Sinne leijaili lunta ja enkeleitä

Kymmenen kilometrin kävely saa väsyneeksi. Lunta tulee, se on ihmeellistä miten nopeasti talvi taas muuttui pysyväksi perustilaksi. Ei se hauskaa ole, en ainakaan huomaa nauravani. Aina talven tuntua on olo, että nyt ollaan jälleen masentavan arkipäivän parissa. Ahdistavassa todellisuudessa, jokapäiväisyydessä, kaikkinaisuudessa. Ja kesä kiitää ohi aina liian nopeasti, kuin välitila jonka haluaisi ikuiseksi jäävän eikä se koskaan jää. Tätä mietin tänään Jonin kanssa kahvilla: vaikka suomalainen näkee suurimman osan elämästään puut lehdettöminä rankoina, ehkä lumen peittäminä, hän kuitenkin pyydettäessä piirtää puun vihreine lehtineen. Suojelemmeko itseämme todellisuudelta uskottelemalla että "puu" perustilassaan on sitä mitä se on kesäisin, vaikka se meille suurimman osan ajasta on kuollut? Kun lapsi tässä maailmankolkassa piirtää taivaan, hän piirtää sinisen ja aurinkoisen, ei harmaata ja pilvistä. Me olemme kieltäymyksessä elävä kansa.

Kuin purisi peltiä

Sieltä se taas tuli. Ehdin jo ihmetelläkin miten on koko syksyn ollut suhteellisen positiivinen olo, minun mittapuullani jopa kohtalaisen reipaskin, välillä. Ja sitten eilisaamuna leijaili taivaalta hiutaleita. Tuumasin ettei muutamalla niin väliä, mutta ne eivät loppuneet. Iltapäivällä naapurin puutarhapöydän päälle kertynyt lumipatja oli noin 15 sentin paksuinen ja mieliala kolisi kuin puisessa arkussa syvään mustaan kuiluun. Tämä käy joka vuosi vaikeammaksi. Tilhien itsemurhaparvetkin saapuivat päivän verran lumen jälkeen, ne valmistautuvat tappamaan itsensä varmasti juuri meidän ikkunoitamme vasten. Kissa tulee hulluksi, minä vedän köyttä kaulaan, sielut iskee tulta, sammuu satavuotinen silmä.

Ja sittenkin.

Jostain huokosista kihoava selkäydinmehu kertoo viimeisistä sisunpisaroista. Ajattelin että kun ottaa minuutin kerrallaan niin äkkiähän tämä talvi menee. Vaikka huomaa puristaneensa kahvimukin pirstoiksi kämmenessään voi lohduttautua sillä että ainakin on vielä jäljellä sisäinen raivo. Vain lampaat teuraaksi jonottavat, ja jos minä tästä talvesta taas selviän, minulla on varmaan edessä ihan kiva kevät.

Syö, meikkaa ja unohda

Kävin kotipitäjässä. Tarsin kuluneita katuja, muistan kun kotitalon ohi menevä tie sai asfaltin yhtenä kesänä, taisi olla pian sen jälkeen kun kunta otti käyttöön kadunnimet. Nyt ne tiet halkeilevat jo ja ruoho vie kaistanleveyttä reunoilta. Keskustasta kilometrin kun kulkee on jo ikihongikossa, kirpeässä pakkasaamussa saattoi jäiset suppilovahverot kerätä ämpäriin kuin hauraat lasiesineet, naps ne katkesivat juuriltaan ja kilisivät ämpärin pohjalle. Mutta mikä hienointa sittenkin: ei yhdessä vaan peräti kahdessa omakotitalon pihassa päästeli isäntä menemään lehtipuhaltimella. Äijyyttä perkele.

Televisiotakin on taas nähty enemmän kuin tarpeeksi, mutta mikä ihme se on, ei maalla ole muuta viihdettä. Eikä tietenkään pidäkään olla; olen edelleen sitä mieltä vakaasti että maaseutu pitäisi tyhjentää ihmisistä ikuisiksi ajoiksi. Jollain ihmisoikeusartiklalla pitäisi kieltää pienet paikkakunnat ja tätä kautta vähenisivät niiden ihmisille aiheuttamat pysyvät henkiset arvet.

