Liikahduksia ajassa

Tuntuu jotenkin hölmöltä ilmoittaa fanittavansa Twin Peaksiä. Kaikkihan tykkäävät Twin Peaksistä. Silti, jo sarjan (tuolloin pahasti vaillinainen) ensiesitys Suomessa vuonna 1991 kosketti jotain sellaista osaa minusta minkä olemassaolosta en ennen tiennyt. Tunsin tuolloin David Lynchin nimen, mutta varmaankaan hänen elokuviaan en ollut nähnyt. Niinpä Twin Peaksin leffamittainen pilottijakso on ensimmäinen kohtamaani Lynch, eikä paluuta ollut sikäli että suhteeni tarinankerrontaan muuttui pysyvästi tuon pilotin näkemisen jälkeen.

Sarjaa huomattavasti huonommin tunnettu elokuva Twin Peaks - Fire Walk With Me on ristiriitainen tuote. Cannesin festivaaleilla se sai osakseen pelkkiä buuauksia ja yleisö marssi ulos. Kohtalainen pudotus tekijänsä uralla – Lynchin edellinen elokuva Wild at Heart sentään voitti kyseisen festivaalin pääpalkinnon. Mutta olihan itse sarjakin jo tuohon mennessä paitsi pudonnut suosiosta, myös päättynyt. Yleisö todennäköisesti odotti paluuta sarjan parhaiden hetkien pariin, mutta sitähän tuo elokuva ei ole.

En ole ihan varma monestiko olen nähnyt Twin Peaks -tv-sarjan. Täällä alkujaan esitetty pahasti typistetty sarja tuli outona kaksi jaksoa yhteen niputtaneena uusintana Suomessa vuonna -95, jolloin sen VHS-nauhoitin, mutta vasta joskus vuosituhannen alussa sarja nähtiin ensi kerran kokonaan loppuun asti näilläkin nurkilla. Tuolloinkin videonauhurin rec-painike kului, ja oletan että ainakin kertaalleen nuo nauhoitukseni ehdin katsoa ennen kuin heivasin koko isohkon videokasettikokoelmani vintille, missä se kerää tomua ja hiirenpaskaa yhä tänäänkin. Ykköskauden ostin DVD:nä joskus vuoden 2006 tienoilla, mainio boksi jossa jokaisessa jaksossa on mukana ohjaajan kommenttiraita – pirun kiinnostavia ovat, ja puuttuvat myöhemmistä julkaisuista, tai ainakin siitä "Definitive edition" -boksista, jonka viime talvena vihdoin sain hankittua, jossa siis koko sarja molempine kausineen vihdoin samassa paketissa.

Sain viimeisimmän katselukerran päätökseen nyt kesällä. Twin Peaks on edelleen hyvä. Edelleen sen ensimmäinen kausi on parasta televisiota koskaan, ja vaikka toisella kaudella ote hiipuu, minua surettaa sen maine huonona. Totta kai kakkoskausi kaipaisi tiivistystä, mutta faktat faktoina: toisen kauden ensimmäinen kolmannes on edelleen täyttä tavaraa sisältäen jopa yhden sarjan parhaista jaksoista (se jota pitkään luulin sarjan finaaliksi, koska esittäminen Suomessa lopetettiin vuosina 1991 ja 1995 siihen), Lynchin itsensä ohjaaman kauden seitsemännen jakson Lonely Hearts: "It is happening again." Edelleen kylmäävä kohtaus.

Vähän tämän jälkeen, kauden puolivälin tienoilla, kaikki sutii hetken aikaa tyhjää: juonet, hahmot, tunnelma. On kuin katsoisi koreita kuoria, joiden sisältämä mehukas ydin on kadonnut. Ei sarjan katsominen tuolloinkaan mitään tuskaa ole; puitteet ovat edelleen kunnossa. Mutta vasta aivan lopussa ote jälleen kiristyy, ja kyllähän alkuperäisen Twin Peaksin (jälleen Lynchin itsensä ohjaama) päätösjakso on kaikessa psykoottisuudessaan aika lailla parasta televisiota koskaan. Onhan?

