Kuulin että nyt on muotia vältellä jotakin Whamin joulukappaletta. En nyt muista sen nimeä. En ole tietääkseni koskaan kuullut sitä, joten välttely on sikäli helppoa. Kuten elämässä yleensäkin ovat ne asiat joiden saavuttamiseksi ei vaadita kuin tilanteen pysyvyys. Viimeiseen asti venytetty kyky olla kohtaamatta asioita jotka sitten ryöppyävät ylle estymättä. Tämä on ollut tapani toimia aina, mikä on johtanut muutamiin mielenkiintoisiin tilanteisiin elämässä. Tai olisiko, en nyt muista sitäkään.
Olen viime aikoina pohtinut syitäni olla olemassa. Tiedän että näiden kanssa painitaan tavallisesti teini-iässä, mutta antakaa nyt armoa sentään: olin silloin niin keskittynyt tietokoneisiin, sarjakuviin ja muuhun. Toisaalta noin kuusivuotiaana kävin läpi hirvittävän ahdistuneen ihmiselämän turhuudesta kauhistuneen kriisin, joten oli se tavallaan jo hoidettuna alta poiskin. Mutta on jotenkin nyt taas palannut. Olemiseni on kutistunut: herään aamuyöllä, päivästä riippuen joko kirjoitan tai menen töihin, lopun vuorokaudesta hukutan itseni tarinoihin: kirjoihin, podcasteihin, tv-sarjoihin. Käyn nukkumaan, herään aamyöllä. Toistan tuhat kertaa tuhat kertaa tuhat
En keksi syytä miksi olla, mikä on alkanut vaivata minua. Tällä planeetalla on kuusi miljardia ihmistä liikaa. Länsimainen kulttuuri on opettanut meille että jokainen yksilö on tärkeä, mikä on hirvittävän vahingollista. Ei kukaan ole. Ainakaan omaan olemiseeni täällä en keksi mitään hyvää syytä. Kulutan resursseja, mutta sen teen mielelläni. Kuluttamaan tänne on tultu. Kuluttaen täältä lähdetään.
Mutta kauneinta kaikesta on silti kieli.
Sanat ja tarinat. Läpihuutojuttu, eikö?
Katso: ikkunani ulkopuolella miljoonia lumihiutaleita.
19.12.17
9.12.17
Kuun juuret
Alan hiljalleen valmistua lähtemään Töölöstä. Kuin kuppa, pitäisi varmaan lisätä, mutta antaa sen nyt olla. Keväällä koittaa lähdön hetki. Se tuntuu oudolta. Olen pois muuttaessani asunut täällä kahdeksan ja puoli vuotta - se on pidempään kuin missään sen jälkeen kun vähäpoikana lähdin vanhempien nurkista. Olin niin tottunut muuttamaan noin puolentoista vuoden välein silloin kun tänne tulin, että jätin pahvilaatikot nurkkiin lojumaan kun arvelin että niitä pian taas tarvitsen. Nyt niistä on tullut sisustuselementti.
Olen täällä asuessani kirjoittanut kaksi julkaistua kirjaa, kolmas valmistui tällä viikolla. Tai no, "valmistui", mikä tarkoittaa että pistin viimeisen pisteen paikalleen. Tästä alkaa prosessi joka ehkä joskus johtaa julkaisuun, mutta voi olla niinkin että ei. Kuka näistä tietää.
Nyt on tavallista eksyneempi olo kun ei ensi töikseen aamulla paria tuntia kirjoita. En oikein tiedä mitä sitten teen. Leikitän kissaa. Tänään tutustuin uuteen Macciini. Tuntui hullulta että tekstinkäsittelyt ja kaikki muut ovat heti ilmoittamassa päivityksistä. Ajattelin että no, päivitetään sitten. Kävi ilmi että olisi pitänyt olla Apple-ID. Aloin laatia sitä, kysyttiin kaikki mahdolliset henkilötiedot. Turvakysymyksiä en saanut ohitetuksi sitten millään, läiskin jotain sekasotkua niihin. Sitten kysyttiin osoitetta ja puhelinnumeroa ja ties mitä halvattua missä vaiheessa totesin että en ehkä sittenkään tarvitse Apple-ID:tä.
Sitten kävelin kirjastoon ja jätin kierrätyshyllyyn repullisen kirjoja. Olen tehnyt sitä koko syksyn. Ei näy vielä missään. Palasin kotiin. Aina välillä tuntuu että kaikki ystävät ovat kaukana. Kaikki ihmiset ylipäätään. Katselin seiniä. Lämmitin ruokaa. Asetuin sohvalle lukemaan; viime aikoina tämä puoli on taantunut siten, että luen vain George R. R. Martinia - Song of Ice and Fire on mukavasti Game of Thronesin katselua laajentava kokemus. No, on minulla vasemmistolainen Yhdysvaltojen historia, ufokirja ja pari runoteostakin tuossa ettei nyt ihan sentään. Mutta sujuvasti Martin tarinaansa punoo, ei käy kieltäminen.
