Kauniita unia, siki-öitä

Laskin kirjani. Hyllyssä niitä oli 421, muutama pinoissa siellä täällä ympäri asuntoa, sitten vaatekaapissa laatikossa ehkä parisenkymmentä noloa joita ei kehtaa pitää näkyvillä. Ei valtava määrä, mutta jos ja kun vielä joskus muutan, käy tuonkin läjän ronttaaminen työstä. Täyttävät näppärästi noin 2 x 3 -metrisen Lundian, ja jää vielä lautapeleille ja dvd-bokseillekin hyllynsä. Kirjojeni järjestys on satunnainen. Aakkosissa en ole pitänyt niitä koskaan, mutta ennen kuin viime keväänä vaihdoin asuntoa, oli teokset jaoteltu suurinpiirtein aihepiireittäin: runot yhdessä nurkassa, sarjakuvat toisessa, taidekirjat tuolla, romaanit tuolla. Sitten koitti muutontapainen (siirryin samassa rapussa asunnosta toiseen, mitä ei lasketa oikeaksi muutoksi) ja kirjat pinoutuivat ensin laatikoihin, sitten nurkkiin, sitten häthätää pois jaloista hyllyyn. Huomasin pitäväni kaaoksesta. Kuvaa itseäni ja lukutottumuksiani paljon enemmän kun JonBenét Ramsaysta kertova dokumentti on Tervon ja ufokirjan välissä, kun runokirjat jakaantuvat Sandman-albumien ja sanakirjojen kanssa sinne tänne, kaikkialle. Ainoa näennäinen järjestysperuste on kirjan koko, koska hyllyvälit ovat vähän eri korkuisia. No on minulla yksi sääntö, josta olen pitänyt kiinni: jos kirjan ottaa hyllystä vaikka hetkeksikin, se pitää asettaa takaisin eri paikkaan. Tästä olen pitänyt kiinni.

Laskin myös tietokoneeni hakemistossa "Romaanit" olevat tiedostot. Nitä on 54. Milloin ihminen on kirjoittanut tarpeeksi? Kunpa joku laskisi kätensä olalleni ja sanoisi että nyt on hyvä. Nyt riittää. Lepää välillä.

Doctor Who 1.5: World War Three

"I could save the world but lose you."

Tämä uuden Tohtorin ykköskausi ei turhia jarruttele: vasta viides jakso, ja otsikkoina ovat olleet jo niin maailmanloppu kuin kolmas maailmansotakin. Tämänkertainen on siis suoraa jatkoa edelliselle, ja kuten tuplajaksoilla on tapana, tarinan luonne muuttuu dramaattisesti. Pidin edellisen osan pitkästä paranoidista rakentelusta, mutta nyt syöksytään suoraan toimintaan ja toteutukseen. Slitheen, tuo vihreistä, isosilmäisistä ja jokseenkin sympaattisista (no ovat ne mun mielestä) olennoista koostuva perhe (planeetalta Raxacoricofallapatorius), on onnistuneesti vallannut Downing Street 10:n ja kunnon vanhanaikaisella vedätyksellä on onnistumaisillaan ajaa ihmiskunnan globaaliin ydinsotaan. No niin... En ole ihan varma oliko tässä juonta kolmevarttiseksi asti. Kovin paljon sitä pidempää ajanjaksoakaan tässä ei kyllä kuvata, mikä ehkä onkin ongelman ydin. Tapahtumissa on käänteitä lopulta vähän, eikä Mickeyn asunnon ja Downing Street 10:n välillä juuri muita paikkojakaan ole. No lopuksi sentään ollaan Rosen ja tämän äidin asunnon takapihalla, kolkolla lähiökentällä, jonka Tohtori on jo vakiinnuttanut Tardiksen parkkipaikaksi, ja joka on jo näinkin pian muuttunut surullisten jäähyväisten ja onnellisten lähtöhetkien näyttämöksi.

