3!!!

Hän tosiaan lähti. En olisi uskonut, olin tottunut hänen puheitaan pitämään tyhjinä. Sen mitä niitä kuuntelin. Lupasin lähteä hänen jälkeensä vaikken tiennyt mistä etsisin, mutta olen sellainen; pyrin tekemään vaikutuksen, olen aloitteellinen ja toimin, päädyn nollapisteeseen. Sentään baariin. Nyt juon toista tuoppia ja tilanne kirkastuu. Hänen puhelimensa oli jäljellä. Löysin sen sisältä viestejä jotka kertoivat hiljaisesta häviämisestä. Lauserakenteet selkiintyivät, välimerkit sovinnaistuivat. Häneen otettiin yhteyttä enää merkkipäivinä. Baaritiskillä selasin viestejä uudelleen ja uudelleen, niistä vanhimmat olivat vuosien takaa, hän oli säilyttänyt vähäisimmätkin pakkomielteisesti. Hän ei näyttänyt enää miltään, hän katosi kivijalkakauppojen ikkunateippeihin siinä viimeisessä kuvassa jonka hänestä tiedän otetun.

Juuri siinä onkin ristiriita. Että hän tästä huolimatta lähti, ei pitänyt enää olla mahdollista. Hän hiipi olettamuksia vastaan ja livahti katseiden alta. Lupasin löytää hänet enkä tiedä mistä etsiä sellaista, joka ei ole aikoihin ajatellut olevansa olemassa juuri missään.

00...2?

Hän käveli raskain askelin kadun puolelta toiselle. Yläkerrassa huudettiin. Hän upotti sormensa harmaaksi virtsattuun kiviseinään, ruosteisen rännin viereen. Haroi kylmiä esineitä. Liian kirkkaat loisteputket kasvojen edessä.

Hän makasi olohuoneen suurella ruskealla matolla ja ohi ajavat pyöräilijät rimputtivat närkästyneinä kelloa.

001

Huone oli pysähtynyt kuin museo. Hän istui nojatuolissa ja kirjoitti - kuunteli suljetun oven takaa hengitystä jota ei ollut, rappukäytävästä askelia jotka valuivat ohi. Oli lauantai-ilta, tuntia vaille viimeinen.

Ovi kävi alemmassa kerroksessa. Hän oli pukeutunut kuin odottaisi vierasta, vaikka yhtä hyvin olisi saattanut ottaa valmiiksi pakatun reppunsa ja lähteä. Kävellä pohjoiseen, päätyä lähiöiden usvaisiin baareihin, kadota kaikilta tutuiltaan.

Aikansa hän mietti kunnes lähti. "Rakas", hän olisi aloittanut keittiön pöydälle jättämänsä lapun, jos olisi jättänyt. Hän kyllä tiesi rakastavansa, muttei tarpeeksi; tiesi ettei koskaan voisi rakastaa ketään niin paljon kuin miten paljon jokainen ansaitsi rakastetuksi tulla. Hänen tulisi ikävä kissaa, ja tien varteen jättämällään puhelimella hän olisi halunnut lähettää jollekin viestin, mutta oli sittenkin varma, että lopulta oli paras lähteä hiljaa.

Ja huone oli pysähtynyt kuin museo ja perhealbumin sisältä valokuvat huusivat hämäryyteen kuin eksyneet lapset.

Hän sydän hän

Mannerheimintiellä sijaitsevassa liikenteenjakajassa osapuilleen Kuusitien ratikkapysäkin kohdalla on pahvinen sydän, jossa lukee Sari & Tero. Se on ollut siinä kesästä 2011, yhä hyvässä kunnossa. Se on varmaan maamme keskeisin hääpahvisydän, ja siihen sekin on silti unohtunut. Monet suhteet hiipuvat nopeammin.

Mitäköhän Sarille & Terolle nykyään kuuluu?

