Kun kuljen jokirannan heinikkoon tallattua polkua nostatan ilmaan pölypilviä. Savi on kuivunut, se on jähmettynyt tomuksi, kiteiksi. Tomu muodostuu monista eri aineista. Molekyylejä. Atomit muistuttavat tähteään kiertäviä planeettoja. Kun nostatan ilmaan pölypilviä, nostatan ilmaan maailmankaikkeuksia. Tuhoan miljardeja elämiä, jotka, meidän näkökulmastamme atomitasolla liikuttaessa, ovat kehittyneet monimuotoisiksi ekosysteemeiksi ja sivilisaatioiksi sen jälkeen kun aurinko on noustuaan kuivattanut kevätöisen kosteuden. Tomu laskeutuu alas. Tilanne rauhoittuu. Planeetat kiertävät aurinkojaan. Meidän aurinkokuntaamme on tähän asti pidetty fluoriatomina, mutta nyt tähtitieteilijät virallistivat Pluton takaisen planeetan. Minä pelasin fysiikkakemian tunneilla ristinollaa (terveiset Simolle!) joten en muista: minkä alkuaineen ydintä nyt kierrämme kun elektroneja on yksi enemmän kuin fluorilla?
Ellen olisi ajatellut tämänkaltaisen skenaarion mahdollisuutta jo naperona, voisin tässä väittää inspiraation lähteeksi tälle kirjoitukselle Stephen Kingin Mustan tornin, jonka pohjalla on idea maailmojen sisäkkyydestä. Se on hieno kirjasarja, jonka kolme ensimmäistä osaa kannattaa lukea. Ei sillä ettenkö Tolkienista pitäisi, mutta kyllä tämä Kingin fantasia pesee sormusherralla lattioita. Sori vaan, friikit.
19.4.04
17.4.04
Rupee jo tosissaan vituttaan toi jatkuva suruliputus
Taivas kaupungin yllä alkaa tuntua epätoivoisen raskaalta kun eivät liputkaan jaksa enää nousta puolitankoa korkeammalle. Käy siinä nyt sitten ahon laitaan kun takaraivossa on kuvia kuolevista. Toisaalta jos siniristilipusta saisi ostettua mainostilaa olisi viime aikoina päässyt hyvin esille. Ei se kauaa enää ole tähän tarkoitukseen liian pyhä symboli. Rumanakin olen tuota taivaita tavoittavaa kankaanpalaa aina pitänyt, mutta makukysymys on makukysymys. Ylipäätään kyseenalaistan lippujen ynnä vastaavien nat(s)ionalististen tunnusmerkkien tarpeellisuuden. Monet pitävät monia asioita pyhinä, hassua. Ja on minua sekin jo pitkään kiehtonut, ettei pipopäinen spraymaalinuoriso ole iskenyt tuomiokirkon kivijalkaan. Tilaa olisi tageille. En nyt tarkoita että haluaisin niin käyvän. Se on kiehtova rakennus. Kokonaan toisenlainen todellisuus, joka korkeiden tiiliseinien taakse kätkeytyessään ei tule huomioiduksi vaikka sen ohi kävelee joka päivä. Sisäpuolella vuosisatojen paino tuntuu kevyenä, lähes nosteena. Ikkunat ovat urut jotka soittavat valoa.
Todetaan nyt vielä: enpä olisi koskaan uskonut näkeväni sitä päivää, jolloin Kari-Pekka Kyrö ja Bodomjärvi mainitaan iltapäivälehden lööpissä samassa otsikossa, mutta eilen sain tämänkin ihmeen todistaa. Jotain tämäntyylistä minä olen koko ajan epäillytkin. Ja eikö Kyrö näytäkin Lee Harvey Oswaldilta kun katsoo tietystä kulmasta?
Muuten: parin viime päivän aikana Silmänkääntövankilaan ei ole päässyt vieraskäynnille osoitteesta www.silmankaantovankila.blogspot.com lainkaan. Sama osoite ilman "www":tä toimi kuitenkin hyvin joten jatkossa lienee turvallisinta käyttää sitä. Mutta älkää kysykö minulta syitä, minä olen vain töissä täällä. Blogger tekee mitä Blogger haluaa, ja se mitä Blogger haluaa ei yleensä ole se mitä Ugus haluaa. Mutta tänään me tunnumme tulevan toimeen keskenämme taas ihan kivasti.
