Verisoluvainoharhaisen vaiherikas historia(eli "Vieläkö Chicken-butter kanavoi?")

Yhteisöt muuttavat ihmistä hitaasti laisekseen. Sitä on vuosien päästä jo erilaisempi istuessaan joidenkin aiempiensa kanssa kahvilla kuin oli joskus, ja nyttemmin on samanlaisempi niiden kanssa, joiden seurassa eilenkin vietti pitkään. Vaan onpa tämän uudenkin joukon ydinmehu löytynyt: kuusi meitä enää oli Manalassa pitkän pöydän äärellä, osa väsyneempiä kuin osa, pikkujoulukausi näetsen. Itse en moisiin. Kuuntelen kuitenkin sujuvasti, ja kuin pöyristyttävintä painajaista ovat toisinaan kertomukset: että tällainen käytös sallitaan perheellisiltä ihmisiltä, jo ikää keränneiltä, olkaa kohauttaen, vain siksi että on pikkujoulut kyseessä, hämmentää minua kyllä. Taisin viimeksi vuonna 2004 edes opiskelijasellaisiin osallistua. Niin kuin nyt muutenkaan juuri mihinkään.

Meinasin kirjoittaa mitä ajattelin, mutta lopulta jäin pitkäksi aikaa ajattelemaan mitä kirjoitin: "Katso nyt miten kauniilta näytät", oli lähetetyn kuvan liitetekstinä pikkutunneilla, varjoisan baarinnurkan kätköissä sanotun nielaisee unohduksen lohduttava tomu

Kupla

Sain Turun suunnalta puhelun, jonka yhteydessä vaihdettiin omia ja muiden kuulumisia. Puhelun päätyttyä tajusin tehneeni vanhan kotikaupunkini ympärille kuplan: ajatuksissani kaikki on siellä edelleen kuin kolme vuotta sitten, ja tästä johtuen, väistämättä, aina kun kuulen uutisia sieltä, valtaa jonkinlainen ahdistunut haikeus. Ei saa muuttua, huutaa se pieni osa minua joka vielä on kiinni siinä, mitä elämä siellä oli silloin joskus. Niille kaikille sinne jääneille ystäville se huutaa: Älkää vanhentuko, älkää keski-ikäistykö, älkää tehkö niin kuin minä! Ja tietenkin niin pitää tehdä, sillä mikään ei ole säälittävämpi kuin nelikymppinen joka luulee olevansa parikymppinen; ja luojan tieten heitä tosiaan tässä maassa riittää. Silti - - - olen aina yhtä hätääntynyt, joka kerta. Kun lähdin, ajattelin Turun museoksi, joka ei enää muutu, ja ihmiset siellä jatkavat aina juuri sellaisina kuin olivat silloin, kuin minäkin olin silloin, ja koska hekin, tai no joo, tekin, koska kyllähän te kaikki tätä luette, ettekö vain?, vanhenevat, tarkoittaa se sitä että niin teen minäkin, ja loppujen lopuksi tämä ajatus hiipuu, se kuolee kuin taivaan oranssi kipinä, ja miksi minä vielä tähän aikaan lauantaina jaksan kirjoittaa tätä, johtuu kai siitä, että huomenna on isänpäivä ja minä olen töissä aamusta iltaan. Vaikka mieluummin menisin lapsen kanssa johonkin kivaan paikkaan, Sealifeen vaikka, sinne tuo on kovasti viime päivinä kärkkynyt. Eikä kuusivuotiaana onneksi vielä yhtään välitä isojen tylsistä murheista.

A Murder of koiras

Miksi pitkän ja tylsän työpäivän viime minuuteilla aina sattuu jotain niin ettei pääse kotiin silloin kun pitäisi?

Miksi ihminen on terve kuin pukki koko syksyn, ja sitten kun neljä kuukautta aiemmin sovittu meno koittaa, hän makaa sairaana?

