Ooksäämunkans?

Minäkin osallistun nyt "meemiin". (en tiedä mitä tuo sana oikeastaan tarkoittaa... jotain netissä seilaavaa kivuutta vissiin) Tämä on tällainen kyselyntynkä joka palauttaa minut ajassa kaksikymmentä vuotta taaksepäin, ja kuulakynä vapisevassa kourassa täyttämään kaverin "koulukaverini"-teosta, johon kaikki muut olivat jo aiemmin kirjoittaneet. Menopaussissahan minä tähän tietysti ensimmäisen kerran törmäsin.

Ota lähin kirja, käännä sivulle 18, etsi rivi neljä. Kirjoita ylös, mitä siinä lukee:

"Eihän oppi ojaan kaada" / 926.

Ojenna vasen käsivarsi mahdollisimman pitkälle. Mitä kosketat ensimmäisenä?

Tinttaisin kaveria leukaan. Hän kirjoittaa sähköpostiaan pahaa-aavistamatta.

Mitä viimeksi katsoit TV:stä?

Wickström-shown ensimmäisen jakson eilen illalla uusintana. Kun ohjelma viime syksynä alkoi, näin siitä sattumalta viimeiset kaksi minuuttia tietämättä mistä on kyse. Ehdin kirota mtv:n hornaan siitä että aloittavat taas uuden talkshown ja vielä omistavat sen verran isot munat että tekevät kyseisen ohjelman teosta dokumentin. Viikon ajan ehdin räyhätä ennen kuin totuus kerrottiin minulle.

Arvaa katsomatta paljonko kello on:

Veikkaisin osapuilleen yhtätoista aamupäivällä. Heräsin seitsemältä. Olen aamuihminen yleensä, vaan en näin aamu.

Katso nyt kelloa, paljonko se oikeasti on?

11.23. Paremminkin olen joskus veikannut.

Mitä kuulet tietokonetta lukuunottamatta?

Nelisenkymmentä tietokonetta aiheuttaa äänimaton. Jotkut keskustelevat. Luokan oven sähkölukko särähtää säännöllisesti jonkun erotessa virtuaalisesta todellisuudesta. Peilin takaa kuisketta. Ei sen kummempaa.

Milloin viimeksi kävit ulkona? Mitä teit?

Periaatteessahan minä olen nytkin ulkona. Tulkinnanvaraa.

Mitä katsoit ennen kuin tulit tälle sivulle?

Katsoin? IRL vai URL? Tien yli loikkivaa kissaa, sellaisia minä aina katson. Hö.

Mitä sinulla on ylläsi?

Farkut. Bootsit. Collegepusero, joka mahtuu yhä koska en ole kasvanut yläasteen jälkeen. Oikeastaan 90% vaatteistani on ollut viitisentoista vuotta yhtäjaksoisesti käytössä. Nyt masentaa. Vihaan kirpputoreja.

Näitkö viime yönä unta?

Tietenkin. Kaupunki piti minusta siinä.

Milloin viimeksi nauroit?

Viittaan ylläolevaan televisiovastaukseen. Ja aamulla sain sähköpostin, joka vahvisti epäilemäni lapsennimeysperiaatteen oikeaksi. Se sai riemuitsemaan.

Oletko nähnyt mitään omituista viime aikoina?

En muuta näekään. Epäilen että kyse on loppujen lopuksi vain tavasta painaa mieleen yksityiskohtia. Kuten tuulessa heiluva linja-auto tai karanneen kissan ilme mainostaulun edessä. Se ei muuttunut. Ja puhelinlasku oli lentänyt postiluukusta absurdin pitkälle sisään asuntoon, en uskonut sitä mahdolliseksi.

Minkä elokuvan viimeksi katsoit?

Rob Reinerin Stand by me. Muistin sen olevan parempi, hyvä tosin edelleen. Richard Dreyfuss on elokuvan lopussa huonoryhtisin kirjailija jonka muistan nähneeni. Selkä vihlaisi myötätunnosta. Mennääks koulun jälkeen santamontulle?

Jos sinusta tulisi yön yli monimiljonääri, mitä ostaisit ensimmäisenä?