Todetaan nyt vielä: enpä olisi koskaan uskonut näkeväni sitä päivää, jolloin Kari-Pekka Kyrö ja Bodomjärvi mainitaan iltapäivälehden lööpissä samassa otsikossa, mutta eilen sain tämänkin ihmeen todistaa. Jotain tämäntyylistä minä olen koko ajan epäillytkin. Ja eikö Kyrö näytäkin Lee Harvey Oswaldilta kun katsoo tietystä kulmasta?
Muuten: parin viime päivän aikana Silmänkääntövankilaan ei ole päässyt vieraskäynnille osoitteesta www.silmankaantovankila.blogspot.com lainkaan. Sama osoite ilman "www":tä toimi kuitenkin hyvin joten jatkossa lienee turvallisinta käyttää sitä. Mutta älkää kysykö minulta syitä, minä olen vain töissä täällä. Blogger tekee mitä Blogger haluaa, ja se mitä Blogger haluaa ei yleensä ole se mitä Ugus haluaa. Mutta tänään me tunnumme tulevan toimeen keskenämme taas ihan kivasti.
15.4.04
Satyriasis
Oi kevättä.
Silloin vasta alkavat haihtua talven yllemme kutomat rihmaiset estot. Ne varisevat pois, silmiemme suomujen tavoin ne hiljalleen leijuvat alas maahan ja niiden alta paljastuvat väräjävät hahmot, meidän animuksemme, meidän toiveemme ja lupaus niiden täyttymättömyydestä.
Oi kevättä. Se vie meitä kuin tuuli tuhkaa, ja perhosen siivissä voi peilata ohikiitävän hetken ajan omaa kuvaansa kuin vedestä noussut Narkissos. Kukat, kukinnot, teiden varsien hedelmällisyys. Ja meidän. Tähdet paljastavat sykkivän yömme huudon, katujen ylle leijuu liha, oi kevät, armahda meitä.
Joka vuosi me suutelemme jäistä seinää, ja otsamme ei koskaan viilene, vaan kiihkoissamme, niin juuri, me etsimme tuoretta multaa. Ja kuohkeus hedelmäinen ei jätä rauhaan, se rankaisee meitä kuin sutta, "sinä nälkäinen peto!", ja kaiken keskellä kuin kaltto rampa on mies. Ja hiljaisen kuiskeen... kuin seinistä ropisisi maali... hän kuulee...
Ooooi kevättä.
Se sulkee meidät punaisten huultensa syleilyyn ja imaisee sisäänsä kosteaan aamuun ja koskaan, emme koskaan, me heräävämme toivo, ja kuitenkin - vain kaipauksen kipeää tuskaa. Sillä unelmilleen eivät saa siipiä kuin linnut. Meidän hahmomme verevän kalvas kun heijastuu kiiltävän ihon pinnasta ja lämpimään maahan katoavat huomisemme toivot. Yksin, yksin, ja kevättä kohti. Huuliaan nuolevat kuin hevoset, nuo laiduntemme orhinkaiset! He tarrautuvat hameenhelmoihin ja nilkat ohitsensa vilahtavat saavat päänsä pyörähtämään... ei joka pojalle ole tammaa talliin suotu...
Oi kevättä, aikamoista. Piirräpä aurinkoosi suu! Se hymyilemään laita!
Sen hymyn lämmössä voi
aika paljon
anteeksi antaa.
Silloin vasta alkavat haihtua talven yllemme kutomat rihmaiset estot. Ne varisevat pois, silmiemme suomujen tavoin ne hiljalleen leijuvat alas maahan ja niiden alta paljastuvat väräjävät hahmot, meidän animuksemme, meidän toiveemme ja lupaus niiden täyttymättömyydestä.
Oi kevättä. Se vie meitä kuin tuuli tuhkaa, ja perhosen siivissä voi peilata ohikiitävän hetken ajan omaa kuvaansa kuin vedestä noussut Narkissos. Kukat, kukinnot, teiden varsien hedelmällisyys. Ja meidän. Tähdet paljastavat sykkivän yömme huudon, katujen ylle leijuu liha, oi kevät, armahda meitä.
Joka vuosi me suutelemme jäistä seinää, ja otsamme ei koskaan viilene, vaan kiihkoissamme, niin juuri, me etsimme tuoretta multaa. Ja kuohkeus hedelmäinen ei jätä rauhaan, se rankaisee meitä kuin sutta, "sinä nälkäinen peto!", ja kaiken keskellä kuin kaltto rampa on mies. Ja hiljaisen kuiskeen... kuin seinistä ropisisi maali... hän kuulee...
