Tuhon jäljet

Parisen viikkoa sitten järkytyin tilhien joukkotuhosta, joka oli massiivisin milloinkaan näkemäni. Otin kuviakin, ja tässä ne nyt ovat, perinteisestä kinofilmistä Ifin uurastuksen tuloksena pikselimuotoon saatettuna. Hyvinpä tuo nettikuvapalvelu tuntuu toimivan, eikä paljon extraakaan kustantanut. Taidanpa siihen jatkossakin turvautua. Klikkaa kuvaa ja näet suuremman version.

Nämä kuusi on kuvattu suoraan kolmannen kerroksen ulko-oveltani alas. Parvi on syöksynyt päin rappukäytän talonkorkuista ikkunaa. Tältä täällä muutaman päivän ajan näytti kaikkialla.



Tämä onneton yksilö oli päätynyt parvekkeelleni. Kuva näyttää asetelmalta, muttei ole sitä, juuri tässä se makasi. Muitakin olohuoneen ikkunaan tömähteli, mutta ne jäivät henkiin, viettivät aikansa pökertyneenä parvekkeella ja jatkoivat rellestämistään.

Onneksi pihlajat tyhjenivät ja tilhet muuttivat muualle, ne jotka vielä jäljellä olivat. Repiikö meitä kahtaalle kuoleman surullisuus ja toisaalta sen eittämätön haikea kauneus vai olemmeko vain yksinkertaisesti turtuneet?

Tai ehkä joillekin meistä linnut eivät merkitse mitään.

(olen pahoillani sekavasta asettelusta, en ymmärrä HTML:stä mitään)

As you slip and you slide down the hill

Mietityttää miten kauan voi jatkaa tekstin suoltamista tässä mittakaavassa kuin minä juuri nyt teen ilman että jotain poikkeavaa tapahtuu, mutta ei auta, opinnot ovat edenneet tilaan josta ei käy kääntyminen taaksepäin, Silmänkääntövankilan ylläpitoon on kehittynyt jonkinasteinen addiktio ja siihen päälle vielä kaikki muu, kyllä kyllä, on muutakin. Ainakin toistaiseksi.

Jaksaminen käy ongelmaksi. Kirjaimet tulevat kostoretkelle uniini, tuntuu ettei ole todella valveilla kun öisinkin asettelee sanoja toisten perään. Jos voisi saavuttaa tilan, jossa...

(tässä vaiheessa ajatukseni harhautuu kun näen ikkunasta kypäräpäisen lenkkeilijän, joka ihonmyötäisissä mustissa housuissaan pomppii tasajalkaa paikallaan hupaisan näköisesti)

...aamulla oli mielessäni kirjoittaa sana tai kaksi blogimaailmasta, mutta asiani ovat menneet pois. Piti kirjoittaa siitä, miten Haloscan on viime päivinä ylenkatsonut minua, eikä ole rekisteröinyt vastauksiani muiden painaviin sanoihin omalla kommenttiosastollani. Kiusallista, mutta minäkö nöyrtyisin? Ja piti kirjoittaa tulikivenkatkuinen vuodatus blogger-suodattimesta, josta Mea kirjoitti. Niin, tokihan sivun sisällöstä jo kertoo paljon se, millä ohjelmalla se on tehty. En tiedä kuka tämän on keksinyt, ei saa minun arvostustani kuitenkaan. Niin ja tietysti piti kirjoittaa siitä, miten Sinisen kirjan marginaali oli blogi jota aluksi luin, joka sen jälkeen onnistui ärsyttämään minua, johon huomasin kuitenkin mielenkiinnosta palaavani yhä uudelleen ja josta taas pidän suunnattomasti ja tämä eestaas seilaaminen jo indikoi jotain tavanomaista parempaa olevan menossa, joten vakiolukemiseksi päätyy ja linkki seinälle.

Nyt voisi yrittää levätä.

Kolo

Minulla on fragmentti. Säilytän sitä pienessä vihreässä lasipurkissa kirjoituspöytäni laatikossa. Kerran viikossa päästän sen jaloittelemaan. Sillä on joskus tapana ryömiä tällöin patterin taakse tai sohvan alle.

Minulla on myös validaatti. Se katsoo suurilla pyöreillä silmillään minua kirjahyllyn päältä aina silloin kun luulen, ettei se katso. Validaatti istuu usein öisin parvekkeen kaiteella, ellei ole liian kylmä, ja katsoo pohjoiseen. Se haikailee napapiirille, mistä kaikki validaatit ovat kotoisin. Joskus sen kuulee laulavan vanhaa validaattilaulua: "Pois nukkuu vanha validaatti, pois nukkuu keinuen..."