Pepsiä.

Jos voisit muuttaa jonkin asian maailmassa välittämättä syyllisyydentunteista ja politiikasta, mitä tekisit?

Uskomaton kysymys. Miten syyllisyydentunteesta voi olla välittämättä? Ei, en usko tämän olevan mahdollista, olen pahoillani. En kykene vastaamaan "pakottaisin kaikkien niiden jotka ovat varastaneet kiveen veistettyjä kasvoja Angkor-Vatin viidakkokaupungista viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana raahaamaan saaliinsa takaisin ja kiinnittämään ne niille paikoilleen joille ne on vuosisatoja sitten tarkoituksella ja taidolla hakattu". En usko että niin kävisi. Poliitikasta välittämättä oleminen on minulle helppoa, sillä en ole vielä kertaakaan elämässäni niin tehnyt. Vihaan vaaleja, en milloinkaan äänestä.

Pidätkö tanssimisesta?

Yksin kyllä, seurassa en.

Jos ensimmäinen lapsesi on tyttö, mikä hänen nimekseen tulee?

Kuvittele että ensimmäinen lapsesi on poika. Mikä hänen nimensä on?

No niin. Periaatteessahan tämä on selvää kauraa. Minulla olisi nimiä vaikka katraalle. Mutta jotta voisi antaa nimiä, olisi oltava edes satunnaisharhainen käsitys lapseutumisesta. Minä yritän vielä etsiä itseäni. Taapero ei tästä kuviosta nyt puutu.

Voisitko koskaan harkita ulkomailla asumista.

Voisin. Mutten asuisi. Vihaan matkustamista. Tampere on tarpeeksi kaukana, sitäpaitsi sopivan tuttu. Vaikka se ei olekaan täältä katsottuna ulkomaa vaan sisämaa.

Mitä on huoneesi seinillä?

Salvador Dalin Viimeinen ehtoollinen. Kuvia kissoista. Muutama alaston nainen (he kuuluvat Pink Floyd -julisteeseen, te kaksinaisniljakkeet!). Helvetisti tasaisenvalkoista maalia laajoilla pinnoilla. Jälki. Naarmu. Yllättävän kauniita valoja ja varjoja iltaisin kuuden ja yhdeksän välillä.

*

Mikä katharttinen kokemus. Mikä tyhjentävä itsestäni kaikenkertova vuodatus. Olen ammennettu, minusta ei ole enää tähän. Kirjaimeni vaikenevat. Ugus lähtee tupakkalakon mittaiselle tauolle, walls and bridges baby. Muistelen että olin kuudennella luokalla pohjattoman rakastunut tyttöön, jonka näin kerran myöhemmin Turussa kadulla koiraa taluttamassa saman ikäisenä kuin hän oli silloin. Ala-asteen pohjapiirros on tatuoitu päähäni.


"No one knows what it's like
To feel these feelings
Like I do
And I blame you"

(The Who: Behind blue eyes)

Muodoton dilemma

Vaan miksipä en tosiaan ihmettelisikään sitä, että vaikka linja-auton ikkunasta paistaa sisään aurinko joka halstaroi kohteensa tehokkaasti, on Turkuun päästyä heti asemalla kuitenkin vastassa kylmyys? Haluaisin kuulla myös jonkun kertovan minulle syyn siihen, miksi uudessa kaupunki-infossa ovat kaupunginosat siirtyneet aivan eri paikkoihin kuin ennen. "Nummi" on siirtynyt toista kilometriä länteen! "Teräsrautela" on tehnyt melkoisen loikan yläoikealle! "Ruohonpää" on kokonaan kadonnut! "Räntämäki" on hilautunut ylöspäin! "Martti" puuttuu edelleen! Kenen tahansa taholta kävisi minkälainen selitys tahansa tähän jo pian viikon päivät vaivanneeseen asiaan.

Ja on se kuulkaa oikeasti hyvä että mea palasi tauoltaan takaisin. Minä ehdin jo luulla ettei maailmassa ole pysyvää enää monikaan asia. Vaan sentään on. Tauko taisi jopa tehdä hyvää. Kai myös allekirjoittaneelle tekisi, vaan milläs taukoat, kun sanat tulvivat näytölle tulvaporttien syöksyttyä jo ajat sitten virran mukana horisontin taa!