Ooooi kevättä.
Se sulkee meidät punaisten huultensa syleilyyn ja imaisee sisäänsä kosteaan aamuun ja koskaan, emme koskaan, me heräävämme toivo, ja kuitenkin - vain kaipauksen kipeää tuskaa. Sillä unelmilleen eivät saa siipiä kuin linnut. Meidän hahmomme verevän kalvas kun heijastuu kiiltävän ihon pinnasta ja lämpimään maahan katoavat huomisemme toivot. Yksin, yksin, ja kevättä kohti. Huuliaan nuolevat kuin hevoset, nuo laiduntemme orhinkaiset! He tarrautuvat hameenhelmoihin ja nilkat ohitsensa vilahtavat saavat päänsä pyörähtämään... ei joka pojalle ole tammaa talliin suotu...
Oi kevättä, aikamoista. Piirräpä aurinkoosi suu! Se hymyilemään laita!
Sen hymyn lämmössä voi
aika paljon
anteeksi antaa.
14.4.04
Ooksäämunkans?
Minäkin osallistun nyt "meemiin". (en tiedä mitä tuo sana oikeastaan tarkoittaa... jotain netissä seilaavaa kivuutta vissiin) Tämä on tällainen kyselyntynkä joka palauttaa minut ajassa kaksikymmentä vuotta taaksepäin, ja kuulakynä vapisevassa kourassa täyttämään kaverin "koulukaverini"-teosta, johon kaikki muut olivat jo aiemmin kirjoittaneet. Menopaussissahan minä tähän tietysti ensimmäisen kerran törmäsin.
Ota lähin kirja, käännä sivulle 18, etsi rivi neljä. Kirjoita ylös, mitä siinä lukee:
"Eihän oppi ojaan kaada" / 926.
Ojenna vasen käsivarsi mahdollisimman pitkälle. Mitä kosketat ensimmäisenä?
Tinttaisin kaveria leukaan. Hän kirjoittaa sähköpostiaan pahaa-aavistamatta.
Mitä viimeksi katsoit TV:stä?
Wickström-shown ensimmäisen jakson eilen illalla uusintana. Kun ohjelma viime syksynä alkoi, näin siitä sattumalta viimeiset kaksi minuuttia tietämättä mistä on kyse. Ehdin kirota mtv:n hornaan siitä että aloittavat taas uuden talkshown ja vielä omistavat sen verran isot munat että tekevät kyseisen ohjelman teosta dokumentin. Viikon ajan ehdin räyhätä ennen kuin totuus kerrottiin minulle.
Arvaa katsomatta paljonko kello on:
Veikkaisin osapuilleen yhtätoista aamupäivällä. Heräsin seitsemältä. Olen aamuihminen yleensä, vaan en näin aamu.
Katso nyt kelloa, paljonko se oikeasti on?
11.23. Paremminkin olen joskus veikannut.
Mitä kuulet tietokonetta lukuunottamatta?
Nelisenkymmentä tietokonetta aiheuttaa äänimaton. Jotkut keskustelevat. Luokan oven sähkölukko särähtää säännöllisesti jonkun erotessa virtuaalisesta todellisuudesta. Peilin takaa kuisketta. Ei sen kummempaa.
Milloin viimeksi kävit ulkona? Mitä teit?
Periaatteessahan minä olen nytkin ulkona. Tulkinnanvaraa.
Mitä katsoit ennen kuin tulit tälle sivulle?
Katsoin? IRL vai URL? Tien yli loikkivaa kissaa, sellaisia minä aina katson. Hö.
Mitä sinulla on ylläsi?
Farkut. Bootsit. Collegepusero, joka mahtuu yhä koska en ole kasvanut yläasteen jälkeen. Oikeastaan 90% vaatteistani on ollut viitisentoista vuotta yhtäjaksoisesti käytössä. Nyt masentaa. Vihaan kirpputoreja.
Näitkö viime yönä unta?
Tietenkin. Kaupunki piti minusta siinä.
Milloin viimeksi nauroit?
Viittaan ylläolevaan televisiovastaukseen. Ja aamulla sain sähköpostin, joka vahvisti epäilemäni lapsennimeysperiaatteen oikeaksi. Se sai riemuitsemaan.
