Olin Turussa melko tarkkaan 30 tuntia, minä aikana tapasin neljätoista ihmistä. Olisi jäänyt tusinaan, mutta pakko oli päästä Myllysillalla käymään, ja eikös sen luona tullut vastaan tuttuja. Turku on juuri sellainen kaupunki. Olen siitä kirjoittanut ennenkin, joskus vuosia sitten, miten yhden nopean kaupassakäynnin aikana kohtaa väkisinkin jonkun tutun; jopa minunlaiseni puol'erakko, jolla ei kolmen Facebook-vuoden jälkeenkään ole vielä viittäkymmentä ystävää siellä. Snyyh. Ja ellei sillä kauppareissulla näe ketään tuttavaansa, voi olla varma että Michael Monroe, Reijo Mäki tai Ilkka Kanerva tarpoo kadulla vastaan. Meinasin jo huolestua, kun ei kolmikosta ketään osunut viikonloppuna silmään, kunnes lähtökahvit sunnuntaina Café Paawon terassilla Auransillan pielessä ja bäng! Siihenhän se Ike istui viereiseen pöytään. Huojensi. Kaikki oli kuin ennen.
Kävin Kupittaan Citymarketissa, Varissuolla, Cosmicissa, Hansakorttelin Hesessä, Samppiksella, Café Brahessa ja Stockmannin invavessassa. Oleellisimmista paikoista jäi puuttumaan vain kirjasto, mutta jotenkin sielua olisi viiltänyt käydä siellä. Se olisi vain muistuttanut miten julmetusti Turun kirjastoja kaipaan; Helsingin julkinen kirjastolaitos on retuperäisin, jonka olen missään nähnyt. Onneksi sentään löysin keväällä Rikhardinkadun toimipisteen. Se tyydyttää pahimman kirjastonkaipuun, vaikka lievän onttouden toki ihmiseen jättää. Mikä tätä kaupunkia vaivaa? Mihin täällä verorahat menevät? Miksi täällä on niin kallis asua? Eihän täällä ole edes Aurajokirantaa. Sori vaan, mutta joku Kaivopuisto nyt vaan ei pärjää edes etäisesti.
Olen tänään poikkeuksellisen täynnä vastenmieltä Helsinkiä kohtaan. Ehkä tähän taas ajan mittaan turtuu. Tiedän tiedän. Turussa asuessani ruikutin aina siitä, miten onneton kaupunki se onkaan. Minä olen juuri sellainen. Mutta kirjastolaitosta kehuin jo silloin, ja vasta täällä asuessani ymmärrän, miten aiheesta.
Kiitos kaikille tapaamilleni ihmisille, joista eräitä en ollut vuosiin nähnyt, siis Turussa vielä asuessanikaan. Tällaista se on. Yhdellä oli sormus nimettömässä, pari lasta oli tuloillaan, työpaikkoja oltiin saatu ja asuntoja katseltiin. Sen sellaista pientä. Ikää kertyy ja vatsat kasvavat ja sama räävitön sakki me silti olemme kun sille tuulelle tullaan. Ehkä silti käyntini kokonaisvaltaisin hetki tapahtui Varissuolla. Istuin Nuutisen emännän kanssa sohvalla, nautimme erikoisoluita ja erikoisjuustoja katsellen 1920-luvun eurooppalaisia avantgarde-elokuvia, Marcel Duchamp, Man Ray ja silleen. Kultivoiduin kolme pykälää.
Ellei mikään muuttuisi, ei mikään koskaan tuntuisi niin tärkeältä kuin jo taakse jääneet asiat toisinaan tuntuvat.
