Se mikä meitä vie

Ajattelin riippuvuuksia. Nuorempana olin pitkään varma, että olen addiktoituvaa sorttia. Että jos vaikka kokeilen jotain päätäsekoittavaa ainetta, olen koukussa heti ja pysyvästi. Sittemmin olen kyllä itselleni osoittanut, että asia ei ole alkuunkaan näin; pikemminkin juuri päinvastoin, mikä on kummallista, siis se, että miksi olen joskus luullut toista. Eihän minusta saa edes alkoholistia: tasan kerran olen ostanut kaljaa jääkaappiin olemaan siten, että vaikkapa pitkän päivän jälkeen tai lauantai-iltana olisi hauska juoda yksi, kuten tässä maassa on tapana tehdä. Kolme pulloa ostin. Myöhemmin sitten löysin ne jääkaappia siivotessa, olivat menneet vanhaksi, kaadoin kaikki viemäriin. Tästä on kuusi vuotta. Tupakanpolton aloitin 27-vuotiaana, nykyisyydestä katsoen ihan jokeltelevana penskana siis. Kaksi vuotta poltin säännöllisesti yrittäen epätoivoisesti kehittää itselleni jonkin riippuvuuspaheen, mutta sitten jossain vaiheessa huomasin että kului päiviä ilman että olin muistanut sauhutella kertaakaan. Se tapa sitten onneksi jäi.

Nettiaddiktiksi olen ollut pari kertaa vähällä juuttua, liittynee ajankohtiin jolloin on ilmaantunut kivoja uusia juttuja kuten blogit; ja onhan nykyisinkin, kun en televisiota katso, tärkein illanviettotapa varmaan netissä roikkuminen jos nyt ei hyvää kirjaa satu olemaan kesken. Mutta toisaalta millainen addiktio se on, jonka voi vaikkapa kesälomalla neljän viikon ajaksi katkaista siten että jo toisena iltana on unohtanut koko sen kohteen olemassaolon? Kun palasin Helsinkiin tänä vuonna, olin unohtanut kaikkien vakionettisivujeni salasanat. Sitten sain kuulla, että selaimessa on ominaisuus, jolla ne saa pysymään ihmisen reikäpäisyydestä välittämättä tallessa. Aina oppii.

Liikunta ei ole koskaan ollut minulle ongelma. Nykyisin käyn puolisäännöllisesti ystäväni kanssa lenkillä, mutta ikinä, ikinä, ei siitä ole mitään endorfiinipaukkua tullut. Käyn pysyäkseni vetreänä, en saadakseni nautintoa, koska jos nautintoa kaipaan, on minulla sohva, jotain hyvää luettavaa, kahvinkeitin. En ole koskaan kokenut liikunnanjälkeistä hurmosta, enkä tässä iässä enää usko että sellaista oikeasti esiintyy. Kuntonsa puolesta pelkäävät ihmiset vain huijaavat itseään väittämällä moista. Mitä nautintoa rasituksesta muka saa? Kukkua sanon minä, ja sitten, totuuden hetki, ja johan se tuossa edellä tuli: minun akilleenkantanpääni, minun todellinen addiktioni, mutta siis sikäli, että huomaan sitä kaipaavani pitkin päivää, eikä sikäli että saisin oireita jos joskus jää päivä välistä: kahvi. Sitä kyllä kuluu. Mutta että addiktio, no jaa, ehkä se sittenkin on liioittelua. Keittelen kuitenkin muutaman kerran päivässä ison mukillisen tai välillä parikin. Viime vuonna hetken luulin iltakahvini (se päivän paras kahvi!) vievän minulta yöunia, mutta kai se oli joku muu sittenkin, koska nukun taas kuin murmeli, vaikka vielä kymmeneltä kittaisin puoli litraa sumppia. Hyvää se vain tekee.

En minä kyllä oikeasti ajatellut riippuvuuksia. Mutta välillä on ihan pakko kirjoittaa jostain, mistä tahansa. Hulluksihan sitä tulee muuten.

