Kuin timantteja nielisi

Torstaisen taiteiden yön aikana keskustan yllä rasvaisena vellonut näennäiskulturelli ilmapiiri sai minussa aikaan etäisen tuttuusreaktion. Olin arvelevinani että kokemuspiirissä oli ollut joskus jotain samankaltaista, ja sitten muistin: viimeksi kun taiteiden yössä käyskentelin, mikä tahtoo sanoa vuonna 1999, oli silloinkin lämmin ja tähtien valaisema elokuun yö, musiikkia korttelinkulmilla ja paljon kännisiä teinejä ja virtsaa! Ja vasta sitä seurasi keskeisempi tajuaminen: päivämäärällä, juuri sillä taiteiden yöhön osuneella kolme päivää sitten, minä tulin asuneeksi Turussa täsmälleen kymmenen vuotta.

Vuosikymmen täällä. Kun alunperin muutti, ei sitä niin miettinyt että miten pitkäksi aikaa. Ei ollut oikein suunnitelmiakaan, oli liian jännää kaikki kun a) muutti vanhempien hoteista pois, b) muutti maalta kaupunkiin, c) oli ihan vähän aikaa sitten muuttunut peräkamarinpojasta söpön nuorenparin osapuoleksi, ja d) oli päättänyt ruveta suureksi ja vakavasti otettavaksi taiteilijaksi. Ah, ollapa vielä nuori ja söpö! Ja idealistinen. Ja toiveikas. Ja

Mitä kymmeneen Turun vuoteen mahtuu? Tai mitä ei. Elämä sinällään; ei minussa ole juuri samaa kuin siinä siloposkisessa nassikassa, joka ystävärannekkeineen ja kaulakoruineen tänne saapui progelevyt kenkälaatikossa ja tukka merituulessa hulmuillen. Kahdeksan vuotta olen ollut yliopistossa kirjoilla, niistä viimeiset kaksi nimenomaan kirjoilla; hyvä jos laitoksen sijaintia enää muistan. Mutta tavan vuoksi, ja pitäähän sitä ihmisen perkele jossain asua, mikä tarkoittaa Turun ylioppilaskylää. Kymmenen Turun vuoden aikana olen asunut seitsemässä eri osoitteessa, joista kuusi viimeistä ylioppilaskylän nuorekkaan akateemisessa ilmapiirissä. Hiponeeko ennätystä? Kuka saaplari muu täällä nyt muuttaisi keskimäärin melkein kerran vuodessa, tai en minä osaa laskea; elokuusta 2001 täällä Aurajoen mutkassa olen joka tapauksessa viettänyt ja asustellut seuraavasti:
















(ympyröimäni kohteet ovat joskus, ja yksi tälläkin hetkellä, saaneet nauttia läsnäolostani; listaan mahtuu yksiö, kolmio ja neljä kaksiota)

Yliopisto on antanut minulle kohtuudella kätevää nippelitietoa, muutamia oivalluksia, 145 opintoviikkoa ja ylivoimaisesti tärkeimpänä nipun hyviä ystäviä. Mikä sen tärkeämpää olisi? Olen aina ollut hidas tutustumaan, vaikea lähestyä, huono pitämään yhteyttä ja sen sellaista. Nykyisenkin ystäväpiirini on pieni, ja enimmäkseen koostuu yliopistolla tapaamistani ihmisistä, vaikka yliopisto keskeisenä hengailupaikkana onkin jäänyt jo ajan nieluun. On meistä osa valmistunutkin, minulla ei enää ole tarve; tokko koskaan ollut.

Turun vuosiin mahtuvat kaikki elämäni kolme ihmissuhdetta, mahtuu miljoonia kirjoitettuja sanoja, tuhansia otettuja valokuvia, satoja piirrettyjä sivuja sarja- tai muuta kuvaa, pitkiä vaelluksia ympäri kaupunkia niin jalan kuin pyöritsekin ja joskus, jossain, sen muistan, olen kokenut olevani onnellinen täällä.

Kerran esiinnyin keskustelutilaisuudessa. Juttujani on julkaistu näinä vuosina kahdessa antologiassa, viidessä lehdessä ja verkossa muutamissa oudoissa yhteyksissä, jotka nyttemmin huvittavat.