On minulla tietenkin myös ronsufantti. Sen verkkosilmät eivät paljasta tunnetiloja, mutta se tulee lähelle kun se on yksinäinen. Ronsufanttia määrittää sen söpöys. Sitä on mahdoton vastustaa. Se tuntuu sileältä, ei tuoksu, näyttää joskus vaanivan, mutta ei se vaani. Ronsufantti pitää omenoista, etenkin punaisista.

Pökki-Olli minulla on ollut nyt kolmisen vuotta. Se piiloutuu esineisiin, mutta vie syntiset uudenvuodenyönä. Minä ja Pökki-Olli tulimme toimeen noin kymmenen minuuttia. Se pitää minusta. Itse en ole vielä päättänyt suhdettani siihen.

Ja kerran minulla oli otus, jolle sai luvan kanssa sanoa "fudge" kun tökkäsi sitä nenään ja se piti siitä.

Kunnes oli myöhä

Enigmaattista iltaa, ystävät kalliit! Tänään on jälleen vuorossa uusi virkeä episodi kestohitiksi muodostuneesta sarjastamme "Toistaitoisia selityksiä niille, jotka niitä vähiten kaipaavat". Teidän isäntänänne toimii tänään Ugus, joka tunnetaan myös nimellä Varjokostaja (tm).

Esiriput aukeavat, bändi tuuttaa torviaan, lavalle astelee huonoryhtinen rumasti pukeutunut olento, joka näyttää olevan pahasti väärässä paikassa. Kaikesta päätellen sen jalkoja särkee, eikä se kunnolla näe. Yleisö järkyttyy. Mitä on tapahtunut ennen niin leppoisalle ja arkihuolet unohduttavalle sarjalle "Toistaitoisia selityksiä niille, jotka niitä vähiten kaipaavat"? Eikö mikään ole enää pysyvää?

Ei. Mitä yleisö ei tiedä, on, että illan isäntä kärsi vain hetkeä ennen lähetyksen alkamista akuutin multioidipaalisen keskosvaiheen, joka on saanut hänet pyörälle päästään ja erakoksi. Hänestä on tullut itsestään toistaitoinen, ai ironian terää, se kirvellen viiltää.

"Rakennuksessa on pommi!" huudahtaa pitkä mustaan pukuun pukeutunut tyylikäs vanhaherra yllättäen yleisön joukosta. Kaikki juoksevat pois, pian kaikki ovat juosseet pois. Silloin nähtäisiin juontajan kasvoille kuin kuivuudesta halkeavaan joulukinkkuun leviämässä hymy, siis jos olisi ketään näkemässä. Mutta studio on autio. Edes ääniä ei...

Ja juontaja katoaa, hänen vaatteensa leijuvat hetken paikallaan ilmassa kunnes mätkähtävät kasaksi parketille. Juuri näin kaikki oli suunniteltu päättyväksi. Työryhmäkään ei tiennyt. Ei eläkkeelle voi lähteä tyylittä, eikä kanoja voi tappaa tylsällä kirveellä.

Ikkunalasiin jäi pysyvästi heijastus kasvoista, ne näki aina tietystä kulmasta katsottaessa, ja näkijä sai aina kylmät väreet selkäänsä.

Sunnuntaillista

Miten laiskasti voivat sunnuntaipäivät kulkea eteenpäin, se on taas tänään selvinnyt kun on viettänyt yhtä sellaista maaseudun ympärivuotisessa talvihorteessa. Toisaalta tämä on mukavaa; ikkunasta katsoessaan ei näe ihmisiä. Toisaalta tämä on kuin pään ylle vedetty muovikassi. Aika pian huomaa ettei hengitä, ja muu maailma katoaa vaimeaksi mutinaksi. Nyt vuosikaudet Turussa asuneena jaksan ihmetellä sitä, miten täällä kesti elämänsä ensimmäiset kaksikymmentäkaksi vuotta. Miten täällä ei tullut hulluksi ja kadonnut täysin oman päänsä sisäisiin mikrouniversumeihin?

Äkillinen tajuaminen tasapainotti edellisen lauseen iskuterävyydeltään melko ponnettomaksi.

