Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 7)

Tietyt kirjat jäävät mieleen muutenkin kuin lukukokemuksina. Ne kasvavat osaksi omaa elämäntarinaa, muodostavat anekdootteja, kohtauksia, asioita joihin verrata, joiden kautta nähdä ja muistaa. Donna Tarttin esikoisromaani Jumalat juhlivat öisin on sellainen. Siltikin, vaikken muista enää miksi aikanaan kiinnostuin tästä kirjasta. Kertoiko exme minulle siitä vai oliko se juuri päinvastoin? Joka tapauksessa muistan, että kun satuin käymään Turun Brahenkadulla sijaitsevassa antikvariaatti Vaskikarissa (vieläkö se on siellä?), kirja pisti jo kaukaa silmään. Tuli sellainen "tuossa se nyt on!" -hetki, jollaisia kaivattujen ja kiinnostavien kirjojen yhtäkkiset löytymiset parhaimmillaan ovat - ja tässä oli kyseessä jotain enemmän kuin jonkun heittämä kehu. Kirjasta oli käsitys jonain mullistavana, ehdottomasti luettavana. Niinpä ostin sen, ja myyjänä toiminut arvokkaan näköinen vanha rouva taitteli sen muitta mutkitta vahvaan paperikääreseen; näki heti, että näin on kirjoja myyty jo vuosikymmenet. Tunsin ostaneeni jotain arvokasta, enkä arvannutkaan miten.

Pari seikkaa: ensinnäkin kirjan otsikko. Harvassa ovat ne tapaukset, joissa käännösteoksen suomenkielinen nimi on suunnattomasti parempi kuin alkuperäinen. En tarkoita että käännökset olisivat yleensä epäonnistuneita, tai huonompia edes. Vaan juuri sitä, että välittömästi tajuaa uuden otsikon olevan nimenomaan monin verroin parempi. Jumalat juhlivat öisin. Aivan mielettömän kiehtova nimi kirjalle, hieno rytmikin, kuulostaa säkeeltä, ja mikä parasta, kirjan sisältöä täydellisesti kuvaava. Alkuperäinen The Secret History jää auttamatta toiseksi. Kunnianosoitus suomentaja Eva Siikarlalle, tai mistäs minä tiedän kuka noille otsikoita keksii, eikä silläkään väliä, sillä suomennos ylipäätään ansaitsee kehunsa. Klassinen, vanhahtava kieli ja kerronta on taidokkaasti suomeksi siirtynyt. Niin ja se toinen seikka, mikä ei liity itse kirjaan ihmeemmin, vaan tekijään. Tämä on Donna Tarttin esikoisromaani, jota hän vissiin jo yliopistovuosinaan kirjoitteli, opiskelutoverinaan muuankin Bret Easton Ellis. On siinä ollut lahjakkuutta kiitettävästi samoissa haalaribileissä, huh huh.

Entä itse kirja? Murhamysteeri tavallaan, mutta tekijä tiedetään ensisivuilta lähtien; sen sijaan teon syyt ja seuraukset sekä avautuvat että syvenevät pitkän ja rauhallisesti kulkevan teoksen edetessä. Intensiiviset henkilöhahmot, vaikuttava dekadentin elitismin kuvaus (suoritetaanpa taas viittaus Ellisiin; jotain todenmukaista tässä täytyy olla, kun molemmat ovat samanlaisia opiskelijakuvauksia kirjoittaneet), ja juoni joka voisi periaatteessa olla kovin yksinkertainen, mutta josta avautuu fraktaalin lailla uusia ajatuskuvioita. Pieni luksusyliopisto pienessä vermontilaiskaupungissa, sen pienimmän oppiaineen eristäytyvä ja omasta erinomaisuudestaan täyttyvä opiskelijajoukko. Ja kun nuoruus ja luulot kaikkivoipaisuudesta kohtaavat, ovat seuraukset pahoja, jäljelle jää psykologinen peitsienkalistelu, kiristyvä henkinen peukaloruuvi, kauhun hirvittävä epätasapaino vääjäämättä kallistuvalla pinnalla.

Kirjan ensimmäinen lause kuuluu: "Lumi alkoi sulaa vuorilla ja Bunny oli ollut kuolleena monta viikkoa ennen kuin aloimme ymmärtää tilanteemme vakavuuden." Heti sen ensi kerran luettuani tiesin että rakastaisin tätä kirjaa, ja niin totisesti tein edelleen, kun tämän vuosien jälkeen viime talvena uudestaan luin. Kaikki joiden tiedän lukeneen tämän kirjan ovat olleet aivan myytyjä sen erinomaisuuden äärellä. Eipä sellaisia teoksia ihan joka vuosi tule vastaan.

Se lähde ei lätkienkään

Elämänhalu. Häkellyttävä konsepti kaikessa yksinkertaisuudessaan. Pilvien välistä näkyvä taivas. Halkeama saunan seinähirressä, tie muurahaisten kulkea. Sen sellaista.

Kesäautoni nököttää tällä hetkellä Töölönkadulla toimimattomana. Sen saa minkä halvalla tietää hankkivansa, vaan kolmattatuhatta kilometriä kesän aikana tuli sillä suhattua. Eihän tuo tehnyt euroakaan kilometriltä, bensa ja vakuutukset poislukien, siinä mielessä hintansa väärti. Jos yöllä vien siitä kilvet ja asukaspysäköintiluvan, hoitaako jätehuolto sen teillensä?

Koulu on alkanut, välituntielämä sen myötä: ekaluokan tyttöjen kaverivaltataistelu on alkanut vaatia uhrejaan. Joku jätetään aina kylmästi yksin, vahvimpien määräyksestä. Siitä oli meillä eräänä iltana suru. Ettei ollut koko päivänä ollut ketään kenen kanssa välitunnilla leikkiä. Onko oikeampi tapa olla empaattinen vai rationaalinen kun lapsi on onneton? Vaistonvarainen toiminta on vienyt minut tähän ikään mennessä yleensä vääriin lopputuloksiin. Lapset ovat julmia, sanotaan, mutta ehkä sittenkin vain ajattelemattomia. Hetkessä eläviä.

Italo Calvino ja kirjallisuuden kauneus (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 6)

Tehdessäni valintoja lukuhistoriastani esiin otettavista kirjoista ja kirjailijoista, olen huomannut olevani välillä hyvin vaikeiden ratkaisujen äärellä. Merkittäväksi seikaksi nouseekin jo monesti mainitsemani yhteys nykyhetkeen. Vaikka kirja olisi miten järisyttänyt maailmaani joskus kauan sitten, en mainitse sitä täällä, ellen edelleen koe sen sanomaa, sen tenhoa jollain tavalla merkitykselliseksi. Jotain sellaista on vuorossa tällä kertaa. En ole paljoa lukenut Italo Calvinoa; kolme kirjaa mikäli muistiinpanoihini on uskominen, (tosin olen alkanut yhä enenevin määrin huomata olevani kerrassaan epäluotettava kertoja - onko tuo sininen kirjan nimiä sisältävä vihko tosiaan minun kirjoittamani?) viimeisimmän niistäkin yhdeksän vuotta sitten, enkä siitäkään (Halkaistu varakreivi) muista muuta kuin että olin vähän pettynyt, ja ehkä siksi en ole Calvinon pariin enää palannut. Mutta ne kaksi ensimmäistä olivat sitten sitäkin järisyttävämpiä kokemuksia.

