Tämä on taas näitä aamuja kun tuntee itsensä jumalattareksi. Jos nyt kellon hipoessa kuuttatoista voi enää puhua aamusta, toisilta sekin käy luonnostaan.
Ajattelin kirjoittaa erinäisistä aiheista, eikä yksikään niistä ollut toistaan parempi, sillä täydellisessä maailmassa aiheet eivät taistelisi vaan ne sotisivat yhtenä rintamana yksisilmäisyyttä ja umpimielisyyttä vastaan. Kotona olemattakin olen viikonlopun aikana osallistunut virtuaalikeskusteluun kuin innokas kissanpoika jonka ajatus harhailee jatkuvasti muualle eikä se saa mitään asiaansa suoritettua loppuun. Lordin kommenttiosastolla joku kehtasi väittää etten tiedän mistä puhun; jos viitsisin, vastaisin hänelle tietäväni aivan tarpeeksi voidakseni sanoa ne asiat, jotka sanon. Mahdollisesti tiedän sitäkin enemmän.
Tiede vastaan uskonnot. Kummassakin on puolensa, ja kumpikin on yhtä katastrofaalisen väärässä yrityksissään selittää maailman todellinen olemus. Minulla ei periaatteessa ole mitään niitä vastaan, mutta järjestäytyminen on pilannut molemmat. Jos uskontoja ja tieteitä harjoittavat toimisivat omissa kivoissa pikkupiireissään eivätkä kuiskuttelisi viattomien korviin näkemyksiään, me eläisimme nyttemmin ihan erilaisessa maailmassa. (ja tylsästi lisähuomautan vielä, että kun puhun "tieteistä" tarkoitan nimenomaan länsimaista tiedekäsitystä, joka on noussut "tieteen" synonyymiksi meilläpäin)
Ja kävi kuten helmikuussa. Palasin kotiin viikonlopun poissa oltuani, ja eteisessä odotti lehti, johon oli painettu kaunokirjallista tuotantoani. Sillä erolla tosin edelliskertaan, että tämä tuli minulle täytenä yllätyksenä; eipä ollut kukaan viitsinyt kysäistä eli vihjata että luovan kirjoittamisen antologialle tarjoamani novelli ilmestyisi kokonaisuudessaan myös tuoreimpaan Tylkkäriin. No kivahan se on saada tekstilleen lukijoita. Nouda sinäkin muikea lukupaketti lähimmästä ständistä!
16.5.05
13.5.05
Näin presidentin ja ajoin metrolla pummilla
Elämäni kolmas Helsingin visiitti tiivistettynä. Siis kolmas jos lasketaan "elämäksi" vain aikuisiän vuodet, ja miksikäs emme näin tekisi. Tätä menoa tunnen itseni pian syntyperäiseksi snadilaiseksi, eiku mikä se sana nyt on. Jutan suorittaessa yliopistollisia velvoitteitaan tapasin UB:n kauppatorilla ja nautimme steroidilokkien saartamana kupilliset kahvia, isohkot muffinsit ja syövytimme keuhkojamme Nuutis-perinteen velvoittamina (pummasin nekin savut). Onko kesäsuunnitelmien tekeminen toukokuun puolivälissä oire liian vakavasta suhtautumisesta kesään vai aivan liian suruttomasta suhtautumisesta elämään? Tarja Halonen käveli kadetin näköisen henkilön tiukasti varjostamana ohitseni parin metrin etäisyydeltä ennen aamukahvituokiomme alkamista. Se oli outo hetki.
Päivä sisälsi myös kirjakauppoja (Laterna magicassa oli hieno valokuvanäyttely, SKS:n puodista tarttui mukaan kotimaista postmodernismia ja Liken kirjakaupan myyjä oli kiehtova persoona, joka soitti Kuhan tuoretta albumia, kovalla, ja jonka tarjoaman kahvin UB totesi olevan melko hirveän makuista) ja yliopiston kirjaston, joka oli hivenen toista kuin Turun yliopiston vastaava, ja käytän sanaa "hivenen" sen majesteettisimmissa mahdollisissa merkityksissä.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että elokuuhun asti on joka viikoksi tekemistä. Voiko käyttää sanaa "kiireinen" kesästä, jos kaikki varsinainen aktiviteetti koostuu rennosta ajanvietteestä ihmisten parissa? Ja missä välissä suoritan ne esseet, jotka sovin professorin kanssa kesän aikana kirjoittavani? Vihjasiko universumi jotain sillä, että kyseinen professori istui junassa edessäni koko matkan Turusta Espooseen? Pysyin matalana ja pienenä.