Kun silmät väsyivät, katselin taas seiniä. Kissakin lähinnä nukkuu kun on talvi. Vielä ennen joulua on tarkoitus käydä niin Turussa kuin Tampereellakin. Sitä odotellessa.
Olen täällä asuessani kirjoittanut kaksi julkaistua kirjaa, kolmas valmistui tällä viikolla. Tai no, "valmistui", mikä tarkoittaa että pistin viimeisen pisteen paikalleen. Tästä alkaa prosessi joka ehkä joskus johtaa julkaisuun, mutta voi olla niinkin että ei. Kuka näistä tietää.
Nyt on tavallista eksyneempi olo kun ei ensi töikseen aamulla paria tuntia kirjoita. En oikein tiedä mitä sitten teen. Leikitän kissaa. Tänään tutustuin uuteen Macciini. Tuntui hullulta että tekstinkäsittelyt ja kaikki muut ovat heti ilmoittamassa päivityksistä. Ajattelin että no, päivitetään sitten. Kävi ilmi että olisi pitänyt olla Apple-ID. Aloin laatia sitä, kysyttiin kaikki mahdolliset henkilötiedot. Turvakysymyksiä en saanut ohitetuksi sitten millään, läiskin jotain sekasotkua niihin. Sitten kysyttiin osoitetta ja puhelinnumeroa ja ties mitä halvattua missä vaiheessa totesin että en ehkä sittenkään tarvitse Apple-ID:tä.
Sitten kävelin kirjastoon ja jätin kierrätyshyllyyn repullisen kirjoja. Olen tehnyt sitä koko syksyn. Ei näy vielä missään. Palasin kotiin. Aina välillä tuntuu että kaikki ystävät ovat kaukana. Kaikki ihmiset ylipäätään. Katselin seiniä. Lämmitin ruokaa. Asetuin sohvalle lukemaan; viime aikoina tämä puoli on taantunut siten, että luen vain George R. R. Martinia - Song of Ice and Fire on mukavasti Game of Thronesin katselua laajentava kokemus. No, on minulla vasemmistolainen Yhdysvaltojen historia, ufokirja ja pari runoteostakin tuossa ettei nyt ihan sentään. Mutta sujuvasti Martin tarinaansa punoo, ei käy kieltäminen.
Kun silmät väsyivät, katselin taas seiniä. Kissakin lähinnä nukkuu kun on talvi. Vielä ennen joulua on tarkoitus käydä niin Turussa kuin Tampereellakin. Sitä odotellessa.
6.12.17
Crash and burn
En vietä itsenäisyyspäivää, en jaksa. Sallin sen vieton silti muille. No melkein takapihaltani lähtevä 612-marssi saisi jäädä tapahtumatta. Olen väsynyt tässä maassa vellovaan takapajuiseen idiotismiin. Olen väsynyt silmät maailmalta ummistavan umpioikeiston aivokuolleeseen retoriikkaan. Sinänsä yllättävää etten edes seuraa netissä käytäviä keskusteluja, en facebook-ryhmiä, en kommentteja uutisiin. En seuraa juuri mitään. Ja silti olen väsynyt noihin saappaantyhmiin örhöihin.
Tänä vuonna Töölöntorille oli tulossa alpakoita. Järjestäjät kiistivät että kyse olisi ollut tarkoituksellisesta vastavedosta 612:lle, mitä en ihan ymmärrä. Olihan se ilmiselvästi täysin tahallinen juttu. Miksi kiistää? Minusta natsimarssin estäminen on hieno syy järjestää lastenjuhla. Myöntäisivät ylpeästi vain.
Tuota leijonariipus-väkeä nähdessäni mietin äitini isää, joka oli rintamalla. Hän oli kuuden lapsen isä, tehtaantyöläinen, rutiköyhästä renkisuvusta lähtöisin ja vankka vasemmistolainen. Suomen itsenäistyessä hän oli yksitoistavuotias. Onneksi hän ei ehtinyt nähdä tapoja joilla itsenäisyyttä juhlitaan 2000-luvulla. Hän ei pitänyt sodasta, eikä olisi halunnut nähdä sitä glorifioitavan. Hän ei olisi halunnut nähdä ihmisoikeuksien rajoittamista juhlistavien marssien saavan virkavallan tuen.
Minua masentaa.
Toisaalta olen taas herännyt ennen neljää. Nukun nykyisin enää nelisen tuntia vuorokaudessa. Kuulemma unettomuuden pitäisi vuosia jatkuttuaan näkyä lähimuistissa. Voi olla. Ehkä kirjoitan tätä jo toista kertaa. Tai ehkä tällainen teksti on tehtävä joka vuosi nykyään.
Sekin masentaa.
Hyvää vitun itsenäisyyspäivää vaan taas täältä Töölöstä.