Oli juoni miten kömpelö tahansa (netin kautta voi laukoa sotalaivojen ohjuksia jos vain tietää salasanan, hmm...), pidän siitä jo viimeksi mainitsemastani tunteesta että panokset ovat suuret. Globaalin tuhon uhka ja jo tässäkin mittakaavassa isohko määrä ruumiita yhdistettynä Slitheenien suurisilmäiseen olemukseen ja satunnaisiin alatyylisen huumorin hetkiin... Yhdistelmä on kummallinen, mutta vetosi minuun tälläkin katselukerralla. Silti pidin eniten viimeisistä minuuteista (taas), joiden kuluessa paitsi Rosen äiti, viimein myös onneton yhä syrjään jäävempi poikaystävä Mickey saavat vähän henkilöyttä karikatyyriensä ylle. Tohtori jopa kutsuu Mickeyn mukaan Tardikselle. Onneksi sarja ei sentään lähtenyt sille tielle...

Kiehtovimpana hahmona tästä tuplajaksosta silti nousee esiin itse Tohtori. Hän on lojaali ja uhrautuva, mutta toisaalta kivenkova ja pahimmillaan aika julma: Rose joutuu lopussa valitsemaan joko äitinsä tai Tohtorin välillä, ja kuten nyt on jo käynyt selväksi, on Tohtori tarjolla olevine maailmankaikkeuksineen tälle nuorelle naiselle kuin huume. Onko hän jo nyt rakastunut? Ei ehkä vielä, mutta mitään toivoa ei Rose Tylerilla enää tässä vaiheessa ole palata mihinkään normaalia elämää muistuttavaan. Koko Slitheen-episodi on kestänyt vain päivän tai pari, ja Rose on jo nyt tulisilla hiilillä odottaessaan seuraavaa annostaan aikakonetta. Maapallo on pelastettu, toiset jäävät, Rose ja Tohtori lähtevät, maailma on nyt heidän...

K(ir)ahvinkeitin

Moi. Älä nyt huolestu, mutta epäilen että olen rakastumassa sinuun taas. Ehkä osasit odottaakin sitä, onhan edelliskerrasta kulunut jo aikaa. Voi olla että olemme saavuttaneet taas sen etäisyyden joka mahdollistaa toisen näkemisen kokonaisuutena, ilman pakkomielteistä takertumista yksityiskohtiin – juuri niihin pieniin ja onnettomiin piirteisiin ihmisessä, jotka tekevät suhteesta lopulta aina mahdottoman, tai niin ne ovat tehneet joka kerta ainakin minun kohdallani. Ketään ei pitäisi tuntea liian hyvin. Se on varmin tapa pilata asiat.

Muistat varmaan sen kerran kun väittelimme ihmissuhteen olemuksesta aamukahteen ensin kahvia, sitten teetä keittäen? Olen kuluneiden vuosien aikana kehittänyt lukuisia sellaisia näkemystäni puoltavia argumentteja, joita yritin silloin sanallistaa, mutta onnistumatta. En väitä että ne olisivat tärkeitä, mutta kuulisin mielelläni mielipiteesi niistä. Ehkä voisimme keittää jälleen kahvit. Minulla on se sinun lempimukisikin edelleen kaapissa, se on kolmesta muutosta selvinnyt ehjänä, toisin kuin sydämeni.

Kahlasin äsken rantakallioita peittävään hankeen polkua. Täysikuun edestä vilahteli pilviä, kuvittelin sinut seurakseni, väkisinkin, niin hullulta tuntui ajatus että se on sama kuu edelleen, ikään kuin aika ei olisi ollenkaan kulunut.

Doctor Who 1.4: Aliens of London

"If aliens fake an alien crash and an alien pilot, what do they get? Us. They get us. It's not a diversion, it's a trap."