Turku.

Ihan helvetin ruma sana, mutta välillä kaunis kaupunki. Pidän Raunistulasta ja Nummenmäestä, Portsassa olen käynyt niin harvoin etten oikein osaa sanoa. Pidän Lonttisten rapaisemmasta puolesta, Martinmäestä ja Aurajokirannan valaistuista lehtipuista kesäöinä. Pidän aivan erityisesti uudesta pääkirjastosta, joka jotenkin kummasti valaisi käsitystäni kaupungista lopulta viime talvena kokonaisuutena avauduttuaan. Tykkään edelleen käydä siellä. Pidän Hansakorttelin kaaoksesta, kauppatorin sympaattisesta sikarumuudesta ja Turun linnasta tietenkin, mutta Luostarinmäen vanhat hökkelit eivät sanottavasti hetkauta, anteeksi vain. Turun kulttuurielämä ei sekään. Mutta saaristo on kaunis vaikkei sitä koskaan mistään näekään ja Virnamäen luontopolku on melkein kuin oma takapiha, se on tutuksi käynyt.

Vuosikymmen sitten en juonut kahvia. En ollut koskaan maistanut viinaa, lihaakin söin, olin autonomistaja. Kuuntelin musiikkia silmät suljettuina säkkituolissani vähintään kaksi tuntia päivässä, katsoin televisiota ja elokuvia, luin enimmäkseen amerikkalaista viihdekirjallisuutta, olin naiivi ja hankala ja lähes mielenterveysongelmaisesti sulkeutunut ja ihmiskammoinen. Voitaneen sanoa, että on tapahtunut kymmenen vuoden askel parempaan, tiettyine ylilyönteineen: olinkohan kesästä 2004 selvinpäin puoltakaan siitä ajasta kuin rempseässä humalassa. Ah, muistoja. Nykyään saa kahdesta kaljasta jo krapulan ja morkkiksen.

Kymmeneen vuoteen mahtuu ystäviksi tulleita ihmisiä, rakastumisia ja hiipumisia, monta kissaa ja kotia, unia ja toiveita ja ennen kaikkea tänä vuonna kolme täyttävä tytär, joka aloittaa huomenna päiväkodin, mitä iskä jännittää varmaankin enemmän kuin tytär.

"Sinä tiedät kaiken kun sinä olet iskä."

Vielä kymmenen vuotta ja kaikki tämä näyttää vuorostaan pieneltä.

Your pointless being

Ajattelen kelloa. Se käy itsekseen vanhan hirsitalon keittiön seinällä, sen heiluri halkoo nukkuvaa ilmaa. Kukaan ei raksutusta kuule, seinät narisevat iltaisin kun lämpö laskee. Talon pihaan vie melkein umpeenkasvanut tie. Se jää puiden puristuksiin, heinän varjoihin, ja aina illan tullen tie kääntää kylkeään, se on väsynyt, vanha. Enimmäkseen kulkematon.

Askeleeni eivät menneet maahan asti kun viimeksi kävelin tietä. Koskin männyn runkoa ohittaessani, aurinko oli alkanut laskea, se siveli kultaa pilvenpohjiin. Pihan kukkapenkin perhoset näkyivät tielle, niillä oli ennen pimeää kiire. Perhosekas ilta, ajattelin. Puu nauroi, tai vähintään sen runkoon halkesi hymynmuotoinen kolo. Noin vain. Oli edelleen lämmin, vaikka pian sataisi, taivaalle kasvoi suuria harmaita sieniä. Ne jyrisivät toisilleen ja metsä puuskahti. Että tuokin täällä vielä jaksaa, ja niin sanottaessa viitattiin minuun.

On niitä joiden elämässä on hirveästi kaikkea. Ja on me muut.

