X-Files 3.18: Teso dos Bichos

Äh, edellinen jakso oli niin täydellinen, tämä oli kyllä... Muistin että tämä on huono. Mutta en että tässä huonous oli tasaisesti ja kaikenkattavasti levittäytynyt jokaiselle osa-alueelle. Häkellyttävää että pääsääntöisesti huippulaatuiseen kolmoskauteen mahtuu tällainenkin pohjakosketus, tosin se sentään on sanottava että loppumetreillä sai ääneen nauraa. Ei tosin sillä että komedia olisi tarkoituksellista ollut. No joka tapauksessa, heti ensi sekunneilla mennään metsään, kun Ecuadoriin sijoittuva arkeologinen työmaa vilisee tunikaan ja andipipoihin pukeutunueita työläisiä ja panhuilu soi. Ei. Nämä etnisesti virittyneet jaksot ovat aina olleet jokseenkin kiusallisen feikin tuntuisia, mutta harvoin näin. Työpäivän päätteeksi kaivuujengi kokoontuu nuotion ympärille hokemaan mantraa ja hörppimään taikajuomaa. Ihanko? Jos X-Files olisi tehnyt Suomeen sijoittuvan jakson, olisi jengi varmaan kulkenut kaduilla neljäntuulenlakit päässään joikhuja kailottaen. No, kaivuutyömaalta löytyy luuranko, joka kuljetetaan museoon Bostoniin, ja museon henkilökunta alkaa kuolla. Tai no, kadota - mitään varsinaista kuolemaa ei näytetä, kiitos todennäköisesti ylittyneen budjetin. Tai ehkä vain pimeyden. X on kuuluisa tunnelmallisen pimeistä interiööreistään, mutta Teso dos Bichos on niin pikimusta, että suuren osan ajasta ruudulta näki oman heijastuksensa. Joka näytti harvinaisen tympääntyneeltä.

Juoni on siis jo tähän mennessä niin loppuunkaluttu kuin voi olla. Epäkiinnostava museoväki kuolee säkkipimeässä museossaan (luulisi että tutkimustyötä tehdessä edes sytyteltäisiin valoja, mutta ei ilmeisesti) epäkiinnostavasti yksi kerrallaan ja agentit heittelevät teorioitaan; itse asiassa alkutekstit vielä pyörivät kun Mulder jo toteaa että varmaan syyllinen on noissa luissa oleva kirous. Olisivat vaan vetäneet lopputekstit siitä suoraan framille. Paitsi että sitten olisi jäänyt näkemättä se surkuhupaisan hilpeyden huipentuma - se mihin niiden luiden mukana tullut kirous iski. Kissoja. Kymmenittäin mitä herttaisimpia kotikissoja, jotka leppoisasti hyppelehtivät ja tassuttelivat museon alaisessa viemärissä. Kyllähän siihen kuvan päälle kovasti liitettiin sähinää ja mouruamista, mutta näkihän sen että nämä kissat olivat mitä tyytyväisimpiä oloonsa. Paitsi se kovasti irvistävä nukke, joka lähikuvissa verihampaisena välähteli. Ja sitten taas kissat laiskasti maleksivat. En keksinyt muuta syytä miksi agentit näitä leppoisia otuksia juoksivat kauhuissaan pakoon kuin kummankin pahanlaatuinen kissa-allergia. Majesteettisen kökköä. Mutta kissat varmaan saivat kuvauspaikalla kalaa ja niillä oli paljon kavereita. Toivotaan ainakin.