Tämä jakso lopullisesti vakuutti minulle, että Tohtori on katsomisen arvoinen sarja. Mahdollisesti kyse on siitä että neljänteen jaksoon mennessä palaset alkoivat viimein loksahdella kohdalleen, aloin kotiutua sarjan pariin, niin edepäin – koska olivathan ne aiemmatkin jaksot kaikki olleet oivallisia omalla tavallaan (itse asiassa Aliens of London on esim. IMDB:ssä heikoimmaksi rankattu ykköskauden jakso). Mutta kun Tohtori ja Rose nyt palaavat menneisyyteen ja tulevaisuuteen tehdyiltä visiiteiltään takaisin (suurinpiirtein) siihen aikaan ja paikkaan mistä lähtivät ja sopivasti juuri siihen päivään, jona isokokoinen ufo pakkolaskeutuu rytisten keskelle Lontoota... siinä suorastaan kuulee isokokoisten tarinallisten rattaiden pyörivän. Tämä on selvästi jotain enemmän kuin vain "alien of the week", toki jo siinäkin mielessä että on tuplajakson ensimmäinen puolisko, mutta minuun teki kyllä aikanaan ison vaikutuksen, kun tajusin, että Doctor Who on sarja, jossa ei ole tarkoituskaan palata takaisin status quoon joka jakson jälkeen. Tohtori itse on tässä jaksossa innoissaan ollessaan paikalla kun ihmiskunta saa ensimmäisen kontaktinsa, jolla totisesti on maailmanlaajuisia seurauksia välittömästi. Hän on paikalla kun historiaa tehdään, ja jos halutaan Tohtorin hahmoa yksinkertaistaa minimiinsä, niin siitähän hänessä on kyse: galaktinen kulkija, joka käy katsomassa kaiken katsomisen arvoisen, ja nähtävää maailmankaikkeudessa kyllä riittää, etenkin kun ei aikakaan ole esteenä.

Ja niin vain on, vaikkei se vielä tässä kaksoisjakson alkuosassa käykään 100% varmuudella ilmi, että ulkoavaruuden olennot ovat tulleet Maapallolle jäädäkseen. Menneeseen ei jatkossa palata; vieraat olennot ja vieraat maailmat ovat nyt tämän sarjan kuvaaman maailman asukkaille todellisuutta, ja kylläpä heitä sitten seuraavien kausien aikana planeetalla vipeltääkin. Tämä ratkaisu sai minut syttymään kun Tohtorin ykköskautta aikoinaan ensi kertaa katsoin. Uhkarohkea veto käsikirjoittajilta, mutta kannattava: panokset ovat kovemmat, ja toisaalta tarinoilla on painolastia ihan eri tavalla, kun mittakaava on tämä. Valmistelua vieraiden olentojan vallankaappaukseenhan tämä ykköspuolisko tietenkin vasta on, mutta paikallaan ei soudeta, vaan tarina kehittyy oikein taidokkaasti ensin Tohtorin ja Rosen paluun aiheuttaman perhepiirin hulabaloon taustalla, sitten, kun Ison-Britannian hallitus on jo vaihdokkaitten valtaama ja päähenkilötkin ajautuvat mukaan tapahtumiin, ollaan melkein huomaamatta ajauduttu niin syvälle, että ruuvia voidaan viimeisten minuuttien aikana luontevasti kiristää kadehdittavalla taidolla rakennettuun cliffhangeriin. Pidän totisesti siitä, miten päähenkilöt hajautetaan kolmeen paikkaan, joissa jokaisessa nämä planeettaa valtaavat Slitheenit ensi kerran paljastavat ulkomuotonsa – joka muuten sekin miellyttää minua suuresti. Slitheenit ovat juuri sopivan kajahtanut kokoelma erilaisia ihmisyydelle vieraita piirteitä, ja varsinkin cgi-muodossa näyttävät pirun hyvältä. (se muovipukuversio on ehkä vähän vähemmän vaikuttava...)

Tavallaan silti ymmärrän miksi tämä jakso ei ole ykköskauden rakastetuimpia. Varmasti "alien-invaasion" voi nähdä kuluneena juonena, ehkä Russell T. Daviesin huumori ei sovi kaikille (ja myönnettäköön että piereskelevien alieni-vaihdokkaiden kanssa ollaan just ja just rajalla mennä överiksi...), ja ehkä tämä on varsinkin pitkän linjan Tohtori-fanaatikoille liian kaukana sarjan kunniakkaista perinteistä. Mutta mitä minä niistä. Aliens of London on minulle merkittävimpiin lukeutuva Tohtori-jakso juuri siksi, että oli niin omanlaisensa. Nytkin katsottuna tämän parissa viihtyi. Hyvin rakennettu kokonaisuus, joka vyöryy vääjäämättä eteenpäin, ja niin Rose kuin Tohtorikin pääsevät olemaan omat loistavat itsensä varsinkin jakson alkupuoliskolla. Sitten Downing Street 10:ssä alkaa tapahtua, ja juoni vie mennessään.