Päivä sisälsi myös kirjakauppoja (Laterna magicassa oli hieno valokuvanäyttely, SKS:n puodista tarttui mukaan kotimaista postmodernismia ja Liken kirjakaupan myyjä oli kiehtova persoona, joka soitti Kuhan tuoretta albumia, kovalla, ja jonka tarjoaman kahvin UB totesi olevan melko hirveän makuista) ja yliopiston kirjaston, joka oli hivenen toista kuin Turun yliopiston vastaava, ja käytän sanaa "hivenen" sen majesteettisimmissa mahdollisissa merkityksissä.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että elokuuhun asti on joka viikoksi tekemistä. Voiko käyttää sanaa "kiireinen" kesästä, jos kaikki varsinainen aktiviteetti koostuu rennosta ajanvietteestä ihmisten parissa? Ja missä välissä suoritan ne esseet, jotka sovin professorin kanssa kesän aikana kirjoittavani? Vihjasiko universumi jotain sillä, että kyseinen professori istui junassa edessäni koko matkan Turusta Espooseen? Pysyin matalana ja pienenä.
12.5.05
Ennen tajunnan menetystä muistin käyneeni kerran aiemmin Nurmijärvellä
Tapasin kaksoisolentoni kahvilassa. Istuimme pienen pöydän vastakkaisilla puolilla pitkään puhumatta. Kumpikin kohotti vuorotellen kahvikupin huulilleen, emme jutelleet, tuijotimme toisiamme silmiin. Oli kuin olisi katsonut vihaista peiliä.
"Muistan kerran", kaksoisolentoni sanoi kun oli kulunut viisitoista minuuttia ja minun kahvini oli lopussa, hänen ei. "Kun syödessäni purin itseäni siihen turvonneeseen lihapalaan, joka ympäröi kasvojen alaosassa olevaa sisuskaluihin johtavaa halkeamaa."
"Tarkoitat huulta", totesin.
"Sehän se", kaksoisolentoni vastasi ja vaikeni. Hänkin joi kahvinsa loppuun, vilkaisi vasemmassa ranteessaan olevaa tyhjää kohtaa ja naurahti hermostuneesti. Se tarttui. Hän katsoi minua aina välillä silmiin, muttei koskaan pysähtynyt niihin kuin kiitääkseen pian taas ohi. Tulimme levottomiksi.
Viheltelin pari sekuntia Nick Caven kappaletta "Fifteen feet of pure white snow". Katselin sen ajan tiskille, jonka takana punahiuksinen eläkeikää lähestyvä nainen tuijotti meitä.
Taas oli hiljaista, katselin pöydälle kahden valkoisen kahvikupin väliin, kaksoisolentoni pyöritteli edelleen levottomana päätään. Nostin varovasti katseeni, hän pysähtyi, hymyilin toisella suupielellä, puna kohosi kasvoille.
"Onko sinullakin syntymämerkki sydämen kohdalla?" kysyin.
Hän katsoi ujosti maahan ja nyökkäsi. Kuulin veren kohisevan, se pauhasi kuin koski. Kahvilasta sammuivat valot, radio vaikeni. Näin itseni katonrajasta kahtena. Nousin pelästyneenä tuolilta.
"Muistan kerran", kaksoisolentoni sanoi kun oli kulunut viisitoista minuuttia ja minun kahvini oli lopussa, hänen ei. "Kun syödessäni purin itseäni siihen turvonneeseen lihapalaan, joka ympäröi kasvojen alaosassa olevaa sisuskaluihin johtavaa halkeamaa."
"Tarkoitat huulta", totesin.
"Sehän se", kaksoisolentoni vastasi ja vaikeni. Hänkin joi kahvinsa loppuun, vilkaisi vasemmassa ranteessaan olevaa tyhjää kohtaa ja naurahti hermostuneesti. Se tarttui. Hän katsoi minua aina välillä silmiin, muttei koskaan pysähtynyt niihin kuin kiitääkseen pian taas ohi. Tulimme levottomiksi.