X-Files 3.17: Pusher

Ou, vau. Näin pitkälle piti tulla että vastaan tuli vihdoin jakso, jota en muista aiemmin nähneeni. Miten huikea kokemus olikaan katsoa ennenkokematonta X:ää! Ja ehkä osittain tästä johtuen pidin tästä aivan valtavasti. Olkoon vain edellinen tuplajakso mytologiajuonen kannalta keskeinen, tämä on se mitä minä X-Filesilta haluan! Outoja tyyppejä, kieroja käänteitä, aitoa rikostorjuntatoimintaa (mahtavaa nähdä Mulder ampumaradalla harjoittelemassa, SWAT-tiimi toiminnassa, aitoa etsiväntyötä ja niin edelleen) ja piinaavan tiheää tunnelmaa. Vince Gilligan kirjoitti kakkoskaudella estottoman pseudotieteellisen ja sellaisenaan mainion jakson Soft Light, ja tämä on nyt tuon pitkän linjan X-miehen toinen jakso, ja kun Darin Morgan on pikapuoliin lopettamassa kirjoittajauransa (tästä parin jakson päästä lisää), on todettava että hänen rinnalleen on nyt nousemassa uusi suosikki. Tähän asti Gilliganin jaksot ovat olleet vauhdikkaita, hyvin rakennettuja, todella outoja ideoita pyörittäviä... No, mieleeni tulee sana "sarjakuvamaisia", sikäli että voisin kuvitella näiden juttujen toimivan jossain hyvin tehdyssä jenkkisarjakuvassakin. Tällä kertaa jutun aiheena on siis mies nimeltä Robert Patrick Modell, (kolme nimeä kuulostaa aina uhkaavalta, muistammehan Eugene Victor Toomsin...) alias "Pusher", jolla on selittämätön mutta varsin toimiva kyky saada ihmiset tekemään juuri niin kuin hän haluaa heidän tekevän - yleensä tappamaan itsensä. Tällä kyvyllä leikitellään läpi jakson; periaatteessa tuon voisi kirjoittaa aika yksiulotteisestikin, mutta pehmeä-ääninen ja häpeämättömän itsevarma Modell käyttää kykyään luovasti ja oivaltavan kuvottavasti. Jopa Walter Skinner joutuu kärsimään, kun Modellin vallan alle joutunut FBI-sihteeri pippurisumuttaa ja potkii poloista assistant directoria nähdäkseni juuri siihen kohtaan vatsassa johon häntä viime jaksossa ammuttiin. Auts. Upeassa loppukohtauksessa on Modell, tämän vallan alla oleva Mulder, yhdellä luodilla ladattu ase ja Scully. Kyllä selkäpiitä hytisytti.

Jep, Vince Gilligan on tosiaan nyt seurattava kirjoittaja (IMDB kertoo että hän vastaa muutamista ehdottomista lempparijaksoistani tuolla kaukana kausilla kuusi ja seitsemän), hänen ideansa ovat omaperäisiä, juonensa hyvin rakennettuja ja dialogikin ihan timanttista: Mulderin ja Scullyn teorioita pyörittelevä väittely ampuradalla oli nämä kaksi hahmoa parhaimmillaan ja aidoimmillaan. Kuvallisestikin pidin tästä jaksosta. Ohjaaja Rob Bowman on varmasti eniten visuaalisesti X-maailmaan vaikuttanut tekijä, ja kyllähän tämän sarjan jo tunnistaa kaukaa: kirkkaan haaleat värit kun ollaan ulkona, kamera-ajot (supermarketin käytäviä pitkin kulkeva kamera teaserissa oli hieno) ja jatkuvat alaviistosta kuvatut laajakulmaotokset, niin tuttua ja tyylikästä. Ei moitteen sijaa siis. Kolmoskauden parhaiden jaksojen joukkoon meni heti. Ja tämä on jäänyt joskus näkemättä!