Näkymättömät kaupungit luin kesällä 1999, muistaakseni puhtaasti herätelainana tarttui kirjastosta mukaan. Olenpa ollut silloin avomielinen! Nykyisin en koskisi tikullakaan kirjaan, joka jo pienellä selailulla kirkuu "tämä on taidetta!"; kymmeniä sivun tai parin mittaisia lukuja, otsikkoina sellaisia kuin "Kaupungit ja halu", "Kaupungit ja kuolleet", "Kaupungit ja nimi", jne... Onko tämä romaani? Tavallaan on, sillä lukuja kietoo yhteen kehyskertomus, jossa Marco Polo kertoo tarinaa matkoillaan kohtaamistaan toinen toistaan oudommista kaupungeista Kublai-kaanille. Tämä tahtoo tietää aina lisää, mutta on silti jatkuvasti epäileväinen - onko yksi matkaaja voinut kokea kaiken tuon? Onko tuollaisia kaupunkeja todella olemassa? Marco Polo kertoo lisää, yhä hullummiksi ja kierommiksi käyvät kertomusten kaupungit... Ja niissähän kirjan ydin lopulta on: kuvailuja kaupungeista. On lasinen kaupunki, kuolleiden kaupunki, kaupunki jossa maa ja ilma ovat vaihtaneet paikkaa, köysien varassa kahden vuoren välillä roikkuva kaupunki, siveä kaupunki, merkkien ja kylttien kaupunki... Nämä ovat ajatusleikkejä, osin melko suoraviivaisia, osin abstrakteja. Ja kun sanon, että kyseessä on "tavallaan" romaani, täytyy sanoa, etten itse oikeastaan lukenut sitä sellaisena. Kehyskertomuksen tarinankerrontatilanne jäi vähän etäiseksi, saatoin sortua tuohon perkeleellisen yliharppomisen syntiinkin paikoittain. Mutta kuvaukset kaupungeista veivät mukanaan, olisin voinut lukea niitä loputtomasti. Näkymättömät kaupungit on lyhyt kirja, puolisentoistasataa sivua, josta kehyskertomus vie ehkä viidenneksen. Kirja on ytimekseen tiivistetty, runollinen. Onko sillä jokin syvempi sanoma? Varmasti, joskaan sillä ei minulle ollut lopulta suurta merkitystä. Calvino kirjoitti asioista, jollaisia en ollut aiemmin kohdannut, tavalla joka oli sekin uusi. On ehkä silti vaikea pitää Näkymättömiä kaupunkeja lempiromaanieni listalla (vaikkakin ostin sen juuri männäkesänä Vammalan kirjapäiviltä viimein omaankin hyllyyn; uusluenta odottaa!) siksi, etten sitä, kuten mainitsin, oikeastaan edes koe romaaniksi, en novellikokoelmaksikaan, en tiedä mikä se on muu kuin hieno ajatuskuvio, mielikuvituksen riemuvoitto, mutta ei tarinaa kertovalla tavalla. Kirjoittaja minussa inspiroitui tästä lyhyestä kirjasta melkein enemmän kuin mistään, mutta se oli ideologisen tason inspiroitumista, ei konkreettista imitointia.

Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin luin Calvinon tunnetuimman romaanin Jos talviyönä matkamies. En tiennyt siitä etukäteen muuta kuin kiehtovankauniin otsikon, ja sen, että sitä heiteltiin toistuvasti esiin postmodernia kirjallisuutta käsittelevissä teoriateksteissä, joita tuolloin opintojeni puolesta kahlasin (kyllä se gradu vielä jonain päivänä kuulkaas...). Tällä kertaa kyseessä on selkeästi romaani, mutta millainen? Lähtötilanne on mainio: päähenkilö, kutsumanimeltään Lukija, on juuri aloittamaisillaan Italo Calvinon uuden romaanin nimeltä Jos talviyönä matkamies. Hyvin alkanut lukukokemus katkeaa, kun ensimmäinen luku päätyttyään toistuu; kirja on viallinen kappale. Siispä kirjakauppaan ja uusi tilalle, mutta tällä kertaa - - No, en halua kertoa enempää. Ehkä tämäkin on omanlaisensa ajatuskokeilu, mutta nyt tarinallinen, ja sellaisena kertakaikkisen viihdyttävä, paikoin hauska, paikoin purevan kriittinen, ennen kaikkea vauhdilla ja äkkikäänteillä etenevä. Olin sikäli onnekas, että luin kirjan tietämättä siitä paljoakaan etukäteen. (en sitä viimeisen luvun paljastustakaan ollut etukäteen tajunnut, vaikka siinähän se olisi ollut nenän edessä koko ajan...) Loppuun päästyäni halusin lukea sen uudestaan; tai en oikeastaan tätä kirjaa, vaan... No, en halua taaskaan kertoa enempää. Lukekaa niin tajuatte. Jos talviyönä matkamies on viihdyttävän tarinankerrontansa ohella kriittinen, kirjallinen, nautinollisen temppuileva ja kertakaikkisen rakastettava; se on yksi parhaita koskaan lukemiani romaaneja ihan leikiten, ja sen hienouden ovat libristitkin maassamme huomanneet: kirjapäivillä pyydettiin hieman kulahtaneesta 80-luvulla Suomessa julkaistusta kappaleesta kepeät sata euroa, kun muut saman aikakauden Keltaisen kirjaston kirjat, ja romaanit ylipäätään, olivat kaikkialla sen parikymppiä. Jäi hankkimatta, perkeles, kun ei kukaan sitä pokkaripainostakaan myynyt, olisi minulle riittänyt hyvin.

Jari Tervo (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 5)

Löysin Jari Tervon keväällä 1999 pian sen jälkeen kun olin lukenut Illuminatuksen. Mies oli tietenkin jo tuolloin julkisuudesta tuttu, Uutisvuodosta ja muualtakin, joskaan en enää muista mistä - sen vain, että Uutisvuodon jo alkaessakin Tervo oli julkinen naama. Jonkinlainen ennakko-oletus hänen teoksistaan oli päässyt muodostumaan. Taisin pitää häntä paasilinnalaisen koulukunnan ylpeänä perinteenjatkajana, mikä kyllä hieman tuntui oudolta, kun kerran Finlandia-ehdokkuuttakin pukkasi. Mutta olin kansanopistolla, olin vapautunut kirjallisesti ja muutenkin, ei ollut elämässä paineita. Lainasin romaanin Pyhiesi yhteyteen ja heittäydyin sohvalle.

Enkä siitä sitten juuri malttanut noustakaan ennen kuin kirja oli ohi. Pyhiesi yhteyteen ei Finkku-ehdokkuudesta huolimatta ole paras Tervo, ei oikeastaan edes kovin tyypillinen, mutta ensikosketuksena kuitenkin oivallinen. Koukkuun jäin. Laskujen mukaan 15 Tervon kirjaa on nyt luettuna, niistä muutama useammin kuin kerran. Näihin päiviin asti olen Tervon lukijana pysynyt: Myyrän laskin uudelleenluettuna sohvapöydälle eilen, ja Laylan luin kohtuullisen tuoreeltaan viime kesänä. Jos jossain, niin esikuvitelmieni murskaamisessa Pyhiesi yhteyteen toimi. Kirja ei ollut väsyneellä kansallishuumorilla operoiva veijaritarina; sen sijaan kymmenille eri henkilöille kertojavuoron antava näkökulmaromaani eräästä rovaniemeläisestä kuolemantapauksesta, ja täydellinen esimerkki niistä kahdesta asiasta, jotka Tervo mestarin lailla hallitsee: juonenrakennus ja suomenkieli. Ja nimenomaan tässä järjestyksessä, sillä vaikka Tervo sanankäytön säästeliäänä voimannäyttäjänä tunnetaankin, minä pidän hänen kirjoissaan eniten palapelin lailla rakentuvista juonista. Näistä paras esimerkki on tietenkin Minun sukuni tarina, jonka luin vuonna 2000 ensimmäisen kerran, ja olen varma että olen sen lukenut sittemmin kahdesti, vaikka pienen vihkoni mukaan vain yksi uudelleenluenta löytyy (muistiinpanojeni mahdollinen epätäydellisyys herättää suurta ahdistusta). Ensi kertaa kirjaa lukiessani hihkuin ääneen juonenkäänteiden avautuessa. Tulivat ne sitten takavasemmalta tai suoraan edestä, ne olivat aina yllätyksiä, mutta eivät kliseiseen "ettepäs tätä aavistaneet" -henkeen, vaan jotenkin luonnollisen vääjäämättömyyden synnyttämiä, ja täten tietenkin henkeäsalpaavan hyvin toimivia. Ja käänteitä kirjassa tosiaan on; asetelmat muuttuvat toisiksi, ennakko-oletukset henkilöiden tarpeista ja tavoitteista paljastuvat muuksi kuin miltä aluksi näyttää, jopa kirjan nimi saa uuden merkityksen juonen taitosten oietessa. (tai ehkä pikemminkin aluksi suoraviivaiselta näyttäneen kertomuksen taipuessa taidokkaan origamin tavoin yhä uusiin suuntiin)

