Olen pienempi kuin vuosi sitten tähän aikaan, paljon pienempi kuin kaksi vuotta sitten, tai kolme. Kutistunut neljän seinän rajaamaan tilaan, olemassa kaikuina jossain muualla. Minusta ei ole kaupunkilaiseksi, sen ovat vuodet kaupungissa osoittaneet. Kaupungissa on ihmisten keskellä yksin.
Kävelin äsken kalliolla. Tuuli taivutti puita taas, vaikka viimeviikon myrskyn jäljet olivat siellä edelleen maassa, pätkiksi sahattuina sentään. Ei ole kauaa kun kävelin samalla kalliolla, katselin hautovaa vesilintua. Kesä meni. Jään odottamaan seuraavaa.
"Jään odottamaan seuraavaa."
Ihan kuin se olisi niin helppoa. Ajattelen niitä joiden odotukset olen pettänyt ja niitä joiden odotuksiin en ole alkuunkaan ryhtynyt vastaamaan. Tuuli taivuttaa puita taas. Pidän hatustani kiinni. Kukaan ei kuulisi jos huutaisin nyt, en huuda. En pidä itsestäni meteliä.
Olen kaikuina jossain muualla. Silloin kun rakastin ja jaksoin odottaa ja olin avarampi kaikin tavoin.
19.8.17
16.7.17
Tummalakitympönen
Kolosta katsoi ongelmia. Olin niin päätellyt tapahtuvaksi jo tullessani, enkä yrittänytkään kieltää sitä tosiasiaa, että Helsinki toki saattaa näyttää kauniilta kesäisin, mutta pinnan alla muhii sairaus. Ruma, pursuileva. Koloista katsova.
Olen täällä nyt vain viikonlopun. Senkin ajan vietän lähinnä sisällä pesten pyykkiä: maalta kannoin tänne sitä pari säkillistä, ja kun uskollinen Candyni on alkanut lingotessaan haista käryävältä muovilta, ei sitä ole oikein yksin uskaltanut jättää. Sentään on sen verran lämmin, että on voinut parvekkeella lukea kissan kanssa Hesaria. Mikä on toisaalta kummallista, koska minulla ei ole parveketta, enkä lehteäkään tilaa. No, maailma on outo.
Paria maalla viettämieni viikkojen aikana horrostilassa ollutta ajanvietettä olen kyennyt jatkamaan sentään. Olen siirtänyt cd-kokoelmaani tietokoneelle ("No niin", kuulen pitkäaikaisimpien lukijoideni älähtävän, "nyt viimeinenkin cd-jäärä luovuttaa!"), ja rikkoen kirjoitetun tekstin lainalaisuuksia huomioin sulkeisiin lisäämäni katkelman: Syy tähän projektiin on ollut se, että vuonna 2000 Tampereen Gigantista ostamani cd-soitin on alkanut takkuilla pahan kerran. No, osasyy. Oikeasti pidän siitä, että kaikki keräämäni musiikki Lapinlahden Linnuista Ulverin ja Van der Graaf Generatorin kautta Sophie Zelmaniin ja Tohtori Orffiin on samassa tuhansia ja taas tuhansia kappaleita sisältävässä hakemistossa, josta Mediaplayer poimii shufflella kirjoittamisen taustalle soundtrackia. Surreaalia on. Youtubesta olen napsinut ämpeekolmosmuotoon muutamia kultaisia hittejä artisteilta joita ei omasta hyllystä fyysisinä löydy. Curved Air on kyllä paras bändi jota en ole koskaan tullut kokoelmaani hankkineeksi. Goddamn. Myös Amon Düül II:n laaja tuotanto alkoi käydä tutuksi vasta tuossa keväällä. Ei ihmisen aika kaikkeen riitä, ei edes joka kerta.
Toinen projekti on tietysti tv-sarjat, joita kai voisi maallakin katsella kun laitteisto on mukana, mutta mieluummin siellä katsoo esim. kukkia. Mutta kuten olen sanonut: vaikken ole oikein elokuvaihminen, niin silti sarjat viehättävät suuresti. Tällä hetkellä menossa on X-Files (Kauden kahdeksan puolivälissä - pidän tästä mulderittomastakin vaiheesta sarjassa, vaikka konsensus on ilmeisesti että ei kuuluisi pitää. Mutta kamoon: enemmän Scullya. Miten siitä ei voisi tykätä?), Doctor Who (Kausi seitsemän. Kun näitä ensi kerran katsoin, lopetin kasikauden alkujaksoihin kun en vaan päässyt yli uudesta Tohtorista. Uusi yritys kohta? Sinällään on kyllä puhdasta tv-käsikirjoittamisen neroutta, että pääosanesittäjän vaihtuminen tasaisin välein on oleellinen osa sarjan mytologiaa), Torchwood (Kausi neljä puolivälissä, loppu lähestyy, nyyh. Mitä spinoff-sarjoihin tulee, tämä edellämainitusta Tohtorista irtaantunut sivutuote on ollut jopa keskimäärin isäntäänsä parempi, minkä vuoksi harmittaakin että sitä on niin vähän. Ihan timangia.) ja Millennium (Ykköskausi päättymässä, ja sarja muuttumassa ihan kohta pirun synkästä mutta kohtuullisen perinteisestä rikosdraamasta uskonnollis-hurmeiseksi psykedeliatripiksi, mitä tuo koko kakkoskausi on, ja muistini mukaan yksi kreiseimpiä jenkkisarjojen kokonaisia tuotantokausia ikinä - odotan innolla kolahtaako yhtä kovasti vielä kuin silloin vuosituhannen vaihteen tienoilla kun tämän viimeksi näin). Kun tuossa noita pian päättyviä teoksia on parikin kappaletta, niin mietityttää mitä seuraavaksi. Katsottavaa on paljon: True Detectiven ykköskausi hyllyssäkin yhä odottaa, Game of Thrones kiinnostelee (mutta ei sentään kiinnosta), toisaalta jos nyt alkaisin Twin Peaksin alusta, olisin kaksi kautta katsonut siinä vaiheessa kun uusi tulee dvd:lle. Hmm. Lars von Trierin Kriget olisi kova sana varmaan sekin.