Silenzio

Olen ja en ole vaiennut tarkoituksella. Hiljenin, koska kadonnut ystäväni on edelleen kadonnut, ja alati kasvava huoli on paitsi sumentanut tekstintuottoon tarkoitetut osiot aivoissani, myös saanut tällaisen näpertelyn tuntumaan turhalta; minä en ole valmis luovuttamaan, ja palaaminen normaalina pitämääni päiväjärjestykseen merkitsisi luovuttamista. Fun fact: pidin jo hiiren osoitinta Bloggerin "Delete this blog" -napin päällä, sormen jo melkein klikatessa bittini historian hurmeeseen. Taikauskon: jos luovun jostakin tärkeästä, saan jotakin tärkeää tilalle. Enkä kuitenkaan. Ja syyt tämän teon harkintaankin olivat todenpuhuen jo etäämmällä, ne ovat vain odottaneet toimeenpanomääräystä, joka on nyt kuitenkin jonnekin rattaisiin juuttunut. Nirsk nirsk.

Tämä kirjoitus päätyi kiertoteitse käsittelemään aivan muuta kuin kadonnutta kissaa, enkä minä osaa käsitellä nyt muuta, koska yrityksistä huolimatta minun on vaikea miettiä muuta. Ne pelosta vapaat hetket täyttää lapsi, jonka "Miksi?"-kausi alkoi ja kysymykset seuraavat toisiaan limittyen äärettömyyksiin kuin Escherin kuviot. Sohvapöydällä on pinossa neljä kirjaa, joita luen vuoronperään, viitisen sivua kutakin, enempään en keskity vaikka haluaisin.

Jos nukahdan, herään päättyviin tarinoihin.

Lomalta

Piti kirjoittaa tähän tarmoa uhkuva kirjoitus siitä, miten viisi viikkoa ilman nettiä, lehtiä, radiota ja, enimmäkseen, sosiaalisia kontakteja tekee ihmiselle hyvää. Tulee nukutuksi pitkään, tulee saunotuksi keskimäärin kuudesti viikossa. Sateella voi paiskia sisähommia, helteellä ulko, ja molempia riitti. Muitakin aihioita muhi mielessä. Ajattelin kirjoittaa tämänkertaisesta kirjasaaliistani Vammalan vanhan kirjallisuuden päiviltä, kenties hohdokkaimmat löydöt koskaan, ja sen ohessa kalkkiutua muistelemaan aiempien vuosien hankintoja sieltä, ja kenties niiden avulla luoda näkökulmaa oman kirjamaun myötä siihen, miten ihminen on kasvanut lapsesta nuoreksi ja aikuiseksi vanhojen kirjojen parissa. Piti siitäkin, miten uitin riemusta hihkuvaa tytärtä Kokemäenjoessa, jonka vesi oli naurettavan lämmintä; ei joessa tuollaista pitäisi kun virtaileehan se kuitenkin. Ja sitten piti mökkiläisen perushuolista ja luonnonhelman perusheilahteluista, kaikesta tästä.

Mutta kolme päivää sitten kissa lähti mökinpihasta teilleen eikä palannut. Loma päättyi liueten epätietoon. En hirveästi saanut unta, kuuntelin yöt sadetta. Tänään palasin kaupunkiin töihin, muut jäivät sinne kun suunnitelmat menivät uusiksi. Kolme ja puoli vuorokautta nyt, eikä se tietenkään ole kissalle pitkä aika, kyllä minä sen tiedän. Mutta että minua pelottaa. Ei Rasmus ole metsiin tottunut, se on stadilaiskolli, joskus Malmilta talteen noukittu. Kuljettiin sateessa hakkuualueilla ja metsässä, riivatullisen kivilouhikon poikki kävelin hirveän viiman iskiessä vatukkoa kasvoille, vesi tuli kuin saavista, huusin kissan nimeä eikä se varmaan olisi metriä kauemmas kuulunut mutta jotain täytyi. Ei kai se sinne voinut mennä? Miksi olisi, mukavuudenhaluinen kaveri, joka varsin taitavaksi hiirestäjäksi kehittyi parissa viikossa. Ei sille nälkä tule. Ovat vaan olleet niin kylmiä ja märkiä juuri nämä viimeiset päivät. Kaksi vuorokautta on tuullut kuin lokakuussa, ja Rasmus pelkää hirveästi tuulta. On kuulemma kyitäkin siellä, ja kettuja, tosin vain jälkimmäistä nähtiin omassa pihassa.