Tänä vuonna Töölöntorille oli tulossa alpakoita. Järjestäjät kiistivät että kyse olisi ollut tarkoituksellisesta vastavedosta 612:lle, mitä en ihan ymmärrä. Olihan se ilmiselvästi täysin tahallinen juttu. Miksi kiistää? Minusta natsimarssin estäminen on hieno syy järjestää lastenjuhla. Myöntäisivät ylpeästi vain.
Tuota leijonariipus-väkeä nähdessäni mietin äitini isää, joka oli rintamalla. Hän oli kuuden lapsen isä, tehtaantyöläinen, rutiköyhästä renkisuvusta lähtöisin ja vankka vasemmistolainen. Suomen itsenäistyessä hän oli yksitoistavuotias. Onneksi hän ei ehtinyt nähdä tapoja joilla itsenäisyyttä juhlitaan 2000-luvulla. Hän ei pitänyt sodasta, eikä olisi halunnut nähdä sitä glorifioitavan. Hän ei olisi halunnut nähdä ihmisoikeuksien rajoittamista juhlistavien marssien saavan virkavallan tuen.
Minua masentaa.
Toisaalta olen taas herännyt ennen neljää. Nukun nykyisin enää nelisen tuntia vuorokaudessa. Kuulemma unettomuuden pitäisi vuosia jatkuttuaan näkyä lähimuistissa. Voi olla. Ehkä kirjoitan tätä jo toista kertaa. Tai ehkä tällainen teksti on tehtävä joka vuosi nykyään.
Sekin masentaa.
Hyvää vitun itsenäisyyspäivää vaan taas täältä Töölöstä.
4.12.17
Omena päivässä
Ostin uuden tietokoneen. Ei sillä etteikö tämä vanhakin vielä jotenkuten toimisi, mutta raskaaksi on Acerin taival käynyt. Ihan ikäloppu tämä ei sentään vielä ole; täyttää ensi keväänä seitsemän. Mutta akku kuoli jo vuosia sitten, mikä on läppärille vähän heikko kohtalo. Kuumeneekin kuin hellanlevy - palaneen muovin käry on tietokoneen sisuksista huolestuttava tuoksahdus. Cd-soitin simahti jo vuosi sitten, piti ostaa ulkoinen. Windows-päivitysten lataamisen lopetin varmaan jo toissavuonna, kun niihin meni aina tuntikausia ja yleensä kone hyytyi kesken. Niin että onhan tässä jo syitä. Ja vaikka olen Windows seiskaan ollut käyttöjärjestelmänä oikein tyytyväinen, tuli nyt aika heittää hellät jäähyväiset lähes neljännesvuosisadan mittaiselle Microsoft-yhteistaipaleelle, ja vuoroaan odottaa tällä hetkellä kirjahyllyssä (kun pöydällä ei ole tilaa kahdelle) Macbook.
Niin, Windows. Ihan ensimmäisessä ja ainoassa pöytäkoneessani (IBM PS/2) oli Windows 3.11, jota käyttääkseen piti kirjoittaa Dos-kehotteeseen WIN. Se tuntui tuolloin futuristiselta verrattuna lähinnä koulun koneilla nähtyihin vanhempiin versioihin, mutta vastahan se seuraavan koneeni (Compaq Armada) Windows 95 oli jotain ihan aidosti uutta. Että kone käynnistyi suoraan Windowsiin, olipa hurjaa! Korppuasema tuossa läppärissä oli vielä vuonna -98 sisäänrakennettuna, mutta koneessa oli kaamea passiivinäyttö, joka ei soveltunut liikkuvalle kuvalle sitten lainkaan, koska jätti jälkeensä haamuhahmoja. Oli muuten vinkeä kokemus pelata sillä Doomia, huh huh.
Compaqia seurasi HP-läppäri ja Windows XP vuonna 2004, ja siinä oli jo USB-portitkin mukana, ja cd-asema. Melkoista! Ostin ulkoisen korppuaseman siihen kun en ymmärtänyt miten tietokonetta voi käyttää ilman, mutta aika hyvin sitten lopulta. XP-Windowsista pidin jostain syystä kovasti. Se oli kykenemätön kaatumaan ja vielä mainiosti hallittavissa - ei tämän seiskan kanssa ole enää niin sinut tuntenut olevansa, mutta toisaalta eipä käyttiksen kanssa enää niin hirveästi tarvi mitään tehdäkään. Riittää että tietyt ohjelmat toimivat.
Ensikokemukset Macistä ovat että se on mukavan viileä ja hiljainen. Olen tottunut sihen että läppäri lämmittää koko huoneen ja pitää lehtipuhaltimen veroista kohinaa näin tehdessään. Kirjoituskoneeksihan minä tuon kuitenkin ensisijaisesti hankin. Mutta oli se kumma kokemus käydä niitä iKoneita myymälässä sivelemässä. Ihme vimpaimia. Toinen toistaan riisutumpia, kalliita kuin itse saatanat ja tuntui että mitä riisutumpi, sen kalliimpi. Ökyisimpiin malleihin ei saanut kytkettyä enää oikein mitään. Päädyin sellaiseen, jossa oli vielä Usb-portit ja kuulokeliitäntä. Se oli halvin. Varmaan liian rahvaanomainen Apple-hipstereille.