Kuin hullu raadan hukkauteni perään

Palaan saman aiheen pariin kuin se eräskin domestikoitu nisäkäslaji erään eritteen äärelle. Viime päivinä on vaivannut kuvottava tunne tilittää elämänsä epäkohtia, mihin ryhtymistä näin julkisesti olen yrittänyt kaikin tavoin kiertää muun muassa näppärillä Doctor Who -analyyseillä. Mutta ei voi mitään – kaikki elämäni avautumiskanavat ovat tukossa paitsi tämä blogi. Rakas blogini. Meillä on ollut joskus ihan kivaa yhdessä.

Mistä pitikään? Niin, ihmissuhteista taas. Niiden puutteesta, sen aiheuttamasta riittämättömyyden tunteesta, tietynlaisesta välitilasta josta on tullut pysyvä. Kuten tuossa taannoin taisin mainita, olen käynyt läpi arkistoimiani sähköpostikeskusteluja. Yrittänyt löytää jostain niiden satojen keskusteluketjujen keskeltä vihjeitä siitä mikä on mennyt pieleen ja milloin, mutta totuus ei selviä. On vain yrityksiä, erehdyksiä, romahduksia. Kaiken olen tallettanut. Olen kävelevä arkisto, joka sitten jonain päivänä on enää arkisto, lopulta ei sitäkään. Mitä tänne jääkään, se on jotenkin masentavaa että ylipäätään mitään.

Ihmissuhteeni ovat kaatuneet kykenemättömyyksiin. Lähinnä taholtani, vaikka aina ei tietenkään ole ollut vika yksin minussa. Haluan tässä kohdin sanoa, että kun 25-vuotiaalta tällainen analyysi olisi jotenkin viileänterävää, ymmärrän täysin että yli nelikymppiseltä se on enää noloa. Juuri siksi tämän teenkin. Elämässäni on muutamia periaatteita; niistä tärkeimpiin lukeutuu se, ettei toimi kuten yleisesti on tapana.

Olen miettinyt olisiko minulla mitään annettavaa kenellekään. Tuskin enää – kymmenisen vuotta sitten olisi ehkä vielä ollut. Tai seitsemän. Tai neljä. Mutta nyt alkavat olla synapsit tukossa. Reititin on kärähtänyt, jakohihna vinkuu, taustamusiikkia ei saa pois ja jossain haisee bensa.

Mutta oliko tästäkään sitten lopulta kyse. Ei tietenkään. Ennen kaikkea yritän hahmottaa todellisuutta, jossa merkityksiä luodaan toisin kuin miten itse sen teen. Sanat toimivat avaimina. Lukko meistä jokaisella on ajatuksissa, iho särkyy kosketuksesta kuin lasi. Hauras kalvo, seitti.

Näkymiä, näkemiä,

susia, ajatuksia,

pääsky

Doctor Who 1.3: The Unquiet Dead

"And you, you've flown so far. Further than anyone. The things you've seen. The darkness, the big bad wolf."

Potentiaalisesti tässä oli heti sarjan kolmosjakson myötä katastrofin ainekset tarjolla, mikä siis minun ollessa kyseessä tarkoittaa taantumista peribrittiläiseksi pukudraamaksi. Tohtori nimittäin vie Rosen nyt tulevaisuuden jälkeen visiitille menneisyyteen, eli tietenkin 1800-luvun Britanniaan. Ote on kuitenkin heti teaserissä mukavan anarkistinen, kun hautausurakoitsijan toimitiloissa juuri arkkuun pantu rouvashenkilö käy riehumaan. On jouluaatto 1869 Cardiffissa, ja Tohtori ja Rose osuvat keskelle pitkään kasvanutta ja nyt lopulta täysin hanskasta karannutta vaeltelevien vainajien ongelmaa, kyllähän siitä jo kolmevarttisen kasaan saa. Ote on oikeastaan aika freesi, mutta toisaalta sarjaa nyt kymmenen kautta katsoneena on pakko todeta, että tähän kuvioon totisesti tullaan palaamaan ja usein: Tohtori & kumppani matkaavat menneseen, jotain outoa tapahtuu, syynä ovat alienit, ongelma ratkeaa. Yleensä kuvioon on sotkeutunut joku tunnettu henkilö, tällä kertaa Charles Dickens, joka on tarinan kannalta hyvinkin keskeinen henkilö – pelastaapa päivänkin.