Juonenrakentelultaan samankaltainen on Myyrä, Tervon historia-trilogian ensimmäinen ja järkälein. Siinä on lankoja kuitenkin enemmän kuin Minun sukuni tarinassa, aikaskaala on huomattavasti laajempi, ja todelliset Suomen historian henkilöt Kekkosen ajan hyytävän kolkoista poliittisista oloista nostavat Myyrän muutaman pykälän haasteellisemmaksi luettavaksi. Nautittava se on ehdottomasti, ja tuntuu että sain kirjasta enmmän irti nyt kuin silloin aikanaan; ehkä se on aikuisempaa Tervoa, mene ja tiedä, päähenkilössä on kuitenkin paljon samaa sekä persoonana että harjoittamassaan pakkomielteisessä kapenevaan suppiloon syöksyvässä kujanjuoksussa kuin Minun sukuni tarinan Tervon näköisessä kirjailijassa. Huomasin nyt Myyrää lukiessa, että toistuva teema Tervon romaaneissa näyttäisi olevan mies, joka kadottaa yhteyden perheeseensä juuri miehen kannalta tuhoisin seurauksin. Työ vie pidemmän korran, viinakin maistuu, vaimo jää huomiotta, lapsia on hirveä ikävä niiden luisuessa yhä kauemmas oman elämän arkipäivästä ja kaiken hiuskarvan varassa oleminen kyllä tiedetään, eikä mitään asian eteen silti kyetä tekemään. Tervon mies on aina oman paikkansa kolkossa suomalaisessa yhteiskunnassa valinnut, usein huomaamattaan, ja aina hänen kohtalonsa on karu. Ainakin Laylassa tämä myös toistuu.

Tervon alkuaikojen tuotanto pörräsi Rovaniemellä ja erityisesti sen (todellisessa tai todennäköisemmin kuvitellussa) alamaailmassa; erityismaininnan ansaitsee esikoisromaani Pohjan hovi, jonka repliikit, kerronta, kuvaukset ja kaikki ovat enemmän proosarunoa kuin romaania; parisataasivuinen lähes kappalejaoton jötikkä, jossa juodaan viinaa ja reissataan ympäri Rovaniemeä äijäköörissä niin kaunein kielellisin ilmauksin että huomaa runoilijan siinä romaanipuolelle vasta siirtyneen. Rovaniemi-romaaneista viimeinen on vähälle huomiolle jäänyt Rautapää, josta pidin aika tavalla; lyhyt ja konstailematon rikostarina Suomen ja Norjan lapista, mutta eivät ne kaikki ole onnistuneita olleet: Suomemme heimo oli muistaakseni kirja, jossa se pakollinen juonenkääntely alkoi tuntua kikkailulta, ja joka ylipäätään toisti "Rovaniemen renttuveikot" -teemaa jo jokseenkin väsyneesti, enkä kyllä Koljatistakaan niin kauheasti piitannut, joskin kiinnostavahan tuo oli ilmiönä. Nekin silti luki melkein heittäen, jo pelkästään sen kielen parissa viihtyi.

Saattaa olla vain omaa vainoharhaani (olenhan Illuminatukseni lukenut), mutta on jotenkin ollut sellainen olo, että hienommissa piireissä Tervosta pitäminenkin on vähän noloa. Se oli cool silloin kun mies oli vasta proosauraansa aloitteleva runoilija, mutta vuodet Uutisvuodossa ja lukuisat bestseller-kirjat ovat kai leimansa lyöneet. Monilla, kuten minullakin silloin kerran, tuntuu myös olevan suuria ennakkoluuloja miehen kirjoja kohtaan - enkä sitä toisaalta ihmettele. Tervo on esillä koko ajan joka paikassa, ja onhan hänen kirjojensa ääreen palatessa ollut usein itselläkin sellainen tunne, että jaksaakohan tuota, onkohan tässä nyt mitään - - ja sitten se tyylikkään nautinnollinen kieli, se niskalenkkiin nappaava juonenvienti ja ylipäätään lukukokemuksen kaikenpuolinen nautinto vie kerrassaan mukanaan, kerta toisensa jälkeen. Vaikea on Tervon kirjoista olla pitämättä, yrittäenkään.

Shea & Wilson: The Illuminatus! Trilogy (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 4)

Tämä on taas näitä... Eiku äh.

Prrk.

Jaahas joo. Oottakaas. Säädän vähän... Nonnih, tuosta lähtee! Jopa tähän harvaan tahtiin edeten tuntuu kirjallisuushistoriani melkein liian intensiiviseltä. Flicker viimeksi, nyt Illuminatus, tässä tulee niin isoja paukkuja peräjälkeen, että henkiset sulakkeeni ovat kovasti vaarassa. Mutta väheneehän tuo jyrähtävä impakti kun listaa edetään... Olen totta puhuen jo pari osaa hypännyt ylikin, siis alkuperäinen paperilapulle pienellä (koska otin liian pienen lapun) raapustamani luettelo on jo nyt osoittautunut ylimitoitetuksi, tekisin tätä vielä jouluna jos sen mukaan menisin, eikä tietenkään ole takeita ettenkö tätä jouluna tekisi tinkimisestä huolimatta. Ylihypätyt kirjat ovat hienoja, hienoja teoksia, valtavan merkittäviä olleet minulle joskus, ja pitkään pähkäilin kummankin kanssa. Jäivät kumminkin, mutta varmasti tulevat mainintoina tai pikakäsittelyinä jossain tulevissa osissa esiin, vartokaas vain.

Viimeksi kerroin hetkestä, jolloin löysin laatukirjallisuuden. Löysin muutamia uusia vakioluettavia vähäksi aikaa, fanitin John Irvingiä, mutta oikeastaan luin kaiken merkittävän häneltä kesän 1997 aikana: Garpin maailma, Kaikki isäni hotellit, Ystäväni Owen Meany, melkein putkeen. Vaikuttavia kirjoja jokainen, mutta sen jälkeen suhteeni Irvingiin hiipui nopeasti. Muut häneltä lukemani kirjat eivät enää samoja teemoja loputtomiin jauhaessaan sytyttäneet, viimeksi olen miehen tuotantoa lukenut kesällä kymmenen vuotta sitten: muistelman, essee/novellikokoelman, ja lopuksi uudelleen Garpin maailman, sen mistä kaikki alkoi. Mutta vaikka näinkin sen, mikä 20-vuotiasta Irvingin kohtuullisen nyrjähtäneessä maailmankuvassa viehätti, en enää itse päässyt siihen sisälle. Kurt Vonnegutiin en koskaan hurahtanut samassa mitassa, mutta olen lukenut häntä laajemmin, viimeksi lainasin jonkun Vonnegutin vuosi sitten kirjastosta, mutta kuvaavaa on kai, etten enää lunttaamatta muista mikä kirja oli kyseessä. Vonnegut kyllä teki vaikutuksen kirjallisella kyvyllään (hänen monikerroksellinen metafiktionsa oli välillä huikeaa), mutta hänen teoksensa ovat aina olleet liian etäisiä, liian tietoisesti tekstiä ilman tarinan syvyyttä, enkä siksi osaa niitä suosikkikirjoikseni mainita. Lähimmäs pääsee ensimmäinen lukemani, Galapagos. Paras edelleen.