Laavalampumpi

En tiennyt että itsensä voi unohtaa. Että kaiken oppimansa jälkeenkin voi vielä eksyä omaan arkipäiväiseen mitättömyyteensä siinä määrin, että koko elämänsä jättää epähuomiossa  kirjastokassin pohjalle tai hissiin.

Olen saavuttanut hypertarkkailijan tilan. Yritän olla keskittymättä siihen, miten älytöntä on, että jotkut tyypit menevät studioon, soittavat musiikkia, joku lauleskelee, se tallennetaan. Sitten tallennetta voi kotonaan kuunnella, ilman että ajatteleen miten hölmöltä se on näyttänyt siellä studiossa laulaessaan, aikuinen ihminen sentään. Siis yritän, mutta en oikein enää osaa. Kaiken järjettömyys on koko ajan hiipimässä taustalta etualalle. Katson kirjahyllyni sisältöä ja mietin miksi minun pitäisi lukea mitä joku palkkiorahojen toivo silmänkiiltonaan on joskus kirjoittanut. Fiksuudestaan varmana latonut peräjälkeen sanoja joita painokoneet ovat sitten syytäneet paperille ja koteihin. Istun sohvalla, luen kirjaa, lauseet soljuvat jälkiä jättämättä ohitseni, sen sijaan näen koko ajan ihmisen kirjoittamassa, miettimässä, tekemässä tietoisia sanaratkaisuja. Huomaan kirjan kielessä epätyypillisen ratkaisun ja ajattelen: ahaa, tuossa kohdin on toimittajan tekemä muutos. Enkä muistaisi mitä viimeisen viiden sivun aikana on sisällöllisesti tapahtunut jos joku kysyisi. Mutta eihän kukaan koskaan kysy.

Katson tv-sarjaa. Näen lavasteet, ajattelen miten monta kertaa tätä kohtausta on harjoiteltu, mietin miltä näyttelijästä on tuntunut, mitä hän on ajatellut, huomaan kahvini jäähtyneen, jään katsomaan vahingossa ikkunaa, lumi leijuu hiljalleen ja minä ajattelen miten kova ikävä minulla jatkuvasti on enkä sitäkään saa ääneen sanotuksi.

Tietenkin ne tulevat

Kävin jokunen päivä sitten tyttären kanssa Sederholmin taloon hiljakkoin avatussa Helsingin kaupunginmuseon uutukaiskohteessa Lasten kaupungissa. Oli aika mukava paikka, joka tosin muutamin paikoin muistutti enemmän kuin vähän Vammalassa jo vuosia nököttänyttä Herra Hakkaraisen taloa - no, sattumaahan tämä tietenkin. ("tietenkin!") Lähes-kuusivuotias jaksoi ottaa paikkaa haltuun jopa pidempään kuin oletin, ehdoton suosikki oli teatterihuoneen yhteydessä oleva vaatekaappi, josta kiskottiin ylle jokainen mahdollinen prinsessa-, orava-, merimies- ja tiesmikäpuku. Ja eiku peilin eteen keimailemaan. Oli minulla kamerakin mukana, ja pari kuvaakin räpsäisin, mutta lopulta kätkin aparaatin reppuun. Miksi?

No koska kaikki kuvasivat. Tai yhdeksän kymmenestä vanhemmasta, ja minua totisesti alkoi siepata se kameralla hosuminen. Se jatkuva järjetön räiskiminen, se ikuinen tallentaminen. Muistaakseni kirjoitin tästä jo keväällä, joskin tuolloin oli kohteena lasten harrastama pakkomielteinen memorabilia, nyt oli vanhempien vuoro. Jotenkin masentavin oli se valtavien ostoskassien kanssa muutenkin ahtaassa tilassa kahden tyttärensä kanssa rynninyt nuorehko naisihminen, joka juoksutti hoputtaen lapsiaan läpi museon, komensi heidät milloin minnekin poseeraamaan ja räiski sitten kuvia puhelimellaan. Hän pakitti kahdesti meitä päin saadakseen lapsensa paremmin freimiin. Ja sitten juostiin jo seuraavaan huoneeseen. Hop hop, kiire on! Ja tyttäret huutavat koko ajan kuorossa, "Äiti! Kato! Äitiii!", mutta katsooko äiti? Ei, koska hänellä on kiire niitä äsken ottamiaan kuvia ladata sillä älykapulallaan facebookiin, mitä hän tekee kävellessään huoneesta toiseen, uutta kuvattavaa etsien. Eivät tainneet kymmentä minuuttia olla koko museossa yhteensä.