No, ainakaan se ei ollut sitä mitä sarja oli edellisen vuoden ajan ollut. Painajaista muistuttava intensiivinen psykoosi antoi suuntaviivat elokuvalle, joka ilmestyi vajaat kaksi vuotta sarjan päättymisen jälkeen. En muista milloin tuon elokuvan ensi kerran näin, ja montako kertaa olen sen tähän päivään mennessä nähnyt; tuskin kovin montaa, koska tapanani ei ole katsoa elokuvia toistuvasti. Mutta olin varmasti jo Twin Peaksin myötävaikutuksella etsinyt muutakin Lynchiä tuohon mennessä käsiini: varmasti ainakin Blue Velvet ja Wild at Heart oli nähtynä; tiesin siis mitä odottaa. Viime viikolla kävin leffadivarista ostamassa Fire Walk With Men omaankin kokoelmaani, eilen illalla sen katsoin – edelliskerrasta arvelen olevan viitisentoista vuotta. Kokemus oli edelleen ravistava. Toki ymmärrän myös Cannesin filmiväen buuauksen: Wild at Heart kaksi vuotta aiemmin oli ollut indie-elokuvan merkkipaalu, coolin (varsinkin Tarantino tästä inspiroitui) sarjakuvamaisen väkivallan saapuminen visuaaliseen taiteeseen, samanaikaisesti naiivi ja kyyninen rakkaustarina outojen hahmojen kansoittamassa alamaailmassa, humoristinen ja räiskyvä, vieläpä roadmovie – ja nehän ovat aina cooleja.

Tähän verrattuna Fire Walk With Me on hidastempoinen, raskas, totaalisen iloton. Se on kuoleman paino niskassa kahden tunnin ajan, ja vaikka ensimmäiset puoli tuntia sisältävätkin myös tyypillistä Lynch-huumoria (Chris Isaakin ja Kiefer Sutherlandin esittämät FBI-agentit ovat kaksikko, jota seuraisi mielellään pidempäänkin), maailma synkkenee kun saavutaan Twin Peaksiin ja seurataan Laura Palmeria tämän viimeisen viikon ajan. Mutta mitä muuta se voisi kuin synketä? Katsojahan tässä vaiheessa jo tietää mitä tapahtuu. Määränpää on selvillä, jopa pitkälti se miten sinne päädytään. Ehkä, nyt nähtynä, olisin tätä elokuvaa tiivistänyt puolivälin tienoilta. Se ei välttämättä kaipaa tiivistystä, mutta katsojan pitää olla valmis heittäytymään näihin henkilöihin, tähän todellisuteen, tähän tapaan tehdä elokuvaa, josta nuorena ja itseriittoisena totesin että "haluan kirjoittaa siten kuin Lynch ohjaa", enkä tietenkään olisi tarkemmin osannut selittää mitä tuolla tarkoitin, mutta ehkä tuo kertoo siitä miten ison vaikutuksen Lynch teki, ja nimenomaan tarinankerronnallisella tasolla.

Parhaat kohtaukset elokuvassa Fire Walk With Me ovat edelleen priima-Lynchiä. Pitkiä, piinallisia, niitä hetkiä elämässä joissa itse todellisuuden pintaa alkaa säröillä, eikä se ole muuta kuin henkilön oman hitaan kärsimyksen säröjä hivuttautumassa yksilöstä ympäristöönsä; hajoaminen ja eheytyminen, siinäpä Lynchin elokuvien ansiokkaasti yhä uudestaan kuvaama prosessi, ja varmasti Fire Walk With Me on tämän prosessin tyylipuhtaimpia edustajia ohjaajan laajassa tuotannossa.