Mutta asiaan. Kuten usein käy, väärinymmärys johtaa hienojen asioiden äärelle. (vielä useammin väärinymmärys johtaa hirveisiin tragedioihin) Niin kävi minullekin. Olin kiinnostunut salaliittoteorioista, ja eräässä dokumentaarisessa salaliittosarjakuvassa (!) mainittiin ohimennen "ultimaattinen salaliittokirja", Robert Shean & Robert Anton Wilsonin The Illuminatus! Trilogy. Kiinnostuin kuten vain rapiat parikymppinen miehenalku voi. Luulin kirjaa jonkinlaiseksi historiikiksi, ja päätin hankkia sen käsiini: vähintäänkin ajattelin saavani muutamaksi illaksi viihdyttävää luettavaa, parhaimmillaan lähdemateriaalia omiin teksteihin, olin tuolloin kansanopiston kirjoittajalinjalla, jossa joka päivä tuli kirjoitetuksi julmetut määrät, koska sijainti kaukana kaikesta ei juuri muuta mahdollistanut. (paitsi tempoilevia tunteita ja kieroon kasvavia ihmissuhteita, mistä lisää muistelmissani) Onnistuin kaukolainaamaan tämänkin kirjan, muistaakseni kaikista Suomen kirjastolaitoksista löytyi yhteensä yksi kappale, joka sitten piti tilata jostain kaukaa, mutta tulipa kumminkin, koirankorville luettu ja nuhjuinen, sivut sentään tallella. Hieman taisin pettyä kun näin kirjan romaaniksi, mutta mitäpä tuosta. Oli tammikuun alku 1999, olin kansanopistolla, oli paljon pitkiä pimeitä iltoja, kyllähän hyvä tiiliskiviromaani aina kelpasi.

Seuraavat pari viikkoa vajosin kieroutuneeseen rinnakkaismaailmaan. Mikään ei ole minua niin nopeasti vienyt niin toisaalle. Tietenkin olosuhteetkin olivat otolliset: koko paikka ja koko yhteisö siellä oli arkitodellisuudesta muutenkin irrallaan, ja kun siihen heitettiin tämä - -

Miten pahasti minä Illuminatukseen upposin? Ainakin muistan lintsanneeni aamupäivän tunneilta, kahdeksasta kahteentoista, vain lukeakseni kirjaa huoneessani. Luin sitä iltaisin yhteistilojen sohvalla, jossa ympärilläni saattoi olla kymmenisen ihmistä kälättämässä ja huudattamassa televisiota ja tulemassa ja menemässä ja minä olin kuin lumottu. Totta puhuen en tarkalleen muista kuinka kauan teosta luin, mutta ei se hetkessä käynyt - kahdeksansataa pienellä präntättyä sivua englanniksi ei ihan lonkalta heittynyt, varsinkin kun edes näennäisen suoraviivaisesti ei kirjassa edetä. Toki tarina kiehtoi. Tai pikemminkin se hurja risteilevien tarinoiden kudelma, limittyvä verkosto, joka kattoi laajan skaalan henkilöitä, paikkaa ja aikaa. Toki teoksen taustalla oleva ajatus kiehtoi: tekijät olivat kaivaneet historiasta esiin jokaisen hulluimmankin salaliittoteorian, ja vyyhteyttäneet kaiken yhdeksi mielipuoliseksi palloksi, iskien teoksensa sopivasti vastakulttuuriliikkeen kulta-aikaan; Illuminatus (kolmessa osassa alkujaan ilmestynyt) on kirjoitettu 1960- ja 70-lukujen vaihteessa, julkaistu monen kustantajan ensin hylkäämänä lopulta 1975. Toki teoksen hyvät henkilöt kiehtoivat, toki sen 70-lukuinen ajankuva kiehtoi, toki sen establishmenttiä ja kalkkeutunutta kansanosaa silmään pissivä ideologia vaikutti nuorukaisen sielunmaisemaan syvästi, ja toki se oli hauskakin (joskaan ei mikään kuoliaaksinaurattava komedia, millaisena sitä myös näkee mainostettavan toisinaan), mutta ehkä kaiken tämän yläpuolelle tuon lukukokemuksen aikana nousi kirjan kerronta. Rakastuin mielettömästi siihen näennäiseen helppouteen, jolla teos sinkoili henkilöissä, ajassa ja paikassa toisaalle kesken luvun, kesken kappaleen, kesken lauseen. (kuulemma ainakin osittain James Joycelta lainailtu kerrontatapa, olen sittemmin oppinut, mutten varmaksi sano, kun en yrityksistä huolimatta ole mitään saanut Joycelta luettua paria sivua enempää)

Huomatkaa, että olin paikassa, jossa oma ja lähipiirin ainut tarkoitus olla oli aamusta iltaan kirjoittaa kuin mielipuoli. Joka päivä jokainen meistä lietsoi toisiaan suorituksiin, jotka jokaisen kohdalla eksponentiaalisesti kasvoivat viikko viikolta. Olin niin vaikuttunut Illuminatuksen teknisistä ratkaisuista että meinasin seota. Että niinkin voi kirjoittaa romaanin! Yhdistettynä kirjan loputtoman kiehtovaan aihepiiriin ("Du Hexen Häse!") tämä oli kultaa, tämä oli kerronnallista timanttia, kaunokirjallisuuden riemujuhlaa. Pitäisikö juonesta jotain mainita? Ei kai, ei tämän historiasarjani ole tarkoitus teoksia syväluotaavasti esitellä, niiden merkitystä itselle pikemminkin... Mutta kuvio josta lähdetään: underground-lehden toimittaja on päässyt muinaisen salaseuran jäljille, hän katoaa ja lehden toimitus pommitetaan; kyyninen pitkän linjan nykkiläiskyttä saa jutun hoitaakseen ja vasta kun tarunhohtoinen anti-illuminaatti Hagbard Celine sukellusveneineen ilmestyy hämmentämään soppaa, aletaan vajota syvälle paranoiaan; kaikki tapahtuu tietenkin samanaikaisesti, rinnakkain ja limittäin varsinaisesta kausaalisuudesta liiemmin välittämättä. Henkilöitä on tusinoittain, viittauksia todellisiin historian tapahtumiin esihistoriasta 70-luvun pop-kulttuuriin sadoittain, jatkuvalla syötöllä.

Kirja ilmestyi suomeksikin muutama vuosi sitten, mutta vaikken yleensä olekaan alkukielisen kirjallisuuden ylivertaisuuteen vetoava nillittäjä, oli tämän suhteen kyllä melkoinen epäluulo. Illuminatus on niin pysähtymättömän assosiatiivista kielen pyörremyrskyä, että sen suomeksi kääntäminen vaatisi oikeastaan sen suomeksi kirjoittamisen - siis jonkinlaisen saarikoskelaisen suhtautumistavan alkuteokseen. Näin ei tapahtunut, minkä totesin kun jonkin matkaa käännöstä luin. En halua pahaa sanaa sanoa (koska pelkästään tällaiseen urakkaan ryhtyminen vaatii kääntäjältä hulluna pokkaa), mutta en usko että olisin suomeksi tämän luettuani niin kovasti kilahtanut. Rytmi ja sulavuus puuttuivat, kulttuurista toiseen vaihto näkyi ja kuului.