Läksimmepä sitten seuraavanakin päivänä keskustaan; tiedän, olen siten itsetuhohakuinen toisinaan. Tällä kertaa kohteena joulunavauskulkue Aleksanterinkadulla. Tihkusade lievästi liudensi tunnelmaa, mutta itse kulkue sentään tuli nähdyksi hyvin, ja oli hauskakin Angrybirdseistä huolimatta. (On se ihan kiva peli, voin yhden pikakokeilun perusteella sanoa, mutta - - rajansa nyt jumaliste silti kaikella) Harmi että sitä ennen kävimme tsekkaamassa myös Stockmannin hieman aiemmin avatun jouluikkunan. Joo joo, en jaksa enää nillittää siitä, miten masentava ajatus se jotenkin on, että tavaratalon näyteikkuna on perinteinen joulunaluskäyntikohde lapsille näillä kulmilla, kun onhan se hienokin ja kaikkee. Laittaahan Stockmann jopa ikkunan eteen korotetun tasanteen, jolle juuri mahtuu rivi lyhyenläntiä kohdeihmisiä katsomaan sitä hyörinää ja välkettä lähimatkalta.

Niin ja se yksi eukko kameroineen. Se tosiaan änkesi sinne lapsille tarkoitetulle tasanteelle, joka tosiaan oli täynnä lapsia jo valmiiksi, ja joka tosiaan on rakennettu niin kapeaksi ettei tosiaan kenenkään aikuisen pitäisi tulle mieleenkään sinne kiivetä. Mutta sinne se puski. Kato kun sen kersat oli siellä. Sen piti saada niistä lähikuvia kun ne painaa rumat naamansa sitä lasia vasten. Ja olipa tällä ihmisellä iso olkalaukkukin täynnä tavaraa, ja sillä se ängetessään ja töniessään iski muitten mukuloita sopivasti kumoon ja syrjään.

Harvoin olen tilanteessa että pitää tosissaan estää itseään käymästä väkivaltaiseksi. Mutta olisi minua naurattanut jos joku olisi sen ämmän sieltä kiskonut esim. pää edellä esim. katuun. Hillitsin itseni kuitenkin mallikansalaisesti.

"Iskä tänne ei mahdu kun täällä on niin paljon aikuisia!"

"No ei siellä ole kuin tuo yksi, eikä senkään pitäisi olla."

Nostin lapsen pois. Sitä ahdisti se tönivä kurppa. Joka ei kuullut sanaakaan selkänsä takaa tulevista kommenteista, joita sentään riitti. Tai kai se kuuli muttei kuunnellut. Kun mun lapset jne.

Sä saat mut svengaamaan

Siinä minä olin, aamukahvimukillinen kohoamassa kohti aistillisia huuliani, kun pöydän kulmalle kuin ohimennen heitetyn Hesarin otsikon alta silmiin paistoi jotain perin tuttua: "23. marraskuuta". Missä olinkaan tuon päivämäärän tavannut joskus aiemmin? Mietin, mietin, ja mukin tyhjennyttyä muistinkin: blogipoloiseni syntymäpäivähän tuo, eikä tänä vuonna ihan mikä tahansa edes, vaan yhdeksäs. Ziisus. Olin elämää kokematon opiskelinjanplanttu kun aloitin, ja nyt huru-ukko. Pienenä luulin, että tämänikäisenä olisin omakotitalossa asuva monilapsisen perheen isäpappa, joka autolla ajelee töihin ja illat televisiota katselee, saunaa kahdesti viikossa lämmitellen. No, ei ole omakotitaloa. Eikä autoa. Eikä televisiota. Eikä saunaa. Lapsiakaan ei katraaksi asti, mutta blogi on, enkä minä nyt enää tässä vaiheessa kykene jättämään syntymäpäivää huomiotta, vaikka totta puhuen moisessa nyt tietenkään mitään järkeä ole - että omien houreittensa aloittamisen vuosipäivää jotenkin juhlistaa, nyrjähtänyttähän moinen. Vaikka toisaalta - -