7.6.10
1.6.10
Et tu, mi amor
Kuningas Amordia käyskenteli linnansa yksinäisimmän tornin yksinäisimmässä huoneessa ja katseli hopeisena hohtavaa valtakuntaansa, joka heräili loppukeväisen hallayönsä horteesta kaukana hänen alapuolellaan. Hän teki saman kävelyn joka aamu: makuuhuoneestaan salin kautta tornin portaikkoon, sitten kapeaa kierreportaikkoa ylös, ylös, ylös, kunnes lopulta se päättyi puiseen oveen, joka toi mieleen ikäänsä itkevän heinäladon. Ovea piti työntää varovasti, ettei se särkynyt. Amordia muisteli isänsä, silloisen kuninkaan, kertoneen, että tornin yksinäisimmän huoneen ovi oli ainoana jäänyt jäljelle siitä tuhoisasta yöstä, jona naapurivaltakunnan sotajoukot olivat polttaneet linnan. Kaikki muu kivisten seinien sisällä oli palanut pois, ja kun linna rakennettiin uudestaan entistä hienompana, jätettiin yksinäinen huone silloinkin tyhjäksi. Se oli aina ollut vain pienen puisen oven takana tyhjä tila ja ikkuna, joka antoi näkymän vuorenrinnettä pitkin alas valtakuntaan, sen suurimpaan kaupunkiin, kaukana siintäviin maatiloihin ja joen varrella vain selkeällä säällä näkyvään satamaan, jonka kautta kauppatavaraa kuljetettiin Amordian maille ja niiltä pois.
Kuningas katsoi miten aurinko nousi. Se lämmitti häntä kuin suojelevin syli tullessaan hetki hetkeltä enemmän esiin vuorten takaa. Kuningas sulki silmänsä ja laski rauhallisesti sataan. Varjo lankesi hänen ylleen, hän avasi silmänsä ja punainen täysikuu oli peittänyt auringon melkein kokonaan. Se lipui idästä auringon hellän hahmon eteen ja väritti Amordian valtakunnan hiilloksenpunaiseksi. Yhtäkkiä kaikki oli sekoitus valoa ja varji varjon kautta hehkuvaa valoa. Ja sellaisenakin kuninkaan maailma oli kaunis. Erilainen. Sadat pimeänkulkijat aloittivat liikehdintänsä välittömästi, aurinkoa kavahtavat linnut aloittivat varoivaisen laulunsa, tuuli huokaisi puiden lehdet liikkeeseen.
"Sinäkin, rakkaani", kuningas kuiskasi. Läntisimmät ikkunasta näkyvät vuoret kylpivät vielä auringon valossa. Kun siristi silmiään, näki lumihuipuilta valuvat purot, virrat, putoukset. Vesihöyryssä hehkui sateenkaaria. Kuun varjo oli peittänyt alleen kaupungin, se oli edennyt Amordian hallitsijavuorta ylös ja ahmaissut linnan, sen varjossa kasvoivat ne, jotka eivät uskaltaneet kohdata aurinkoa. Kuu lipui valtakunnan ja linnan yli joka aamu. Ja joka aamu kuu oli ensimmäinen asia kuninkaan ajatuksissa kun hän heräsi. Ensin aurinko suuteli hänen poskensa lämpimiksi, sitten kuu saapui ja valoi häneen vamuuden siitä, että edelleen hän oli ihminen, jolla oli merkitys. Joka varjon saapuessa piti kansastaan huolta.
Kuningas Amordia ei ollut poistunut linnastaan vuosiin. Ne vähäiset rippeet, jotka linnan kerran suuresta henkilökunnasta vielä olivat jäljellä, keräsivät villiintyvistä puutarhoista hänelle yhä niukemmaksi käyvän päivittäisen ruuan, ja jo ikääntyneet vaatturit, lakeijat ja hovipalvelijat tekivät työtään niinä päivinä kun reumaisilta niveliltään jaksoivat. Uusia työläisiä ei linnaan kaupungista tullut, sillä Amordian valtakunta oli enimmäkseen tyhjä. Asukkaita ei ollut, talot rapistuivat itsekseen. Kuningas ei tiennyt mitään tästä. Hän kiipesi joka aamu torniinsa ottaen valon ja varjon vastaan. Hän odotti väistämätöntä.