Neljä vuotta ensi kerran jälkeen luin kirjan uudestaan. Oli hyytävä tammikuu, parin viikon ajan lämpötila laski joka päivä kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen ja kävi hirmuinen viima. Ensimmäinen niistä talvistani Turussa, jolloin Aurajoki jäätyi (niitä oli sittemmin vielä kaksi minun aikanani), olin yksikseni silloisen avopuolison (joka myös joululahjoitti nyt hyllyssäni olevan Illuminatuksen aikoinaan) ollessa työharjoittelussa ala-asteella jossain Rauman suunnalla. Kääriydyin viltteihin, keitin pikakahvia (vuonna 2003 en omistanut kahvinkeitintä) ja luin Illuminatusta hyvin erilaisissa olosuhteissa kuin aiemmin, ja taas kolisi. Tein tuhansittain uusia havaintoja; tällaisessa kirjassa niin tapahtuu varmasti aina kun siihen tarttuu. Asioita tajuaa lisää kun pää on kuluneena aikana laajentunut. Vielä toisen luennan jälkeenkin ylistin Illuminatusta parhaana koskaan kirjoitettuna romaanina, vielä vuosien ajan. En enää ehkä sanoisi niin, mutta toisaalta kolmas luenta kutkuttaisi. Tuntuu kyllä siltä, että tämän projektin aikana uudelleenluettavien kirjojen pino kasvaa kohtuullisen isoksi. Klassikot muistuvat taas mieleen, mikäs sen mukavampaa.

fnord

Theodore Roszak: Flicker (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 3)

Siinä parinkymmenen ikävuoden hujakoilla ajauduin yllättäen kirjalliseen kriisitilaan, joka on helppo havaita tutkaillessa vihkoa, johon olen lukemani teokset listannut. Joskus vuoden 1995 kuluessa kirjat ja niiden kirjoittajat muuttuvat mitäänsanomattomaksi luetteloksi epämääräistä jännitys- ja bestsellerkirjallisuutta, joka ei ole jättänyt tarpeeksi vahvoja muistikuvia hahmottuakseen kirkkaasti enää tänä päivänä. Millaisia kirjoja ovat kirjoittaneet esimerkiksi David Morrell tai George Dawes Green? En enää muista, paitsi että tylsiä. Hyvin elävästi tosiaan muistan sen hullun tunteen, että mieleni teki lukea paljon - ylipäätään luinkin paljon, koko ajan - mutta olin jatkuvasti pettynyt siihen mitä luin. Koska olin alle 20-vuotias miehenkaltainen, oletin että minua kiinnostaisivat vain jännärit, kauhu, scifi ja toiminta, enkä koskenutkaan muuhun. Ja hullun tuosta tilanteesta kai teki nimenomaan se, että olin tuolloin töissä kirjastossa useammankin vuoden putkeen. Tuhansien teosten ympäröimänä, ja minä luin kuuliaisesti Michael Crichtonin koko tuotannon pitkästyen hengiltä. Tahkosin läpi John Grishamia, Dan Simmonsia, tietenkin kaikki Kingit edelleen, mutta ne olivat juuri tuolloin muuttuneet pitkäpiimäisiksi (ja onpa King tosiaan itsekin myöntänyt, että hänen tuon aikakauden kirjansa epäonnistuivat hänen yrittäessään uudenlaista kirjoittamismetodia), häpeillen huomaan jopa joitakin Dean Koontzeja lukeneeni, ja ehkä hälyttävin avunhuuto tapahtuu viime metreillä marraskuussa 1996: olen kajonnut Weis & Hickmanin Dragonlance-sarjan roolipelifantasiaan toivoen jostain löytäväni jotain joka minussa resonoisi.

Mutta mikään ei. Luin Mustan tornin uudestaan, taas. Luin elämäkertoja (muutamia kiinnostaviakin! mutta tämä kirjallisuushistoria käsittelee vain kaunokirjallisuutta), valopilkkuna sentään Bret Easton Ellisin Amerikan psyko, jonka ahmin; josta tosiaan heti havaitsin sen olevan jotain enemmän kuin mitä keskimäärin mikään aikoihin lukemani, mutta jonka sivuja myös harpoin isot määrät yli, kun väkivallankuvaukset saivat minut fyysisesti pahoinvoivaksi. Juppikulttuurin parodia meni myös hieman maalaispoikasen hiuslatvojen ohi, se on todettava, ja kirjan suurin impakti jäi näin toteutumatta.

Mutta sitten koitti lauantai, tammikuun 25. vuonna 1997. Selailin keittiön pöydän ääressä Aamulehteä, kuten lapsuudenkodissa tapana oli, ja on edelleen, jos siellä päin satun aamiaispöydässä olemaan. Kulttuuriosastolla oli kokosivun juttu kirjasta nimeltä Flicker. Olin olevinani elokuvafriikki tuolloin (suurin osa niistä lukemistani elämäkerroista oli kuuluisien ohjaajien), ja tietenkin elokuvaa käsittelevä romaani herätti kiinnostuksen; ja koko sivu lehdestä vielä! Sivu on muuten nyt tässä vieressäni, sillä leikkasin sen aikanaan talteen lehtileikekansiooni - ja nyt häkeltyen huomaan että tuon minut luutuneesta horteestani herätelleen jutun on kirjoittanut Matti Apunen. Oli miehen lausunnoista nykyisin mitä mieltä tahansa (yritän olla menemättä nyt niihin...), hän kertoi Flickeristä tavalla, joka synnytti minussa ennenkokemattoman tarpeen saada lukea juuri tuo kirja. En muista mikä sanomalehtien tapa oli 90-luvulla, mutta en usko että silloinkaan kokosivun jutut varsinkaan käännöskirjoista olivat yleisiä. Tämä tuntui merkittävältä jo sikäli, ja kirja on käsitelty pitkästi, asiantuntevasti, ja onpa Apuselta irronnut loistava tiivistyskin, juuri sellainen, jolla parikymppinen kloppi saatiin lopullisesti myydyksi: "Agentti Mulder kohtaa Peter von Baghin". Hieman metsäänhän tuo meni, minkä sitten kirjan lopulta luettuani tajusin, mutta väliäkös sillä enää siinä vaiheessa.

Työpaikkani kautta sain kirjan kätösiini nopsasti. Se oli liian erikoinen ollakseen maalaiskunnan kirjastolaitoksen hankintalistalla, mutta Tampereelta kaukolainattiin, eikä tosiaan mennyt kuin viikko pari kun se oli jo hyppysissäni. Ja jos tämänkertainen osio kirjallisuushistoriaa on aiempia enemmän omien elämänvaiheideni kuvaukseen keskittyvä, siihen on syynsä. Flicker on merkittävin yksittäinen teos jonka koskaan olen lukenut. On aika ennen ja jälkeen Flickerin. Olin toki siirtynyt "aikuisten" kirjoihin jo seiskaluokkalaisena, mutta nyt tajusin, että on olemassa kirjallisuutta ja kirjallisuutta.

Sen huomasi jo kielestä. Nautin siitä, että kirja oli kirjoitettu hyvin. Selittelemättä, rautalangasta vääntämättä, kaihtamatta vaikeaa ilmaisua. Kaikki se aiempina vuosina lukemani roska näyttäytyi nyt entistä vastenmielisempänä. Opin, mikä ero on kirjallisuudella, jonka tarkoitus on myydä miljoonia kappaleita, ja kirjallisuudella, jonka tekijällä on polttava tarve ilmaista itseään, ajatuksiaan, tarinoitaan. Oikeastaan huomaan latteiksi yritykseni kuvata sitä järisyttävää vaikutusta, joka Flickerillä minuun tuolloin oli. Jo yksin kirjan nimestä tuli minulle tuolloin jonkinlainen amuletti. "Flicker" oli pitkään salasanani kaikkiin sellaisiin tietotekniikan osa-alueisiin, jotka tuolloin salasanaa tarvitsivat. Se oli vuosien ajan Se Paras Kirja, eikä koskaan ole kauas häilyväiseltä ykkössijalta pudonnut, vaikka näin toki onkin käynyt. Itse asiassa pitäisikin lukea tämäkin uudestaan; toinen luenta tapahtui kesällä 2000, ja muistan suhtautuneeni siihen kuin uskonnolliseen kokemukseen, pyhän äärelle palaamiseen. Sittemmin Flicker on odottanut. Pian voisi olla taas aika.