Monia äkkivääriä käänteitä sisältävästä käsikirjoituksesta vastaa Mark Gatiss, Herrasmiesliigasta tuttu koomikko / näyttelijä / käsikirjoittaja, joka on sikäli mielenkiintoinen tapaus, että on ainoa ykköskaudesta tähän päivään asti uuden Tohtorin tiimissä pysynyt käsikirjoittaja. Yhtään ikiklassikkoa hän ei ole kirjoittanut; oikeastaan Gatiss tuntuu olevan pahasti ristiriitaisia tunteita herättävä käsikirjoittaja fandomin keskuudessa, ja totta kyllä, että joitakin sarjan epäonnistuneimpia jaksoja on hänen kynästään lähtöisin. Niiden parissa ei onneksi olla vielä. The Unquiet Dead on oikeastaan vallan viihdyttävä jakso, jossa, kuten mainitsin, riittää aika isojakin juonenmutkia viime hetkille asti. Komiikkakin toimii, mikä kyllä menee isolta osin näyttelijöiden piikkiin. Kylmän tunteetonta hautausurakoitsija Sneediä esittävä miekkonen on suosikkini, mutta onpa se Dickenskin hyvä. Juonen kannalta keskeisimmän roolin saa kuitenkin Eve Myles, joka muutamaa vuotta tämän jälkeen loisti Tohtori-spinoffissa Torchwood, josta voisin siitäkin kirjoitella vaikka kuinka. On rikollisen vähälle huomiolle jäänyt timanttinen sarja nimittäin jos mikä.

Ollakseen Tohtorille tyypillinen "alien of the week"-jakso, tähän oli kuitenkin pakattu hämmästyttävän paljon myöhemmin merkitykselliseksi käyvää pikkuinfoa, joka ensikatselulla on tietenkin mennyt viuhuen ohi pään. Saadaan ensimmäinen "bad wolf"-maininta, käy ilmi että jokin aikasodan nimellä tunnettu hirvittävä tuho on hiljakkoin tapahtunut, ja mikä kenties tärkeintä, Cardiffissa sijaitseva todellisuusrako, "the rift", on juonen kannalta oleellinen, ja sen ympärillehän koko Torchwoodkin aikanaan sijoittuu. Jokohan Russell T. Davies on tässä vaiheessa tuota toista sarjaa suunnitellut, vai lieneekö vain tarttunut hyvin avattuun juoneen myöhemmin?

Mutta niin, nyt Tohtori on vienyt Rosen ensin tulevaisuuteen ja sitten menneisyyteen, ja kuten sarjan edetessä opimme, näillä kahdella keikalla aloitetaan jokaisen uuden kumppanin kanssa. Mikään klassikkojakso ei Unquiet Dead ole, mutta onpa kuitenkin mielenkiintonsa säilyttävä kolmevarttinen, jossa efektit eivät ehkä ole kovin tasokkaita, mutta ne on tehty ajatuksella: sinisenä hohtavat ja kirkuvat vainajat ovat hyvällä tavalla häiritseviä ilmestyksiä. Silti Tohtoria ensi kertaa katsoessa oli tämän jälkeen vähän sellainen olo, että jaksankohan minä tätä. Koska kyseessä ei sitten kuitenkaan ollut kuin "vain" hyvä yksittäisjakso; hahmotkaan eivät syventyneet. Onneksi tämän jälkeen mennään taas railakkaasti paljon Tohtorimpaan suuntaan.