Ajatuksia entiselle rakastetulle

Jos pelkkä kosketus olisi riittänyt
olisin tehnyt sinusta kunniattoman naisen,

lähiörakkauden katumattoman tarjoajan
niiden mielessä joita en jäänyt kaipaamaan
nukkuessani lumisohjoisesta ojanvarresta pois.

Rukoilkaamme

Naapurini on kiropraktikkona toivoton. Hän heittelehtii tunnetiloista toisiin niin vinhaan, että pelkään kävyn selkäni alla rusentuvan, hänen harhoistaan läikehtii minuunkin jotain sopimatonta ja saa valoni läpäisemään inhoja rusentumia. Olin hänen luonaan kahvilla tänään jo toistamiseen, en sillä ettenkö huolisi hänen arvioitaan elintilastamme tai sen puutteesta, mutta olen sopeutunut ratkaisuun siitä, että kahvin äärellä tällaiset tilanteet ovat hetkellisempiä ja täten suunnattomasti arvokkaampia. Kuuntelimme musiikkia, sen hän osaa, vaikka tietämättään tosin vain, ja puhellessamme sonettien sävelväleihin minun puhelimeni soi, töistä kutsuttiin, siis minua, siis idiootiksi. Kävelin verhon ääreen ja rullailin sen pois, eikä naapurin ikkunasta näe meille töihin kuten omastani, koska hän osoittaa eri puolelle taloa, vihertävälle, hänen kesäinen luonteensa johtuu varmasti niistä linnunhauraista luista, jotka geeniperimä on sukupolvi toisensa jälkeen istuttanut hänen kupruilevaan elefantismiinsa. Ihailen ihmisiä, jotka eivät ota mitään annettuna. Ihailen ihmisiä, jotka tarjoavat sokerin jalallisessa lasipikarissa, eivätkä suotta kysy "jätänkö maitovaraa?", kun näkeehän sen jukoliste kilometrin päähän etten siihen liemeen koske. Vihasin tokaluokan liikunnanopettajaa. En ole kajonnut polttopalloon sittemmin, hänen turpeat kasvonsa välähtelevät verkkokalvoilleni aina kun kuulen sanan "nirhauma". En sanonut puheluun mitään, en katkaissutkaan, jätin luurin keikkumaan tyhjyyden reunalle, ajattelin tiaisen kenties laskeutuvan sen kapealle näppäimistölle, ikkuna oli auki ja ripottelin taskuistani pähkinämurskaa tirpansyötiksi kuin olisin omistanut huoneen. Missä vaiheessa naapuri löi minua suoraan kasvoihin, eikä vasemman silmänurkkani turvotus siis johdu muusta kuin siitä, että roskasin väärää ikkunalautaa taas kerran. Polvistukaamme.

Eräs ristikko

Välillä ärsyttää se, ettei ole tapana heittää mitään menemään, ikinä, mitään järjetöntäkään. Sitten toisinaan taas on kiitollinen esimerkiksi siitä, että eräänkin komeron perältä edelleen löytyy Mikrobitin vuosikerrat osapuilleen vuosilta 1985-1988. Vertailussa alle tonnin tietokoneet! Rakenna itse säteilymittari kuusneloseen! MSX:n basic-laajennus! Spectrum verkonpainona! Ja kaiken tämän minä natiaisena tietenkin ohitin ja harppasin suoraan lehden loppuun parin sivun palstaksi tiivistetyille peliarvosteluille. Ne olivat meillä ala-asteella melkoista jumalansanaa. Kun joku peli oli saanut hyvät arviot, se oli sitten hyvä. Siltikin, vaikka joku kaveri sen jo oli ostanut eikä sitä kukaan oikein osannut tai jaksanut pelata, niin se oli hyvä peli silti, pakkohan sen oli olla, kun Bitissä niin oli sanottu, vieläpä perusteltukin, mikä parhaimmissa arvosteluissa jaksettiin tehdä. Noina vuosina Bittiin kirjoittelivat sellaisetkin nykyisin isommista kuvioista tutut herrat kuin ex-kansanedustaja Jyrki Kasvi ja tuore Nokia-pomo Risto Siilasmaa, jolla oli jopa oma sivun-parin mittainen Commodore-palsta.