Mutta entä itse kirja? En tiedä osaanko kuvailla Flickeriä sille oikeutta tehden. "Faktaa ja fiktiota sekoittava elokuvan vaihtoehtohistoria" lienee helpoin määritelmä (semmitenkin, että löytyy myös kirjan takakannesta), mutta Flicker on toki paljon enemmän. Se ei ole vain historia, se on puoleensa kahlitseva kertomus tutkijasta, joka alkaa etsiä käsiinsä saksalaisen 1900-luvun alussa vaikuttaneen kulttiohjaajan Max Castlen lähes kokonaan kadonnutta tuotantoa. Asioita paljastuu. Viattomuus katoaa niin päähenkilön kuin ylipäätään Hollywoodin siloisen pinnan yltä. Pitkä tarina etenee mustuuden ytimeen kuin vääjäämätön kierre, kuin suppilo. Ja kieli, se on koko ajan kaunista, taidokasta.

Akateemisia tekstejä ja tietokirjallisuutta enimmäkseen kirjoittaneelta Roszakilta on suomennettu vain yksi romaani tämän lisäksi, Paholainen ja herra Silverman, jonka luin vuonna 2007, ja joka oli kyllä aivan herkullisen hieno kirja sekin. Näin vähällä tuotannolla miestä on vaikea kutsua "suosikkikirjalijaksi", mutta kohdallani hänen merkityksensä onkin tosiaan muualla: kuten sanottu, Theodore Roszak johdatti minut viimein oikean kirjallisuuden äärelle. Uskalsin tämän kokemuksen jälkeen tarttua kaikkeen sellaiseen, jonka olin kuvitellut tyhjänpäiväiseksi, kuivikkaaksi, ilottomaksi; ylipäätään kaikeksi sellaiseksi, josta ikäiseni ja kaltaiseni ihminen nyt ei mitenkään vaan voisi kiinnostua. Pian Flickerin lukemisen jälkeen tartuin ensi kerran niin John Irvingiin kuin Kurt Vonnegutiinkin (molempia julkaisi Tammi pahamaineisessa Keltaisessa kirjastossa; sarjassa jota olin kirjastovuosinani pitänyt harmaantuvien kansakoulunrehtorien pääasiallisena tylsyydensäpönkittäjänä), luin outoja suomalaisia (kotimaista kirjallisuutta olin etenkin välttänyt kuin ruttoa) kuten Tuomas Kilpeä, Niina Repoa ja Petri Tammista, vielä yhden Crichtoninkin luin tuoreeltaan kun se ilmestyi, mutta se jäi viimeiseksi kun osoittautui olevan jo eri maailmassa kuin minä.

Minä olin nyt hyvän kirjallisuuden äärellä. Nyt sitä tosiaan alkoi tulvimalla löytyä.

Stephen King (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 2)

Kauhukirjallisuuden McDonaldista puhuttaessa on heti kärkeen tehtävä selväksi kaksi asiaa: Kingistä pitäminen on varsinkin nykyisin vähän noloa, tiedetään, ja loppujen lopuksi hän on tylsimmillään kirjoittaessaan juuri sitä omintaan, eli "kauhuksi" luokiteltua genrekirjallisuutta - ja tätäkin siis nimenomaan nykyisin. Alkuvuosinaan King oli vakuuttava; ei kai hän muuten olisi saavuttanut tähtistatusta, asemaa, josta ei ilmeisesti ole mahdollista pudota, vaikka kirjojen taso romahtaisi, mitä se tosiaan tekikin 90-luvun kuluessa viimeistään. Pohjamudistaan King on onneksi kyennyt nousemaan reippaasti ylöspäin, kuten keväälläkin kirjoitin, mutta juuri mitään sellaista hän ei silti viimeisten viidentoista vuoden aikana ole kirjoittanut, johon minulla olisi ollut mitään mielenkiintoa koskea ellen olisi herkässä kasvuiässä hänen laadukkaamman kauden kirjallisuuteensa tutustunut. Myönnän että joskus on herännyt kaamea aavistus: entä jos edes Kingin alkupään tuotanto ei oikeasti ole mitenkään erityisen laadukasta. Enhän ollut itse vielä tuolloin lukenut kuin kaavamaiseen toistoon perustuvia nuortenkirjoja, kai sellaiseen verrattuna mikä tahansa erilainen tuntuu kerrassaan upealta? Mutta ei, kyllä myöhempi tutkailu on osoittanut, että sellaiset kirjat kuin esimerkiksi Hohto ja Se ovat paikkansa länsimaisen massakulttuurin kaanonissa ansainneet.

Ensimmäinen lukemani King oli Christine, tappaja-auto. (hieno tuo tarkennus, jonka suomennos on otsikkoonsa saanut) Sitä seurasivat Tulisilmä, Hohto ja Piina - kaikki klassista Kingiä; tiivistä, lavertelematonta, ylipäätään vielä jotenkin kontrolloitua. Jokainen näistä kirjoista sisältää selkeän juonen, jolla on alku ja loppu, joka etenee sujuvasti pisteestä pisteeseen. Tästä nyky-King on kaukana: esimerkkinä vaikka periaatteessa viihdyttävä Kuvun alla, joka ilmestyi pari vuotta sitten. Ei siinä ole juonta, siinä on kymmeniä henkilöitä, tusinoittain risteileviä juonia, epämääräisiä kohtauksia joita jokin koossapitävä rakennelma hädin tuskin kannattelee ja ainakin kolmesataa sivua liikaa. Aiemmin mainituista varhaiskirjoista varsinkin Hohto ja Piina ovat esimerkkejä oikeasti toimivasta "kauhusta", mitä tuon lajimääritelmän nyt sitten kukin haluaa pitävän sisällään. Yletöntä väkivaltaa on vähän, vaikka juuri sillähän serkkupoika minut aikoinaan sai Kingin pariin houkuteltua. Tosi rajuja juttuja! Sellaisia mitä ei Kolmessa etsivässä ole! Olihan niihin tutustuttava. Mutta olivatko nämä pelottavia? Ehkä jossain määrin, joskin muistikuvani ovat hataria. Christine taisi olla; King on tosin käyttänyt tietoisen (nimenomaan ilkeän tietoisen) esineen motiivia melkein kyllästymiseen asti, mutta tuolloin ajatus oli minulle uusi. Kirottu auto, joka hitaasti muutti omistajansa, onnettoman rillipäänyhverön, peruuttamattomasti toiseksi. Kirjan loppuratkaisu shokeerasi aidosti. Että kaikki ei päättynytkään hyvin! Se oli ennenkuulumatonta. Muistan että heräsin ahdistuneena seuraavana yönä siitä kun olin saanut kirjan päätökseen; elin kirjan loppuvaiheita unessa uudestaan. Olin hirvittävän surullinen, olisin toivonut päähenkilön selviävän auton ylleen langettamasta kirouksesta, mutta enhän tietenkään vielä tiennyt, että toimivassa kauhukirjallisuudessa on oltava opetus. Asioilla on hintansa.