Ja sitten pysähdyin miettimään teemoja. Miten tällä kertaa loisin katseeni menneeseen? Tunnuin kaiken jo tehneen! Yksivuotispäivään linkitys on nyttemmin tietty hieman turhaa, koska kyseessä on päivitys ilman sanoja - ja se ainoa kuva on sittemmin kadonnut autuaammille servereille. Sinänsä tietenkin merkityksellinen merkkipaalu, että on ensimmäinen Silmis-päivitys ilman tekstiä, joka siis nyt on myös ilman kuvaa, ja täten ehkä parasta Silmänkääntövankilaa ikinä. Siinähän oli myös se vitsi, että siellä oli ensin eri kuva, joka sittemmin vaihtui salaa toiseksi... no joo, se siitä. Kaksi vuotta täyttäessäni olin kohtuullisen lyhytsanainen. Ei ihme, olipa vuosi 2005 ollut aikamoista teksintuottoa, muuallakin kuin täällä. Listaan siellä sentään muutamia parin vuoden aikana teksteissä esiintyneitä hahmoja, taisi muistaakseni olla yritystä taholtani siihen suuntaan, että kehittäisin palailevia vakiohahmoja, vaan taidan olla nykyään lähinnä itse sellainen. Kolme vuotta, ja ensimmäinen todella pitkällinen vuosipäivävuodatus. Tuntui pitkältä ajalta silloin, nyt naurattaa ajatus. Kolme vuotta! Lähtöönkäyntiyskähtelyt vielä kaikuvat onnettoman bloggaajan ulosannissa, mutta ainakin herkeän ensi kerran muistelemaan alkuhetkiäni, vaiheitani, mikä ihmeen emeriittus kuvittelin olevani, olipa vanhasta blogoslaviastakin vielä tuolloin rippeet jäljellä, niin juuri, siitä joka nykyään retromasturboi facebookissa. Pah. No sitten täytin neljä. Kyllästyminen merkkipäivän muisteluun paistaa yhtäkkiä läpi, mutta toisaalta varsinaiset muistot ovat ehkä juuri tästä johtuen kirkkaampia, napakampia ja rehellisempiä kuin yleensä. Oikeastaan pidän tästä juhlapäiväityksestä kovasti; harvoin kykenen näin selkeän tiiviiseen ilmaisuun. Nyyh. Olet sinä Ugus hyvä jätkä, kaljan tarjoisin jos totta olisit. No niin, eteenpäin. Viisi vuotta tuntui jo absurdin pitkältä ajalta, ja ihan pieni osa minusta ihan salaa ajatteli että jospa joku taho, ei mikään tärkeä tietenkään, sen jollain pienellä tavalla muistaisi. Mutta ei. Varsinaista itsepaatoksellista merkkipäivämemorandumia en tällä kertaa halunnut kirjoittaa, vaan kehitin löyhästi tosipohjaisen (silloin istuttiin monta kertaa viikossa Naantalin Aurinkoisessa Hämeenkadulla, ja silloin oli kamalat lumituiskut) kahviladialogin, oma suosikkini kaikista vuosipäivityksistä. Kuusi vuotta täyttäessäni olin juuri kuukautta aiemmin siirtynyt Turusta Helsinkiin, ja olin ilmeisesti kohtuullisen vakavasti masentunut, mitä en itse tajunnut, mutta näkyyhän se tuossa tekstissä, ja miksei siinäkin, että vaikka kyllä muistinkin merkkipäivän myös tuolloin, jaksoin raahautua koneen ääreen vasta kolme päivää myöhemmin. Onnistuin kuitenkin kaivamaan vielä käyttämättömän muistelunlähteen: katkelma päiväkirjastani siltä päivältä, jona Silmiksen olin kuusi vuotta aiemmin aloittanut. Sittemmin päiväkirjanpitoni on tyrehtynyt, oli jo tuolloin Helsinkiin tullessani. Paha tuosta on mitään sanoa, jotenkin masentavaa luettavaa, tuntuu että tuon kirjoitin ihan äsken, ja kolme vuotta sitten kuitenkin jo. Pidän kuitenkin suuresti tuon päivityksen otsikosta. "Häpys rannat, syyt" on tietenkin anagrammi bussissa näkyvästä valotaulusta "Pysähtyy Stannar". Kehittelen koko ajan anagrammeja kaikesta, olen tehnyt sitä lukioikäisestä. Ja toissavuonna blogi tuli kouluikään. Olin monin tavoin paremmassa mielentilassa kuin vuotta aiemmin, tekstiä syntyi, ja muistelussa on uudenlainen tilastovivahteinen ote. Hyvä idea, en olisi ikinä itse keksinyt. Bonuksena kokoelma omituisimpia sivupalkkikuvia itsestäni, minkä idean hyvyydestä nyt en enää niinkään tiedä. Eivät nuo minulta näytä, joukko erilaisia tyyppejä eri tilanteissa kuvattuna. Viime vuonna jotain uutta taas: ymppäsin vuosimuistelun näpsäkästi kahvila-arvion yhteyteen. Varsin ohimenevä muistelu, mutta toisaalta sainpa kerrottua anekdootin Michael Monroesta, Peter Nymanista, minusta ja kissasta.