Mutta nyt en puhu heistä. Enkä totta puhuen tietokoneistakaan liiemmin, puhun Mikrobitin numeron 12/87 kuukauden palkintotehtävästä, joka oli ristikko. Ja millainen! Eivät sanat riitä kertomaan, joten katsokaa kuvaa (löytyy kaukaa alempaa):

Hmm, paljon käyttämätöntä mustaa tilaa, hirveästi nuolia sojottamassa sinne tänne, paljon kolmen tai pahimmillaan kahden kirjaimen sanoja, ja vastapainona viisikirjaimisia sanoja, jotka tasan yhdestä kohtaa risteävät jonkun muun kanssa. Ristikon laatijaa ei mainita, mutta tuskin kyseessä on ainakaan Erkki Vuokila ollut. Tiedän että mestareillakin on heikot päivänsä, mutta rajansa heikkoudellakin.

Oikein täytetyn ristikon kesken luvataan arpoa 15 kappaletta 10 levykkeen pakkauksia. Ei paha! Paitsi että kaksi kuukautta myöhemmin ilmestyneessä lehdessä annetaan ristikolle vastaus, ja todetaan että täytetyn ristikon lähettäjiä oli tasan kaksi, termi oikein täytetty loistaa silmiinpistävästi poissaolollaan. En varsinaisesti ihmettele. Kas tässä valmis ristikko:

Oma suosikkini on viisikirjaiminen sana, vihjeenä kellon kuva, jonka oikea vastaus on "clock", tietenkin. Tuo ensimmäinen c on ainoa muualta apuna saatava kirjain, johan sen pitäisi tyhmällekin riittää. Muita hyviä vihjeitä: Japanin lippu ja sana "keksi". Vastaus: MSX, tuo japanilainen tietokone. Tai no, tuosta vastauksesta päättelin että vihjeen laatikko viittaa Nipponiin, hankalaa silti. On mukana onneksi sentään "Pacman" ja "peliohjain", mutta mitä pitäisi ajatella vasemman alanurkan vihjeestä, jossa on piin matemaattinen merkki "+k". Vastaus: "peek". Nyt jotain rajaa hei. Ylänurkassa sana "data" tekee ristikoille varsin epätyypillisen nuolin johdatellun mutkan mennessään, ja kahdessa kohtaa näkyvät tyhjät ruudut (keskellä ja vasemmalla ylhäällä) - no, sattuuhan noita mokia kokeneemmallekin laatijalle. Ihan keskellä oleva vihje "- GOTO", jonka vastaus siis kuuluu "on", ja jolle on tyhjään ristikkoon hämäyksen vuoksi laitettu neljän kirjaimen tila, ei kyllä aukene minulle vieläkään. Löytyisiköhän Bitin toimituksen eläkekerhosta vielä joku joka selittäisi?

Että sellainen ristikko. En muista olenko tuota poikasena yrittänyt täyttää, mutta en varmaan. Olen hypännyt suoraan sen yli peliarvosteluihin, täten mielenterveyteni jossain määrin säilyttäen. Haluaisinpa nähdä ne kaksi Bittiin lähetettyä epätoivoista yritystä täyttää tämä palkintotehtävistä parhain. On ollut pojilla pakerrettavaa siinä takuulla.