Tältä näyttää vuonna 2006 talo jossa olen elämäni ensimmäiset kuusi vuotta asunut:



Nyttemin se on autio. Taas masentaa.

Miks kaikki kaunis

Tänään tarjoan taidetta, siis syysaiheista runoa ja kuvaa. Lyriikka ei ole vahvin lajini, mutta joskus kauan sitten sain säkeisiin sanoja joihin saattoi itsekin olla tyytyväinen. Tämä syysruno on kirjoitettu syyskuussa 1998:


Syyskuu lyö kylmän ja kostean hämähäkinseitin kasvoilleni
Nauraa, ja imaisevan äänen saattelemana
uppoan vyötäröäni myöten märkään nurmikkoon
Päälleni alkaa sataa omenoita
Tumps
tumpstumpstumpstumpstumps
jotka haisevat maalle ja ilmalle
raikkaalle ja kuolleelle yhtä aikaa
ja minä kuulen kastematojen huudot kun Pori-Helsinki -tien autot musertavat ne alleen
Omenakasan alla on uskomaton akustiikka


Koska Blogger on julkaisualustana vähän mitä sattuu, on runon asemointi tuossa rumasti vasemmassa reunassa. Skannaus alkuperäisestä löytyy täältä.

Ja vaikka syksy on enimmäkseen kamalaa aikaa, tulee syksyisin taivaalta vuoden kaunein valo joka parhaimmillaan saa vuoden kauneimmat värit syttymään tuleen.

Neljänteen seinään

Kyllä minua etukäteen jännitti. Edellisiltana jo olin jonkinasteisissa täpinöissä; ja miksen olisi ollut kun kerran olin menossa tapaamaan bloggaajatoveria joka on pääni sisällä tietynlaisesti idolisoitunut. Mutta helpotus sentään. Kun saavuin (harmilliset kymmenen minuttia myöhässä) niin ihan ihmiseksihän se Jani paljastui. Hetken ajan olin jo varma että yli-ihmiseksi, mutta sitten hänen tietämälleen salaisuudelle selvisi ihan looginen selitys. Niin tosiaan, puhuttiin myös siitä miten kiva on kierrellä asioita blogikirjoituksissa sanomatta todella sitä mistä on kyse.

Janista kyllä näki että hän on oikeasti kiltti ihminen, vaikka tekstinsä välillä sivaltaakin terävänä. Eikä se tietenkään koskaan ole mikään epäkiltteyden merkki ollutkaan, en minä sitä. Mutta vaikka etukäteen varoittelikin olevansa kenties outo niin en minä sellaista pannut merkille, kun vähäpuheisuus ei ole koskaan minusta ollut outoa vaan pikemminkin tervettä tässä maailmassa jossa kaikki puhuvat muutenkin liikaa sanomatta juuri mitään. Jäi sellainen olo että Janin läsnäolo sai itseni hermostumaan ja höpöttämään mutta saattoi se Arnoldsin vahva kahvikin nopsaan tahtiin nautittuna sen tehdä.

Jännityskin jo hiljalleen helpottaa.

Tähänastisen elämäni kaltaiset

Istuskelin tuossa pari iltaa sitten Kirstin luona ja tuli puheeksi tietty joukko ihmisiä, joka oli minullekin joskus vuosia sitten hirmuisen tärkeä ja joka sitten sirosi ympäri maata kuka mihinkin. Mielelläni heitä näkisin, eikä se kai mahdotonta ole; nykyisessä hakukonetodellisuudessa kun ei ole ihmisen ainakin jonkinasteinen löytäminen vaikeaa ellei hänen nimensä sitten satu olemaan Maija Virtanen.