X-Files 3.15 & 3.16

3.5 Piper Maru & 3.16 Apocrypha

Jepu, katsoinpa sitten vaihteeksi kokonaisen tuplajakson kerralla, osittain koska flunssa on tukkinut pään eikä muuhunkaan kykene, osittain koska ykkösosa oli itse asiassa vallan mainio, toisin kuin suurin osa moniosaisten jaksojen ykkösosista tähän asti. Myönnän heti kärkeen, että yrityksistä huolimatta olen jo luovuttanut näiden mytologia-jaksojen kanssa. Näihin on niin paljon ympätty kaikkea, ja nyt ympättiin vielä yksi elementti, joka sarjan edetessä kohoaa vieläpä keskeiseksi: se musta öljy, joka siirtyy ihmisestä toiseen ja aiheuttaa tyylikkään savusilmäefektin. Ja kyvyn välähdellä radioaktiivisesti tarpeen vaatiessa. Eikö vihreää verta vuotavat muotoamuuttavat alienit ja kloonatut ihmis-alien-hybridit riittäneet? Eivät vissiin. Tyylikkäiden vanhojen herrojen syndikaattikin alkaa näyttää melkein sympaattiselta, kun tupakkamies sooloilee omiaan. Apocryphan aluksi nähdään muuten hieno kohtaus 1950-luvulta, jossa nuori isä-Mulder ja nuori tupakkamies haastattelevat ufon säteilyttämäksi joutunutta merivoimien sotilasta. Tuollaisista kuvioista pidän, niitä lisää. Enempää vieraita elämänmuotoja ja niistä jokaisen ajamaa omanlaistaan agendaa yhdessä eri ihmistahojen kanssa en olisi kaivannut - siitäkään huolimatta, että tämä öljy on kyllä antagonistina paljon kiinnostavampi kuin ne aiemmat muodonmuuttajat. Miten kaikki tämä vielä nivotaan yhteen, en edes uskalla ajatella. Eikä se tule vielä vuosiin tapahtumaankaan.

Alex Krycek palasi ja koki kovia, mutta sitähän katsojat kai ovat odottaneetkin. Hän on hyvä hahmo, eikä muistaakseni heittänyt henkeään vielä tässä, vaikka loppukohtaus vähän niin antoi ymmärtääkin. Eiköhän Mulder saa vielä henkilökohtaisemman sulkeuman hänen osaltaan; en tosin muista. Ylipäätään muistin näistäkin jaksoista todella vähän. En ollut edes varma olinko Piper Marua aiemmin nähnyt, koska Mulderin seikkailut Hong Kongissa (!) ja muualla eivät herättäneet mitään tuntemuksia, mutta kohtaus jossa Skinneria ammutaan kahvilassa oli yllätyksellisyydessään kyllä tuttu. Sama mies ampui Melissa Scullyn (ei siis ollutkaan Krycek kuten luulin), ja jäi lopulta kiinnikin, mutta oikeus jäi toteutumatta silti. Skinner muuten senkun hahmona paranee. Hän on agenttiemme oikeamielinen taustatuki, joka jatkuvasti asettaa itsensä tulilinjalle suojattiensa puolesta. Hieman sääliksi häntä kyllä käy: Scully on ainoa joka koko aikana muuten kuin viran puolesta vierailee miehen sairaalavuoteen äärellä. Kovin yksinäinen ihminen taitaa assistant director olla.

X-Files 3.14: Grotesque

Hieman vinksahtanut olo iskee, kun kahden enemmän tai vähemmän humoristisen jakson jälkeen vuoroon astuu kertakaikkisen iloton ja synkkä sarjamurhaajatapaus. Howard Gordon on ykköskaudelta asti kirjoittanut näitä ei erityisen mieleenjääviä, mutta kuitenkin vankan ammattitaitoisesti kokoon kursittuja jaksoja, eikä tälläkään kertaa oikeastaan juonta käy moittiminen. Julma sarjamurhaaja jää lopulta FBI:n haaviin, mutta kun murhat yhä jatkuvat, vanha FBI-kollega kutsuu Mulderin apuun. Mutta Mulder uppoaa tapaukseen vähän turhan syvälle, ja alkaa vaipua pian itse samaan hulluuteen, johon obsessiivisesti demoneja piirrellyt ja savesta patsaiksi muotoillut taiteilijakin väkivallan kierteessään ajautui.

Grotesque on juoneltaan toimiva ja jaksossa on paljon hyviä käänteitä, mutta ehkä sittenkin audiovisuaalisesti tämä on parhaimmillaan. Taiteilijan lähes pilkkopimeä studio demoneineen on epätodellinen, mutta vaikuttava lokaatio ja kuvauksessa siitä on otettu kaikki irti - on jopa musta kissa säikyttelemässä siellä (oli muuten mainio kisu viime jaksossakin, minkä unohdin mainita). Soundtrack on erittäin monipuolinen, ja loppupuolella jopa oikein kaunis ja omaperäinen teema soi huipentavaa kohtausta edellä studion sinessä. Hyvää kamaa, ja näyttelijäsuorituksetkin toimivat - huomaa kyllä, että budjetti kasvaa, kun vierailevat tähdet alkavat olla enimmäkseen jo isompia nimiä, Kurtwood Smith Mulderin vanhana FBI-oppi-isänä tällä kertaa. Hyvä, synkkä jakso, jollaisia tämä X-koneisto tässä vaiheessa jo tykittää mukavan usein framille, kyllähän näitä katsoo.