Oli minulla sentään kirjoja, uppouduin niihin, joskin täällä vielä asuessani muistelen lukeneeni lähinnä nykyisin viihdekirjallisuudeksi tietämääni materiaalia. Tuolloin en ollut vielä käynyt mitään lukiota suurempaa, ja kaikki kirjallisuus oli vain kirjallisuutta. Osa tylsää, osa hyvää. Olenpa sittemmin viisastunut, hohhoijaa. Sunnuntaihin tiemmä kuuluu lista. Niinpä minäkin teen sellaisen, top kympin minuun henkilökohtaisesti vahvimmin vaikuttaneista romaaneista. (alunperin piti listata kaikki tärkeät kaunokirjalliset teokset, mutta rajaamalla novellikokoelmat pois sain listan kätevästi kymmeneen) Suosittelen näistä kirjoista jokaista kovaan ääneen ja korkealta (172 cm). Nämä ovat elämää suurempaa kirjallisuutta. Minulle itselleni ihan julmetun tärkeitä teoksia eri syistä jokainen. Yritin vielä laittaa ne järjestykseenkin, jota varmaan kadun jo huomenna, mutta todennäköisesti en.

1. Robert Shea & Robert Anton Wilson: The Illuminatus! trilogy
2. Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen
3. Stephen King: Musta torni I-III
4. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
5. Iain M. Banks: Pelaaja
6. Theodore Roszak: Flicker
7. Jari Tervo: Minun sukuni tarina
8. Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
9. Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli
10. Umberto Eco: Ruusun nimi

Minä olen lukenut tämä teokset yhteensä 21 kertaa. Nämä muodostavat perustan, jolle rakennan oman maailmankatsomukseni. (liioittelen) (en) Jokaisesta näistä kirjasta saa minun kanssani aikaan pitkän ja hedelmällisen keskustelun. Mainitse sinäkin jos suosikkisi löytyy listalta ja lupaan sanoa siitä jotain viisasta! (Silmänkääntövankilan yritys muuttua interaktiiviseksi on parhaillaan kuolemassa omiin synnytyskipuihinsa)

Tylsää. Menen.


PS. Viime päivinä olen löytänyt sekä iät ajat käyttämästäni vanhasta Paint shop prosta (copyright 1997) että upouudesta Office-paketin kuvankäsittelyohjelmasta paljon hauskoja efektejä. Olen niistä ja niillä käsiteltyjen kuvien ilmestymisestä Silmänkääntövankilaan pahoillani jo etukäteen.

Pienen kylän pojat

Siirryin hetkessä maaseudulle, kun Turku alkoi kerätä epätoivoa puoleensa kuin sadepisaroita. Ei täälläkään juuri mitään syytä ole olla, mutta vaalimainokset ovat hupaisampia kuin kaupungissa. Ensinnäkin niitä on vain neljä; pääkvartetin lisäksi ei täällä muita ryhmittymiä tunneta. Toiseksi tunnen joka puolueen listasta joko ulkonäöltä tai peräti henkilökohtaisen kontaktin kautta vähintään puolet. Jos lasketaan mukaan vielä ne, joiden nimi on tuttu (ja osaan vielä paikallistaa mistä yhteydestä), on tämän peltotilkun ja metsämättään väliin jokirantaan kiilatun kunnan vuoden 2004 kunnallisvaaliehdokkaista minulle tuttuja henkilöitä noin kaksi kolmasosaa. Samalla listalla ne oikeasti saisivat kaikki olla. Ei tällaisissa paikoissa puoluetta äänestetä, vaan henkilöä. Se on aivan sama onko se tyyppi porvari vai duunari jos sen kanssa on 50 metriä yhteistä rajaojaa tai jos sisko on ollut sen kanssa naimisissa nelisenkymmentä vuotta. Hyvät jätkät kerää äänet. Pankinjohtajaakin moni saattaa äänestää, minkä seurauksena hän kiskaisee kokoomuksen listoilta mukaansa pari eksynyttä opiskelijaa, jotka eivät rotari-isän hienovaraisten vihjeiden vuoksi keksineet muuta tapaa itseilmaisuun kuin porvarinsininen vaaliehdokkuus.

Tähän on syytä lopettaa. En halua sanoa mitään pahaa kokoomuslaisista koskaan, sillä he maksavat eniten veroja, ja minä elän nimenomaan verovaroilla todennäköisesti hautaani asti. Vilpitön kiitos.

Vähäkö ei jaksa / Nämä kadut, etc...