Olisipa kyllä kauheaa olla Apple-hipsteri.
Niin, Windows. Ihan ensimmäisessä ja ainoassa pöytäkoneessani (IBM PS/2) oli Windows 3.11, jota käyttääkseen piti kirjoittaa Dos-kehotteeseen WIN. Se tuntui tuolloin futuristiselta verrattuna lähinnä koulun koneilla nähtyihin vanhempiin versioihin, mutta vastahan se seuraavan koneeni (Compaq Armada) Windows 95 oli jotain ihan aidosti uutta. Että kone käynnistyi suoraan Windowsiin, olipa hurjaa! Korppuasema tuossa läppärissä oli vielä vuonna -98 sisäänrakennettuna, mutta koneessa oli kaamea passiivinäyttö, joka ei soveltunut liikkuvalle kuvalle sitten lainkaan, koska jätti jälkeensä haamuhahmoja. Oli muuten vinkeä kokemus pelata sillä Doomia, huh huh.
Compaqia seurasi HP-läppäri ja Windows XP vuonna 2004, ja siinä oli jo USB-portitkin mukana, ja cd-asema. Melkoista! Ostin ulkoisen korppuaseman siihen kun en ymmärtänyt miten tietokonetta voi käyttää ilman, mutta aika hyvin sitten lopulta. XP-Windowsista pidin jostain syystä kovasti. Se oli kykenemätön kaatumaan ja vielä mainiosti hallittavissa - ei tämän seiskan kanssa ole enää niin sinut tuntenut olevansa, mutta toisaalta eipä käyttiksen kanssa enää niin hirveästi tarvi mitään tehdäkään. Riittää että tietyt ohjelmat toimivat.
Ensikokemukset Macistä ovat että se on mukavan viileä ja hiljainen. Olen tottunut sihen että läppäri lämmittää koko huoneen ja pitää lehtipuhaltimen veroista kohinaa näin tehdessään. Kirjoituskoneeksihan minä tuon kuitenkin ensisijaisesti hankin. Mutta oli se kumma kokemus käydä niitä iKoneita myymälässä sivelemässä. Ihme vimpaimia. Toinen toistaan riisutumpia, kalliita kuin itse saatanat ja tuntui että mitä riisutumpi, sen kalliimpi. Ökyisimpiin malleihin ei saanut kytkettyä enää oikein mitään. Päädyin sellaiseen, jossa oli vielä Usb-portit ja kuulokeliitäntä. Se oli halvin. Varmaan liian rahvaanomainen Apple-hipstereille.
Olisipa kyllä kauheaa olla Apple-hipsteri.
23.11.17
Loskaiset paikkani
Johan se on peijakas. Blogintynkäni täyttää neljätoista vuotta tänään, eihän tällaiseen ole pystynyt edes Beatles. Enää muutama vuosi niin Silmis saa äänestää. Kahden vuoden päästä voisi sekstaillakin, mutta eihän se uskalla noita söpöjä muotiblogeja kuin nurkastaan vähän ujona vilkuilla. No jaa, vanhahan tämä rahjus jo on. Koirana taitaisi olla manan majoilla, kissanakin jo harmaantuisi. Ihmisenä olisi ärsyttävimmillään, mitä lienee kyllä muutenkin, en minä sillä.
Mutta toistapa oli sosiaalinen media silloin 2003. Ja kun sanon "toista" niin tarkoitan että juuri tätä: bloggaamista. Paitsi että oli jotain keskustelupalstojakin, muistelen... Taisinpa joskus 2001-2002 olla ihan aktiivinenkin yhdellä. Kuka piru noin vanhoja nyt enää... Silloin tuntui jotenkin hienolta että saattoi internetin kautta olla keskusteluyhteydessä milloin kehenkin. Jotkut innokkaimmat jopa irccasivat. Kaipa itsekin tunsin kanssakäymistä kohtaan jonkinlaista mielenmyönteisyyttä tuolloin, mutta vähissä on nykyisin: tuntuu että mitä vähemmän internet-keskustelee, sitä onnellisempi on ihminen. Oma kanssakäyntini on facebook-kuplassani, missä varon visusti menemästä kauas kotoani. Tämän lisäksi olen lähinnä Instagramissa, jossa sisäinen luontokuvaajani ikuistaa kaikkea pientä ja kiehtovaa. Twitteriä en tajua. Rajoitettu merkkimäärä johtaa vain siihen, että siellä mennään muoto edellä, ei sisältö: seurauksena tyhjää huutelua. Kuin haiku-runoutta. Tyhjänhuutona sitäkin pidän. Kunhan triplaavat sen nykyisen merkkimäärän, saatan itsekin Twitteristä kiinnostua.