Oletko nähnyt mitään omituista viime aikoina?
En muuta näekään. Epäilen että kyse on loppujen lopuksi vain tavasta painaa mieleen yksityiskohtia. Kuten tuulessa heiluva linja-auto tai karanneen kissan ilme mainostaulun edessä. Se ei muuttunut. Ja puhelinlasku oli lentänyt postiluukusta absurdin pitkälle sisään asuntoon, en uskonut sitä mahdolliseksi.
Minkä elokuvan viimeksi katsoit?
Rob Reinerin Stand by me. Muistin sen olevan parempi, hyvä tosin edelleen. Richard Dreyfuss on elokuvan lopussa huonoryhtisin kirjailija jonka muistan nähneeni. Selkä vihlaisi myötätunnosta. Mennääks koulun jälkeen santamontulle?
Jos sinusta tulisi yön yli monimiljonääri, mitä ostaisit ensimmäisenä?
Pepsiä.
Jos voisit muuttaa jonkin asian maailmassa välittämättä syyllisyydentunteista ja politiikasta, mitä tekisit?
Uskomaton kysymys. Miten syyllisyydentunteesta voi olla välittämättä? Ei, en usko tämän olevan mahdollista, olen pahoillani. En kykene vastaamaan "pakottaisin kaikkien niiden jotka ovat varastaneet kiveen veistettyjä kasvoja Angkor-Vatin viidakkokaupungista viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana raahaamaan saaliinsa takaisin ja kiinnittämään ne niille paikoilleen joille ne on vuosisatoja sitten tarkoituksella ja taidolla hakattu". En usko että niin kävisi. Poliitikasta välittämättä oleminen on minulle helppoa, sillä en ole vielä kertaakaan elämässäni niin tehnyt. Vihaan vaaleja, en milloinkaan äänestä.
Pidätkö tanssimisesta?
Yksin kyllä, seurassa en.
Jos ensimmäinen lapsesi on tyttö, mikä hänen nimekseen tulee?
Kuvittele että ensimmäinen lapsesi on poika. Mikä hänen nimensä on?
No niin. Periaatteessahan tämä on selvää kauraa. Minulla olisi nimiä vaikka katraalle. Mutta jotta voisi antaa nimiä, olisi oltava edes satunnaisharhainen käsitys lapseutumisesta. Minä yritän vielä etsiä itseäni. Taapero ei tästä kuviosta nyt puutu.
Voisitko koskaan harkita ulkomailla asumista.
Voisin. Mutten asuisi. Vihaan matkustamista. Tampere on tarpeeksi kaukana, sitäpaitsi sopivan tuttu. Vaikka se ei olekaan täältä katsottuna ulkomaa vaan sisämaa.
Mitä on huoneesi seinillä?
Salvador Dalin Viimeinen ehtoollinen. Kuvia kissoista. Muutama alaston nainen (he kuuluvat Pink Floyd -julisteeseen, te kaksinaisniljakkeet!). Helvetisti tasaisenvalkoista maalia laajoilla pinnoilla. Jälki. Naarmu. Yllättävän kauniita valoja ja varjoja iltaisin kuuden ja yhdeksän välillä.
*
Mikä katharttinen kokemus. Mikä tyhjentävä itsestäni kaikenkertova vuodatus. Olen ammennettu, minusta ei ole enää tähän. Kirjaimeni vaikenevat. Ugus lähtee tupakkalakon mittaiselle tauolle, walls and bridges baby. Muistelen että olin kuudennella luokalla pohjattoman rakastunut tyttöön, jonka näin kerran myöhemmin Turussa kadulla koiraa taluttamassa saman ikäisenä kuin hän oli silloin. Ala-asteen pohjapiirros on tatuoitu päähäni.
"No one knows what it's like
To feel these feelings
Like I do
And I blame you"
(The Who: Behind blue eyes)
Ota lähin kirja, käännä sivulle 18, etsi rivi neljä. Kirjoita ylös, mitä siinä lukee:
"Eihän oppi ojaan kaada" / 926.
Ojenna vasen käsivarsi mahdollisimman pitkälle. Mitä kosketat ensimmäisenä?
Tinttaisin kaveria leukaan. Hän kirjoittaa sähköpostiaan pahaa-aavistamatta.
Mitä viimeksi katsoit TV:stä?