Miksi kissa käy hiekkalaatikolla aamuneljältä? Raps raps raps raputin raputin kops kops. Mjaauuuur.

Miksi työterveyslääkäri määrää lääkettä, jonka sivuvaikutuksissa mainitaan hallusinaatiot, mania ja psykoosi? Vuoden kestävä resepti olisi vielä pari viikkoa voimassa. Hm. Saisihan tästä vielä kiinnostavankin talven vissiin.

Miksi valtaapitävät syyllistävät ihmisiä äänestämättömyydestä? En koe kuuluvani nukkuvien puolueeseen, seuraan politiikkaa varsin aktiivisesti. Mieluummin kuitenkin tarkkailen kuin osallistun. Vaikea olisi kyynisesti kommentoida, jos olisi itse ollut niitä sähläreitä sinne valitsemassa.

Miksi verotiedoilla retostellaan julkisuudessa? Tai siis minä ymmärrän että iltapäivälehdet. Mutta miksi Hesarikin uhraa noille sivukaupalla päivästä toiseen? Kiinnostavatko nuo oikeasti jotakuta, ja miksi tuo jotakuu on niin säälittävä? Kadeko sillä on mielellä?

Miksi Halloween on ollut pakko tuoda Suomeen yhtäkkiä rytinällä niin että päiväkodissakin on Halloween-juhlat kurpitsalyhtyineen? Tämä on jotenkin surullista minusta. Oli meillä joskus sen verran itsekunnioitusta tässä maassa, ettei markkinavoimien komentojen mukaan sentään koulut ja vastaavat kumarrelleet.

Miksi niin monet ovat käyneet katsomassa uuden James Bondin? En voisi kuvitella montaa kiduttavampaa katsottavaa. No ehkä joku kotimainen elokuva voisi olla vielä kamalampi. Hyi miten inhoankaan kotimaisia leffoja.

Miksi puhelinmyyjä soittaa uudestaan, kun sille on jo kerran lyönyt luurin korvaan?

"No niin mutku mä aina sekoitan filantropian ja lykantropian."

Varmaan pilvet. Tai niiden välistä itseään runnova harmaa taivas. Tai voi se olla sinua ympäröivä kehäkin, tai minun huoneessani pimeän tultua iskevät suuret siivet. Vasen puoleni särkee öisin. Aavekipua, valottomien öiden seurausta, kylmien kuukausien ja vuosien. Näen että talvi on tulossa. Se saapuu kuin yksinäisyys ihmisten putoillessa ajan kuluessa matkani varrelta pois. Ja ettet aavistanut mikä olin, paljastui siitä ettet lopultakaan sanonut mitään.

Katselin vanhoja muistoja. Olin tallentanut ne albumiin, jonka sivut enää vaivoin kääntyvät. Katseesi paloi silmille pyrkivien etuhiustesi alta. Se porautui minuun suoraan. Näytä mihin pystyt, sanoit. Minä olin eräällä tavalla ensimmäinen ja monin tavoin viimeinen. Joka pystyi. Mutta unohduin korkeisiin kehiin, maailmanloppuihin.

Aarteita

Puolentoista kuukauden kuluttua tyttäreni täyttää kuusi vuotta. En osaa päättää onko se pitkä aika. Ainakin lapsi on kasvanut siinä ajassa ihmiseksi; olennoksi, joka osaa mennä ja tehdä yksin - siis osaa, muttei toki vielä tuossa iässä tarvitse ellei halua. Hienoa on, että hyvin usein haluaa. Hän on itsenäistymässä, ja se on aikamoinen prosessi. Mutta tuntuu kyllä siltäkin, että kuusi vuotta on todella vähän. Siitähän on monta ihmisikää, kun tuo kulman takana nyt sängyssään tuhiseva ihminen (unikaverina tänä yönä Puppa) oli vauva vailla sanottavaa persoonaa. (no, on vauvoillakin persoona, mutta ennen kaikkea ne ovat vielä vauvoja; yksilöllisyys on silloin vielä toisarvoista) En kunnolla muista noita vauvavuosia, tai kuukausiahan ne tietysti vain olivat, ei kai vuoden ikäinen ole enää "vauva" kun puhua papattaakin kuin papupata. Pitkään sitä silti kesti. Enkä totisesti niitä aikoja jäänyt kaiholla kaipaamaan.