Viheltelin pari sekuntia Nick Caven kappaletta "Fifteen feet of pure white snow". Katselin sen ajan tiskille, jonka takana punahiuksinen eläkeikää lähestyvä nainen tuijotti meitä.
Taas oli hiljaista, katselin pöydälle kahden valkoisen kahvikupin väliin, kaksoisolentoni pyöritteli edelleen levottomana päätään. Nostin varovasti katseeni, hän pysähtyi, hymyilin toisella suupielellä, puna kohosi kasvoille.
"Onko sinullakin syntymämerkki sydämen kohdalla?" kysyin.
Hän katsoi ujosti maahan ja nyökkäsi. Kuulin veren kohisevan, se pauhasi kuin koski. Kahvilasta sammuivat valot, radio vaikeni. Näin itseni katonrajasta kahtena. Nousin pelästyneenä tuolilta.
8.5.05
Jamais vu
Edelliseen merkintääni liittyen epäilijöille tiedoksi: kyllä, minä koettelen toisinaan ärsyttävyyteni rajoja. Se on yllättävänkin tarkoituksellista.
7.5.05
Ja kaikesta huolimatta missä on Turku
Vastako vapusta on viikko? Tuntuu kuin siitä olisi jo kuukausia, siitäkin huolimatta ettei väliin jäävänä aikana oikeastaan ole tapahtunut juuri mitään.
No ei. Onhan tässä ollut kaikenlaista. On ollut paljon asioita joita jättää tekemättä. Niin ja tiistaina keskustelin Kirstin kanssa blogeista. Totesimme, että on kaksi sellaista monen suosimaa blogia, joita emme fanita. Keskiviikkona sain monet muut ympärilläni keskustelemaan blogeista. Hämmennyin ja katselin olkani yli, mutta ei katonrajassa näkynyt silti kameraa. Torstaina menin Jonin kanssa kaljalle. Emme keskustelleet blogeista; siihen pääsimme vasta kun palasimme kämpilleni kahville. Ex-salarakaskin olisi ollut tervetullut, olisin mielelläni tutustunut, mutta hän ei ollut kaupungissa.
Martin kaupunginosa on suosikkipaikkani Turussa, mikä kai johtuu siitä, että asuin siellä kaksi ensimmäistä turunvuottani. Nykyisin toivon taas toisinaan asuvani siellä, jos en muuten niin siksi että kaikki muut tuntuvat asuvan. Kuluneen viikon aikana olen kävellyt yo-kylästä sinne ja takaisin kolmesti, ja matkaa sentään on suuntaansa nelisen kilometriä. Se tuntuu joskus paljolta. Tänään olin läksiäisissä siellä. Asukkaat muuttavat pois paikasta, jossa pidimme taannoisen kahden vuorokauden peli-iltamme. Olen pitänyt siitä asunnosta; melko tarkkaan kaksi vuotta sitten siellä ensi kerran kävin, oli vapunpäivä 2003, satoi, Vartiovuoren sijasta pidimme pienen porukan sisäpiknikin siellä. Viime syksynä oli noin viiden minuutin ajan ilmassa ajatus minun muuttamisestani sinne.
Mutta tänne päädyin, omaan söpöön satamakonttiini. Läksiäiset olivat mukavat, joskin kokoonpanoltaan oudot. Saunaakin tarjottiin, miehistä vain minä uskaltauduin lauteille. Mikäs naisseurassa saunoessa. Meno kävi siellä kuumemmaksi väen vähetessä, siis löylystä johtuen. Porukka jatkoi Pokamarkkinoille, johon minuakin maaniteltiin, mutta menemättä jäi; sauna pakkasi unettamaan, ja booli. Ja tieto huomisesti aikaisesta lähdöstä maalle.
Ja kun sitten taas kävelin kohti kotia, oli kello lähellä puoltayötä, ja kaksi resuista alkavasti keski-ikäistä (ka, he olivat kuten minä!) humalaista miekkosta pysäytti minut Itäisellä Pitkäkadulla lähellä Martin kirjastoa. "Missä on Turku?" he kyselivät, molemmat kuorossa, kysymystä kuin mantraa toistellen. Heidän ilmeensä olivat vakavat. Ehkä he etsivät niiden elementtitalojen keskeltä paljon puhuttuja puutaloalueita, keskiakaisia rakennuksia tai henkeälamaannuttavasti valaistuja jokimaisemia. Ei tätä piru vie turhaan sanota Pohjolan Venetsiaksi.