Kätken jutusteluun sen mitä en uskalla ajatella. Minä olen niin saakelin kiintynyt siihen ronttiin, ystävystyin sen kanssa heti, silloin kerran, ja paremmin kuin yhdenkään muun kissan ja monen ihmisen. Palaa kunnossa, kirjoitan, ja toivon että vaikka sanat eivät, ajatus silti saavuttaa sen pienen otuksen, joka aamuisin kehrää korvanjuuressa niin että unessa soi. Tule nyt takaisin sieltä Rasmus, sinusta niin moni on jo huolissaan ettet tiedäkään.

Hevonen heilahti kuin kirves

Kesäisin on kiva istua lukemassa takapihalla. Ottaa hyvä kirja, lepolassessa lokoisa lötkötys, pöydälle viereen lasillinen virvoitetta. Joka tosin laimenee, sadevedellä kun on sellainen vaikutus. Ja kirjasta sivut vettyvät hiljalleen, tuolissakin on lopulta aika kylmä, ja raajojen yleisen sinisyysasteen noustua jonnekin iltataivaan tasolle on aika käydä välillä sisällä. Juoda kuppi kahvia, palata sitten takaisin pihalle. Koska on kesä.

Kaksisataa sivua sanojani oli tänään baarinpöydässä, kädestä käteen kiersivät ja olutläikkien, kahvinkin, keskellä tietään hakien lopulta päätyivät salkkuun ja pois. Nostalgisoin tuossa itsekin; muistin vanhan yliopiston sähköpostini jonain päivänä katoavan tavutaivaalle ja niinpä napsin sieltä kirjeenvaihdon talteen, minun ja toisen välinen tutustuminen, yhden kauniin kevään aikana neljä vuotta sitten. Tekstitiedoston kooksi kasvoi rapiat viisisataa sivua. Ehkä, kun olemme vanhoja ja ajan kultaamia, meidän lapsemme voi sitä hätkähtäen lukea. Miten rakastutaan sanoilla, se on hurja ajatus jos sen antaa tulla. Mutta sanat ovat pelottavia. Niiden kohtaaminen, vaatimukset. Se mitä ne haluavat.

Ei silti. Tulkoon jäistä vettä, käyköön trombi kimppuun, purkoon punkki ja kärppä. Ei haittaa yhtään! Huomenna alkaa kesäloma!

Katoan näihin maisemiin:

Beni Hasan, Elefantine, Giza, Siwa, Sillal

Sitä laskeskeli miekkonen eilisehtoonkorvilla rahojaan, välillä loi väsähtäneen katseen jääkaapin suuntaan, ja tyhjyydestä katse kimmahti kaikuna takaisin. Ei jaksaisi alkaa kokkaamaan, myöhä jo kolisteli kellonpieliä ja lähipuoti salpaisi uksensa. No, jos minä nyt uhraan kolikoitani pizzaan sitten, miekkonen tuumasi. Hän käppäili rusehtavassa valossa putiikkiin ja humalaisten haaliessa mallaslientä koreihinsa hän kaarteli pakastealtaalle. Olivat alennettuna tarjolla pakastekiekot siellä, minkä myhäillen miekkonen merkille pani.

Päädyin kassalle. Näön vuoksi ostin vielä kurkkua, leipää, muuta pientä ettei niin hävettäisi kun pizzaa iltamyöhällä kotiin kantaa, sentään raavas mies, tai lähinnä hintelä mutta mies kuitenkin. Maksoin, heitin ostokset kangaskassiini ja valo oli edelleen kertakaikkisen sairas kun kävelin kotiin paeten petokissojen murinaa, joka viimein eteisessä vatsaksi osoittautui. Napsautin uunin päälle ja läväytin pizzan kassista, missä vaiheessa vasta havaitsin napanneeni altaasta epähuomiossa salamipizzan.