Well I guess you had to be there

Sosiaalinen media? Se on kyllä yksi helvetin esikartano. Tai siis ei se, vaan tämä tietenkin, tämä bloggaushan sitä on ihan viimeisen päälle. Sosiaalista mediaa. Mikä sen vastakohta on, epäsosiaalinen media? Yksi mulle, kiitos! Media sinänsä on hyvä asia, mutta minä olen epäsosiaalinen ihminen (siitä on jopa virallinen diagnoosi tehty) ja kaikki kanssakäyminen ahdistaa, niin virtuaalinen kuin henkilöönkäyväkin. Joskus parikymppisenä kloppina ajattelin sen kenties olevan ohimenevää. Nykyisin olen huomannut taipumukseni sosiaaliahdistukseen vain kasvaneen eksponentiaalisesti iän myötä. Tämä on yksi syy siihen, miksi blogikin on nimimerkin takana. Totta kai tuossa nillittää naamakuva, ja totta kai 75% tuntemistani ihmisistä (yksi ihminen vastaa noin neljää prosenttia, koska en tunne kovin paljoa ketään) tietää että kirjoitan tätä. Mutta tarvitseeko niiden, jotka eivät minua tunne, tietää kuka minä olen? Ei tietenkään tarvitse. Minua on jotenkin aikojen alusta asti iljettänyt ajatus esiintyä internetissä omalla nimelläni. Facebook on siitä viheliäinen. Jostain syystä näytään pitävän hienona sitä, että siellä kaikki ovat omana itsenään, oman ristimänimensä, oman pärstäkertoimensa ja omien kissanristiäiskuviensa ja ostoslistojensa kera kaikkialla. Tämä ahdistaa minua, tietenkin, sillä mikäpä ei. Reilu vuosi sitten muutin nimeni siellä keksityksi, kuvani poistin muistaakseni jo aiemmin. Olo Facebookissa helpottui heti kun tiesin, ettei minua enää nimihaulla sieltä löydä; sen sijaan omia täyskaimojani löytyy useita, ja profiilivakoilun perusteella totesin heidän kaikkien olevan ihmisiä, joita en ikimaailmassa haluaisi kohdata. Taas ahdisti.

Olen yrittänyt ymmärtää ihmisten fb-viehtymystä vuosien ajan, enkä saa siitä kiinni. Ylipäätään minua hämmentää ihmisten tarve jakaa elämänsä juurikin niille ihmisille, jotka mieluiten siitä vähiten mitään tietäisivät. Ja juuri tässä on omakohtaisin paradoksini: juuri sitähän minä teen täällä. Tietenkin liioitellen, vääristellen, mutkat suoriksi vetäen ja ne kaikkein suurimmat henkiset angstiblokit visusti sisälläni pitäen, eiväthän niistä tiedän ketkään, lähipiirikään, minä olen lukittujen traumojen kihisevä kuoriaispesäke. Niin on jokainen meistä. Se tekee sosiaalisesta mediasta niin ahdistavan. Tiedän näkeväni siellä ihmisistä pintakuoren, joka ei vastaa todellisuutta. Toivon että minut tuntevat ihmiset ymmärtävät, että esimerkiksi melkein kaikki minkä fb-päivityksissä väitän itselleni tapahtuneen, on keksittyä. Kun mieleen tulee jokin nokkela heitto, laitan sen sinne ja saan tykkäyksiä. Eikö se niin toimi?

Muutama päivä sitten uutisoitiin, että tutkimusten mukaan ihmiset pyrkivät antamaan itsestään onnellisen, menestyvän ja kaikin tavoin todellisuutta paremman kuvan facebookissa. En tiedä keitä siihen tutkittiin, minun some-piirini (luoja että vihaan tuota "some"-lyhennettä, se raastaa korviani kuin ruosteinen naula tungettuna läpi tärykalvon, se saa oksentamaan verta) kun koostuu lähinnä sellaisista, joiden päivitykset kuvaavat paskoja päiviä, paskaa elämää ja hedonismin voittoa järjestä, krapulaa ja vitututusta. Mutta kai se on ironista vaan. Vai?

Hetki 2

Niin rikkoi hän väsyneen kaupungin puolipäiväisen rauhan, ja arjen lannistuneen harmoniankin hän rikkoi, ja monta sellaista korvaamatonta asiaa, joita muisteltiin sen päivänkin jälkeen, mutta vähänpä ne sitten enää kenellekään merkitsivät. Hän aloitti astumalla sisään; niin kai se usein käy, se on helpoin vaihe, ja hänen suuntaansa katsoneet tiesivät heti, etteivät pääsisi asemarakennuksesta ulos. Se hänen silmistään kai heijastui kuin taivas. Loputon, tyhjä, ja kuitenkin kaiken peittävä taivas, sellainen jolta ei pääse suojaan. Moni oli yrittänyt.