Tiukimmin keskityn nykyisin blogiini Run/Stop - Restore. Se on tavallaan iän tuoma projekti: siinä missä isäni 80-luvulla muisteli poikavuosiensa autokortteja ja sarjakuvia 50-luvulta, muistelen minä nyt tietokonepelejä 80-luvulta. Näin tämä menee, sukupolvet vaihtuvat, palvelimet hurisevat imiessään elämän toisensa jälkeen tyhjiin.
Kunpa internet kaatuisi pian.
Mutta oli miten oli: kakkua tänään tarjolla Silmiksen synttärin kunniaksi Senaatintorilla kello neljästätoista eteenpäin. Kaikki paikalle!
4.11.17
Palkokasti
Kirjoituspöytäni äärellä eilen sinkoilevat kirjaröykkiöt saivat keskittymiseni herpaantumaan siinä määrin, että kun minulla oli kirjoittamaan alkaessani yksi (1) aihe mielessä, jota ensin ajattelin pohjustaa muilla, niin juuri se kyseinen aihe sitten siinä kaaoksessa unohtui. Piti nimittäin mainita viimeaikaisista kuuntelutottumuksista. Olen kuluvan vuoden aikana löytänyt podcastit, joihin aiemmin suhtauduin jäärämäisen epäluuloisesti. (asioita joihin olen aiemmin suhtautunut samalla asenteella ovat mm. kännykät, internet-liittymä kotona ja dvd-levyt) Mutta taisi olla viime talvena joko Serial tai Jay & Miles X-plain the X-Men joka minut vei mukanaan. Sikäli urauduin välittömästi, että kuuntelussa on tälläkin hetkellä tasan kahta genreä: joko true crime (johdannaisineen) tai X-Men -aiheisia. Mutta laajennan varmaan sitten joskus kun ehdin.
Joka tapauksessa tämän hetken ehdoton suosikki on The Trail Went Cold, jossa kanadalainen Robin Warder käsittelee yleensä vähän huonommin tunnettuja selvittämättä jääneitä rikos- tai katoamistapauksia vuosikymmenten varrelta. Tähän rinnastuvia ei-journalistisia wikipedianluenta-podcasteja tuntuu havaintojeni perusteella riittävän yksitoista tusinaan, mutta Warderin keskiverto netinkäyttäjää paljon laajempi asiantuntemus (ja nämähän ovatkin lähinnä tapauksia, joista tietoa joutu kaivamaan esiin kiven alta), innostunut spekulointi ja jotenkin sympaattinen tapa kertoa ovat nostaneet tämän ihan ykköseksi listallani. Ohi Cold Case Filesin, joka on toki ammattilaisten tekemä, mutta sen tapaukset ovat jotenkin kuivia ja aika mielenkiinnottomia verrattuna Warderin esiin kaivamiin.
Myös Thin Air vaikuttaa hyvältä, se on ollut nyt kolmen jakson verran kokeilussa. Ensimmäinen oli ok, mutta sitä seurannut kaksiosainen jakso oli hengästyttävän upea ja hyvin toimitettu kertomus aivan uskomattomasta keissistä. Parhaita parituntisia joita olen podcastien äärellä viettänyt.
Generation Why on jo monivuotinen sarja, jossa kaksi kaverusta vähän kuivikkaasti keskustelee näkemyksiään rikos- ja vähän muunkinlaisista tapauksista. Pitkäpiimäinen välillä, mutta kiinnostavan aiheen ollessa kysessää tämäkin menee, varsinkin iltavuorossa duunissa.
Tällä hetkellä ei siis ole kuuntelussa yhtään Serialin kaltaista yhteen tapaukseen keskittyvää sarjaa, mutta kesällä kuuntelemani Up and Vanished nosti kyllä sillä saralla riman pirun korkealle. Vielä kun juuri ennen sitä sain S-Townin loppuun, niin siinä on kaksi sellaista tapausta joita ei ihan äkkiä ylitetä. S-Town nyt ei sinällään ole rikos-podcast, vaan... No, hieno, hieno ihmiskuva vain. Aika lailla ylittämätön, luulen.
Ja mitä sitten tulee tuohon X-Men -puoleen, niin Jay & Miles on toki yhä kuuntelussa, ja heidän ohellaan myös Danger Room, joka käy läpi kaikki X-Menin numerot yksi kerrallaan alkaen vuodesta 1962 ja on jokseenkin lakonisessa puujalkahuumorissaan sympaattinen. Tämäkin on hyvää puuduttavan työpäivän taustakohinaa.
Että tämmöisiä. Mutta äänikirjoihin en aio ikinä koskea, sen vannon.
Joka tapauksessa tämän hetken ehdoton suosikki on The Trail Went Cold, jossa kanadalainen Robin Warder käsittelee yleensä vähän huonommin tunnettuja selvittämättä jääneitä rikos- tai katoamistapauksia vuosikymmenten varrelta. Tähän rinnastuvia ei-journalistisia wikipedianluenta-podcasteja tuntuu havaintojeni perusteella riittävän yksitoista tusinaan, mutta Warderin keskiverto netinkäyttäjää paljon laajempi asiantuntemus (ja nämähän ovatkin lähinnä tapauksia, joista tietoa joutu kaivamaan esiin kiven alta), innostunut spekulointi ja jotenkin sympaattinen tapa kertoa ovat nostaneet tämän ihan ykköseksi listallani. Ohi Cold Case Filesin, joka on toki ammattilaisten tekemä, mutta sen tapaukset ovat jotenkin kuivia ja aika mielenkiinnottomia verrattuna Warderin esiin kaivamiin.