Tuntuu loppuunajetulta. Kun ensi kerran tällä viikolla olisin saanut tänään nukkua pitkään, kännykkäni päätti rääkäistä puoli kahdeksalta sen merkiksi, että akku kuolee. En enää nukkunut. Mikäs auttaa muu kuin alkaa tarkkailla ajankohtaisia tapahtumia kriittisen ilkeämielisesti, tai no unohdetaan se kriittisyys.

Ärsyynnyn aina vain enemmän jokaisesta vaalimainoksesta, joka postiluukustani sisään tungetaan. Viime viikolla tässä talossa oli kuvaava episodi vaalitoiminnasta: iltapäivällä luukku kävi, sisään oli sujautettu vasemmistoliittoon kuuluvan naisen hirvittävillä kielioppivirheillä ja täten hämärtyvillä asioilla kyllästetty väripainate. Heitin sen paperinkeräyslaatikkoon, ja kun pikapuoliin sen jälkeen lähdin ostoksille, näin saman lappusen kiinnitettynä nastalla rappukäytävän ilmoitustaululle, jossa se ainoana kohteeni keräsi katseen. Illalla luukusta kolahti liberaaliksi itseään väittävän ambulanssikuskimiehen halvemman näköinen mutta kaiketi oikein kirjoitettu (tätä en jaksanut enää kokonaan lukea) läpyskä. Jätepaperiloota kutsui pikaisesti. Kun illalla poistuin kotoa, huomasin vasemmistonaisen repäistyn pois ilmoitustaululta, vain kulma oli jäänyt mainoksesta nastaan kiinni. Liberaali ambulanssimies oli tilalla. Seuraavana aamuna hänkin oli poistunut ilmoitustaululta, siirtynyt rypistettynä lattialle. Tilalla oli paikallisen kebab-pizzerian hinnasto. Se on saanut olla rauhassa.

Tämä ei kertonut paljoa. Menisivätpä ne vaalit pian ohi. Enkä puhu nyt vain tästä kunnallishaukotuksesta, vaan siitä eräänkin maan johtohahmoksi tituleeratun marionetin valinnasta, joka Suomessa katsotaan tärkeäksi seurata. En keksi äkkiä montaakaan asiaa, joka kiinnostaisi vähemmän kuin se, kuka on Yhdysvaltojen seuraava pamppu. Kyllästymiseni asian jauhamiseen on kohonnut väkivaltaiselle tasolle.

Syksy on kurja.

Minulla on kova ikävä, siksi soittelen puheluita vaikken osaisi sanoa juurikaan.

It will make you better-feeling

Toissapäivänä näin Rehtorinpellonkadulla vanhan yskähdellen käyvän auton, jonka nimeksi ohi kävellessäni (se kävi paikallaan kadunvarressa) huomasin Hillman. Välittömästi mieleeni palasi 80-luvulla lukemani koululaisvitsikirja, johon oli koottu osasto myös automerkkivitseille tyyliin "Osta Fiat, siinä on kaikki viat". (voin muuten omasta autonomistajakokemuksestani todistaa, ettei kyseinen lause ole vitsi lainkaan) Ja se pätkien toimiva tyylikkään musta takasiivekäs Hillman toi siis samalta sivulta mieleeni lohkaisun "Parempi ilman kuin Hillman". Ei kukaan 80-luvun penska tiennyt mikä on Hillman, mutta hauskahan se sipaisu silti oli. Nyt näin elämäni ensimmäisen Hillmanin.

Tänään esitin Martin Chalmersin roolin ("a promising young executive") Alan Ayckbournin näytelmässä Between mouthfuls. Olen aina pitänyt näyttelemisestä, yleisöllä ei olisi niinkään väliksi. Toinen päivän merkittävistä tapahtumista oli muutaman RAPAn numeron vieminen Kirjakahvilan lehtihyllyyn myyntiin. Sieltä sitä nyt saa käydä ostamassa puolentoista euron kivaan hintaan, ei sillä hinnalla nyky-yhteiskunnassa enää mitään saa, älkää väittäkö. Paitsi tietenkin tukun kulttuuria ja julistusta. Jos olet pihi, löydät yhden numeron paikanpäälläluettavien hyllystä.

Tänään on pakko nähdä Days of our lives, harva sarja on koskaan jäänyt niin hyvään kohtaan kuin se eilen.

Kunpa ei koskaan tarvitsisi tehdä kuin kivoja asioita.