Odottelen edelleen, että jonain päivänä minulle ilmestyksenomaisesti paljastuu, millaista on olla isä. Voi kyllä olla, ettei paljastu. Ellei, se kertoisi minulle paljon itsestäni, kaikista ikätovereistani, kaikista edeltävistä sukupolvista. Vanhemmuus ei tule, se on. Ja sitä harvoin huomaa kun se on.

Oli tarkoitus kirjoittaa miten mullistavaa se on, kun alkiosta muodostuu ihminen ominaisuuksineen, luonteenpiirteineen, ristiriitoineen, lahjakkuuksineen, toiveineen, tarpeineen. Mutta sanani loppuivat heti kesken.

Se mikä meitä vie

Ajattelin riippuvuuksia. Nuorempana olin pitkään varma, että olen addiktoituvaa sorttia. Että jos vaikka kokeilen jotain päätäsekoittavaa ainetta, olen koukussa heti ja pysyvästi. Sittemmin olen kyllä itselleni osoittanut, että asia ei ole alkuunkaan näin; pikemminkin juuri päinvastoin, mikä on kummallista, siis se, että miksi olen joskus luullut toista. Eihän minusta saa edes alkoholistia: tasan kerran olen ostanut kaljaa jääkaappiin olemaan siten, että vaikkapa pitkän päivän jälkeen tai lauantai-iltana olisi hauska juoda yksi, kuten tässä maassa on tapana tehdä. Kolme pulloa ostin. Myöhemmin sitten löysin ne jääkaappia siivotessa, olivat menneet vanhaksi, kaadoin kaikki viemäriin. Tästä on kuusi vuotta. Tupakanpolton aloitin 27-vuotiaana, nykyisyydestä katsoen ihan jokeltelevana penskana siis. Kaksi vuotta poltin säännöllisesti yrittäen epätoivoisesti kehittää itselleni jonkin riippuvuuspaheen, mutta sitten jossain vaiheessa huomasin että kului päiviä ilman että olin muistanut sauhutella kertaakaan. Se tapa sitten onneksi jäi.

Nettiaddiktiksi olen ollut pari kertaa vähällä juuttua, liittynee ajankohtiin jolloin on ilmaantunut kivoja uusia juttuja kuten blogit; ja onhan nykyisinkin, kun en televisiota katso, tärkein illanviettotapa varmaan netissä roikkuminen jos nyt ei hyvää kirjaa satu olemaan kesken. Mutta toisaalta millainen addiktio se on, jonka voi vaikkapa kesälomalla neljän viikon ajaksi katkaista siten että jo toisena iltana on unohtanut koko sen kohteen olemassaolon? Kun palasin Helsinkiin tänä vuonna, olin unohtanut kaikkien vakionettisivujeni salasanat. Sitten sain kuulla, että selaimessa on ominaisuus, jolla ne saa pysymään ihmisen reikäpäisyydestä välittämättä tallessa. Aina oppii.