Mutta nythän tämä meni ihan populaarikulttuuripalvonnaksi. En voi sille mitään. Olen viettänyt lapsuuteni 80-luvulla; tähän minä olen kasvanut. Jos jaksaisin, kertoisin hauskoja anekdootteja maalta. Siitä mitä kaikkea voi löytää autiotalon kaapeista, miten yhä kapeammaksi käyvä metsäpolku törmäytti peuraan, miten tempaisin kirveellä sormeni melkein luuta myöten poikki ja miten paljon paikallisia aamuviidestä oven takana jonottaneita jurppi, kun tulin ovien avautuessa henkilökunnan puolelta terveyskeskukseen sisään ja sain automaatista numeron 001.
Mutta en minä sellaisia viitsi.
Olen täällä nyt vain viikonlopun. Senkin ajan vietän lähinnä sisällä pesten pyykkiä: maalta kannoin tänne sitä pari säkillistä, ja kun uskollinen Candyni on alkanut lingotessaan haista käryävältä muovilta, ei sitä ole oikein yksin uskaltanut jättää. Sentään on sen verran lämmin, että on voinut parvekkeella lukea kissan kanssa Hesaria. Mikä on toisaalta kummallista, koska minulla ei ole parveketta, enkä lehteäkään tilaa. No, maailma on outo.
Paria maalla viettämieni viikkojen aikana horrostilassa ollutta ajanvietettä olen kyennyt jatkamaan sentään. Olen siirtänyt cd-kokoelmaani tietokoneelle ("No niin", kuulen pitkäaikaisimpien lukijoideni älähtävän, "nyt viimeinenkin cd-jäärä luovuttaa!"), ja rikkoen kirjoitetun tekstin lainalaisuuksia huomioin sulkeisiin lisäämäni katkelman: Syy tähän projektiin on ollut se, että vuonna 2000 Tampereen Gigantista ostamani cd-soitin on alkanut takkuilla pahan kerran. No, osasyy. Oikeasti pidän siitä, että kaikki keräämäni musiikki Lapinlahden Linnuista Ulverin ja Van der Graaf Generatorin kautta Sophie Zelmaniin ja Tohtori Orffiin on samassa tuhansia ja taas tuhansia kappaleita sisältävässä hakemistossa, josta Mediaplayer poimii shufflella kirjoittamisen taustalle soundtrackia. Surreaalia on. Youtubesta olen napsinut ämpeekolmosmuotoon muutamia kultaisia hittejä artisteilta joita ei omasta hyllystä fyysisinä löydy. Curved Air on kyllä paras bändi jota en ole koskaan tullut kokoelmaani hankkineeksi. Goddamn. Myös Amon Düül II:n laaja tuotanto alkoi käydä tutuksi vasta tuossa keväällä. Ei ihmisen aika kaikkeen riitä, ei edes joka kerta.