Myös Thin Air vaikuttaa hyvältä, se on ollut nyt kolmen jakson verran kokeilussa. Ensimmäinen oli ok, mutta sitä seurannut kaksiosainen jakso oli hengästyttävän upea ja hyvin toimitettu kertomus aivan uskomattomasta keissistä. Parhaita parituntisia joita olen podcastien äärellä viettänyt.
Generation Why on jo monivuotinen sarja, jossa kaksi kaverusta vähän kuivikkaasti keskustelee näkemyksiään rikos- ja vähän muunkinlaisista tapauksista. Pitkäpiimäinen välillä, mutta kiinnostavan aiheen ollessa kysessää tämäkin menee, varsinkin iltavuorossa duunissa.
Tällä hetkellä ei siis ole kuuntelussa yhtään Serialin kaltaista yhteen tapaukseen keskittyvää sarjaa, mutta kesällä kuuntelemani Up and Vanished nosti kyllä sillä saralla riman pirun korkealle. Vielä kun juuri ennen sitä sain S-Townin loppuun, niin siinä on kaksi sellaista tapausta joita ei ihan äkkiä ylitetä. S-Town nyt ei sinällään ole rikos-podcast, vaan... No, hieno, hieno ihmiskuva vain. Aika lailla ylittämätön, luulen.
Ja mitä sitten tulee tuohon X-Men -puoleen, niin Jay & Miles on toki yhä kuuntelussa, ja heidän ohellaan myös Danger Room, joka käy läpi kaikki X-Menin numerot yksi kerrallaan alkaen vuodesta 1962 ja on jokseenkin lakonisessa puujalkahuumorissaan sympaattinen. Tämäkin on hyvää puuduttavan työpäivän taustakohinaa.
Että tämmöisiä. Mutta äänikirjoihin en aio ikinä koskea, sen vannon.
3.11.17
Neljä olettamaa aihepiireistä
1. Näin ilmeisesti kissan kanssa viime yönä samaa unta. Olin tilanteessa jossa kaikki ajautui kohti kaaosta, liian monta liikkuvaa osaa oli saavuttamassa kriittisen pisteensä, ja juuri sillä hetkellä kun oli tapahtumaisillaan kaiken katastrofaalinen yhteentörmäys, sänkyni vieressä yöpöydällä yöt nukkuva kissa heräsi niin majesteettiseen unisätkyyn, että potkaisi herätyskellon rämisten alas. Olinpa hereillä sitten minäkin. Epätietoinen eläinparka mourusi sitten hetken aikaa häntä pörheänä ja pallo hukassa, kunnes asettui takaisin kerälle ja jatkoi uniaan. Kello oli 2.05.
2. Ostin taannoin Twin Peaks -boksin ja aloittelen uutta kierrosta sarjan parissa taas. Kuten olen monesti maininnut, sarja on minulle merkittävintä tv:tä koskaan, ja jotain paljon enemmän kuin vain tv-sarja. Se on kotiinpaluu, ja vaikka varsinkin tuossa jokin aika sitten katsomani pilotin olen nähnyt useasti, se onnistui edelleen vaikuttamaan - edelleen, vaikka joka kohtauksen osaa jo ulkoa, on mukana hetkiä jotka saavat hymyilemään, hetkiä jotka saavat käsivarren karvat pystyyn. Mielenkintoisen perspektiivimuutoksen tosin nyt panin merkille tapahtuneen: ensimmäisen kerran Twin Peaksin nähdessäni olin pari kolme vuotta nuorempi kuin sarjan teinihahmot - nyt alan olla sarjan aikuispopulaation ikäluokkaa. Odotan paljon antoisia hetkiä; edelliskerrasta onkin jo liian kauan.
3. Elämäkertakirjoitusteni sarja on kyllä sekin vielä jatkumassa. Lokakuu 1992 kolkuttelee jo kulman takana.
4. Ensi keväänä tapahtuvaa muuttoani ounastellen olen tyhjentänyt asunnostani kamaa lähinnä jäteastiaan, mutta kirjoja en sinne ilkeä viskoa. Joten kun komeron perällä on jo pitkään ollut pinottuna seuraavanlainen läjä kökköjä kirjoja (paljon myös tarkoituksensa kunnialla hoitaneita kuvakirjoja männävuosilta), ne ovat nyt joko lentämässä paperinkeräykseen tai niitä saa hakea korvauksetta luotani. Kiinnostuneet yhteydenotot tämän blogin toimitukseen!