Wickström-shown ensimmäisen jakson eilen illalla uusintana. Kun ohjelma viime syksynä alkoi, näin siitä sattumalta viimeiset kaksi minuuttia tietämättä mistä on kyse. Ehdin kirota mtv:n hornaan siitä että aloittavat taas uuden talkshown ja vielä omistavat sen verran isot munat että tekevät kyseisen ohjelman teosta dokumentin. Viikon ajan ehdin räyhätä ennen kuin totuus kerrottiin minulle.
Arvaa katsomatta paljonko kello on:
Veikkaisin osapuilleen yhtätoista aamupäivällä. Heräsin seitsemältä. Olen aamuihminen yleensä, vaan en näin aamu.
Katso nyt kelloa, paljonko se oikeasti on?
11.23. Paremminkin olen joskus veikannut.
Mitä kuulet tietokonetta lukuunottamatta?
Nelisenkymmentä tietokonetta aiheuttaa äänimaton. Jotkut keskustelevat. Luokan oven sähkölukko särähtää säännöllisesti jonkun erotessa virtuaalisesta todellisuudesta. Peilin takaa kuisketta. Ei sen kummempaa.
Milloin viimeksi kävit ulkona? Mitä teit?
Periaatteessahan minä olen nytkin ulkona. Tulkinnanvaraa.
Mitä katsoit ennen kuin tulit tälle sivulle?
Katsoin? IRL vai URL? Tien yli loikkivaa kissaa, sellaisia minä aina katson. Hö.
Mitä sinulla on ylläsi?
Farkut. Bootsit. Collegepusero, joka mahtuu yhä koska en ole kasvanut yläasteen jälkeen. Oikeastaan 90% vaatteistani on ollut viitisentoista vuotta yhtäjaksoisesti käytössä. Nyt masentaa. Vihaan kirpputoreja.
Näitkö viime yönä unta?
Tietenkin. Kaupunki piti minusta siinä.
Milloin viimeksi nauroit?
Viittaan ylläolevaan televisiovastaukseen. Ja aamulla sain sähköpostin, joka vahvisti epäilemäni lapsennimeysperiaatteen oikeaksi. Se sai riemuitsemaan.
Oletko nähnyt mitään omituista viime aikoina?
En muuta näekään. Epäilen että kyse on loppujen lopuksi vain tavasta painaa mieleen yksityiskohtia. Kuten tuulessa heiluva linja-auto tai karanneen kissan ilme mainostaulun edessä. Se ei muuttunut. Ja puhelinlasku oli lentänyt postiluukusta absurdin pitkälle sisään asuntoon, en uskonut sitä mahdolliseksi.
Minkä elokuvan viimeksi katsoit?
Rob Reinerin Stand by me. Muistin sen olevan parempi, hyvä tosin edelleen. Richard Dreyfuss on elokuvan lopussa huonoryhtisin kirjailija jonka muistan nähneeni. Selkä vihlaisi myötätunnosta. Mennääks koulun jälkeen santamontulle?
Jos sinusta tulisi yön yli monimiljonääri, mitä ostaisit ensimmäisenä?
Pepsiä.
Jos voisit muuttaa jonkin asian maailmassa välittämättä syyllisyydentunteista ja politiikasta, mitä tekisit?
Uskomaton kysymys. Miten syyllisyydentunteesta voi olla välittämättä? Ei, en usko tämän olevan mahdollista, olen pahoillani. En kykene vastaamaan "pakottaisin kaikkien niiden jotka ovat varastaneet kiveen veistettyjä kasvoja Angkor-Vatin viidakkokaupungista viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana raahaamaan saaliinsa takaisin ja kiinnittämään ne niille paikoilleen joille ne on vuosisatoja sitten tarkoituksella ja taidolla hakattu". En usko että niin kävisi. Poliitikasta välittämättä oleminen on minulle helppoa, sillä en ole vielä kertaakaan elämässäni niin tehnyt. Vihaan vaaleja, en milloinkaan äänestä.
Pidätkö tanssimisesta?
Yksin kyllä, seurassa en.
Jos ensimmäinen lapsesi on tyttö, mikä hänen nimekseen tulee?
Kuvittele että ensimmäinen lapsesi on poika. Mikä hänen nimensä on?
No niin. Periaatteessahan tämä on selvää kauraa. Minulla olisi nimiä vaikka katraalle. Mutta jotta voisi antaa nimiä, olisi oltava edes satunnaisharhainen käsitys lapseutumisesta. Minä yritän vielä etsiä itseäni. Taapero ei tästä kuviosta nyt puutu.