Doctor Who 1.2: The End of the World

"This is who I am, right here, right now, all right? All that counts is here and now, and this is me."


Ensi kerran tämän jakson nähdessäni olin valtavan pettynyt siinä vaiheessa kun ne kaikki toinen toistaan hölmömmän näköisin kumipuvuin tehdyt alienit astelivat ruudulle. Edellinen jakso Rose jätti vielä vaikutelman, että tämä Doctor Who saattaisi olla jotain etäisesti X-Filesin kaltaista: mysteeriongelma, joka ratkaistaan, mutta siten, että reaalimaailmassa vielä jossain määrin pysytellään. No onneksi ei Tohtori ole sellainen, minkä kyllä nopeasti ymmärsin, ja minkä tuotantotiimikin on varmaan halunnut tehdä jo varhaisessa vaiheessa uusille katsojille selväksi – tässä mennään ihan tieteisfiktion äärilaidoilta toisille surutta.

Tohtori lupaa Roselle matkan aikakoneellaan ja vie tämän niin kauas tulevaisuuteen kuin Maan mittapuulla on mahdollista: päivään jona aurinko laajenee ja nielaisee ympäröivät planeetat. Maan tuhoa ovat muutamat silmäätekevät alien-rotujen edustavat kerääntyneet katsomaan kelluvalle alukselle, ja pakko on sanoa, että BBC:n sarjalle myöntämä budjetti lienee ollut vielä tässä vaiheessa minimaalinen: niin minimaalinen nimittäin on tuon futuristisen laitoksen sisustuskin. Tausta koostuu puupaneeleista, mustista verhoista ja heikonnäköisestä cgi:stä, välillä mennään vissiin studion kellarinkäytäviä pitkin sähköjohtojen ja viemäriputkien keskellä.

Tarinan kulkua tämä ei onneksi haittaa. Nyt Tohtori-viisaana katsojana huomaan hämmästyksekseni, että pidin tästä jaksosta todella. Minuuttien päässä sijaitseva lopunajan tunnelma on läsnä heti kun siitä vähän jäykästä hahmojenhämmästelyalusta päästään etenemään, ja päähenkilötkin kasvavat kivasti: Tohtorin julkisivun alla asuva synkkyys pulpahtaa pintaan, eikä Rose yrityksistä huolimatta tahdo saada tätä kertomaan itsestään mitään. Ei ennen kuin kaikki on ohi ja väkeä on kuollut. Oivallisestihan Tohtorin luonnetta kuvaa sekin, että tämä vie varoittamatta Rosen paikkaan, josta paluun jälkeen on ilmiselvää, ettei lontoolaisesta arkipäivästä irrotetun ihmisen maailmankuva voi olla ennallaan. Jakson viimeiset minuutit olivatkin tästä johtuen parasta antia. Takaisin vuoteen 2005 palannut Rose on juuri nähnyt planeetan tuhoutuvan, tavannut kymmeniä vieraiden lajien olentoja, ollut ainoa elossa oleva ihminen, nähnyt tämän vasta hetki sitten tapaamansa miehen todellisen teräksenkovan olemuksenkin siinä miten Tohtori surutta antoi jakson pääpahiksen kuolla pois. (paitsi että tuleehan Cassandra vielä takaisinkin...) No joo, oli se Rosen ja tämän äidin välinen viiden miljardin vuoden etäisyydeltä soitettu puhelukin hyvä hetki, jonkinlainen taitoskohta jakson tunnelmassa jopa.

Nyt tuntuu että The End of the World pohjustaa alkupotkujaan ottavaa sarjaa vielä pilottijaksoakin paremmin. Tämä avomielisesti asioihin suhtautuva mutta toisaalta sydämensä kylmettänyt Tohtori on kerrassaan kiehtova hahmo, ja Rosen inhimillisyys on käsin kosketeltavaa; on kuin se yksinäisyys jonka Tohtori tämän ylle ajattelemattomuuttaan langetti viemällä katsomaan maailmanloppua olisi tarrannut välittömästi kiinni, irrottamatta enää koskaan. Nämä kaksi jaksoa muuttivat Rose Tylerin peruuttamattomasti toiseksi siitä mitä hän oli elämänsä ensimmäiset parikymmentä vuotta ehtinyt olla, ja on selvää, ettei tämän elämä tule enää olemaan ennallaan. Yhtä lailla kuin Tohtorista, sarjan ensimmäiset vuodet kertovatkin myös Rosesta, ja Russell T. Davies osaa kirjoittaa heidät molemmat hyvin.