Pitää mennä ostamaan Pirkka neljänviljanhiutaleita.

Varoa räkä

Törkeän hyvä ohjelma telkkarissa tänään, ajattelin, ennen kuin tajusin etten ollut muistanut laittaa toosaa päälle ja seurasinkin vain kiinnostuneena omaa heijastustani, joka valui nojatuolista kohti lattiaa kuin jäykistymäisillään oleva laavavirta. Napinpainallus kaukosäätimeen ei sanottavasti heikentänyt tarjonnan tasoa, mutta vei sen itsekeskeisyydestäni pois, mikä oli helpotus. Nojatuolin pölyn keskelle on mahdollista vajota. Selailin kanavia, ihmiset näkyivät joko kokonaan tai navasta ylöspäin, variaatioita ei ollut. Kaikkien äänet kuulostivat samalta. Piikkikorkoinen nainen haukkui niiden ulkonäköä joita kiinnosti vain raha, ja silmälasipäinen mies kuvitteli kaikkien kansalaisten kiinnostuvan palavasta autoverhoomosta. Yritin saada yhteyden. Kuka tietää onnistuinko; ohjelma katkesi mainosten ajaksi ja jokaisen mainoksen välillä näin mustassa ruudussa itseni. Ehkä en saanut yhteyttä kehenkään muuhun. Scheisse! karjaisin, saksalaisten sukujuurteni noustessa yllättäen hetkeksi pintaan. Kun palasimme takaisin, kanava oli vaihtunut, ja hiihtäjät kuolasivat ruudun. En viihtynyt enää ohjelman parissa, mutta kaukosäädin puri minua sormeen ja mitäpä tuosta, loppujen lopuksi, olisin varmaan katsonut vaikka ruumiin mätänemistä jos musiikkivieraana olisi ollut Jari "it takes tuu tii tu töötituu" Sillanpää. Minulle vinkattiin silmää ruudulle laskeutuvan kärpäsen muodossa. Ohjelman loppuessa valitin kanavan palvelunumeroon.


"In the corner of my room
sits my one big eyeball"

(Mansun: Television)

Kauhee karvakausi

Kun katsoo kissan silmiin, ei voi olla varma siitä, mitä mieltä se on Kantin tietoteoriasta, mutta sen voi surutta hyväksyä, että jokin mielipide sillä on. Kissan mielestä Immanuel Kant oli todennäköisesti väärässä, sillä kissat ovat niitä, jotka eivät millään luota kehenkään sellaiseen, joka ei saa työtään tehdyksi kerralla. Kissan mielestä oli silkkaa turhuutta, että Kant kirjoitti ajattelukritiikistään kaksi eri versiota. Kissan katseesta, varsinkin hämärässä, voi nähdä syvän halveksunnan niitä kohtaan jotka eivät osaa päättää.

Usko itseesi, kissa sanoo, katso nyt minuakin. On kevät, pudottelen karvoja jälkeeni kuin kapinen piski, olen talven jäljiltä vielä hiukan löystyneessä kunnossa ja refleksitkin elävät vielä maaliskuuta. Ja siitä huolimatta minä uskon itseeni. Uskon siihen mitä teen. Hei, ihan totta. Minä en ehkä ole maailman sulokkain olento (ja kissa tämän sanoessaan näyttää silti juuri siltä), mutta minullakin on omanarvontunto. Tapan tuon talitintin tai kuolen yrittäessäni sitä.

Ja minä hymyilen, sillä tiedän kissan taas liioittelevan mutta niinhän ne tekevät. Venytellessään kissan lihakset humahtavat kuin seinän takaa ohi ajava mopo. Kääntäessään kylkeä se maiskauttaa suutaan ja se tietää miksi Anaksimandros oli oikeassa, tavallaan, mutta sillä ei ole kykyä kertoa sitä meille, sillä sen tehdäkseen kissan pitäisi piirtää kaavio, eikä sillä ole tarttumapeukaloita joilla ottaa kiinni kynästä. Kissat nukahtavat aina onnellisina, ja ne ovat huvittuneita senkaltaisista havainnoista kuin "kissan kehrääminen koostuu kolmesta selvästi erilaisesta äänestä". Syödessään kissa sulkee silmänsä. Se näyttää lapselta usein, ja sen ajattelun sumentavat näennäisen typerät asiat kuten perhoset, valo ja narahdus.