Pidin siis elokuvasta edelleen. Se jopa, keski-ikäistyttyäni sitten viime kerran kun sen katsoin, vaikutti nyt muutamin eri tavoin. Ymmärsin joitakin sen hahmoja nyt paremmin, ja toisaalta näin elokuvan hauraan kuoren alla enemmän ahdistusta kuin olin koskaan tajunnutkaan. Ei ihme että elokuvaa moitittiin ilottomaksi. Luojan tähden, kaiva tästä nyt mitään naurunjuurta. Suurin syy siihen miksi halusin palauttaa elokuvan nyt mieleeni, on se, että Twin Peaksin jo talvella ostamani kolmoskausi odottelee hyllyssä, ja nyt kun tuon alkuperäisen sarjan uudelleenkatselun sain päätökseen, on kolmoskauden vuoro, ja ennen sitä halusin että kaikki aiemmat Twin Peaks -kokemukset ovat tuoreena muistissa. En yhtään tiedä mitä jatkossa on luvassa, muuta kuin että Lynchiä. Ja se on minulla yleensä riittänyt.

Teemu-aasi juo aamuteesi

Pohdin sellaista, että mitä jos aloittaisi populaarikulttuurin osa-alueita äärimmäisen subjektiivisesti ruotivan pitkiä kirjoituksia viljelevän blogin. Sitten muistin että olen aloittanut sellaisia varmaan tusinan verran. Niistä vain Run / Stop - Restore on porskutellut pitkään, ja palaa tällä viikolla taas (lupaan!) aktiivisesti päivittymään. Myös takkuisen elämäni tympeät vaiheet jatkuvat syksystä 1994 kun taas olen arkistojeni ääressä. Yleinen ongelmani on, että olen aina satoja kilometrejä eri paikassa kuin milloinkin tarvitsemani referenssimateriaali. Mutta joillakin on kuulemma polttavampiakin ongelmia. Viikko sitten oli Aamulehdessä juttu ihmisestä joka kärsi vakavasta masennuksesta. Näissä jutuissa on aina sama kuvio: ihminen käy pohjalla, sitten hän paranee. Oli helvetilliset vuosi tai puoli vuotta kuulemma. Pyh, amatöörit.

Kävin tänään pikemmin (melko tarkkaan kaksi tuntia) Helsingissä. Näytti siltä että mitkään kesäkuun alussa kaupunkia raastaneet tietyöt eivät olleet muuttuneet miksikään, paikoitellen kadut oli vain revitty aiempaa pahemmin auki. Kotitalon rapussa kulki ihan oudonnäköistä sakkia. Saattoi olla kyllä peilikin.

Näin viime yönä unta, jossa istuin mukavasti kirjaston portailla auringossa lukemassa Pirkka-lehteä. Siihen tuli jotain tyyppejä, jotka sanoivat että heillä on aina tapana istua tässä. Että väistäpä. En tehnyt elettäkään liikkuakseni, selailin Pirkan sivuja, sanoin että luen nyt tämän lehden ihan rauhassa loppuun. Yksi tyypeistä yritti estää lukemista peittämällä sivuja käsillään. Sanoin: "Mitä enemmän estää, sitä kauemmin kestää."

Kissa on tyytyväinen kun se saa vaania päästäisiä marjapuskissa. Mikä olisi vastaava onnentuoja ihmiselle?

Ensipainokseni! Persialaiset mattoni!

Lähes kolmen kuukauden maaseutuevakkoni on kaartamassa loppusuoralleen. Olen ollut tehokas itselleni tärkeissä asioissa: kirjoittanut kirjan, raivannut pihaa, ryöminyt pusikoissa kameran kanssa, hakannut halkoja (siinä puuhassa kiteytyy jotain ihmisyydestä). Vähän ihmisiäkin olen nähnyt, mutta suurimman osan ajasta on ollut vain minä ja kissa. Sitä miettii yhteiskunnan rattaista karatessaan että onko tämäkään nyt sitten millään tavoin järkevää. Mutta sitten: jos olisin päivätyössä tekisin jotain sellaista minkä moni muukin voisi tehdä. Näitä kirjoja taas ei kirjoittaisi kukaan ellen minä. Näin pyrin järkeistämään ratkaisuni, mutta siihen en ota kantaa menettäisikö maailma mitään ellen kirjoittaisi; mikä minä olen mitään yleistämään, yksilötasollahan tässä mennään.