Kuningas katsoi miten aurinko nousi. Se lämmitti häntä kuin suojelevin syli tullessaan hetki hetkeltä enemmän esiin vuorten takaa. Kuningas sulki silmänsä ja laski rauhallisesti sataan. Varjo lankesi hänen ylleen, hän avasi silmänsä ja punainen täysikuu oli peittänyt auringon melkein kokonaan. Se lipui idästä auringon hellän hahmon eteen ja väritti Amordian valtakunnan hiilloksenpunaiseksi. Yhtäkkiä kaikki oli sekoitus valoa ja varji varjon kautta hehkuvaa valoa. Ja sellaisenakin kuninkaan maailma oli kaunis. Erilainen. Sadat pimeänkulkijat aloittivat liikehdintänsä välittömästi, aurinkoa kavahtavat linnut aloittivat varoivaisen laulunsa, tuuli huokaisi puiden lehdet liikkeeseen.
"Sinäkin, rakkaani", kuningas kuiskasi. Läntisimmät ikkunasta näkyvät vuoret kylpivät vielä auringon valossa. Kun siristi silmiään, näki lumihuipuilta valuvat purot, virrat, putoukset. Vesihöyryssä hehkui sateenkaaria. Kuun varjo oli peittänyt alleen kaupungin, se oli edennyt Amordian hallitsijavuorta ylös ja ahmaissut linnan, sen varjossa kasvoivat ne, jotka eivät uskaltaneet kohdata aurinkoa. Kuu lipui valtakunnan ja linnan yli joka aamu. Ja joka aamu kuu oli ensimmäinen asia kuninkaan ajatuksissa kun hän heräsi. Ensin aurinko suuteli hänen poskensa lämpimiksi, sitten kuu saapui ja valoi häneen vamuuden siitä, että edelleen hän oli ihminen, jolla oli merkitys. Joka varjon saapuessa piti kansastaan huolta.
Kuningas Amordia ei ollut poistunut linnastaan vuosiin. Ne vähäiset rippeet, jotka linnan kerran suuresta henkilökunnasta vielä olivat jäljellä, keräsivät villiintyvistä puutarhoista hänelle yhä niukemmaksi käyvän päivittäisen ruuan, ja jo ikääntyneet vaatturit, lakeijat ja hovipalvelijat tekivät työtään niinä päivinä kun reumaisilta niveliltään jaksoivat. Uusia työläisiä ei linnaan kaupungista tullut, sillä Amordian valtakunta oli enimmäkseen tyhjä. Asukkaita ei ollut, talot rapistuivat itsekseen. Kuningas ei tiennyt mitään tästä. Hän kiipesi joka aamu torniinsa ottaen valon ja varjon vastaan. Hän odotti väistämätöntä.
26.5.10
Kahvilatesti 6: Café Red, Arkadiankatu 19
Se on kyllä ihme homma, miten ihminen ajautuu tilanteisiin. Sitä heräilee porttikongista poski vasten kivistä porrasta kuten joka tiistaiaamu, eikä kulu kahta tuntia, kun jo selailee filosofiankirjoja ihastuttavan kirjapölyisessa antikvariaatissa Yrjönkadulla. Mutta tuleehan tuollaisessa toiminnassa nälkä. Kuulemma Helsingissä on ruokaloitakin, mutta pyörittyäni tunnin jossain Kamppi-Punavuori -akselilla en ollut löytänyt yhtäkään ja jopa alkoi horjuva keho tästä lannistuneena valua kohti hautuumaata, joka Hietaniemessä sijaitsee, ja on kuulemme olevinaan hieno ja vanha mutta Turun vanha hautausmaa on paitsi isompi, myös tunnelmallisempi, hähä. Sielu jo vilkutti nälkiintyneelle keholle heiheitä pilven reunalta, kun kolmosen ratikan kling-kello herätti horroksesta ja äkkijärkytyksessä tehty pituushypyn piirimestaruutta hipova suorituksenkaltainen johdatti luo punakkana hohtavan markiisin: Café Red!