No ei. Onhan tässä ollut kaikenlaista. On ollut paljon asioita joita jättää tekemättä. Niin ja tiistaina keskustelin Kirstin kanssa blogeista. Totesimme, että on kaksi sellaista monen suosimaa blogia, joita emme fanita. Keskiviikkona sain monet muut ympärilläni keskustelemaan blogeista. Hämmennyin ja katselin olkani yli, mutta ei katonrajassa näkynyt silti kameraa. Torstaina menin Jonin kanssa kaljalle. Emme keskustelleet blogeista; siihen pääsimme vasta kun palasimme kämpilleni kahville. Ex-salarakaskin olisi ollut tervetullut, olisin mielelläni tutustunut, mutta hän ei ollut kaupungissa.
Martin kaupunginosa on suosikkipaikkani Turussa, mikä kai johtuu siitä, että asuin siellä kaksi ensimmäistä turunvuottani. Nykyisin toivon taas toisinaan asuvani siellä, jos en muuten niin siksi että kaikki muut tuntuvat asuvan. Kuluneen viikon aikana olen kävellyt yo-kylästä sinne ja takaisin kolmesti, ja matkaa sentään on suuntaansa nelisen kilometriä. Se tuntuu joskus paljolta. Tänään olin läksiäisissä siellä. Asukkaat muuttavat pois paikasta, jossa pidimme taannoisen kahden vuorokauden peli-iltamme. Olen pitänyt siitä asunnosta; melko tarkkaan kaksi vuotta sitten siellä ensi kerran kävin, oli vapunpäivä 2003, satoi, Vartiovuoren sijasta pidimme pienen porukan sisäpiknikin siellä. Viime syksynä oli noin viiden minuutin ajan ilmassa ajatus minun muuttamisestani sinne.
Mutta tänne päädyin, omaan söpöön satamakonttiini. Läksiäiset olivat mukavat, joskin kokoonpanoltaan oudot. Saunaakin tarjottiin, miehistä vain minä uskaltauduin lauteille. Mikäs naisseurassa saunoessa. Meno kävi siellä kuumemmaksi väen vähetessä, siis löylystä johtuen. Porukka jatkoi Pokamarkkinoille, johon minuakin maaniteltiin, mutta menemättä jäi; sauna pakkasi unettamaan, ja booli. Ja tieto huomisesti aikaisesta lähdöstä maalle.
Ja kun sitten taas kävelin kohti kotia, oli kello lähellä puoltayötä, ja kaksi resuista alkavasti keski-ikäistä (ka, he olivat kuten minä!) humalaista miekkosta pysäytti minut Itäisellä Pitkäkadulla lähellä Martin kirjastoa. "Missä on Turku?" he kyselivät, molemmat kuorossa, kysymystä kuin mantraa toistellen. Heidän ilmeensä olivat vakavat. Ehkä he etsivät niiden elementtitalojen keskeltä paljon puhuttuja puutaloalueita, keskiakaisia rakennuksia tai henkeälamaannuttavasti valaistuja jokimaisemia. Ei tätä piru vie turhaan sanota Pohjolan Venetsiaksi.
5.5.05
Pirun paksua polyfoniaa
Matopurkit avautuivat eilisestä kirjoituksestani, ja huonot metaforat iskeytyvät pahaa-aavistavien lukijoiden silmille kuin säkillinen märkiä sukkia. Ja nyt ex-salarakas on tuohtunut mm. minuun. Kun alkuperäinen tarkoitus oli vain huomioida hänen parodiabloginsa (suomenkielinen sana parodialle on "ivamukaelma") kommenttiosastolla käytyä keskustelua. Myönnän olevani jossain määrin pettynyt siihen, että tällaisenkin jäynän orkestroimaan kyenneen tahon huumorintaju loppuukin sitten lopulta kuin seinä nurkkaan. (se siis kenties jatkuu, mutta vähintään eri kulmassa aiempaan nähden) Toisaalta siitä on kauan kun olen viimeksi kuullut kenenkään sanovan että vien jostakin kaiken ilon. Otetaan tästä hetkestä irti ilo. Ja viedään se pois. Osa krediiteistä kuuluu Jonille, toverilleni taistossa paremman blogimaailman puolesta.