Andersen: Lentävä matka-arkku
Bassom: The A-Z Guide to Babylon 5
Bernadette: Soittoniekkojen salajuoni
Beskow: Tätien satuaarteita
Burgess: Hevosten maailma
Duncan: Kalenteri
Echenoz: Minä lähden
Erberth & Arvner: Lasten eläinkirja
Grimwood: redRobe
Hotakainen: Kantaja
Hubbard: Itseanalyysi
Isokangas: Minä suojelen sinua taiteelta
Isokangas: Villejä rubiineja
Itä-Helsingin vaiheita ja nähtävyyksiä
Jokinen: Vallan kirjailijat
Jäppinen & Kanala: Kontiokujan nallet
Kouga: Earthian 1
Laakkonen & Huovinen: Konekieli
Lintuja - Tutustu Pohjolan eläimiin
Marklund: Studio Sex
Miina ja Manu - Kiukuttelukirja
Owen: Suuri ratsastuskirja
Paasilinna: Majuri Holterin uroteko
Pihlaja: Eläinten maa
Praphubada: Kuningatar Kuntin opetukset
Svensson: Vallaton juhlapäivä
Uusi sivistyssanakirja
Vachss: The Getaway Man
Vartiainen: Mikätin
Werner: Roman Polanski - Henkilökuva
Westlake et al. : A Bird in the hand is worth kymmenen oksalla
Widmark & Willis: Kirjaston arvoitus
Sekä seuraavat DVD:t: Linklater: Fast Food Nation, Polanski: Bitter Moon, Mad Men kaudet 4 & 5.
Tuo pino jo kerran tätä kirjoittaessani romahti ja säikäytti kissan melkein hengiltä toisen kerran vuorokauden sisään joten hakekaa ne nyt pois täältä kun otus on vielä elävien kirjoissa. Kohta alan imuroida.
2. Ostin taannoin Twin Peaks -boksin ja aloittelen uutta kierrosta sarjan parissa taas. Kuten olen monesti maininnut, sarja on minulle merkittävintä tv:tä koskaan, ja jotain paljon enemmän kuin vain tv-sarja. Se on kotiinpaluu, ja vaikka varsinkin tuossa jokin aika sitten katsomani pilotin olen nähnyt useasti, se onnistui edelleen vaikuttamaan - edelleen, vaikka joka kohtauksen osaa jo ulkoa, on mukana hetkiä jotka saavat hymyilemään, hetkiä jotka saavat käsivarren karvat pystyyn. Mielenkintoisen perspektiivimuutoksen tosin nyt panin merkille tapahtuneen: ensimmäisen kerran Twin Peaksin nähdessäni olin pari kolme vuotta nuorempi kuin sarjan teinihahmot - nyt alan olla sarjan aikuispopulaation ikäluokkaa. Odotan paljon antoisia hetkiä; edelliskerrasta onkin jo liian kauan.
3. Elämäkertakirjoitusteni sarja on kyllä sekin vielä jatkumassa. Lokakuu 1992 kolkuttelee jo kulman takana.
4. Ensi keväänä tapahtuvaa muuttoani ounastellen olen tyhjentänyt asunnostani kamaa lähinnä jäteastiaan, mutta kirjoja en sinne ilkeä viskoa. Joten kun komeron perällä on jo pitkään ollut pinottuna seuraavanlainen läjä kökköjä kirjoja (paljon myös tarkoituksensa kunnialla hoitaneita kuvakirjoja männävuosilta), ne ovat nyt joko lentämässä paperinkeräykseen tai niitä saa hakea korvauksetta luotani. Kiinnostuneet yhteydenotot tämän blogin toimitukseen!
Andersen: Lentävä matka-arkku
Bassom: The A-Z Guide to Babylon 5
Bernadette: Soittoniekkojen salajuoni
Beskow: Tätien satuaarteita
Burgess: Hevosten maailma
Duncan: Kalenteri
Echenoz: Minä lähden
Erberth & Arvner: Lasten eläinkirja
Grimwood: redRobe
Hotakainen: Kantaja
Hubbard: Itseanalyysi
Isokangas: Minä suojelen sinua taiteelta
Isokangas: Villejä rubiineja
Itä-Helsingin vaiheita ja nähtävyyksiä
Jokinen: Vallan kirjailijat
Jäppinen & Kanala: Kontiokujan nallet
Kouga: Earthian 1
Laakkonen & Huovinen: Konekieli
Lintuja - Tutustu Pohjolan eläimiin
Marklund: Studio Sex
Miina ja Manu - Kiukuttelukirja
Owen: Suuri ratsastuskirja
Paasilinna: Majuri Holterin uroteko
Pihlaja: Eläinten maa
Praphubada: Kuningatar Kuntin opetukset
Svensson: Vallaton juhlapäivä
Uusi sivistyssanakirja
Vachss: The Getaway Man
Vartiainen: Mikätin
Werner: Roman Polanski - Henkilökuva
Westlake et al. : A Bird in the hand is worth kymmenen oksalla
Widmark & Willis: Kirjaston arvoitus
Sekä seuraavat DVD:t: Linklater: Fast Food Nation, Polanski: Bitter Moon, Mad Men kaudet 4 & 5.