Todellisuudessahan asia ei edennyt aivan näin (se oli poikkeusreitillä oleva kasilinjan ratikka oikeasti eikä kolmonen), ja seurueessamme oli henkilöitäkin kolme, joista yksi oli kiinnostunut arvioimaan kahvilaa, toinen arvioimaan sen kuulemma sisältämää taidenäyttelyä, kolmas ilmoitti että hänellä oli nälkä. Tähän lähes moukkamaiseen käytökseen eivät snobahtavat arvostelijat voineet muuta kuin kiristää nyrpistystä kasvoillaan astetta nokkavammaksi. Astuimme sisään kuin maailmanomistajat, minkä niinkin pienestä ja ahtaasta oviaukosta johtuen oli varmaan melko koomisen oloista, ja sitten pyörimmekin kuin eksyneet puolukat tilassa, joka oli juuri niin ahdas kuin ovi antoi ymmärtää. Metrin mittainen herkkutiski oli suoraan nenän edessä. Kädet jos ojensi suoriksi, saattoi hivellä seiniä. Takaraivo oli edelleen ulkona, ja silti huoneeseen oli onnistuttu ahtamaan nelisen pöytää, joissa kaikissa syötiin. Oli olo, että polveni oli jonkun salaatissa, olkalaukkuni samanaikaisesti litistäessä naapuripöydän kroisanttia. Tästä huolimatta menyy oli niin pienellä präntätty, että sitä kohti piti ottaa kriittinen askel jos halusi lukea sen tarkemmin. Siis sikäli kriittinen, että sen askeleen seurauksena sitä tukki muiden ihmisten tien kahvipöydälle. "Anteeks förlåt", mutistessani tein samalla mielessäni tilauksen, jonka sitten välitin kassaneidille, joka ei vaan kerta kaikkiaan kuullut vaikka olimme suuteluetäisyydellä. Neljäs kerta toden sanoi, ja lähdin raivaamaan tietäni taaempaan huoneeseen uuden piskuisen oviaukon kautta.
Valloitin paikan viimeisen vapaan pöydän, mikä kuulostaa väenpaljoudelta, mutta loppujen lopuksi galleriassa, jonka seiniä koristivat jonkun jostakin epämääräisesti tutut pupuhahmot, oli sielläkin vain neljä pöytää, ja melko ahtaasti vielä. Silti tila oli aika kiva. Vanhan kerrostalon
kivijalassa oltiin, ehkä liikehuoneistoksi joskus tehty, ehkä asunnoksi, joka tapauksessa aikana, jolloin Suomen maaperällä ei ollut vielä kukaan lausunut sanaa "ciabatta", paitsi ehkä sen varsinaisessa merkityksessä ("tohveli"). Ja nyt ääntelin sen kassalla kuin vanha tekijä, ei se hukkaan se italian peruskurssi mennyt, tiesinhän minä että jonain päivänä pitäisi mozzarella-savulohi-ciabattaa kahvilan tiskiltä tilata. Seuralaiseni valitsi saman paitsi fetalla, ja se nälkäisin lähti ruokaisammalle linjalle: lasagnea kehiin. Kuten valinnoistamme voi päätellä, on Café Red pikemminkin nykytrendin mukainen lounaskahvila kuin sellainen perinteinen suomalainen korvapuustimesta. Eikä siinä mitään, suositumpihan se näytti olevan kuin jeesus ainakin lounasaikaan, minkä tietenkin loistokkaasti ajankohdaksemme valitsimme.
Nälkäisinä tuijotimme herkullisen näköisiä annoksiamme manaten sitä, että niin servietit kuin aterimetkin sijaitsivat siellä ensimmäisessä huoneessa, me ruokinemme perimmäisessä. Kukaan ei vaivautunut nousemaan, lopulta henkilökunta näki ahdinkomme ja toi haarukan ja itse pengoin laukustani kurttuisen nenäliinan, oletusarvoisesti käyttämättömän, johon saatoin välillä pyyhkäistä jauhoiset sormeni. Henkevä keskustelumme, joka koski lähinnä paikan irtaimiston arvoa ja taidekriitikon arviointeja mahdollisuuksiin sen varastamiseen huomaamatta, hiipui pois kun pureuduimme purtaviimme. Oli hyvää, oli kyllä. Mozzarellaa riitti kuin pienessä kylässä, savulohi oli vaihtunut siiaksi mutta en minä ainakaan olisi mausta mitään huomannut ellei olisi sanottu. Lasagnelautanen oli suuri ja se sisälsi kaikkea erikoista kuten tuoreita oliiveja. Itse join ainoana kahvin, joka oli pehmoista ja ihan hyvää. Kelpasi.