Hän käveli ensimmäisen lipunmyyntiautomaatin luo. Viimeisten lausuttujen sanojen kaiut edelleen häiritsivät jossain kattorakenteissa lepattavia puluja, hän ei puhunut mutta hymyili, mikä ei tietenkään näkynyt silmissä, ei kasvojen lihaksissa, ei missään kohdin hänen olemustaan, mutta hän oli silti hymy, rajantakainen mutta kaunis, omassa tummassa todellisuudessaan hän oli totisesti lohduttava kuin jumalan hymy, jos nyt jumalia sellaisessa paikassa oli, tai missään. Lippuautomaatin luo päästyään hän sytytti ensimmäisen tulitikun. Raapaisu otti kimmokkeen Minuuttibaarin pleksiseinästä, se oli kuin laukaus ja joku jossain kauempana kirkaisi, eikä vielä silloin tiennyt että siihen oli syytäkin.

Liekki lepatti aseman läpi kulkevassa ilmavirrassa.

Kun poliisit lopulta saapuivat, hän istui puhelin korvallaan ulko-oveen nojaten ja katseli hallia, oli nyt yksin siellä. Hän oli soittanut sille ainoalle ihmiselle, joka enää merkitsi, ja hänen romahtanut hymynsä oli valunut lattialaatoille saaden ne vääristymään, hänen oma pintansa rakoili ja kupli.

"Mitä sä oot mennyt tekemään?"

"En mitään. Ne valehtelee. Tuu takaisin."

"Ei oo mitään mihin tulla."

"On. Varmasti on, mä lupaan sulle."

"Mä näin sut netistä. Niillä on kamerat siinä pihalla, asema-aukiolla. Mitä sä oot -"

"Mä rakastan sua."

Puhelu katkesi äkisti. Kovääninen oven takana vaati häntä tulemaan ulos, kädet esillä, eikä vaatimusta toistettaisi. Vaihtoehtojaan hän mietti pidempään kuin oli miettinyt montaa asiaa milloinkaan, ja tiesi: hän oli oman biologiansa pettämä. Että tahdottomat hormonit olivat saaneet hänet joskus kuvittelemaan että oli olemassa tunteita sitä ihmistä kohtaan joka oli sittemmin mennyt, että hän oli jatkanut elämäänsä siitä huolimatta, että -

Hän oli epäonnistunut geenipankki.

Hän nousi ylös ja sytytti viimeisen tulitikun. Koska loppujen lopuksi kaikessa on kyse vain kemiasta. Jatkuessaan taivaalle hän ajatteli alkuräjähdyksen hetkeä.

Ja kaikessa oli kyse vain kemiasta.

Pässin pää

Kyllästyin eilen totisesti tähän Bloggerin törppöilevään uuteen editoriulkoasuun, ja myönnän oitis, etteivät nämä kulissientakaiset ongelmat tietenkään saisi heijastua varsinaiseen tekstisisältöön, mutta valitetaan nyt kun kerrankin on aihetta siihen. Lähdin haeskelemaan Silmänkääntövankilalle uutta kotia. Wordpressillä olen kaikenlaista väkertänyt jo ennenkin, joten se tuntui vaihtoehtona loogisimmalta, joskin mieli teki kyllä jotain uuttakin kokeilla. Olin jo joskus keväällä ihaillut muutamia Tumblr-pohjalla tehtyjä blogeja, ja kun muistiani tähän suuntaan virkistettiin eilen Facebook-fanisivullani (Joko liityit jäseneksi? Joka tuhannes saa ilmaisen t-paidan!), päätin ottaa pyörää sarvista ja kokeilla. Vietin illan Tumblrin kanssa väsäillen, ja vasta kun blogipohja miellytti silmää, luin helppisivustoltaan, ettei heidän blogeissaan voi harrastaa kommentointia. Kas siinäpä taas harvinaisen nerokas ratkaisu näinä sosiaalisen median voittokulun päivinä. No, minä luovutin ja palasin Wordpressiin, ja kyseessä on vielä ihan puhdas beta-versio, mutta katsokaapa: tältä voisi näyttää mahdollinen Silmiksen uusi tuleminen. Jos pohja näyttää tutulta, siellä sijaitsi pari vuotta sitten Käärmeenkielikeitto, nyt datalimboon viskattu. Siinä tapauksessa että tosissani tuonne muutan (ilmoitan kyllä täällä jos nyt näin sattuu käymään), säätänen ulkoasua uniikimpaan suuntaan; vaan askel on kuitenkin sitä luokkaa iso, että saa nähdä. Jollain tavalla tuo Wordpress on hieman liian... no, samanlainen kuin Blogger. Ehdin innostua Tumblrin helposta kuvabloggailusta ja muutenkin nopean minibloggailun mahdollistavasta timmistä ulkoasusta, totta totisesti olin jo eilisiltana kutkuttavan uudelleenkäynnistämistunteen kourissa. Nyt tuo Wordpress ei jotenkin vakuuta. Jotain muuta pitäisi keksiä, mitä? Mikä pelastaisi kehäraakin?