Mutta sitä en kuulkaa ole koskaan tahtonut sisäistää että aina hehkutellaan niin hirveästi kesälukemista. Minä en ikinä lue niin vähän kuin kesäisin! Yksi ainoa kirja näiden kuukausien aikana on tullut tahkottua - toki kerrassaan mielenkiintoinen sukupuuttoaaltoa käsittelevä teos. Mutta no, tietenkin kirjat ovat vain yksi lukemisen muoto. Koko lailla paljon olen plärännyt 50- ja 60-lukujen aikakauslehtiä vintiltä. Hyvää kamaa. Mainioita juttuja, patavanhoillisia asenteita, yllättäviä sympaattisuuden hetkiä, rehdin sisukkaita journalismin kukkasia, ja Veikko Ennalaakin vähän.

Podcasteja en ole enää kuunnellut läheskään siinä määrin kuin viime kesänä, mutta hiljakseen silti. Sen sijaan muutamia tv-sarjoja olen edennyt, kun kerran raahasin läjän dvd:itä tänne mukanani. Kesän lautapelitähtiä niin täällä Euroopan retkiltään piipahtavan tyttäreni kuin niiden muutamien vieraidenkin kanssa ovat olleet Karuba ja Colt Express.

Nyt käy tuuli. Pitkä hellejakso on päättymässä sekin; käristekupoliko se nyt sitten oli tällä kertaa. Vuoden 2014 helteitä ei vielä päästy edes kovin lähelle, mutta median muisti on mitä on. Silloin hakkasin halkoja tuossa niityllä auringon räkötyksessä vain hattuun verhoutuneena. Nyt ei enää fysiikka kestäisi. Neljässä vuodessa asenteeni hellettä kohtaan on muuttunut: vähän viileämpi kelpaisi.

Ylihuomenna alkaa elokuu. Elämässäni on tapahtunut elokuussa pari isoa kirjallista juttua: tasan 20 vuotta sitten elokuussa alkoi kansanopiston kirjoittajalinja, joka edelleen määrittelee elämäni aikaan "ennen" ja "jälkeen". Kaksi vuotta sitten taas olin Pentinkulman päivillä osana esikoisseminaaria, jossa totesin etten olekaan ihan niin outsider kirjallisella kentällä kuin minä olin päättänyt itseäni pitää. Kävi ilmi että ihmisiä ne muutkin kirjoittavat ovat. Luulin aina että yli-ihmisiä - siis itseeni verraten. Mistä muistuikin mieleeni entisen avopuolisoni minusta tekemä määritelmä: "En ole koskaan tavannut ketään toista jolla on yhtä suuri ego mutta yhtä huono itsetunto." Saattaa olla etten enää sovi tuohon, se on lausuttu kauan sitten. Mutta silloin se herätti huomaamaan muutamia ongelmakohtiani. En niille mitään tehnyt tietenkään, mutta havaitsinpa niiden olemassaolon.

Nykyään olen väsynyt, usein yksinäinen, hankala, satunnaisen onnellinen, enimmäkseen kelvoton. Aika on kullannut muistoja, saavutukset se vain lahottaa.

Kangastuksia kuhansilmässä

Molskahdettiin aamu-uinnilla sinne. Möllötti mokoma kuin mitään maallista vailla kaislikon keskellä, kenties sen kummemmin meitäkään miettinyt, kunhan otti ja ahmaisi... Ja sieltä sitten katseltiin, koko lailla toisesta kulmasta, samean veden seasta. Silmästä.