Oli tässä tosiaan joku scifi- ja sabotaasijuonikin, mutta se nyt oli mitä oli. Peruskamaa, muttei huonokaan. Jäi hyvien hahmojen varjoon, kuten parhaissa Tohtori-jaksoissa pitääkin.

Pari pointtia: Tainted Love on hyvin tähän maailmanlopun gaalailtaan sopiva biisi. Ja tekihän jo tässä vaiheessa tavallaan ensiesiintymisensä myös Jack Harkness...

Doctor Who 1.1: Rose

"I'm the Doctor, by the way. What's your name?"

"Rose."'

"Nice to meet you, Rose. Run for your life!"



Tutustuin Tohtoriin kesällä 2013 tietämättä sarjasta etukäteen mitään. Tätä oli edeltänyt pitkään jatkunut suostuttelu, joka ei sitten millään ollut saanut minua vuonna 2005 uudelleen startanneen Doctor Whon pariin. Oli nimittäin muutamia ennakko-oletuksia, jotka kilpistyivät käsitteisiin "brittiläinen" ja "tv-sarja", eivätkä nämä koskaan ole kohdallani naksahtaneet erityisen toimivasti yhteen. Tiesin senkin verran, että sarja on melkein yhtä vanha kuin televisio – ja että se on jollain tavoin niin imeytynyt osaksi saarivaltion populaarikulttuuria, että turha siihen olisi muiden mukaan koittaakaan. Tästä huolimatta sarjaa minulle kovasti mainostettiin, ja lopulta sain kuulla että nyt olisi yksi hyvä jakso, katso se, ja jos et pidä niin anna sitten olla.

Tämä jakso oli silloin Areenassa ollut kolmannen kauden jakso Blink. Se oli hyvä. Se oli itse asiassa pökerryttävän hyvä, ja sikäli helppo, että Tohtori taustatarinoineen itse ei siinä esiinny juuri lainkaan – itse asiassa minä vielä Blinkin katsottuanikin olin siinä uskossa, että kyseessä on lähinnä Outer Limits -henkinen antologiasarja, ja mikäs siinä, jos tarinat olivat näin hyviä. Annoin periaatteilleni kenkää ja lainasin ykköskauden dvd-boksina. Se oli menoa sitten.

Nyt, kun nähtynä on yhdeksän kautta Tohtoria (en ole Jodie Whittakerin pariin vielä lähtenyt, odotan dvd-julkaisua), on tämä sarjan pilotti jotenkin häkellyttävää nähtävää. Niin paljon on muuttunut – tavallaan kaikki. Mutta sittenkin...

Tälle sarjan uudelle tulemiselle vuosikausien tauon jälkeen oli luonnollisesti asetettu valtavat odotukset, jotka meille muinaista Tohtoria tuntemattomille eivät niinkään avaudu. Kenties ne paineet näyttäytyvät lähinnä tavassa, jolla jakso etenee ikään kuin tasapainoillen; millekään suunnalle ei lähdetä liikaa, tietynlaista keskitietä yritetään noudattaa, mutta sittenkin Rose pitää sisällään paljon: ensimmäisten minuuttien odotuksesta siirrytään toimintaan, sitten roisiin slapstickiin, rauhallisen dialogin kautta dramaattiseen pääpahis-kohtaamiseen ja lopulta yllättävän brutaaliin huipennukseen, jossa siviilejä kuolee Lontoon kaduilla kuin kärpäsiä. Sarja tuntuu maistelevan mahdollisuuksiaan, ja ainakin yhdeksän vuotta myöhemmin voi sanoa, että niin rajumpi väkivalta kuin hieman pölhö fyysinen huumorikin ovat vähentyneet radikaalisti. Kenties tämä on hyvä. Toisaalta jo tässä pilotissa käsikirjoittaja Russell T. Davies tuntee hahmonsa ja tietää mitä näiltä haluaa: ensimmäiset viisitoista minuuttia katsoja saattaa vielä olla epäluuloinen homman toimivuudesta (tosin ainakin itse olin ja olen Roselle myyty ensihetkestä), mutta Rosen ja Tohtorin pitkä kävely halki lontoolaisen kerrostaloalueen takapihan keskustellen tuo hahmot yhtäkkiä lähelle ja läsnä. Tohtori avaa itseään lyhyen mutta sitäkin upeamman monologin verran, surumielinen musiikki alkaa soida... Tunsin kylmät väreet nytkin, kolmannen kerran jakson katsoessani. Vai johtuiko se vain siitä että tiedän mitä kaikkea on tulossa?