Voisitko koskaan harkita ulkomailla asumista.
Voisin. Mutten asuisi. Vihaan matkustamista. Tampere on tarpeeksi kaukana, sitäpaitsi sopivan tuttu. Vaikka se ei olekaan täältä katsottuna ulkomaa vaan sisämaa.
Mitä on huoneesi seinillä?
Salvador Dalin Viimeinen ehtoollinen. Kuvia kissoista. Muutama alaston nainen (he kuuluvat Pink Floyd -julisteeseen, te kaksinaisniljakkeet!). Helvetisti tasaisenvalkoista maalia laajoilla pinnoilla. Jälki. Naarmu. Yllättävän kauniita valoja ja varjoja iltaisin kuuden ja yhdeksän välillä.
*
Mikä katharttinen kokemus. Mikä tyhjentävä itsestäni kaikenkertova vuodatus. Olen ammennettu, minusta ei ole enää tähän. Kirjaimeni vaikenevat. Ugus lähtee tupakkalakon mittaiselle tauolle, walls and bridges baby. Muistelen että olin kuudennella luokalla pohjattoman rakastunut tyttöön, jonka näin kerran myöhemmin Turussa kadulla koiraa taluttamassa saman ikäisenä kuin hän oli silloin. Ala-asteen pohjapiirros on tatuoitu päähäni.
"No one knows what it's like
To feel these feelings
Like I do
And I blame you"
(The Who: Behind blue eyes)
13.4.04
Muodoton dilemma
Vaan miksipä en tosiaan ihmettelisikään sitä, että vaikka linja-auton ikkunasta paistaa sisään aurinko joka halstaroi kohteensa tehokkaasti, on Turkuun päästyä heti asemalla kuitenkin vastassa kylmyys? Haluaisin kuulla myös jonkun kertovan minulle syyn siihen, miksi uudessa kaupunki-infossa ovat kaupunginosat siirtyneet aivan eri paikkoihin kuin ennen. "Nummi" on siirtynyt toista kilometriä länteen! "Teräsrautela" on tehnyt melkoisen loikan yläoikealle! "Ruohonpää" on kokonaan kadonnut! "Räntämäki" on hilautunut ylöspäin! "Martti" puuttuu edelleen! Kenen tahansa taholta kävisi minkälainen selitys tahansa tähän jo pian viikon päivät vaivanneeseen asiaan.
Ja on se kuulkaa oikeasti hyvä että mea palasi tauoltaan takaisin. Minä ehdin jo luulla ettei maailmassa ole pysyvää enää monikaan asia. Vaan sentään on. Tauko taisi jopa tehdä hyvää. Kai myös allekirjoittaneelle tekisi, vaan milläs taukoat, kun sanat tulvivat näytölle tulvaporttien syöksyttyä jo ajat sitten virran mukana horisontin taa!
Pitää mennä ostamaan Pirkka neljänviljanhiutaleita.
Ja on se kuulkaa oikeasti hyvä että mea palasi tauoltaan takaisin. Minä ehdin jo luulla ettei maailmassa ole pysyvää enää monikaan asia. Vaan sentään on. Tauko taisi jopa tehdä hyvää. Kai myös allekirjoittaneelle tekisi, vaan milläs taukoat, kun sanat tulvivat näytölle tulvaporttien syöksyttyä jo ajat sitten virran mukana horisontin taa!
Pitää mennä ostamaan Pirkka neljänviljanhiutaleita.