Enkö minä juuri eilen sanonut että blogit eivät ole totta? Eikö tämä syntynyt kalabaliikki todista juuri sen että liian harvat sen sittenkin tietävät? Tämä on mahtavaa. Tämä on kuin seuraisi ilotulista vuorenhuipulta pimeänä talviyönä. Paitsi vaan mahtavampaa.
Viimeistään VT:n kommenttiosastolla käyty keskustelu avasi silmäni sille, mikä on tärkeää ja mikä tekee blogeista merkityksellisiä, kenellekin. Kirjoittavat ihmiset ovat sympaattisia. Kunpa he huomaisivat mitä kaikkea tekstillä voi tehdä. Minä en vastusta ketään, ja kun sanon "en ketään" tarkoitan "niitä, jotka yrittävät sanoa muille miten toimia".
Minun piti kertoa teille hassu lokki-aiheinen anekdootti, mutta vajoa tässä nyt arkipäiväisyyksiin kun olemisen perusta kyseenalaistetaan.
lda $ff06
ora #$10
sta $ff06
sta $ff3e
lda #0
sta $f9
Enkö minä juuri eilen sanonut että blogit eivät ole totta? Eikö tämä syntynyt kalabaliikki todista juuri sen että liian harvat sen sittenkin tietävät? Tämä on mahtavaa. Tämä on kuin seuraisi ilotulista vuorenhuipulta pimeänä talviyönä. Paitsi vaan mahtavampaa.
Viimeistään VT:n kommenttiosastolla käyty keskustelu avasi silmäni sille, mikä on tärkeää ja mikä tekee blogeista merkityksellisiä, kenellekin. Kirjoittavat ihmiset ovat sympaattisia. Kunpa he huomaisivat mitä kaikkea tekstillä voi tehdä. Minä en vastusta ketään, ja kun sanon "en ketään" tarkoitan "niitä, jotka yrittävät sanoa muille miten toimia".
Minun piti kertoa teille hassu lokki-aiheinen anekdootti, mutta vajoa tässä nyt arkipäiväisyyksiin kun olemisen perusta kyseenalaistetaan.
lda $ff06
ora #$10
sta $ff06
sta $ff3e
lda #0
sta $f9
4.5.05
Ei tehrä tästä ny numeroo
Tapauksen nimeltä Salarakas yhteydessä on herätelty kummallista keskustelua siitä, onko blogiin kirjoitettu teksti totta vai ei. Tämä hämmentää minua suuresti. Ei niinkään siksi, että salarakkaan jutut ovat köykäisen teekkarihuumorin tasoa, (oliko muka sattumaa, kuten joku huomautti, että blogi loppui vappuna?) vaan lähinnä koska ajatus itsessään on vieras. Onko blogin todenperäisyydestä tai epävarmuudesta sen suhteen metelin nostavilla se oletus, että blogit ovat pääsääntöisesti totta? Jos on, haluaisin tietää mistä tällainen käsitys on syntynyt. Sisälukutaidon puute? Sinisilmäisyys? Blogit ovat fiktiota vähintään siinä mielessä, että niiden sanoista kokoon kursittu kuva maailmasta ei kykene vastaamaan todellisuutta täysin, se voi olla heijastus siitä, mutta lukijan on mahdoton olla siitä varma. Fakta ja fiktio sekoittuvat pienissä asioissa.
Silmänkääntövankila ei ole totta. Esimerkkejä edellisestä merkinnästäni: annoin ymmärtää että minulle lainattiin Vartiovuorenmäellä takki, mikä ei pidä paikkaansa. Kävelin takitta Tiilentekijänkadulle, jossa pelasimme Trivial Pursuitia ja Kimbleä myöhäisiltaan asti, ja vasta sieltä kotiin lähtiessäni sain takin. (pitääkö paikkansa että pelasimme koko illan Trivial Pursuitia ja Kimbleä? Ei pidä.) Kirjoitin etten ole nähnyt omaa ylioppilaslakkiani sitten kevään 1995. Fiktiota jälleen. Muistan nähneeni sen muutaman kerran tuon jälkeenkin, pölyttymässä lapsuudenkotini eteisen hattuhyllyn taaimmaisessa nurkassa. Kirjoitin syöneeni viikonlopun aikana kaksi pizzaa, vaikka oikeasti söin puolitoista. Ei, oikeasti söin vain yhden. Sitä toista ei voi sanoa pizzaksi. Vai voiko? Lukija ei voi tietää. Lukijan ei tarvitse tietää.