Satakuusikymmentäkaksi

Äänet kantautuivat Nuudelikaupan hämäränviileään varastoon, ja Katariina pysytteli siellä aikansa kuunnellen niitä. William väitti ettei rakkautta voinut trivialisoida, ja vaikka voisikin, ei hän olisi voinut kuvitellakaan tekevänsä tarinassaan niin. Oskarin mielestä romantisointi on nimenomaan trivialisointia - rakkaudesta tehdään sekä oire että lääke. Hänen mukaansa Williamin tarinassa rakastuttiin rakastumisen vuoksi, ei tarinan henkilöiden vuoksi. Sanna kysyi mitä pahaa oli rakastumisessa rakastumisen vuoksi, ja Oliver kertoi tekevänsä niin joka hemmetin perjantai, mille Udo nauroi äänekkäästi.

Katariina palasi muiden seuraan. "Minä tiedän vain miltä se tuntuu", hän sanoi. "Minä en ymmärrä sen perimmäisistä merkityksistä."

"Hyvin sanottu", William totesi. "Saako olla kahvia?"

"Yritätkö sulkea suuni?" Katariina kysyi.

"Osuit varmaan liian lähelle kotioloja", Oskar epäili. Vielä silloin vain Udo tiesi hänen pitkästä katkenneesta ihmissuhteestaan, ja on varmasti sinä iltana seurannut Oskarin pohdintoja rakkauden olemuksesta valppaana; valmiina keskeyttämään tämän sinä hetkenä, jona ajatustenvaihto alkaisi muuttua itseruoskinnaksi. Ehkä Udo ylisuojeli ystäväänsä, mutta hän oli sellainen. Sen vuoksi hän itse lopulta väsyi.

Muille Oskar Armanov oli kuitenkin vielä osittainen mysteeri. Kukaan heistä ei tiennyt, että sinä iltana hänen erostaan oli kulunut melko tarkkaan puoli vuotta, ja edelleen hän oli hajoamispisteessä uhratessaan ajatuksenkin sille elämästään poistuneelle ihmiselle, jonka ideasta Nuudelikauppa oli vuosia aiemmin syntynyt. Hän leikki tulella ja teki sen tarkoituksella.

"Ota rauhallisesti, Oskar", pyysi Udo. Hän kirjoitteli edelleen lehtiöönsä - omituisia epäloogisia ajatuksenpätkiä ja pelkkiä yksittäisiä sanoja. Hän ei katsonut pöydän ääressä istujia, eikä sen vuoksi nähnyt Katariinan ja Williamin lyhyttä suudelmaa. Se ei ollut paljon lyhyempi kuin heidän ensimmäinen, varovainen suudelmansa oli lauantaina ollut, mutta se tuntui turvallisemmalta.

"Tärkeiden asioiden latistaminen saa minut hermostumaan", Oskar totesi. Seurasi hiljaisuus, joka saattoi olla kiusaantunut useastakin syystä, mutta jos olikin, ei kukaan ollut aivan varma mikä niistä sen lopulta aiheutti.