Hetkisen siinä miekkonen tuumaili toimintatapojaan. Toisaalta hänen teki kovasti mieli pizzaa, ja näkökentän rajoja jo musta verho pyrki sulkemaan, eli siinä mielessä alkoi olla aika saada ravintoa sisuksiin. Mutta lihaa. Hän oli jo avaamassa roskista, sammuttamassa uunia. Vielä kuitenkin mietti. Päätti lopulta kirpaisun olevan kertahenkinen ja repäisi pizzan käärestään, missä vaiheessa jäisen kiekon ylle levitellyt salamiviipaleet räväyttivät keittiöön typerryttävän metvurstinlöyhkänsä ja mies alkoi tosissaan voida pahoin. Syvähengitellen tahdonvoimaa sisäänsä hän tarttui lihanpaloihin ja viskoi ne roskikseen. Ei sitä ihan teerenpoikia olla, hän mietti ja hillosipulein peitti näin kovin autioksi käyneen pizzansa pintaa. Ketsupoi myös hivenen, ja ei kun uuniin. Siellä sitten muhi eines, ja asuntoon levitti lihan hajua, mikä oli omiaan tappamaan ruokahalun.

Kun munakello maukaisi, avasin luukun. Näköaistilla havaittavaa lihaa ei ollut jäljellä, mutta se haju, se haju. Jossain tuon sulaneen juuston ja taikinapohjan välissä oli edelleen eläimenpaloja, mutta koska jo talvella olin itseni karaissut nauttimalla pari siivua mureaa porokassleria, totesin etten kai tähän henkeäni heitä, ja loppujen lopuksi haju olikin pahinta; hillosipulikuorrutukseni kätki oikeastaan kaikki muut maut niin tehokkaasti että pizza sinällään menetti merkityksensä ja olisin yhtä hyvin voinut syödä niitä hillosipuleita yksikseen. Nautin iltapalantapaiseni kahvin kanssa, ja sopivathan ne toisilleen kuin hillo. Ei se pahaa ollut. Vasta viitisen tuntia myöhemmin aloin rajusti oksentaa.

Taustatietoja vaitiolovelvollisille

Kaikeksi on tähän ikään mennessä sanottu vaan ei konservatiiviksi vielä, kunnes tänään Jani ohimennen heitti minun olevan konservatiivisuuden perikuvana tunnettu. Meni siinä hetki kun kokosin itseäni. En väitä ettenkö olisi kädellä vasenta rintapuolta painanut ja hikikarpaloita kulmakarvojen tienoilta hihalla pyyhkeillyt. Moni muu olisi saanut saman määritelmän viskellä ilmoille ilman sanottavaa reagointia, mutta Marginaali-Jani on tunnettu piru lukijaksi, kätketymmätkin piilomerkitykset verikoirana vainuava. Ja, vaikka aikoinaan tiivis blogitoveruutemme onkin ajanvirtaan osin liuennut (no niin, nyt alkaa mennä siirappiseksi tämä...), huomaan edelleen antavani painoarvoa hänen kommenteilleen.

Vaan että! Konservatiivi! Ja minä kun olen kuvitellut olevani kliseisyyteen asti tyypillinen vasemmistolaishippi, humanistisia aineita kukka hiuksissa opiskellut ruohonpolttaja-utopisti. En Conservapediaankaan enää nykyään päivittäin kirjoita! Wikipedian, jota sivumennen sanoen en pidä kovin hyvänä lähteenä (huomaan nyt heti antavani värittyneitä merkityksiä tälle mielipiteelleni) mutta nyt laiskottaa, mukaan konservatismi on "poliittinen, henkinen ja yhteisöllinen näkemys, joka pyrkii säilyttämään vallitsevia ja palauttamaan entisiä arvo- ja yhteiskuntajärjestelmän piirteitä". Heti tämän varjossa ymmärrän Janin näkemystä. Minulla on vahva tendenssi suhtautua epäilyksellä uusiin ilmiöihin; ja mitä suuremmalla rummunpärinällä esiintuotuihin, sen vahvempi. Pidän tätä pikemminkin nostalgismina kuin konservartismina. Nähdäkseni tämä on vain tervettä epäluuloa, tai epätervettä ehkä mutta epäluuloa kuitenkin. Kautta historian ihminen on kapsahtanut katajaan, ja mikä voi mennä pieleen, se 99%:ssa tapauksista menee. Silti olen vankkumaton eteenpäinpyrkimisen kannattaja: ihminen joka pysähtyy paikalleen on henkisesti kuollut ihminen. Konservatiivi siis.