12.4.04
Varoa räkä
Törkeän hyvä ohjelma telkkarissa tänään, ajattelin, ennen kuin tajusin etten ollut muistanut laittaa toosaa päälle ja seurasinkin vain kiinnostuneena omaa heijastustani, joka valui nojatuolista kohti lattiaa kuin jäykistymäisillään oleva laavavirta. Napinpainallus kaukosäätimeen ei sanottavasti heikentänyt tarjonnan tasoa, mutta vei sen itsekeskeisyydestäni pois, mikä oli helpotus. Nojatuolin pölyn keskelle on mahdollista vajota. Selailin kanavia, ihmiset näkyivät joko kokonaan tai navasta ylöspäin, variaatioita ei ollut. Kaikkien äänet kuulostivat samalta. Piikkikorkoinen nainen haukkui niiden ulkonäköä joita kiinnosti vain raha, ja silmälasipäinen mies kuvitteli kaikkien kansalaisten kiinnostuvan palavasta autoverhoomosta. Yritin saada yhteyden. Kuka tietää onnistuinko; ohjelma katkesi mainosten ajaksi ja jokaisen mainoksen välillä näin mustassa ruudussa itseni. Ehkä en saanut yhteyttä kehenkään muuhun. Scheisse! karjaisin, saksalaisten sukujuurteni noustessa yllättäen hetkeksi pintaan. Kun palasimme takaisin, kanava oli vaihtunut, ja hiihtäjät kuolasivat ruudun. En viihtynyt enää ohjelman parissa, mutta kaukosäädin puri minua sormeen ja mitäpä tuosta, loppujen lopuksi, olisin varmaan katsonut vaikka ruumiin mätänemistä jos musiikkivieraana olisi ollut Jari "it takes tuu tii tu töötituu" Sillanpää. Minulle vinkattiin silmää ruudulle laskeutuvan kärpäsen muodossa. Ohjelman loppuessa valitin kanavan palvelunumeroon.
"In the corner of my room
sits my one big eyeball"
(Mansun: Television)
"In the corner of my room
sits my one big eyeball"
(Mansun: Television)
9.4.04
Kauhee karvakausi
Kun katsoo kissan silmiin, ei voi olla varma siitä, mitä mieltä se on Kantin tietoteoriasta, mutta sen voi surutta hyväksyä, että jokin mielipide sillä on. Kissan mielestä Immanuel Kant oli todennäköisesti väärässä, sillä kissat ovat niitä, jotka eivät millään luota kehenkään sellaiseen, joka ei saa työtään tehdyksi kerralla. Kissan mielestä oli silkkaa turhuutta, että Kant kirjoitti ajattelukritiikistään kaksi eri versiota. Kissan katseesta, varsinkin hämärässä, voi nähdä syvän halveksunnan niitä kohtaan jotka eivät osaa päättää.
Usko itseesi, kissa sanoo, katso nyt minuakin. On kevät, pudottelen karvoja jälkeeni kuin kapinen piski, olen talven jäljiltä vielä hiukan löystyneessä kunnossa ja refleksitkin elävät vielä maaliskuuta. Ja siitä huolimatta minä uskon itseeni. Uskon siihen mitä teen. Hei, ihan totta. Minä en ehkä ole maailman sulokkain olento (ja kissa tämän sanoessaan näyttää silti juuri siltä), mutta minullakin on omanarvontunto. Tapan tuon talitintin tai kuolen yrittäessäni sitä.
Ja minä hymyilen, sillä tiedän kissan taas liioittelevan mutta niinhän ne tekevät. Venytellessään kissan lihakset humahtavat kuin seinän takaa ohi ajava mopo. Kääntäessään kylkeä se maiskauttaa suutaan ja se tietää miksi Anaksimandros oli oikeassa, tavallaan, mutta sillä ei ole kykyä kertoa sitä meille, sillä sen tehdäkseen kissan pitäisi piirtää kaavio, eikä sillä ole tarttumapeukaloita joilla ottaa kiinni kynästä. Kissat nukahtavat aina onnellisina, ja ne ovat huvittuneita senkaltaisista havainnoista kuin "kissan kehrääminen koostuu kolmesta selvästi erilaisesta äänestä". Syödessään kissa sulkee silmänsä. Se näyttää lapselta usein, ja sen ajattelun sumentavat näennäisen typerät asiat kuten perhoset, valo ja narahdus.
Okei, kissa sanoo kun sen silmiin on katsonut tarpeeksi kauan, alkaa riittää. Se katsoo muualle, haukottelee niin että leuat naksahtavat ja ottaa harha-askeleen pudoten pöydältä ei-varsinaisen-tyylikkäästi, mutta kömpelöimmätkin hetkensä kissa kääntää voitokseen toteamalla että me emme sentään ole aloittaneet yhtään sotaa. Kun kissa tarraa jäniksen takajalkaan voitonriemuisa verenmaku suussa, ei siitäkään väitteestä kyllä voi olla aivan varma. Kissat eivät arvosta musiikkia, mutta luonto-ohjelmista ne pitävät, ja vuosi vuodelta niistä yhä useampien mielestä pitäisi viimein paljastaa ihmisille se mistä renessanssissa oli aikoinaan oikeasti kysymys. Kissat seurailevat ajan kankaaseen painuneita tassunjälkiä kauas meidän linnunratamme taakse.