Noin, löytyihän se teema. Ensi vuonna sitten taas astetta hankalampaa. Ottakaapa olut Silmiksen kunniaksi jos tänään istutte baarissa. Suosittelen Hoegaardenia; erikoista mutta hyvää, kuuluu tarjoilla jääkaappihuurteisesta tuopista. Jos baarimikko ojentaa sen huoneenlämpöisessä astiassa eteenne, nostakaa meteli.

Verisoluvainoharhaisen vaiherikas historia(eli "Vieläkö Chicken-butter kanavoi?")

Yhteisöt muuttavat ihmistä hitaasti laisekseen. Sitä on vuosien päästä jo erilaisempi istuessaan joidenkin aiempiensa kanssa kahvilla kuin oli joskus, ja nyttemmin on samanlaisempi niiden kanssa, joiden seurassa eilenkin vietti pitkään. Vaan onpa tämän uudenkin joukon ydinmehu löytynyt: kuusi meitä enää oli Manalassa pitkän pöydän äärellä, osa väsyneempiä kuin osa, pikkujoulukausi näetsen. Itse en moisiin. Kuuntelen kuitenkin sujuvasti, ja kuin pöyristyttävintä painajaista ovat toisinaan kertomukset: että tällainen käytös sallitaan perheellisiltä ihmisiltä, jo ikää keränneiltä, olkaa kohauttaen, vain siksi että on pikkujoulut kyseessä, hämmentää minua kyllä. Taisin viimeksi vuonna 2004 edes opiskelijasellaisiin osallistua. Niin kuin nyt muutenkaan juuri mihinkään.

Meinasin kirjoittaa mitä ajattelin, mutta lopulta jäin pitkäksi aikaa ajattelemaan mitä kirjoitin: "Katso nyt miten kauniilta näytät", oli lähetetyn kuvan liitetekstinä pikkutunneilla, varjoisan baarinnurkan kätköissä sanotun nielaisee unohduksen lohduttava tomu