Okei, kissa sanoo kun sen silmiin on katsonut tarpeeksi kauan, alkaa riittää. Se katsoo muualle, haukottelee niin että leuat naksahtavat ja ottaa harha-askeleen pudoten pöydältä ei-varsinaisen-tyylikkäästi, mutta kömpelöimmätkin hetkensä kissa kääntää voitokseen toteamalla että me emme sentään ole aloittaneet yhtään sotaa. Kun kissa tarraa jäniksen takajalkaan voitonriemuisa verenmaku suussa, ei siitäkään väitteestä kyllä voi olla aivan varma. Kissat eivät arvosta musiikkia, mutta luonto-ohjelmista ne pitävät, ja vuosi vuodelta niistä yhä useampien mielestä pitäisi viimein paljastaa ihmisille se mistä renessanssissa oli aikoinaan oikeasti kysymys. Kissat seurailevat ajan kankaaseen painuneita tassunjälkiä kauas meidän linnunratamme taakse.

Vain kohdattu jää

Tänään, aamupäivän auringonsäteiden kimallellessa erinäisin sokaisevin tavoin vastaantulevien autojen tuulilaseista, minä kohtasin jään. Se lipui Aurajokea pitkin hyvin hitaasti, näin sen tulevan kaukaa jo siinä vaiheessa kun astuin harmaan tomun enimmäkseen peittämälle Tuomaansillalle. Jää oli kiilan muotoinen, vaaleanruskea, ja eteni kärki edellä kohti satamaa rauhallista kävelyvauhtia. Minunkin vauhtini oli kävely, ja rauhallinenkin enimmäkseen, ja jää liikkui kohti siltaa jota pitkin kävelin. Tuomaansilta on, kuten Turkunsa tuntevat tietävät, melko pitkä. Jää oli lähempänä sillan pohjoisenpuoleista päätä kuin minä vielä siinä vaiheessa. Astelin verkkaisesti, ei ollut sanottava kiire. Autot jatkoivat häikäisyään tasaisena virtana, niiden väliin ei syntynyt suojatiettömän kadunylityksen mahdollistavaa rakoa. Ja sitten olin enimmäkseen ylittänyt sillan. Koko ajan olin seurannut katseellani jäätä, enkä valehtele jos väitän että jo sen ensi kertaa kaukaa havaitessani tiesin että tiemme risteävät täsmällisesti. Samalla hetkellä jona jää lopulta lipui sillan alle, olin tarkalleen sen yläpuolella, ja meidän välillemme olisi voinut vetää pystysuoran viivan. Jos olisi katsonut tilannetta ylhäältä, olisi liikeratojemme tyylipuhdas suora leikkaus saattanut näyttää vaikuttavalta.

Hyvät pääsiäiset sulle jos ei nähdä

Alamme hiljalleen lähestyä pistettä jossa asioiden kirjoittamisen mielekkyys on suhteessa verrannollinen niiden aiheuttamaan tilanahtauteen pääkopassa. Entä jos kaikki ne kirjaimet, jotka olen kauttani koskaan sanoiksi kuljettanut, ovatkin jostain muualta pois? Miten käy maailmassa sitten kun lopulta huomataan, että kirjoitamme sanoja jotka on jo kerran sanottu... ja kun huomataan että kuluneet lauseet kumisevat onttoina kuten nekin kuvainnolliset tyhjät tynnyrit joiden kylkeen ne aiemmin lausutut lauseet tuntuvat hanakoimmin hakeutuvan...