Voin kuvitella että myös pääosan esittäjiä on pohdittu pitkään ja huolella. Christopher Ecclestonen Tohtori on kiehtova, sympaattinen tietyssä neuroottisessa jäyhyydessään, ja jää tarkoituksellisen etäiseksi. Katsojille tutummaksi tulee ennen kaikkea pilotin otsikoksikin päätynyt Rose Tyler, jonka kautta nahkatakkinen mysteerimieskin nähdään. Vaikka Tohtori ei jakson lopussa ole sen selvempi hahmo kuin alussakaan (hän on loppumetreillä paljastuneiden asioiden perusteella oikeastaan paljon mystisempi), katsoja on hänestä täsmälleen yhtä kiinnostunut kuin Rosekin, ja se pieni hetki jona näyttää siltä että kaikki on ohi, että Rose oli vain lyhyt kohtaus Tohtorin yksinäisellä matkalla... No joo, totta kai sekin tekee vaikutuksen nyt ennen kaikkea siksi että koko sarjan nähnyt katsoja tietää mitä on tulossa. Mitä kaikkea olisikaan ollut vähällä jäädä tapahtumatta... Mutta Tohtori on yksinäinen. Hän kaipaa kumppania, ja ehkä tämä edellä mainitsemani monologi tuo sen omalla tavallaan hyvin selvästi esiin:

"It's like when you were a kid. The first time they tell you the world's turning and you just can't quite believe it because everything looks like it's standing still. I can feel it. The turn of the Earth. The ground beneath our feet is spinning at a thousand miles an hour, and the entire planet is hurtling round the sun at sixty seven thousand miles an hour, and I can feel it. We're falling through space, you and me, clinging to the skin of this tiny little world, and if we let go...
 That's who I am. Now, forget me, Rose Tyler. Go home. "

Sekä Rose että Tohtori ovat tämän pilotin perusteella taidolla kehiteltyjä hahmoja, joita kumpaakin tekee mieli nähdä lisää. Samaa ei voi sanoa niistä muista henkilöistä: Rosen äiti Jackie ja poikaystävä Mickey (heidän nimensäkin ovat jotenkin... sidekick-tasoa) ovat karikatyyrejä, Mickey varsinkin on melkein sarjakuvamainen outolintu, joka myöhempää Tohtoria katsoneelle tuntuu olevan nyt kuin jostain toisesta sarjasta. Silti propsit siitä, että Mickey'ä uskallettiin riepotella estoitta: hänen muoviklooninsa riehumassa vasarakäsineen ravintolassa ilman päätä on niin surrealistinen näky, että muistan sen ensi kerran nähdessäni hörähdelleeni ääneen. Silti on todettava, että sarjan edetessä tämänkaltaiset henkilöhahmot haihtuvat taustalle. Satunnainen komiikka Tohtorissa toki säilyy, mutta se haetaan muualta kuin hassuista hahmoista, ja ratkaisu lienee oikea. Mutta olisiko sitä koskaan tapahtunut jos Davies olisi sarjan pääkirjoittajana jatkanut? No, siitä lisää myöhemmin jos tätä katsantopäiväkirjaani jatkan.

Nyt lähden pimeille kujille vaeltamaan.