X-Files 3.13: Syzygy

Hassua miten ajallinen perspektiivi heilahtaa tällaisessa maratonkatsannossa. Minulle Syzygy alkaa olla jo niitä "myöhemmän ajan" X-jaksoja, ja kun tuossa jaksoluetteloa kolmoskaudelta selailin, niin pari muutakin on vielä tulossa, jotka muistan oikein hyvin muka sieltä Fileiden viimeisiltä vuosilta. Vaikka ihan alkupotkujahan tämän sarjan kanssa vielä otetaan. Tai ainakin ollaan juuri vasta alkuun saadussa huippunopeudessa. Tämänkertainen jakso on kuin sekoitus paria aiempaa: D.P.O. on sikäli vahvasti läsnä, että taas pikkukaupungin nuorisoa kuolee sarjana oudoissa olosuhteissa - syynä yhdelle (tai siis täällä kertaa kahdelle) heistä suodut yliluonnolliset kyvyt. Ja tietenkin kakkoskauden mainio Die Hand die Verletzt, jossa siinäkin oli nyrjähtäneen humoristinen ote satanismiin. Onneksi molemmista jaksoista oli lainattu parhaimmat puolet, vaikka ihan viimemainitun tasolle ei sentään ylletäkään.

Planetaarinen konjunktio on nyt syynä siihen, että kaksi samana päivänä 16 vuotta sitten syntynyttä tyttöä (parhaat ystävät vielä jakson alussa, lopussa välit rikkuvat kun molemmat himoitsevat samaa poikaa) saavat kummia kykyjä. Vähän epäselväksi jää että mitä kykyjä, mutta kaikenlaiseen julmuuteen he hyvin kumminkin pystyvät. Itse kaupunki sekoaa kun tytöt levittävät huhuja saatananpalvontamenoista, ja vaikuttaapa tuo planetaarinen tapahtuma muihinkin kuin noihin keskuhenkilöihin: varsinkin Mulderin ja Scullyn normikuviot särkyvät pahasti. Kestää hetken ennen kuin katsoja tajuaa miksi nuo nyt noin tappelevat ja ilkeilevät toisilleen, mutta viimeistään hotelliyön aikana homma alkaa avautua. Ikimuistoista on kyllä nähdä Mulder naukkailemassa vodkaa  huoneessaan samaan aikaan kun paikallisesta hemaisevasta blondisheriffistä ja Mulderista mustasukkainen Scully kiskoo röökiä omassaan.

Tämä jakso sai kyllä miettimään miten mielipuolisessa maailmassa X-Files tapahtuu. Tähän mennessä todeksi ovat osoittautuneet ainakin ufot, ihmissudet, hallituksen mielipuolisemmatkin salaliittokuviot, ihmiskloonaus, erilaiset hirviömäiset mutantit, lukuisat toisistaan poikkeavat kuolemanjälkeisen elämän ilmentymät, niin Taivas kuin Helvettikin, ja nyt sitten astrologiakin on asian ytimessä. Mikäs siinä. Vähemmästäkin kilahtaisi, mutta ainakin katsoja viihtyy. Epäselväksi kyllä jää miksi tämä massiivinen planetaarinen ilmiö vaikutti vain tässä tuppukylässä... kaipa tuona päivänä vuonna 1979 syntyneitä maailmalla riitti muuallakin? Loppukohtaus oli älyttömyydessäänkin hyvä: kahden toisiinsa vihastuneen teinitytön kautta kanavoituva universaalinen voima pisti paikat paikallisessa poliisiasemalla remonttiin. Voi nuoren naisen raivoa.