Lähtihän se laiska levoltansa lopulta. Mutaveden mustuudessa se pujotteli valonsäteiden välistä peremmälle järvenselkää, ja kummemmilta näyttivät hetki hetkeltä ne maisemat, levämetsät ja lumpeenvarret, ahvenenkaltaiset tyypit ja varmaan pari kilkkiäkin korrella keikkumassa, en nyt sano etteikö. Todettiin ettei oltu kotonamme siellä. Se muljautteli silmäänsä ja meitä. Mulkoili menemään kuin olisi järven omistanut ja me mulkoiltiin sen mukana.

Kalana kaikkea vierasta. Ihmisen varjon lailla.

Se löysi veneen, tai vene sen, tai miten vain; siimahan sen järvestä sieppasi. Jo iski hätä. Ettei tässä nyt näin pitänyt, ja kai se kaipasi kaislikkoonsa silloin, mutta riuskoin ottein meitä jo kiskottiin päin kesäistä päivää. Taivas häikäisi, sinne vaan samojensa joukkoon viskattiin suuri ja säyseä. Kävihän se meillä mielessä että katuiko tuo nyt valintojaan, tähystikö elämänsä polkua taaksepäin kuduksi asti, mutta tokko sentään: kuha kumminkin vain.

Meidät pistettiin paloiksi.

Päätyimme parempiin suihin.

Ruusu ruusumpi

Mietin tuossa kirjallista brändäystä. Älkää pelästykö, en ole suunnittelemassa sellaista. Pikemminkin mietin miten sellaisestakin on tullut tarpeellinen tekijä. Että pitää olla jotenkin tietynlainen, nopealla vilkaisulla tunnistettava, juuri oikeanlaisia mielikuvia herättävä jo nimellään. Jos jotain, haluaisin olla mahdollisimman ristiriitainen brändi. (joku saattaa olla sitä mieltä että jo olenkin, mutta joku huutelee sieltä vintinrapusta nyt ihan rauhassa vaan) Olla monia toisiinsa julmasti kirnahtavia asioita samanaikaisesti. En voi sille mitään – olen kertakaikkisen allerginen määritelmille, ja tilanne tuntuu vanhetessani koko ajan pahenevan. En kestä kirjallisuuden genrejä. Pian en varmaan kestä sitä että eritellään proosa ja lyriikka, fakta ja fiktio. (luulette että vitsailen, mutta omat lukutottumukseni ovat jo alkaneet suuntautua täten) Itsehän olen jo pahasti leimautunut jonkinlaiseksi scifi-spefi-jännäristiksi, mikä on vähän huolestuttavaa, kun en kyseisiä genrejä juurikaan lue. Enkä mielestäni kirjoitakaan, mutta minkäs teen. Optimeinta olisi jos olisi vain kirjoja, vain kirjallisuutta ilman rajoja. Lopulta kaikessa on kyse sanoista. Itselleni ei ole koskaan ollut tärkeää juoni, ei koherentti kokonaisuus, eivät henkilötkään niin hirveästi. Kunhan on sanoja.

Sanoja. Mustia kuvioita valkoisella. Jos niitä katsoo tarpeeksi pitkään, ne muodostavat asioita. Ei sillä niin väliä millaisia.

Suureen etelän kanjoniin

Keräsin kamat kasaan. Ne täyttävät nyt tuolin, talvitakki vielä paketissaan kun tuli sen verran myöhään että helteet olivat jo alkaneet. Kulkulupa ja henkilökortti; sähköinen, perinteinen ja kolmionmallinen avain, kuulakärkikynä. No sitä ei ehkä tarvitse palauttaa. Tänään luovutin auton, huomenna haen kissan. Asuntoni olen jo antanut pois. Tämä kaikki kuulostaa dramaattiselta. En putoa tyhjän päälle. Ei voi jos siellä jo on.

Olen aina toisinaan ajatellut olla kirjailija. Se on vaikeaa. Joskus haaveilin akateemisesta urasta, mutta teoriat viuhuivat pääni ohi korkealta. Kirjastossa olisin mielelläni, mutta kun kerran hain alaa opiskelemaan, oli matikannumero liian huono. Nyt olen, olen, olen. En tiedä mikä. Aika kultaa muistot, sanotaan, mutta kultaako nykyhetkeä koskaan mikään?