Ahmaisimme, huokasimme tyytyväisinä ja änkeydyimme ovenlävistä pihalle. Eipä Café Red ole vallan huono paikka ollenkaan, etenkin kun sijainti on sikäli keskeinen, että Kampin keskus on puolen kilometrin päässä, ja jos ei sitä kykene kävelemään, voi ratikalla kulkea yhden pysäkkivälin melkein ovelle. Lounasaikaan ahdas, hintatasoltaan ok (itse asiassa mozzarella-savusiika-ciabatta oli muutaman kymmenen senttiä halvempi kuin pari viikkoa sitten Karkkilan ABC:llä nauttimani juustosämpylä, jossa oli välissä juustonsiivu, kurkku ja tomaatti) ja valikoima oli sellainen että kyllä siellä isommankin ruuan söisi eikä jokaisen seurueesta tarvitsisi valita samaa. Toisaalta pullapuoli näytti olevan hieman heikommin hoidettu, tai mistä minä sitä nyt enää muistan, puolet tämän arvostelun faktoista on ihan päästä heitetty eniveis.
Kävin sitten seuraavana päivänä Töölöntorin vieressä sijaitsevassa Picnicissä. Ruma sisustus, tyly palvelu, informaatiovirheellinen hinnasto ja paha kallis kahvi. Piti siitäkin ensin tehdä arvostelu, mutta äippä jo aikoinaan opetti että jos et kuin pahaa saa sanotuksi, älä sano. Paitsi siten, että sanot kuitenkin mutta annat ymmärtää ettet sano. Picniccejä on Helsinki täynnä, ja kai ne kaikki ovat samaa tasoa. Älkää vaivautuko. Café Red vastaa teidän salaatti-patonki-lounastarpeeseenne ehkä ihan pikkuisen paremmin, kunhan onnistutte jotenkin tunkemaan itsenne sisään.
Todellisuudessahan asia ei edennyt aivan näin (se oli poikkeusreitillä oleva kasilinjan ratikka oikeasti eikä kolmonen), ja seurueessamme oli henkilöitäkin kolme, joista yksi oli kiinnostunut arvioimaan kahvilaa, toinen arvioimaan sen kuulemma sisältämää taidenäyttelyä, kolmas ilmoitti että hänellä oli nälkä. Tähän lähes moukkamaiseen käytökseen eivät snobahtavat arvostelijat voineet muuta kuin kiristää nyrpistystä kasvoillaan astetta nokkavammaksi. Astuimme sisään kuin maailmanomistajat, minkä niinkin pienestä ja ahtaasta oviaukosta johtuen oli varmaan melko koomisen oloista, ja sitten pyörimmekin kuin eksyneet puolukat tilassa, joka oli juuri niin ahdas kuin ovi antoi ymmärtää. Metrin mittainen herkkutiski oli suoraan nenän edessä. Kädet jos ojensi suoriksi, saattoi hivellä seiniä. Takaraivo oli edelleen ulkona, ja silti huoneeseen oli onnistuttu ahtamaan nelisen pöytää, joissa kaikissa syötiin. Oli olo, että polveni oli jonkun salaatissa, olkalaukkuni samanaikaisesti litistäessä naapuripöydän kroisanttia. Tästä huolimatta menyy oli niin pienellä präntätty, että sitä kohti piti ottaa kriittinen askel jos halusi lukea sen tarkemmin. Siis sikäli kriittinen, että sen askeleen seurauksena sitä tukki muiden ihmisten tien kahvipöydälle. "Anteeks förlåt", mutistessani tein samalla mielessäni tilauksen, jonka sitten välitin kassaneidille, joka ei vaan kerta kaikkiaan kuullut vaikka olimme suuteluetäisyydellä. Neljäs kerta toden sanoi, ja lähdin raivaamaan tietäni taaempaan huoneeseen uuden piskuisen oviaukon kautta.Valloitin paikan viimeisen vapaan pöydän, mikä kuulostaa väenpaljoudelta, mutta loppujen lopuksi galleriassa, jonka seiniä koristivat jonkun jostakin epämääräisesti tutut pupuhahmot, oli sielläkin vain neljä pöytää, ja melko ahtaasti vielä. Silti tila oli aika kiva. Vanhan kerrostalon