Nostalgisointitaipumustani suurempi syyllinen, jos nyt tosiaan mitään syyllisyyttä tässä etsitään, on se, miten tartun aiheisiin, joista nyt ylipäätään voi tehdä kirjoittajan maailmankatsomukseen liittyviä yhteenvetoja. Jo vuosia sitten päätin kirjoittaa päivänpolttavista aiheista (vaikkapa politiikka, sananvapaudet internetissä, tekijänoikeudet) mittarit punaisella väpättäviä kirjoituksia, jotka iskeytyvät vasten sillä hetkellä vahvinta näkemystä joka kaltaisteni nettikirjoittajien keskuudessa vallitsee. Syynä on pikemminkin vastarannankiiskeys kuin se että olisin järkähtämättä näiden kirjoitusteni takana. Olen kouluikäisestä asti ollut pakkomielteisen allerginen sille, että kaikki ovat kuorossa samaa mieltä. Ajatelkaa itse, minun tekee mieli sanoa jokaiselle, kaikessa. Älkää olko samaa mieltä kuin nuo muut vain koska ette muusta tiedä.

Ajattelin etten koskaan paljastaisi sitä miten suuri vaikutus tällä tavalla mahdollisesti on ollut siihen kuvaan joka Silmänkääntövankilan kautta on minusta piirtynyt, mutta tulipahan esiin. On tosiaan saattanut minut esittää vankkumattoman vanhoillisessa valossa välillä, mutta mitäs pirua minä sille voin että tämä internet on sellainen lammaslauma, jonkunhan se on vastaan sanottava.

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 8:Sielun veljet / Suomi - Finland (1988)

Mielenkiintoisin ulkomusiikillinen seikka Sielun veljien kuudennen albumin Suomi - Finland cd-painoksessa on hyttynen. Kantta koristava lihaveistos esiintyy myös kotelon takakannessa epätarkempana versiona, ja keskelle tuon epämiellyttävällä tavalla omituisen taideteoksen kasvoja, taustapaperin ja muovikannen väliin, on omistamassani kappaleessa liiskaantunut hyttynen. Pidin tätä hulppeana sattumana levyn hankittuani. Harvoin sentään kaupallisiin tuotteisiin näin näkyvälle paikalle jää mitään sellaista kuin kuolleita hyönteisiä; steriiliä tehdaskamaahan nämä. Kului aikaa ja poikkesin, kuten tuolloin usein tapasin tehdä, Porin Green riverissä levyhankintamatkalla. Selailin Siekkareiden osastoa harkiten lisääväni bändin edustusta kokoelmassani, kun havaitsin Suomi - Finlandin levyn takakannessa, samalla kohtaa jos ei sentään millilleen niin parin sentin tarkkuudella, taas kerran liiskaantuneen hyttysen. Voitaneen sanoa että niillä main ajatuksissa vilahteli selityksiä ja tapahtumaketjuja, joista yksikään ei ole järjellinen. Onko kyseessä sattuma vai onko joku, jossakin, joskus asetellut tarkoituksella hyttysiä levynkansiin? Kenen tietoisella päätöksellä näin on tehty, jos on? Haluaisin mielelläni havaintoja muilta jotka mahdollisesti omistavat tämän saman levyn. Vilkaiskaa sitä takakantta ja kertokaa.

Tästä mysteeristä on pitänyt jo vuosien ajan kirjoittaa.

Ensikosketukseni Ismo Alankoon tapahtui syksyllä 1998, taas siellä samassa hippiluolassa, korjaan, kansanopistossa joka muutamissa sarjan aiemmissakin episodeissa mainitaan. Eräällä opiskelijalla oli Ismon tuolloin ilmestynyt Alangolla-boksi mukanaan, ja sen neljää levyä soiteltaessa minulle paljastui, ettei kyseessä ole J. Karjalaiseen tai Edu Kettuseen rinnastettava rallattelija (kuten olin syystä tai toisesta kuvitellut), vaan mies joka kirjoittaa perhanan hyviä tekstejä ja jonka musiikillinen pensseli maalaa laajalle kankaalle aika saakelinmoista väriskaalaa. Jouluna sain sitten lahjaksi Ismo Alanko Säätiön tuoreen albumin Pulu, josta pidin, mutta vasta seuraavana keväänä hankkimani Suomi - Finland räjäytti potin ja teki minusta Ismo-fanin eliniäksi.