Arvotonta kissankultaa. Armotonta.

Olen ruskettuneempi jo nyt kuin parina viime kesänä elokuussa, toisaalta talviturkin olen viimeksi heittänyt vuonna 2014. En ole oikein uivaa tyyppiä. Mutta sujuvasti kellun, ja se kai ongelmani onkin. Siinäpä lillun kun muut kroolaavat ohi.

Jaa'a, mitä sitä taas tänään tekisi muuta kuin hukkuisi vertauskuviinsa. Se se on viihdettä kuulkaa, se.

Vankiloista

Juon iltakahvia Aleksi-mukista. Se on suuri valkoinen muki, jonka kyljessä on kuva Aleksista, elämäni ensimmäisestä kissasta (1996-2014). Olen päivän aikana kirjoittanut hakemuksia, sähköposteja ja viestejä. Isoja juttuja. On vähän sellainen tunne että astuu tyhjän päälle, valkoiseen tyhjään, missä muotoja ottavat korkeintaan sanat ja jos sanojen väleihin jotain jää, sillä ei ole enää merkitystä. Uskoisinko itseeni kerrankin? Virheitään voi toistaa vain tiettyyn rajaan asti, minkä jälkeen ne muuttuvat rutiineiksi. Sitä ennen on tehtävä ratkaisuja, paitsi tietenkin mikäli haluaa elää virheidensä kanssa, tulla muistetuksi niistä.

Aleksi oli minun ystäväni. Se moikkasi minua aina kun tulin huoneeseen, vielä vanhanakin, vaikka oli itse jo kuuro. Ystävyydet kasvavat sattumista, ihmissuhteet syntyvät siitä että on viskattu jonkun kanssa samaan tilaan. Jostakin jonnekin.

Suljen ikkunan. Leikisti vain; ei sitä auki voi pitää ettei kissanpöhkö astu ulos. Kuudes kerros, en pitäisi sitä mahdottomana. Se on tehnyt sen ennenkin. Mutta ikkunan sulkeminen sopi tähän kohtaan tarinaa. Elämä on sarja vertauskuvia. Nyt tää astuis parvekkeelle ja sytyttäis tupakan. ("Mut eihän se polta!" ... "Ei niin, älä välitä siitä.") Asunnostani näkyy pylväshaapoja ja vastapäisen talon tägätty seinä. Joku huutaa. Talojen välisessä kuilussa on ahdasta, kuumaa, näinkin aikaisin keväällä. Japanilaiset turistit katsoivat minua tänään sormella osoitellen kun kävin kaupassa. Hymyilin. Heistä jokaisella oli jäätelö. Suljen ikkunan.

Olin tänään hetken yksinäinen, mutta olen ollut myös toiveikkaampi viimeisten viikkojen aikana kuin kuukausiin, olen vanha

mutta kaikkeen valmis.