kivijalassa oltiin, ehkä liikehuoneistoksi joskus tehty, ehkä asunnoksi, joka tapauksessa aikana, jolloin Suomen maaperällä ei ollut vielä kukaan lausunut sanaa "ciabatta", paitsi ehkä sen varsinaisessa merkityksessä ("tohveli"). Ja nyt ääntelin sen kassalla kuin vanha tekijä, ei se hukkaan se italian peruskurssi mennyt, tiesinhän minä että jonain päivänä pitäisi mozzarella-savulohi-ciabattaa kahvilan tiskiltä tilata. Seuralaiseni valitsi saman paitsi fetalla, ja se nälkäisin lähti ruokaisammalle linjalle: lasagnea kehiin. Kuten valinnoistamme voi päätellä, on Café Red pikemminkin nykytrendin mukainen lounaskahvila kuin sellainen perinteinen suomalainen korvapuustimesta. Eikä siinä mitään, suositumpihan se näytti olevan kuin jeesus ainakin lounasaikaan, minkä tietenkin loistokkaasti ajankohdaksemme valitsimme.Nälkäisinä tuijotimme herkullisen näköisiä annoksiamme manaten sitä, että niin servietit kuin aterimetkin sijaitsivat siellä ensimmäisessä huoneessa, me ruokinemme perimmäisessä. Kukaan ei vaivautunut nousemaan, lopulta henkilökunta näki ahdinkomme ja toi haarukan ja itse pengoin laukustani kurttuisen nenäliinan, oletusarvoisesti käyttämättömän, johon saatoin välillä pyyhkäistä jauhoiset sormeni. Henkevä keskustelumme, joka koski lähinnä paikan irtaimiston arvoa ja taidekriitikon arviointeja mahdollisuuksiin sen varastamiseen huomaamatta, hiipui pois kun pureuduimme purtaviimme. Oli hyvää, oli kyllä. Mozzarellaa riitti kuin pienessä kylässä, savulohi oli vaihtunut siiaksi mutta en minä ainakaan olisi mausta mitään huomannut ellei olisi sanottu. Lasagnelautanen oli suuri ja se sisälsi kaikkea erikoista kuten tuoreita oliiveja. Itse join ainoana kahvin, joka oli pehmoista ja ihan hyvää. Kelpasi.
Ahmaisimme, huokasimme tyytyväisinä ja änkeydyimme ovenlävistä pihalle. Eipä Café Red ole vallan huono paikka ollenkaan, etenkin kun sijainti on sikäli keskeinen, että Kampin keskus on puolen kilometrin päässä, ja jos ei sitä kykene kävelemään, voi ratikalla kulkea yhden pysäkkivälin melkein ovelle. Lounasaikaan ahdas, hintatasoltaan ok (itse asiassa mozzarella-savusiika-ciabatta oli muutaman kymmenen senttiä halvempi kuin pari viikkoa sitten Karkkilan ABC:llä nauttimani juustosämpylä, jossa oli välissä juustonsiivu, kurkku ja tomaatti) ja valikoima oli sellainen että kyllä siellä isommankin ruuan söisi eikä jokaisen seurueesta tarvitsisi valita samaa. Toisaalta pullapuoli näytti olevan hieman heikommin hoidettu, tai mistä minä sitä nyt enää muistan, puolet tämän arvostelun faktoista on ihan päästä heitetty eniveis.Kävin sitten seuraavana päivänä Töölöntorin vieressä sijaitsevassa Picnicissä. Ruma sisustus, tyly palvelu, informaatiovirheellinen hinnasto ja paha kallis kahvi. Piti siitäkin ensin tehdä arvostelu, mutta äippä jo aikoinaan opetti että jos et kuin pahaa saa sanotuksi, älä sano. Paitsi siten, että sanot kuitenkin mutta annat ymmärtää ettet sano. Picniccejä on Helsinki täynnä, ja kai ne kaikki ovat samaa tasoa. Älkää vaivautuko. Café Red vastaa teidän salaatti-patonki-lounastarpeeseenne ehkä ihan pikkuisen paremmin, kunhan onnistutte jotenkin tunkemaan itsenne sisään.
20.5.10
14.5.10
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)