X-Files 3.12: War of the Coprophages

Tai "Sonnansyöjien sota", kuten tuo otsikon fiini termi kääntyy. Kyseessä jälleen Darin Morganin kirjoittama jakso, ja erittäin, erittäin ikimuistoinen. Rakastin tätä aikoinaan, nyt melkein enemmän; tuntui että hoksasin sen tarinankerronnallisia kummallisuuksia vielä enemmän kuin ennen. Torakoista on siis kyse; Mulder hengaa Massachusettsissa pikkukaupungissa, jossa yhden kaoottisen illan aikana parveilevat torakat ilmeisesti tappavat väkeä yksi kerrallaan mitä oudoimmissa olosuhteissa, ja pikkuhiljaa koko tuppukylä on massahysterian kourissa. Scully on mukana lähinnä puhelimitse - hän katsoo telkkaria, syö, pesee koiraansa ja niin edelleen Mulderin soitellessa tyhjästä eteen tipahtaneen tapauksen uusia detaljeja. Ja niitähän piisaa. Mulder lyöttäytyy yhteen paikallisen sheriffin kanssa, kohtaa Bond-tytön mieleen tuovan entymologin (torakoita vilisevässä koetalossa tietenkin) ja kummallisia ötökkärobotteja pykäävän pyörätuolitohtorin ja lopulta (kun Scullykin on jo päättänyt saapua paikalle) jää räjähtävän kierrätyslaitoksen myötä paskasateen alle.

Koska päähenkilöiden väliset keskustelut käydään pääasiassa puhelimitse, on dialogia paljon ja se on herkullisen mehevää. Scully löytää jokaiselle kuolemantapaukselle järkiselityksen, ja Mulder jopa uskoo häntä - huolimatta siitä että jotain outoa tuossa kaupungissa nyt vaan on tekeillä, ja sehän Scullyakin alkaa lopulta vaivata. Kyllä, ihmiset kuolevat luonnollisiin syihin, mikä lopulta ihan kuolemansyyntutkijan papereissakin todetaan, mutta ei sillekään mitään voi, että niitä torakoita nyt vaan pulpahtelee milloin mistäkin vain kadotakseen taas. Yksi vilistää jopa tv-ruudun poikki, mikä on jo melkein liian metatason vitsi, mutta menköön nyt... Yhden illan ja yön mittainen tapahtumajakso kasvattaa momenttiaan jatkuvasti vuorotellen epäilyttävän vainoharhan ja arkipäiväisten selitysten nousuissa ja laskuissa. Tämä on oikeastaan juuri sitä X-Filesia mitä tältä maratonilta eniten odotin, ja kuinka hienosti se yhä näiden vuosien jälkeen toimiikaan.

X-Files 3.11: Revelations

Tähän mennessä on jo käynyt selväksi, että Scully on päähenkilöistä se uskonnollinen - se on hänen vastineensa Mulderin ufopakkomielteelle, ja mikäpä siinä, tämä on vallan toimiva piirre määrittämään Scullya henkilönä, ja sitä tullaan sarjan edetessä vielä hyödyntämään usein. Silti "uskonto" on teemana kaltaiselleni maallistuneelle pohjoismaalaiselle jotain ihan muuta varmasti kuin amerikkalaisyleisölle. Uskonto ei juurikaan herätä tunteita, ja siitä syystä puhtaasti uskonnollisia juonikuvioita hyödyntävät jaksot tuppaavat olemaan vähän niinsunnäin. Tällä kertaakin oltiin siinä rajoilla. Stigmoja käsiinsä saava koulupoika ja stigmaattisia (huijari)saarnaajia tappava yliluonnollinen sarjamurhaaja. Alkupuolisko jaksosta on kuivakka, puolivälissä tunnelma tiivistyy, sanoisin että samanaikaisesti sekä kiristyy toiminnallisesti että hartautuu - onnistunut ratkaisu. Mutta loppu onkin sitten jotenkin nopeasti ohi, case closed, paluu normiin. No, Scully käy puhumassa papille.