Maybe there's hope

Kolme vuotta sitten ostin boksillisen X-Filesia kun halvalla sai. Kaikki yhdeksän tuotantokautta samassa lootassa ja leffat päälle - ei huono kauppa, tarjosi viihdettä pitkään. Kun en osaa binge-katsomista harjoittaa, on keskimääräinen vauhti tainnut olla vähän päälle yksi jakso viikossa, mikä riitti eiliseen asti. Katsoin illansuussa ysikauden päättävän tuplamittaisen jakson The Truth ja olihan se kyllä tällaisen sarjan päätökseksi mielenkiintoinen. The Truth on nimenomaan sarjan ja mytologiankin päätösjakso, sellaiseksi tarkoitettu ja sellaisena toimiva, yllättäväkin. Kun reilusti yli kahdensadan jakson verran sarjan tunnuslauseena on ollut "The Truth is out there", on aika rohkeaa lopettaa siihen, että kun totuus lopulta selviää, se on niin masentava että olisi oikeastaan ollut parempi pitää piilossa: Maailma loppuu 2012. Se on vääjäämätöntä, ja sen tiedon alle Mulder & Scully sarjan viimeisessä kuvassa musertuvat. Sentään sylikkäin. Ja "Maybe there's hope" ovat viimeiset lausutut sanat... Mutta silti. Vuosia kestäneen taistelun ja totuuden huutelun jälkeen pidin viimeisestä jaksosta huokuvasta luovutusmentaliteetista. Totta kai tämä saattoi heijastaa tuon yhdeksännen X-vuoden ajankuvaa. 9/11 oli jo takanapäin, ja alkujaan Filesia ja varsinkin Mulderin yksinäistä ristiretkeä leimannut hallitus- ja hallitsijavastaisuus oli mennyt pois muodista. Nyt piti olla pro-Amerikka, mikä sopi Chris Carterille ja kumppaneille huonosti. Tätä on pidetty myös yhtenä syynä sarjan suosion laskuun, mutta liekö näin - onhan yhdeksän vuotta vallankin tarpeeksi...

Paitsi että itse olisin oikein mielelläni katsonut vielä kauden tai pari uusien agenttien Doggett & Reyes edesottamuksia. Nämä pari viimeistä kautta olivat mielenkiintoisia sikäli, etten niitä silloin aikoinaan katsonut kuin satunnaisesti - varsinkin ysikausi oli näkemättä käytännössä kokonaan. En lämmennyt silloin uusille hahmoille, mitä näin jälkikäteen ei voi pitää kuin huonona mukautumiskykynä. Käsikirjoittajat ovat David Duchovnyn kyllästyttyä olleet vaikean edessä, mutta tilanteesta on nyt nähtynä selvitty harvinaisen hyvin: etenkin John Doggett on oivallinen hahmo, joka ehtii parin vuoden kuluessa käydä tutuksikin. Kyllä nämä uudet agentit olisivat sarjaa kantaneet vielä hyvän aikaa, vanhojen starojen kenties toisinaan piipahdellessa jonkinnäköisessä mentorin roolissa. On sääli ettei tähän päädytty, mutta voi tietysti olla että tuotantoportaallakin on ollut jo uudet kuviot mielessä.

Muuten kävi kuten kävi silloin joskuskin, että pidin eniten niistä loppupuolen kausista, jolloin sarja alkoi leikkiä omilla konventioillaan. Kutos- ja seiskakaudet ovat kahden ensimmäisen jälkeen varmaankin parasta mitä X-Filesilla oli tarjota. Nerokkaan oivaltavia juttuja, se sekava ufomytologia jätetty pitkälti sivuun, hauskoja hetkiä, kokeiluja, osin toimivia ja osin ei, mutta riskejä otettiin. Nelos- ja vitoskausista pidin vähiten, vaikka ne yleisesti ottaen lienevätkin sarjan kehutuimmat. Mutta niin kovin vakavasti itsensä X-Files tuolloin otti. Ei se synkistely minulle nyt auennut lainkaan niin kuin nuo vähän leikkisämmät jaksot.

Mutta tosiaan. Tiedostan kymppikauden olemassaolon, mutta sen verran ristiriitaisia kommentteja siitä on kuullut, etten taida olla kovin kiinnostunut näkemään; ja johan sen ilmestyminen vuonna 2016 riitti kumoamaan sen agentit musertaneen totuuden, että vuonna 2012 koittaa apokalypsi. Pöh. Päänsisäisessä kaanonissani X-Filesin maailma on jäänyt kuusi vuotta sitten alien-invaasion alle. Ja mitenkäs helkutissa se Tupakkamieskin näyttäisi Imdb:n mukaan olevan yhä kuvioissa? Mies koki koko sarjan eeppisimmän kuoleman tuossa ysikauden päätösjaksossa: lähietäisyydeltä ammuttu raketti silmien väliin sulatti lihat luista. Hidastetusti. Tätä ei odotettu turhaan.