Ehkä vain olen herennyt epäilemään kirjoitetun tekstin mahdollisuuksia toimia minkäänlaisena välittäjäaineena ihmisten keskinäisessä informaationvaihdossa koska olen yrittänyt väsätä kasaan kirjallisuuden proseminaarityötä ahkerina yön tunteina. Tai ehkä olen lopulta langennut kirjainten eteeni asettamaan ansaan. Niiden kertymä on nyt kasautunut tarpeeksi suureksi estämään päivänvaloa hakeutumasta silmiini, ja kuten tiedämme: valo tuo mukanaan kuvan siitä mitä maailmassa todella tapahtuu. Mutta jos aurinko on sammunut kahdeksan minuuttia sitten, me emme tiedä sitä, ja käytämme ne kahdeksan minuuttia kirjoittamalla esimerkiksi lauseita. Jotka tuskin mitään tarkoittaa.




"Strangers passing in the street
By chance two separate glances meet
And I am you and what I see is me"

(Pink Floyd / Echoes)

Teeleipiä

Kun ei ole syytä uskoa että mikään koskaan voisi kadota, ajattelee toisesta ihmisestä helposti pahoja asioita. Kun syöksykierre on alkanut ei enää saa mieleensä muita kuin niitä hyviä.

Sattuu.

Valokuvassa näkyvä etäisyys

On häiritsevää kun kehitettyään rullallisen valokuvia (tässäkin asiassa olen perinteisen linjan kannattaja; digikamera tekee vain kuvaamisen liian helpoksi) huomaa että joissain otoksissa on elementtejä jotka eivät kuulu niihin. Tarkoitan sellaisia ihmisiä kuvien taustalla joiden ei pitäisi minkään logiikan mukaan olla siellä, tai omituisia varjomaisia notkahduksia kuvan esittämässä paikassa, tilassa. Ne vievät huomion. Tuntuu kuin kuvaa katsoessa se pieni poikkeama siitä minkä itse kuvaustilanteesta muistaa alkaisi huutaa, sen ääni on kirkuva ja imevä kuin palloksi rypistetyn tenttikuoren nielaisseen pölynimurin ääni. Hampaita irvistäen sellaiset kuvat asettaa albumiin paikoilleen, mieluiten joidenkin epäonnistuneiden otosten kanssa samalle sivulle ettei vain tulisi tilannetta jossa joutuisi näkemään sitä häiriintynyttä kuvaa uudestaan. Mutta se ei katoa ajatuksista. Se vaivaa koko päivän, ja kun painaa levottoman päänsä tyynyyn ja leijailee jo unen rajalla, hyökkää se kuva yhtäkkiä muistista esiin kirkkaana ja terävänä, kirkuvana. Sen värit ovat muuttuneet tummiksi, koko kuvasta on tullut pehmeä, syvä kerros joka nielaisee uneen pyrkivän itseensä ja pakottaa elämään uudestaan tilanteen jossa kuva on otettu. Ja aamulla yllättää itsensäkin kun herätessään huomaa sittenkin kyenneensä nukkumaan. Sitä ponnahtaa jalkeilleen, ottaa pöydältä vapiseviin käsiinä sen valokuva-albumin ja avaa sen juuri siltä sivulta - ja koko se häiriintynyt kuva on alkanut taipua, painua kasaan. Kuin sen tämän maailman lainalaisuuksiin pakotettu olomuoto ei lainkaan kestäisi sitä että sen pintaan on eksynyt näkymä jostain aivan toisesta todellisuudesta. Kuva rypistyy hitaasti mutta päättäväisesti, vuoden kuluttua se on lakannut olemasta, kietoutunut itseensä. Sen paikalla albumissa on vain tyhjä tila; tai ehkä ei vain tyhjä. Tuo kuvan jäljellejättämä tila on pikemminkin tyhjäksitekevä. Sitä katsova tietää että tilasta on kadonnut jokin siinä ollut. Se ei houkuta koskettamaan edes sormenpäällä. Kuva on luonut väärän tilan, antitodellisuuden hetkellisen ilmentymän. Se pakottaa yhä kiihkeämmin valokuvaamaan sitä mikä on todellista ja oikeaa, ja tämän seurauksena sattuu filmille yhä useammin juuri niitä asioita joiden ei pitäisi siellä olla. Kierre on valmis. Ja kuten alussa totesin, on se joka kerta yhtä häiritsevää kun näin käy.