Mutta kyllä se syy, miksi King on esillä tässä kirjallisuushistoriassani, on lopulta yksi ja ainoa: Musta torni. Sarja, joka kolmen ensimmäisen osansa ajan on hypnoottisen loistava, sitten notkahtelee, kunnes lopussa onnistuu räpiköimään takaisin pinnalle, ja selviää kuivillekin, melkein. Pieni sininen ruutuvihkoni kertoo, että olen lukenut kolme ensimmäistä osaa lyhyen ajan sisällä kolmesti: ensin niiden suomeksi ilmestyessä vuosina 1993-1994, sitten kaikki keväällä 1996 ja taas tammi-helmikuussa 1997; neljännen osan olen lukenut keväällä 1998 heti tuoreeltaan, ja uudestaan keväällä 2000. Viimeksi olen lukenut koko sarjan kun kaikki osat olivat viimein maassamme saatavilla aloittaen kesällä 2006 ja lopettaen seitsemänteen ja viimeiseen osaan seuraavan vuoden tammikuussa. Musta torni- sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat neljällä lukukerrallaan useimmin lukemani romaanit kautta aikojen, joten on kai niissä jotain oltava. Ehkä ne ovat taas vuorollaan tuntuneet uudelta ja erikoiselta olemalla ensimmäistä lukemaani "fantasiaa", taas hieman kyseenalainen lajityyppiluokittelu mutta olkoon. Sormusten herran luin myös vuonna 1993 (ja uudestaan vuonna 1995, minkä jälkeen en siihen ole koskenut, vaikka hyllystä löytyykin), mutta vaikka sekin hurjan vaikutuksen teki, en ole siihen erityisen kiintynyt. En muista hahmojen nimiä, en juonta enkä tapahtumien taustoja juurikaan (mihin ehkä auttaisi jos joskus katsoisi ne leffat... mutta... mjeh), kun taas Mustan tornin kolmen ensimmäisen osan osaisin varmaan kertoa käänteineen ulkomuistista edelleen.

Miksi? Uskokaa että olen tätä tykönäni miettinyt. Ehkä vain miellyin niin kertakaikkisesti siihen maailmaan, johon King lukijan heittää. Ehkä miellyin päähenkilö Rolandiin, joka on paljon kiinnostavampi ja moniulotteisempi kuin yksikään Tolkienin hahmo. (joskin Roland uhkaa sarjan edetessä nousta juurikin sellaiseen myyttiseen sankarimuottiin, joka amerikkalaisessa fiktiossa, niin kirjallisuuden kuin elo- ja sarjakuvankin puolella on alati ärsyttävän tyypillistä; tämä on yksi syy siihen, miksi sarja nelososasta eteenpäin menettää tehoaan) Ja ehkäpä miellyin vain Kingin mittapuulla harvinaisen hillittyyn kerrontaan. Totisesti tuo ensimmäinen osa on edelleen sarjan paras juuri siksi, että on niin vähäeleinen ja hiljainen. Lyhyt ja selittelemätön, kuin runo tai essee. Ja tiedän kyllä, että nykyisin tästä on suomeksikin saatavilla vain se Kingin 2000-luvulla uudelleen kirjoittama versio, johon on lisätty sivukaupalla kaikkea epäoleellista tuubaa. En halua tietää siitä versiosta mitään. En halua sen olevan olemassa. Mikäli jotakuta vielä aiheeseen tutustumatonta teos kiinnostaa, suosittelen ehdottomasti näkemään sen vaivan, että etsii käsiinsä alkuperäisen painoksen, joka sivumennen sanoen sai Suomessa tuon riemukkaan kansikuvan, jossa on miekkaa heiluttava nainen, lohikäärme ja Taj Mahalia muistuttava temppeli - kaikki luonnollisesti elementtejä, jotka eivät sarjassa missään vaiheessa esiinny. Tämä ei ole sellainen fantasiamaailma, jossa olisi lohikäärmeitä. Miekkojen sijastakin käytetään tuliaseita. Taikuuttakaan ei juuri esiinny, mutta robotiikkaa kylläkin; ruostunutta ja toimimatonta, mutta sellaisena sitäkin upeampaa. Kolmoskirjan alkupuolella esiintyvä hulluksi tullut konekarhu Shardik on sarjan upeimpia kohtauksia. Mustan tornin maailmaa hallitsee muutenkin tuo unohtunut nuhjaisuus. Kaikki koneet ovat tuhansia vuosia vanhoja, kaupungit hylättyjä, valtavia vuoristoja halkaisevat rautatiet ovat ruostuneet niille sijoilleen. Tämän vanhuuteen kuolleen maailman kuvaus on onnistunut, ja se paikkana kiehtoo minua edelleen suuresti.

No niin, tämä meni nyt fanipoikavuodatukseksi sitten kuitenkin. Taisin kyllä arvella King-osion sellaiseksi muuttuvankin, joten otetaan nyt hieman takapakkia osoituksena siitä, että suhde Kingiin on jonkinlaisella veitsenterällä nykyisin. Edelleen toimivan Mustan tornin (ainakin vielä 2006 toimi ihan täysillä) ohella oli myös Tukikohta yksi teini-ikäiseen minuun suurimmin vaikuttaneita kirjoja. Sen eeppinen valtavuus sai kylmät väreet aikaan, se oli neroutta mielestäni tuolloin, ja mitä tapahtui, kun kymmenisen vuotta myöhemmin päätin lukea kirjan uudestaan? Inhosin sitä. Toki lähtökohta edelleen toimi kuin tauti (pun intended), mutta se mikä silloin joskus oli tuntunut hienolta hitaasti kasvavalta tunnelmoinnilta, oli nyt piinallisen turhanpäiväistä pitkittämistä, ja mikä ennen kaikkea vei keitokselta maun: suorastaan naiivin mustavalkoinen "hyvä vastaan paha" -asetelma, johon King on kyllä lukuisat kerrat myöhemminkin syyllistynyt, jossain määrin myös Mustan tornin loppuosissa. On Hyvät, jotka ovat aina Jumalan puolella ja aina pyyteettömiä, on Pahat, joiden ainoa motiivi on olla paha. Siitä lähdetään ja sitten ei muuta kuin napit vastakkain. Vakuutti teini-ikäisen minut, mutta ei vakuuta enää, olen pahoillani, Stephen. Tukikohdan masentava uudelleenluenta oli sikäli varoittava kokemus, että olen vähän vältellyt joidenkin suosikki-Kingieni uudellenluentaa sittemmin. Esimerkiksi Tarpeellista tavaraa oli aikoinaan olevinaan mielettömän hyvä. Olisikohan enää? Parempi varmaan olla kokeilematta.

Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 1: Roald Dahl

Intron ja ensimmäisen osan välillä tarkensin projektini luonnetta muutaman pykälän itäkaakkoon tehtyäni havainnon, että se mitä aloittelen, on jälleen yksi tapa esiinkirjoittaa omia elämänvaiheitaan: sillä mitä muuta tämä on, kuin jatkoa keväiselle tietokonepelihistorialle (pitäis lisätä se tuonne sarjahakemistoon...) ja jo neljän vuoden takaisille musiikillisille suunnannäyttäjille, joka sekin jonkin sortin aikuistumisodysseiaksi muodostui? Sillä tosiaan alullepaneva voima tätä sarjaa ajatellen oli eräs pieni ruutuvihko, joka tämän vuoden kesäkuussa täyttyi. Olen siihen kirjannut ylös kaikki lukemani kirjat yläasteikäisestä lähtien, ja selatessani vihkoa näin omien lukutottumusteni kiehtovalla tavalla muuttuvan, elävän, välillä ajautuvan kaaokseen, mutta lopulta aina jonkin hyvän äärelle on eksyneenkin kulku ohjautunut.