Usko itseesi, kissa sanoo, katso nyt minuakin. On kevät, pudottelen karvoja jälkeeni kuin kapinen piski, olen talven jäljiltä vielä hiukan löystyneessä kunnossa ja refleksitkin elävät vielä maaliskuuta. Ja siitä huolimatta minä uskon itseeni. Uskon siihen mitä teen. Hei, ihan totta. Minä en ehkä ole maailman sulokkain olento (ja kissa tämän sanoessaan näyttää silti juuri siltä), mutta minullakin on omanarvontunto. Tapan tuon talitintin tai kuolen yrittäessäni sitä.
Ja minä hymyilen, sillä tiedän kissan taas liioittelevan mutta niinhän ne tekevät. Venytellessään kissan lihakset humahtavat kuin seinän takaa ohi ajava mopo. Kääntäessään kylkeä se maiskauttaa suutaan ja se tietää miksi Anaksimandros oli oikeassa, tavallaan, mutta sillä ei ole kykyä kertoa sitä meille, sillä sen tehdäkseen kissan pitäisi piirtää kaavio, eikä sillä ole tarttumapeukaloita joilla ottaa kiinni kynästä. Kissat nukahtavat aina onnellisina, ja ne ovat huvittuneita senkaltaisista havainnoista kuin "kissan kehrääminen koostuu kolmesta selvästi erilaisesta äänestä". Syödessään kissa sulkee silmänsä. Se näyttää lapselta usein, ja sen ajattelun sumentavat näennäisen typerät asiat kuten perhoset, valo ja narahdus.
Okei, kissa sanoo kun sen silmiin on katsonut tarpeeksi kauan, alkaa riittää. Se katsoo muualle, haukottelee niin että leuat naksahtavat ja ottaa harha-askeleen pudoten pöydältä ei-varsinaisen-tyylikkäästi, mutta kömpelöimmätkin hetkensä kissa kääntää voitokseen toteamalla että me emme sentään ole aloittaneet yhtään sotaa. Kun kissa tarraa jäniksen takajalkaan voitonriemuisa verenmaku suussa, ei siitäkään väitteestä kyllä voi olla aivan varma. Kissat eivät arvosta musiikkia, mutta luonto-ohjelmista ne pitävät, ja vuosi vuodelta niistä yhä useampien mielestä pitäisi viimein paljastaa ihmisille se mistä renessanssissa oli aikoinaan oikeasti kysymys. Kissat seurailevat ajan kankaaseen painuneita tassunjälkiä kauas meidän linnunratamme taakse.
8.4.04
Vain kohdattu jää
Tänään, aamupäivän auringonsäteiden kimallellessa erinäisin sokaisevin tavoin vastaantulevien autojen tuulilaseista, minä kohtasin jään. Se lipui Aurajokea pitkin hyvin hitaasti, näin sen tulevan kaukaa jo siinä vaiheessa kun astuin harmaan tomun enimmäkseen peittämälle Tuomaansillalle. Jää oli kiilan muotoinen, vaaleanruskea, ja eteni kärki edellä kohti satamaa rauhallista kävelyvauhtia. Minunkin vauhtini oli kävely, ja rauhallinenkin enimmäkseen, ja jää liikkui kohti siltaa jota pitkin kävelin. Tuomaansilta on, kuten Turkunsa tuntevat tietävät, melko pitkä. Jää oli lähempänä sillan pohjoisenpuoleista päätä kuin minä vielä siinä vaiheessa. Astelin verkkaisesti, ei ollut sanottava kiire. Autot jatkoivat häikäisyään tasaisena virtana, niiden väliin ei syntynyt suojatiettömän kadunylityksen mahdollistavaa rakoa. Ja sitten olin enimmäkseen ylittänyt sillan. Koko ajan olin seurannut katseellani jäätä, enkä valehtele jos väitän että jo sen ensi kertaa kaukaa havaitessani tiesin että tiemme risteävät täsmällisesti. Samalla hetkellä jona jää lopulta lipui sillan alle, olin tarkalleen sen yläpuolella, ja meidän välillemme olisi voinut vetää pystysuoran viivan. Jos olisi katsonut tilannetta ylhäältä, olisi liikeratojemme tyylipuhdas suora leikkaus saattanut näyttää vaikuttavalta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)