Liikunta ei ole koskaan ollut minulle ongelma. Nykyisin käyn puolisäännöllisesti ystäväni kanssa lenkillä, mutta ikinä, ikinä, ei siitä ole mitään endorfiinipaukkua tullut. Käyn pysyäkseni vetreänä, en saadakseni nautintoa, koska jos nautintoa kaipaan, on minulla sohva, jotain hyvää luettavaa, kahvinkeitin. En ole koskaan kokenut liikunnanjälkeistä hurmosta, enkä tässä iässä enää usko että sellaista oikeasti esiintyy. Kuntonsa puolesta pelkäävät ihmiset vain huijaavat itseään väittämällä moista. Mitä nautintoa rasituksesta muka saa? Kukkua sanon minä, ja sitten, totuuden hetki, ja johan se tuossa edellä tuli: minun akilleenkantanpääni, minun todellinen addiktioni, mutta siis sikäli, että huomaan sitä kaipaavani pitkin päivää, eikä sikäli että saisin oireita jos joskus jää päivä välistä: kahvi. Sitä kyllä kuluu. Mutta että addiktio, no jaa, ehkä se sittenkin on liioittelua. Keittelen kuitenkin muutaman kerran päivässä ison mukillisen tai välillä parikin. Viime vuonna hetken luulin iltakahvini (se päivän paras kahvi!) vievän minulta yöunia, mutta kai se oli joku muu sittenkin, koska nukun taas kuin murmeli, vaikka vielä kymmeneltä kittaisin puoli litraa sumppia. Hyvää se vain tekee.

En minä kyllä oikeasti ajatellut riippuvuuksia. Mutta välillä on ihan pakko kirjoittaa jostain, mistä tahansa. Hulluksihan sitä tulee muuten.

Ajatuksia entiselle rakastetulle

Jos pelkkä kosketus olisi riittänyt
olisin tehnyt sinusta kunniattoman naisen,

lähiörakkauden katumattoman tarjoajan
niiden mielessä joita en jäänyt kaipaamaan
nukkuessani lumisohjoisesta ojanvarresta pois.

Rukoilkaamme

Naapurini on kiropraktikkona toivoton. Hän heittelehtii tunnetiloista toisiin niin vinhaan, että pelkään kävyn selkäni alla rusentuvan, hänen harhoistaan läikehtii minuunkin jotain sopimatonta ja saa valoni läpäisemään inhoja rusentumia. Olin hänen luonaan kahvilla tänään jo toistamiseen, en sillä ettenkö huolisi hänen arvioitaan elintilastamme tai sen puutteesta, mutta olen sopeutunut ratkaisuun siitä, että kahvin äärellä tällaiset tilanteet ovat hetkellisempiä ja täten suunnattomasti arvokkaampia. Kuuntelimme musiikkia, sen hän osaa, vaikka tietämättään tosin vain, ja puhellessamme sonettien sävelväleihin minun puhelimeni soi, töistä kutsuttiin, siis minua, siis idiootiksi. Kävelin verhon ääreen ja rullailin sen pois, eikä naapurin ikkunasta näe meille töihin kuten omastani, koska hän osoittaa eri puolelle taloa, vihertävälle, hänen kesäinen luonteensa johtuu varmasti niistä linnunhauraista luista, jotka geeniperimä on sukupolvi toisensa jälkeen istuttanut hänen kupruilevaan elefantismiinsa. Ihailen ihmisiä, jotka eivät ota mitään annettuna. Ihailen ihmisiä, jotka tarjoavat sokerin jalallisessa lasipikarissa, eivätkä suotta kysy "jätänkö maitovaraa?", kun näkeehän sen jukoliste kilometrin päähän etten siihen liemeen koske. Vihasin tokaluokan liikunnanopettajaa. En ole kajonnut polttopalloon sittemmin, hänen turpeat kasvonsa välähtelevät verkkokalvoilleni aina kun kuulen sanan "nirhauma". En sanonut puheluun mitään, en katkaissutkaan, jätin luurin keikkumaan tyhjyyden reunalle, ajattelin tiaisen kenties laskeutuvan sen kapealle näppäimistölle, ikkuna oli auki ja ripottelin taskuistani pähkinämurskaa tirpansyötiksi kuin olisin omistanut huoneen. Missä vaiheessa naapuri löi minua suoraan kasvoihin, eikä vasemman silmänurkkani turvotus siis johdu muusta kuin siitä, että roskasin väärää ikkunalautaa taas kerran. Polvistukaamme.