Jos blogin todenperäisyys on tärkeä tekijä, tarkoittaako se sitä, että tätä seikkaa peräänkuuluttavat lukevat blogeja saadakseen tietää tosiasioita? Jälleen kuulostaa oudolta. Hermostuttaako todenkaipaajia se, että blogi ei pidä paikkaansa? Entä jos jonain päivänä selviää, että jokin suosittu blogi, sanotaanko vaikka Benrope, on puhdasta fantasiaa? Katoavatko lukijat? Jos blogi viihdyttää, kiinnostaa, herättää ajatuksia, on hyvin kirjoitettu... mitä merkitystä on sen todenperäisyydellä?
Totuus on niin kovin subjektiivinen käsitys.
Minä lähden nyt kauppaan. (ja teillä on vain minun sanani siitä)
Silmänkääntövankila ei ole totta. Esimerkkejä edellisestä merkinnästäni: annoin ymmärtää että minulle lainattiin Vartiovuorenmäellä takki, mikä ei pidä paikkaansa. Kävelin takitta Tiilentekijänkadulle, jossa pelasimme Trivial Pursuitia ja Kimbleä myöhäisiltaan asti, ja vasta sieltä kotiin lähtiessäni sain takin. (pitääkö paikkansa että pelasimme koko illan Trivial Pursuitia ja Kimbleä? Ei pidä.) Kirjoitin etten ole nähnyt omaa ylioppilaslakkiani sitten kevään 1995. Fiktiota jälleen. Muistan nähneeni sen muutaman kerran tuon jälkeenkin, pölyttymässä lapsuudenkotini eteisen hattuhyllyn taaimmaisessa nurkassa. Kirjoitin syöneeni viikonlopun aikana kaksi pizzaa, vaikka oikeasti söin puolitoista. Ei, oikeasti söin vain yhden. Sitä toista ei voi sanoa pizzaksi. Vai voiko? Lukija ei voi tietää. Lukijan ei tarvitse tietää.
Jos blogin todenperäisyys on tärkeä tekijä, tarkoittaako se sitä, että tätä seikkaa peräänkuuluttavat lukevat blogeja saadakseen tietää tosiasioita? Jälleen kuulostaa oudolta. Hermostuttaako todenkaipaajia se, että blogi ei pidä paikkaansa? Entä jos jonain päivänä selviää, että jokin suosittu blogi, sanotaanko vaikka Benrope, on puhdasta fantasiaa? Katoavatko lukijat? Jos blogi viihdyttää, kiinnostaa, herättää ajatuksia, on hyvin kirjoitettu... mitä merkitystä on sen todenperäisyydellä?
Totuus on niin kovin subjektiivinen käsitys.
Minä lähden nyt kauppaan. (ja teillä on vain minun sanani siitä)
2.5.05
Sator Arepo tenet opera rotas
eli "En ymmärrä ihmisiä, jotka kulkevat yhden kerroksenvälin hissillä"
Laiskuus, se meitä syö. Halu olla tekemättä asioita joiden tekemisestä ei koidu välitöntä nautintoa. Kykenemättömyys nähdä myöhemmin todentuvasta saavutuksesta aiheutuva hyöty itselle suuremmaksi kuin senhetkinen autuaallinen löysyys ja viitsimättömyys. Laiskuus on ihmisen itsesuojelua ankeudelta ja rasitukselta, ja sellaisena kannatan sitä täydellisesti. Se vain sieppaa, että yhteiskunnassa on sitten niitä muutamia työmuurahaisia, joiden varjolla loput 90% kansasta näyttäytyy huonossa valossa vain siksi että he osaavat elää ilman hektistä painetta. Kaipaan arvostusta. Korottakaa laiskat jalustalle! Eivät ne sinne kuitenkaan itse viitsi nousta.