Olen sen illan jälkeen ajatellut ystäväpiirejä, sitä miten ne rakentuvat tietyssä iässä tietyistä ihmisistä, hajoavat sitten palasiksi, kenties katoavat, muodostuvat uudestaan jossain muualla kokonaan toisista. Se määrittää. Koen heijastavani itsestäni ystäväpiiriä kuin peilaava pinta, olen sellainen kuin senhetkinen kehä ympärilläni on. On siis ollut erilaisia minuja. Jos ne tapaisivat, ne eivät todennäköisesti voisi sietää toisiaan; eivät ymmärtäisi ainakaan. Se saa tuntumaan siltä ettei ole omaa persoonaa lainkaan. Että katselee milloin kenenkin näköistä kuvaa itsestään, ettei ole muuta kuin kuori, että se kuori muuttaa muotoaan joka hetki, että on maailma jossa jokainen tekee itsestään tärkeää ja päiväkirjatkin ovat julkisia, nämä nettiblogit, tiedätte varmaan.

On tietynlainen olo.

But I'm not like that!

Huolestuttavana tendenssinä on viime päivinä tänne blogiini osuttu toistuvasti google-haulla "Silmänkääntövankila vauvakuume". Tehdään nyt kerralla selväksi tämä kansamme keskuuteen levinnyt harhaluulo: minulla ei ole milloinkaan ollut vauvakuumetta, ei vieläkään. Olen ihan tyytyväinen ettei ole ollut, koska minusta sellainen ei ole tervettä. Minkä tahansa asian vuoksi obsessoiminen sillä tavoin kuin joidenkin vauvakuumeesta kärsivien olen havainnut pakko-oireilevan lisääntymisen vuoksi, on vaarallista itselle ja johtaa epätoivottuihin asioihin. Maaninen halu hankkia lapsi on ehdottomasti väärä syy hankkia lapsi. Kun melkein kolme vuotta sitten aiheesta kirjoitin, aloitin väärinymmärrysten sarjan, joka perustui siihen, ettei huumorini terä ollut tarpeeksi hiottu. Sain jo tuolloin kärsiä siitä, että hupaisa ideani allergisia oireita aiheuttavasta taudista nimeltä "vauvakuume" ei vain kertakaikkiaan toiminut.

Ne on pieniä ihmisiä vaan. Ei niiden takia kannata seota.

Soi kuin hirvi

Vietinpä tuossa Marimban kanssa hänen luonaan ennakkoonsuunnitellun oudon musiikin illan. Sattuman oikusta jäimme ainoiksi osanottajiksi, eikä siinä sinällään mitään, materiaalia kyllä riitti ja jäi ylikin sen verran että odotettavissa on oudon musiikin illan toistuminen lähitulevaisuudessa.

Friikimpien musiikillisten taipumustensa esittely toisille henkilöille on aina mieluisaa, ja sitä mukavampaa on tietenkin, mitä vastaanottavampi tuo toinen osapuoli on. Joten koska olemme molemmat avantgardistisilla taipumuksillamme retostelevia musiikinharrastajia, sujui ilta sopivan jouhevasti ilman että kukaan poistui paikalta tai edes kertaakaan pyysi varta vasten vaihtamaan levyä. Sitä voisi jo pitää outona.

Soittolistan voi siis tsekata tuolta Marimban lähes-livenä päivittyneestä merkinnästä, mutta todettakoon sen verran, että itse vaikutuin vahvimmin Rättö & Lehtisalo -duon Ed Benttonin briljantti stabilismi -albumista, jota soiteltiin useampikin kappale. Ulkomaisista Butthole surfersin Jimi kolisi miljoonaa meikäläiseen, ja myös Liikkuvat lapset, nimenä kovin tuttu yhtye vaan ei tuotannoltaan, oli illan yllättävimpiä kokemuksia. Hienoa kuin mikä.

Itse olin kantanut mukanani yhdeksän cd:tä, joista osaa en tosin ollut itsekään vuosikausiin soittanut. Kuuntelijatoveri näytti pitävän erityisesti Ektroverden Futuro-albumin tarjonnasta, ja myös Rob Hubbardin One man and his droid teki ilmiselvän vaikutuksen. Tarjoilin myös keskiaikaista menoa Gryphonin muodossa, sopisi kuulemma aamunavausmusiikiksi kouluun. Jos toteutuu, myhäilen.

Kun tarjoilukin pelasi niin eihän tässä voi kuin olla tyytyväinen siihen että on viettänyt taide-elämyksin täytetyn syysillan.