Tuo pino jo kerran tätä kirjoittaessani romahti ja säikäytti kissan melkein hengiltä toisen kerran vuorokauden sisään joten hakekaa ne nyt pois täältä kun otus on vielä elävien kirjoissa. Kohta alan imuroida.
1.10.17
Rousk
Meille sanottiin että se on kasvi. Nostivat sen valoon niin että kaikki näkivät, sellerinvarreksi minä sen tunnistin, mutten uskaltanut sanoa suoraan. Kasvi vain. Meille korostettiin että tarkempien määritelmien käyttäminen siitä olisi väärin. Niin olin arvellutkin. Se kävi järkeen; se sopi kaikkeen mitä olimme jo siihen mennessä oppineet, ja oli linjassa järjestön ideologian kanssa.
Minkä ideologian, vaimoni oli illalla kysynyt kun olimme puhelimessa jutelleet. En osannut vastata. Sanat sumenivat, käsitteet sotkeutuivat ajatuksissani toisiin käsitteisiin, oletuksiin toisista käsitteistä, alitajuntani lisäsi, minkä jälkeen minun oli katkaistava puhelu.
Voiko sitä syödä, yksi meistä kysyi. Auditorion edessä olevat hahmot katsoivat toisiinsa. Kaikki näkivät heti että kysymys oli väärä. Ei ollut merkitystä sillä saattoiko kasvia syödä - että niinkään perustavanlaatuista asiaa ei joku vielä siinä vaiheessa tiennyt, oli osoitus koulutuksen epäonnistumisesta. Meidät lähetettiin takaisin parakkeihin. Seuraavana päivänä oli peltoa kuokittavana. Istuttaisimme kasveja. Kasvinkaltaisia tuotteita. Määriteltävissä jokainen yksilönä.
Havahduin unestani kun bussi pysähtyi. Ajatusteni rajaseuduilla häälyi tajuaminen. Forssa kymmenen minuuttia, ilmoitti kuljettaja. Jalkauduin, ostin aseman kahvilasta salaatin jossa oli selleriä. Kuljin annos mukanani asemarakennuksen taakse, nurmikolle, iskin sormeni maahan ja aloin kaivaa. Riivin mullasta sanoja, käsitteitä, ilmaisuja joilla loukata, määritellä ja rajoittaa. Hieroin niitä kasvoilleni. Sanat maistuivat tunkkaiselta forssalaiselta savimaalta. Mutta edelleen, kuin kesken kaiken pysähtynyt auringonnousu juuri ymmärrykseni laitamilla: tiesin nyt mistä oli kyse. Kaadoin sellerisalaatin kaivamaani kuoppaan. Hampaitteni välissä narskui hiekka.
Olin syönyt kaikki sanani. Annoin uusien tulla tyköni, otin ne vastaan kuin avoin syli. Minussa oli tilaa jokaiselle.
Minkä ideologian, vaimoni oli illalla kysynyt kun olimme puhelimessa jutelleet. En osannut vastata. Sanat sumenivat, käsitteet sotkeutuivat ajatuksissani toisiin käsitteisiin, oletuksiin toisista käsitteistä, alitajuntani lisäsi, minkä jälkeen minun oli katkaistava puhelu.
Voiko sitä syödä, yksi meistä kysyi. Auditorion edessä olevat hahmot katsoivat toisiinsa. Kaikki näkivät heti että kysymys oli väärä. Ei ollut merkitystä sillä saattoiko kasvia syödä - että niinkään perustavanlaatuista asiaa ei joku vielä siinä vaiheessa tiennyt, oli osoitus koulutuksen epäonnistumisesta. Meidät lähetettiin takaisin parakkeihin. Seuraavana päivänä oli peltoa kuokittavana. Istuttaisimme kasveja. Kasvinkaltaisia tuotteita. Määriteltävissä jokainen yksilönä.
Havahduin unestani kun bussi pysähtyi. Ajatusteni rajaseuduilla häälyi tajuaminen. Forssa kymmenen minuuttia, ilmoitti kuljettaja. Jalkauduin, ostin aseman kahvilasta salaatin jossa oli selleriä. Kuljin annos mukanani asemarakennuksen taakse, nurmikolle, iskin sormeni maahan ja aloin kaivaa. Riivin mullasta sanoja, käsitteitä, ilmaisuja joilla loukata, määritellä ja rajoittaa. Hieroin niitä kasvoilleni. Sanat maistuivat tunkkaiselta forssalaiselta savimaalta. Mutta edelleen, kuin kesken kaiken pysähtynyt auringonnousu juuri ymmärrykseni laitamilla: tiesin nyt mistä oli kyse. Kaadoin sellerisalaatin kaivamaani kuoppaan. Hampaitteni välissä narskui hiekka.
Olin syönyt kaikki sanani. Annoin uusien tulla tyköni, otin ne vastaan kuin avoin syli. Minussa oli tilaa jokaiselle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)