Vappu meni mukavissa merkeissä, joista todisteena, mahdollisesti, monia hyviä kuvia filmillä odottamassa kehitystä. Jonain päivänä vielä olisi kiva omistaa digikamera, jos ei muuten niin joukkotilaisuuksien varalta. Ei tuolla malta räiskiä minne sattuu; vaikka saaliina olisikin monia onnistuneita otoksia, kirpaisisi filminkehityksen hinta silti kun näkisi kaikki harhalaukaukset.
Vartionvuorenmäen piknikillä oli viileää, mutta onneksi minulle lainattiin lakki. Ja huivi ja hanskat. Ja lopulta takki, missä vaiheessa alettiin manata sitä että olen mies, ja miehet eivät ymmärrä varautua säänmuutoksiin. Mutta ei, en minä ole mies, olen vain optimisti. Kun aamulla paistoi aurinko, toivoin kovasti että koko päivän paistaisi ja lähdin kotoa takitta. Mikä kahden tunnin kuluttua alkoi kostautua kun koko Turku peittyi harmaan massan alle. Ja pilviäkin kertyi taivaalle.
Oudot tapahtumaketjut johtivat siihen, että jossain vaiheessa istuskelin yksin tuhansien valkolakkipäisten (omaa hadaani en ole nähnyt sitten kevään -95, jolloin otin sen lakkiaispäivän iltana päästäni pois) saartamassa Tovin vihreässä teltassa. Mikäpä siinä oli sillä hetkellä lavalla esiintyvää letkeää bändiä kuunnellessa.
Nyt tekee mieli pizzaa, vaikka viikonlopun aikana söin kaksi. Loppu ruokavalio koostuikin järjettömästä määrästä erilaisia suolalla peitettyjä raksuja kirkasvärisitä pusseista. "Syö nyt jo ihmeessä jotain", sanottiin eilen iltapäivällä. Näytinkö riutuneelta? Mitä eroa tavalliseen tilaani?
Niin monta rikottua pulloa
kuin kadulla silloin olikin,
oli sydämissämme kuitenkin
vain kaipaus huomiseen.
Vappu meni mukavissa merkeissä, joista todisteena, mahdollisesti, monia hyviä kuvia filmillä odottamassa kehitystä. Jonain päivänä vielä olisi kiva omistaa digikamera, jos ei muuten niin joukkotilaisuuksien varalta. Ei tuolla malta räiskiä minne sattuu; vaikka saaliina olisikin monia onnistuneita otoksia, kirpaisisi filminkehityksen hinta silti kun näkisi kaikki harhalaukaukset.
Vartionvuorenmäen piknikillä oli viileää, mutta onneksi minulle lainattiin lakki. Ja huivi ja hanskat. Ja lopulta takki, missä vaiheessa alettiin manata sitä että olen mies, ja miehet eivät ymmärrä varautua säänmuutoksiin. Mutta ei, en minä ole mies, olen vain optimisti. Kun aamulla paistoi aurinko, toivoin kovasti että koko päivän paistaisi ja lähdin kotoa takitta. Mikä kahden tunnin kuluttua alkoi kostautua kun koko Turku peittyi harmaan massan alle. Ja pilviäkin kertyi taivaalle.
Oudot tapahtumaketjut johtivat siihen, että jossain vaiheessa istuskelin yksin tuhansien valkolakkipäisten (omaa hadaani en ole nähnyt sitten kevään -95, jolloin otin sen lakkiaispäivän iltana päästäni pois) saartamassa Tovin vihreässä teltassa. Mikäpä siinä oli sillä hetkellä lavalla esiintyvää letkeää bändiä kuunnellessa.
Nyt tekee mieli pizzaa, vaikka viikonlopun aikana söin kaksi. Loppu ruokavalio koostuikin järjettömästä määrästä erilaisia suolalla peitettyjä raksuja kirkasvärisitä pusseista. "Syö nyt jo ihmeessä jotain", sanottiin eilen iltapäivällä. Näytinkö riutuneelta? Mitä eroa tavalliseen tilaani?
Niin monta rikottua pulloa
kuin kadulla silloin olikin,
oli sydämissämme kuitenkin
vain kaipaus huomiseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)