Rock-setien mielestä tämä on Sielun veljien vähiten hyviä julkaisuja, ja minä sanon siihen seuraavaa: se litistynyt hyttynen siellä takakannen sisällä kuvaa kiekkoa oikeastaan varsin mainiosti. Tämä on rujo levy, muttei sillä tavalla että särökitarat runnoisivat ja tuplabasari paukkuisi. (hah, Ugus yrittää kirjoittaa kuin asiantuntija - - ei minulla oikeasti ole aavistustakaan mikä on rock-jargonissa usein esiintyvä "tuplabasari") Akustisen albumin kun on aika vaikea olla sillä tavalla rujo. Tai no, ei kai tämä täysakustinen ole, johan sen satunnaiset aneemisesti inisevät sähköurut estävät, mutta tehtyään pari albumillista riivatun suosittua riivatun suoraviivaista rujorokkia Alanko ja kumppanit (Forsman, Hohko, Orma) ilmeisesti kyllästyivät ja rupesivat avantgardeiksi. Minä, vielä vuonna 1999 elätellen vanhoja "vain outo musiikki on hyvää musiikkia" -periaatteitani, tietysti ohitin suvereenisti koko yhtyeen menestyksekkään vaiheen ja aloitin sen tuotantoon tutustumiseen tästä levystä. Joka muuten on edelleen, valtaosan miehen tuotannosta levyhyllyyni hankittuanikin, yksi Alangon kolmesta parhaasta levystä.

Tällä albumilla Sielun veljet unohtaa kolme oleellista seikkaa rock-musiikista: 1) ne sähkökitarat, 2) purkkamaisen tarttuvat kertosäkeet, 3) sen, että kun on takavasemmalta noustu maan melkein suosituimmaksi bändiksi, pitää faneille antaa sitä mitä fanit haluavat. Näiden sijasta saadaan ruosteentuoksuinen äänimaailma, äärimmäisen vittumainen asenne ("Rock'n'roll" ja "Suomi - Finland" ovat kappaleita, joiden kuuntelu tekee hyvää koska, kuten kaiken kunnon rock-musiikin, niiden tekijää on selvästi vituttanut asiaintila) ja outo, lähes primitiivinen rytmiikka. Onko tämä etnomusiikkia? Ei, mutta jotain hyvin kansanomaista tässä on. Shamanistista alkuvoimaa betonilähiöstä, sitähän tämä on, ja kun tulee se hitaampi hetki, se tulee hienona: "Ihminen" on minun lempikappaleeni levyllä, ja se on tuntemani musiikkitodellisuuden ainoa teos, jota en kykene kuuntelemaan laulamatta mukana. Sen maalailevan hidas, käärmeen lailla kääntyvä melodia kiskaisee minut. Se vie transsiin vaikken kovin selvillä olekaan, edelleenkään, vuosikymmenen jälkeen, siitä mistä tämä kappale kertoo.

Sielun veljet lopetti pari vuotta tämän albumin jälkeen. On hienoa että yhtyeet osaavat toisinaan lopettaa ollessaan luomiskautensa huipulla, mutta se jättää silti kalvavan tunteen: olisiko niillä vielä yksi tai kaksi kiekollista huippumateriaalia ollut jemmassa? Alangon sooloura on kertonut hyvin selvästi että ainakin hänen puolestaan olisi, mutta on muistettava että kaikista Ismon bändeistä Sielun veljet oli selvimmin bändi, ei yhden ihmisen projekti. Ja hieno bändi olikin, ja minulle kovin tärkeä. Keräilin niitä alkupään levyjäkin sittemmin, mutta niin hittikappaleita kuin L'amourha sisältääkin, on sen musiikillinen anti selvästi niukempi kuin bändin kolmen viimeisen sfääreihin singahtaneen julkaisun. Vaan voihan se olla ettei ilman "Peltirumpua" olisi koskaan päästy siihen mihin tämä levy päättyy: "Volvot ulvoo kuun savuun / Ihmislapset hullaantuu".