vaikka riittäähän siinä tekemistä ilman listauksiakin. Olen hyväksynyt jo vuosia sitten sen, etten koskaan saa luetuksi kaikkia niitä kirjoja, joiden nimiä olen kirjoitellut milloin minnekin talteen. Lappuihin ja marginaaleihin, entisten puhelinten muistioihin, aikaa sitten arkistoituneisiin itselle lähetettyihin sähköposteihin.

Lukeminen ei lukemalla lopu. Se on haasteellinen tilanne.

Mashup mockery

Jos uskoisin toiveiden toteutumiseen, esittäisin vuodenvaihteessa pienen rukouksen sen puolesta, että tulevana vuonna heräisin eräänä kuulaanraikkaana aamuna ja olisin ulkoisesti se, mikä olen sisäisesti tiennyt olevani suurimman osan elämääni. Tiedän tietenkin ettei rukoilemalla saa kuin rupiset polvet ja jäykän niskan, sormensakin kramppiin jos on sinnikäs. Mutta elämässä tulee niitä päiviä, jolloin huomaa eläneensä ihan tarpeeksi pitkään kuhmuisen kuorensa sisällä. Ja vaikka joskus olen hyväksynyt sen, etten täyteen potentiaaliini voi milloinkaan päästä, niin toisinaan silti mietin, että mitä jos edes pykälän verran lähemmäksi.

Ihmisellä pitää olla unelmia. Joillakin on tavoitteitakin. Ehkä sellaiset ovat onnekkaampia kuin tietävätkään.

Alas pyhään pyörryttävään karkeuteen

En ole oikein jouluihminen. En ole sitä Whamin kappalettakaan kuullut milloinkaan. Tänä vuonna ei ole edes glögiä ostettuna, se on minusta pakkasilmojen juoma, täten viime vuosina jäänyt vähemmälle. Pipareita ei ole eikä torttuja. Molemmissa sanoissa kun on hiukan ällö klangi nykyään. Ei suklaata eikä laatikoita. Ei rosollia eikä kinkkua. Ei joulukoristeita, ei juhlavia vaatteita, ei siivottuja huoneita. Ei kynttilöitä eikä lukemista varattuna pyhiksi. Ei ruokaa ostettu jääkaappiin varmuuden varalle, ei menoja eikä toivotuksia, ei kortteja lähetettynä, ei kalentereita eikä

oikein mitään. Aivan erityisesti ei mitään.

Niin on hyvä.

Ei tule elämästä valmiimpaa

Matalalla tänään: paine ja mieli. Maa vetää pilviä puoleensa.

Aikaisin huomenna pitäisi löytää Helsingin Kalasatamaan, mukana pino esitäytettyjä lomakkeita. Vielä kuukausi sitten olisin voinut kävellä, mutta näillä ilmoilla ei paljon joukkoliikennettä vältellä.

Ikkunaa pitkin valuvia pisaroita katsellessa poistan itsessäni kasvavia karvoja hitaasti, meditatiivisesti. Niiden alla iho muistaa vielä kesän. Hehkun lämpöä viileään keittiööni.

Verkossa haastatellaan kirjailijaa.

Hän näyttää hetki hetkeltä ahdistuneemmalta, kameran huono resoluutio ei estä hänen otsalleen kertyviä hikihelmiä näkymästä.

Viikon eläin

Vainoharhiainen (Hatusa foliosa). Vihaa rock-otuksia ja hyvinvointia. Leviää uskonnon ja muun matalamielen avulla, viihtyy erityisen hyvin tahmeissa verkoissa. Pitää mölisevää ääntä, ei talvehdi, hakeutuu laumoihin vaikka väkisin. Katkera. Tappava. Valitettavan yleinen.

Päivä päivältä

Kirjaston fluorisoivassa valossa kaikki näyttivät sairailta, itse rakennus rikospaikalta.

Lippusiimalla oli estetty kulku portaisiin, huoneisiin, käytäviin. Henkilökunta luimisteli nurkissa, suojavarusteihin kadonneet kansalaiset hoitivat asiansa automaatteja käyttäen.

Tunsin raivostuttavan selvästi etten ollut tyhjä taulu vaikka halusin.

Että voisi nollata tilanteen, rebootata, olla tabula rasa.

Labra-satua.

Poikuuden menettäminen on helppoa. Mutta miten pääsee eroon mieheydestä?