Näitä "roolien kääntö"-jaksoja on kyllä jo muutamia nähty, eikä tämä ollut siinä suhteessa parhaasta päästä. Mulderin kyvyttömyys uskoa ihmeisiin ja uskonnon kautta ilmeneviin yliluonnollisuuksiin on Scullya kohtaan jo melkein loukkaavaa (mutta pointsit käsikirjoittajalle siitä, että mukana oli kohtaus, jossa Scully nimenomaan tuo tämän esiin). Scullyn epätietoisuus oman uskonsa ja aika hurjienkin ihmetekojen äärellä sen sijaan on vaikuttava. Pidin Gillian Andersonin suorituksesta tässä, ja näyttelijät ovat muutenkin hyviä: Kenneth Welsh taas kerran pahiksena (Twin Peaks -bongari saakin taas pitkästä aikaa ruksata listasta nimen) ja kauhuelokuvien klassikkomies Michael Berryman kerrassaan osuvasti roolitettuna pyhimysmäisen uhrautuvana uskovaisena. Muutama hyvä kohtaus ei kuitenkaan ihan jaksoa pelasta. Kokonaisuus jää uskonnollisia ihmeitä kokevan Scullyn kannateltavaksi, eikä se nyt riitä. Sitäpaitsi: jonkinlainen Taivaan ja Helvetin sota on kaikesta päätellen todella käynnissä. Luulisi olevan sen verran iso tapaus, että aiheeseen vielä jossain jaksossa palataan, mutta taitaa ufokonspiraatio viedä huomion. No eihän sitä FBI-agentti kaikkeen veny.

X-Files 3.10: 731

Ei voi mitään, johan tässä alkaa epäillä salaliittoa sen vuoksi miten säännönmukaisesti kaava toistuu: kaksiosaisen jakson alkupuoli on ongelmallinen, jälkimmäinen osa jyrää. Kovasti olisin halunnut edellisjaksostakin pitää, mutta siinä missä se haahuili kaikkialle ja oli osin pitkäpiimäinen ja tilkitty, tämä jatko-osa oli tiivis, keskittynyt ja todella tehokkaasti otteessaan pitävä. Pidin erityisesti siitä, miten tähän asti jo moneen kertaan nähdyt alienit, abduktiot ja jopa ufot ovatkin yhtäkkiä kaikki taas vain lumetta, kaikki hallituksen järjestämää huomionkääntämistä pois siitä todellisesta salaliitosta... Tai näin Scullylle selviää, eikä Mulder niele väitettä, tietenkään, mutta mukavasti se romuttaa niin agenttien tähänastista todistekertymää kuin katsojienkin luottamusta siihen mitä he ovat ruudulla nähneet. Oikein hieno käänne. Muuten agentit eivät pahemmin tässä jaksossa kohtaa: Scully käy kääntymässä kammottavalla leprasairaalalla, jossa japanilainen tohtori on harjoittanut vuosikymmenten ajan ihmiskokeita, Mulderilla taas on ihan oma Idän pikajuna -henkinen suljetun tilan kuvionsa junassa, jossa on karanteenivaunussa alien (tai jokin...), pommi (tietenkin) sekä julma mutta karismaattinen tappaja, joka krediiteissä tunnetaan nimellä Red-haired Man, mutta jota itse kutsun nimellä "Robert Patrickin näköinen mies". Harmi että hän ei sieltä junasta elävänä selviä. Olisipa ollut hauska nähdä tämä tyyppi ja agentti Doggett sitten viimeisellä kaudella yhtä aikaa ruudulla... Joka tapauksessa junajuoni oli hyvä, simppeli ja tunnelmaltaan sopivan piinaava. Pirun hienoa pyrotekniikkaakin lopussa, koska räjähtihän se pommi, tietenkin.


Yllättävintä kai oli, että tässä ihan oikeasti juonikin nytkähteli uusin kääntein eteenpäin. Scully muistaa japanilaisen tohtorihirviön paikasta jonne hänet kakkoskaudella siepattiin, konspiraatiokolonnan nokkamieskin käy kertomassa totuuksia ja niin edespäin. Teaseri on ihmiskokeissa käytettyjen viattomien joukkoteloituskohtauksineen yksi tylyimpiä ikinä, mutta onneksi ihan yhtä synkissä käänteissä ei koko jakso kuitenkaan kulje.