Ohitamme lapsuus- ja nuoruusvuodet, sillä vaikka iminkin kirjallisuutta kuin sieni jo alle kouluikäisestä, ovat muistikuvani sumenneet ja tuolloin lukemieni teosten mahdollinen mullistava vaikutus persoonaani ja elämänvalintoihini on tuskin enää havaittavissa. Siispä ensimmäinen osa vie meidät jonnekin 80- ja 90-lukujen taitteeseen. Olen juuri hakeutunut kirjaston nuortenosastolta (sen kyllä muistan, että Kolme etsivää oli suosikkisarjani, mutta pidin Blytonin Seikkailu-kirjoistakin paljon, Viisikoista vähän) aikuisten puolelle, lainannut heti kärkeen Ray Bradburyn dystopian Fahrenheit 451 (kuten olen monesti maininnut), ja tuon ensimmäisen aikuiskirjan jälkeen oli vuorossa paitsi Stephen King, myös C.S. Lewisin scifi-trilogia, josta on jäänyt mieleen muutamia villin mielikuvituksellisia kohtauksia ja todella tyylikkäät suomalaiset kannet. En tietenkään tiennyt kirjailijasta mitään erityistä, nimi kuin nimi, enkä oikeastaan vieläkään; muuta Lewisiä en ole koskaan lukenut. Mutta näillä main ajautui uteliaan käsi kirjahyllylle myös kotona. Meillä oli kyllä kirjoja, lähelle kahta tuhatta luku muistaakseni meni kun lapsuudenkodin opuksia joskus 90-luvulla yritin laskea, mutta vaikka olin selkämyksistä nimiä tavannut vielä potkuhousuissa koikkelehtiessani, ei näihin oman elämän taustamaisemiin tullut paneuduttua ennen kuin tuntui ajatus olevan kypsä kaiken kaikkiaan siirtymisestä "aikuiseen" luettavaan. Roald Dahlin kaksi jo otsikoinnillaan petollisen kieroa novellikokoelmaa, Rakkaani, kyyhkyläiseni ja Joku kaltaisesi olivat outoina kirjakerhoniteinä hyllyssä (outoina sikäli, että olivat kääntökirjoja, joista kummankin taustapuolella sijaitsi Agatha Christien dekkari - ja niin vaan toistaa historia itseään, sillä nykyisin nämä kaksi kokoelmaa ovat hyllyssäni yhteisenä kääntöniteenä, jonka exme aikoinaan lahjoitti) ja muistaakseni vanhempien suosituksesta niihin ensi kerran tutustuin, kun varovasti kyselin olisiko hyllyssä mitään hyvää. Äiti muisti erikseen varoittaa siitä viimeisestä novellista, mikä asiallinen pointti olikin.

Niille, jotka nimen Roald Dahl ylipäätään tuntevat, hän on kai yleensä lähinnä lastenkirjailija. Minulle ei; Suklaatehtaankin luin vasta muutama vuosi sitten. Minulle Roald Dahl on pirullisen ilkeä juonenpunoja, pienen ihmisen kiusaamisesta nauttiva sadisti, korpinmusta humoristi. Kaksi kokoelmaa sisältää vajaat kolmekymmentä novellia, joista jokaisessa on klassisten novellin perinteiden mukainen juonirakenne, ja vaadittava dramaattinen käänne ("haukkakohta", kuten edelleen muistan kansanopiston kirjoittajalinjalla tuota käännettä kutsutun). Tällaisista novelleista pidän, vaikka yleensä olen lyhytproosan suhteen aivan onneton. En saa lyhyitäkään kokoelmia tahkottua loppuun; varsinkin moderni tunnelmointinovelli, jossa kenties jonkin merkittävän teeman parissa hivenen aikaa kieriskellään, ei minua lämmitä. Romaanina sellainen voi toki toimia, mutta kyllä muutaman sivun mittaisen kertomuksen on pakko sisältää juoni, ja mielellään suhteellisen kaavamainen rakennekin: henkilöt, ajan ja paikan napakka määrittely, ongelma - - ja lopuksi se kutkuttava käänne, se syy, miksi tämä tarina oli merkityksellistä kertoa.

Dahlin novellien henkilöt ovat usein jollain tavoin viallisia. He ovat hermostuneita, heikkoja, tossun alla, katkeria tai pahimmillaan niin omissa sfääreissään, että yhteys muuhun yhteiskuntaan pätkii. Heidän ongelmansakaan eivät välttämättä ole suuria: novellissa Laukkaava Foxley päähenkilö istuu aamujunassa ja tunnistaa vastapäätä istuvan miehen häntä aikanaan koulussa nöyryyttäneeksi kiusantekijäksi. Hän palaa ajatuksissaan kouluun, vastapäätä istuva mies muuttuu pakkomielteeksi, ja pakkomielle on tosiaan se tekijä, joka monia näiden kertomusten onnettomia henkilöitä yhdistää. Pakkomielle fasaaninmetsästykseen, pakkomielle siisteyteen, pakkomielle perheen kissaan... Mutta arkisien asioiden ohella monet näistä kertomuksista (jotka on kirjoitettu 1950-luvulla) lähestyvät scifiä. On enemmän tai vähemmän nyrjähtäneitä keksijöitä, kuten varhaisemman kokoelman avausnovellissa Suuri automaattinen kielikone, joka nuorta minua viehätti aivan valtavasti, ja jossa esiintyvän koneen mukaisesti toimivia uutisjargonia generoivia ohjelmia on nykyisin ilmeisesti jo käytössä... Entäpä hyytävä William ja Mary? Kuolemanjälkeinen elämäkin voi olla pakkomielle, mutta missä on se lääketieteellisten toimenpiteiden raja, jonka jälkeen tuo elämä ei enää ole elämisen arvoista? Niin ja tietenkin se viimeinen novelli, Sika... Jonnekin hamaan tulevaisuuteen sijoittuva kauhunäky ihmiselämän arvosta vähimmillään ja itseään ylläpitävän yhteiskunnan tehokkaasti pyörivistä rattaista hirveimmillään. Dahlin kertojanäänikin on tässä novellissa ironisimmillaan.

Kieliasusta vielä pitkin mainita. Molemmat kokoelmat on suomentanut Pentti Saarikoski, ja kieli onkin nautinnollisen jouhevaa. Toki Saarikosken supertehokas kääntämisvauhti on myöhempinä vuosikymmeninä herättänyt asiallisia kysymyksiä (oliko tosiaan kenenkään mahdollista kääntää vaikkapa Homerosta muinaiskreikasta sillä tahdilla?), mutta luulen, että näihin tekstiin suomentaja ei sentään ole paljon pannut omiaan; korkeintaan hän on saattanut oikoa mutkia saadakseen novellit rullaamaan suomeksi, mutta niin kai taitavan kääntäjän sopiikin tehdä. Olen lukenut muutamia myöhemmin suomennettuja Dahlin saman aikakauden novelleja, ja on kyllä todettava eron käännöksen tasossa olleen huomattava.

Mutta mikä sitten on Roald Dahlin merkitys minulle nykyään? Lämpimän nostalgian rinnalla huomaan arvostukseni tämänkaltaisia rehellisen suoraviivaisia juoninovelleja kohtaan vuosien myötä yhä vain kasvaneen. Toimivan, nopean juonen kehittäminen ja sen tiiviiksi tyhjää jauhamattomaksi novelliksi kirjoittaminen on äärimmäisen vaikeaa, ja Roald Dahlilta se on onnistunut niin kovin helpon tuntuisesti niin monta kertaa. Näiden tekstien genrehäilyvyys myös miellyttää minua. Novellit liikkuvat jossain rikoskirjallisuuden, huumorin, kauhun ja scifin välimaastossa, palaten lopulta kuitenkin aina henkilökuvauksiin, joiden täyteläisyys kai lopulta on se, mikä teksteistä tekee niin toimivia. Eläviä henkilöhahmoja, hienoja, pirullisia tarinoita, upeaa kielenkäyttöä. Täydellinen kokonaisuus.