"Minä muistan hyvin millaista oli rakastua", Sanna sanoi yhtäkkiä. Mikael katsoi häntä ja hymyili, hänkin näytti muistavan, joskin oli vaikea sanoa muistelivatko he toisiaan. Oliver sytytti uuden tupakan, Sanna jatkoi: "Olihan se itse tunne silloin tärkeä. Mitä se koko prosessi olisi ilman sitä tunnetta? Jos ei ole rakastumisen tunnetta, ei voi tietää rakastuneensa. Eikö näin ollen se ensimmäinen huuma ole juuri se syy miksi rakastutaan?"

"Rakastaminen ilman rakastumista voisi olla hieno asia", Oskar sanoi.

"Mitä mieltä siinä olisi?"

"Ehkä se kertoisi jotain oikeasta välittämisestä", Mikael liittyi keskusteluun. Hän halusi olla yhtä aikaa sekä Sannan että Oskarin puolella, eikä osannut rajata tonttiaan kunnolla kummallekaan.

"Oikeaa välittämistä ilman rakastumista?" Sanna kysyi.

"Miksei."

"Ilman sitä tunnetta joka tekee ihmisestä kärsivän hullun", Oskar innostui. "Kuulostaa hyvältä. Minulle heti yksi."

Oliver hymähti. "Te olette kaukana totuudesta taas."

Sanna katsoi häntä ja hymyili narttuhymyään. "Joka on?"

"Intohimo."

William ja Udo purskahtivat nauruun yhtä aikaa, ja hetken kuluttua jokainen nauroi paitsi Katariina, joka kaipasi hiljaisuutta, pientä hetkeä kahdestaan Williamin takkahuoneen sohvalla. Hän kuuli edelleen sanat, joilla William oli sanonut rakastavansa. Miksi Katariina oli pyytänyt kertomaan siitä muille? Tuntui väärältä, että aiheesta piti keskustella kaikkien kanssa. William oli kuin lapsi, innoissaan esittelemässä kavereilleen jotain kivaa, jonka oli sattunut tienposkesta löytämään.

"Sinä olet liian nuori vielä", Udo sanoi Oliverille. "Ei sinun pitäisi tietää mitään intohimosta. Pelkästä himosta vain."

"On se kuule helvetin hienoa että sinäkin osallistut tähän keskusteluun."

"Keskity sinä vain tupakoimaan", Udo murahti.

Mikael yskähti kääntäen muiden huomion itseensä, ja myöhemmin Katariina kertoi ajatelleensa, että haluaisi tutustua mieheen paremmin, että hänestä saattaisi tulla hyvinkin helposti yksi tärkeimmistä tarinankertojista.

"Ajattelin vain sitä mitä Oskar sanoi trivialisoinnista", Mikael totesi. "Onhan se selvää, että rakkaus on nykyisin muuttunut hetkelliseksi. Tunne on tärkeämpi kuin sen kohde, minä ymmärrän nyt hyvin mitä sinä sillä tarkoitit." Mikael viittasi Oskariin, joka kuunteli keskittyneesti otsa kurtussa. "Mutta emmekö me kaikki ole tänään täällä juuri sen vuoksi? Että todellista rakkautta ei enää ole. Että me etsimme sitä ja löydämme pelkkää tunnetilaa, emme kohdetta sille. En minä osaa sitä paremmin sanoa."

Hiljaisuus täytti Nuudelikaupan takahuoneen ja kesti pitkään. Jokainen ajatteli, eivätkä kenenkään ajatukset olleet erityisen onnellisia. Sanna ei näyttänyt niin loukatulta kuin mihin hänellä ehkä olisi ollut oikeus, mutta lähti paikalta ensimmäisenä pois jättäen muut jatkamaan entistä raadollisemmaksi käyvää keskusteluaan. Udo jännitti jälleen kaiken ylle kuoleman varjon ja lähti sitten hänkin kotiinsa. Katariina myönsi myöhemmin, ettei enää siinä vaiheessa ollut erityisen innostunut kuuntelemaan mitä puhuttiin.