Toinen projekti on tietysti tv-sarjat, joita kai voisi maallakin katsella kun laitteisto on mukana, mutta mieluummin siellä katsoo esim. kukkia. Mutta kuten olen sanonut: vaikken ole oikein elokuvaihminen, niin silti sarjat viehättävät suuresti. Tällä hetkellä menossa on X-Files (Kauden kahdeksan puolivälissä - pidän tästä mulderittomastakin vaiheesta sarjassa, vaikka konsensus on ilmeisesti että ei kuuluisi pitää. Mutta kamoon: enemmän Scullya. Miten siitä ei voisi tykätä?), Doctor Who (Kausi seitsemän. Kun näitä ensi kerran katsoin, lopetin kasikauden alkujaksoihin kun en vaan päässyt yli uudesta Tohtorista. Uusi yritys kohta? Sinällään on kyllä puhdasta tv-käsikirjoittamisen neroutta, että pääosanesittäjän vaihtuminen tasaisin välein on oleellinen osa sarjan mytologiaa), Torchwood (Kausi neljä puolivälissä, loppu lähestyy, nyyh. Mitä spinoff-sarjoihin tulee, tämä edellämainitusta Tohtorista irtaantunut sivutuote on ollut jopa keskimäärin isäntäänsä parempi, minkä vuoksi harmittaakin että sitä on niin vähän. Ihan timangia.) ja Millennium (Ykköskausi päättymässä, ja sarja muuttumassa ihan kohta pirun synkästä mutta kohtuullisen perinteisestä rikosdraamasta uskonnollis-hurmeiseksi psykedeliatripiksi, mitä tuo koko kakkoskausi on, ja muistini mukaan yksi kreiseimpiä jenkkisarjojen kokonaisia tuotantokausia ikinä - odotan innolla kolahtaako yhtä kovasti vielä kuin silloin vuosituhannen vaihteen tienoilla kun tämän viimeksi näin). Kun tuossa noita pian päättyviä teoksia on parikin kappaletta, niin mietityttää mitä seuraavaksi. Katsottavaa on paljon: True Detectiven ykköskausi hyllyssäkin yhä odottaa, Game of Thrones kiinnostelee (mutta ei sentään kiinnosta), toisaalta jos nyt alkaisin Twin Peaksin alusta, olisin kaksi kautta katsonut siinä vaiheessa kun uusi tulee dvd:lle. Hmm. Lars von Trierin Kriget olisi kova sana varmaan sekin.
Mutta nythän tämä meni ihan populaarikulttuuripalvonnaksi. En voi sille mitään. Olen viettänyt lapsuuteni 80-luvulla; tähän minä olen kasvanut. Jos jaksaisin, kertoisin hauskoja anekdootteja maalta. Siitä mitä kaikkea voi löytää autiotalon kaapeista, miten yhä kapeammaksi käyvä metsäpolku törmäytti peuraan, miten tempaisin kirveellä sormeni melkein luuta myöten poikki ja miten paljon paikallisia aamuviidestä oven takana jonottaneita jurppi, kun tulin ovien avautuessa henkilökunnan puolelta terveyskeskukseen sisään ja sain automaatista numeron 001.
Mutta en minä sellaisia viitsi.
20.6.17
Kesäyö kanssanne
Tulevana juhannusyönä maahamme rantautuu ilmiö nimeltä slow-tv. Norjassahan tätä on sukanpunonnan ja turskanperkuun merkeissä saatu seurata jo pitkään, ja suksee on ollut kova. Eikä ole meilläkään idea huono: Kamera kuvaa kolme tuntia Kannelmäen Prisman yhden kassan liukuhihnaa. Mitä ihmiset ostavat juhannusyönä Prismasta?
No kun minulla ei tuolloin ole todennäköisesti ihmeellisempää tekemistä, ajattelin mennä ohjelmantäytteeksi. Olen jo etukäteen suunnitellut muutamia ostoskokonaisuuksia, jotka kameran ohi lipuessaan saavat katsojien mielikuvituksen kutiamaan, heikommat haukkomaan henkeään, twitterin huutamaan hoosiannaa. Näistä pitäisi vielä valita se johon päädyn:
1. Kahdeksan litraa punaista maitoa, paketti nenäliinoja ja farkut.
2. Kurkku, uusin Seiska ja vessapaperia.
3. Yksi kissanruokapussi, kuorimaveitsi ja Suvi Teräsniskan cd.
Näitä pähkäillessäni mietin sitten sitäkin, että mitä jos siellä on hirveä jono ihmisiä juuri sille yhdelle kassalle juhannusyönä. Kaikilla jotain hassua messissä. Siinä vaiheessa olisikin sitten jotenkin noloa sinne jonon jatkoksi oman suksivoiteensa kanssa mennä. Pitäisi ostaa vaan jotain ihan tavallista, paahtoleipä. Tai jotain surullista: hautakynttilöitä ja ruusu.
Saakohan kyseistä ohjelmaa livenä kommentoida? Vaikka tekstiviestillä hintaan 2,50 viesti + ppm. Ehkä puhuvan pään voisi kaivaa naftaliinisa lukemaan viestit ääneen. Sillä voisi olla voikukkaseppele päässä, se voisi näyttää Touko Aallolta tai Jussi Halla-aholta, kaiken sen sanoman voisi tulkita väärin ja haastaa sitten Prisman ja MTV:n oikeuteen. Että juhannukseni pilasitte, perkeleet.
Mutta on se kyllä niinkin että ei siinä hukkumaan ehdi kun pitää tuota showta tiirata. Siis kun nyt päätin etten paikalle mene sittenkään. Pistän väkevät sumpit että jaksan valvoa, Eppu Normaalia repeatillä soittimeen ja ruudun ääreen. Jos siihen nukahdan, näen unessa entisen puolisoni.
No kun minulla ei tuolloin ole todennäköisesti ihmeellisempää tekemistä, ajattelin mennä ohjelmantäytteeksi. Olen jo etukäteen suunnitellut muutamia ostoskokonaisuuksia, jotka kameran ohi lipuessaan saavat katsojien mielikuvituksen kutiamaan, heikommat haukkomaan henkeään, twitterin huutamaan hoosiannaa. Näistä pitäisi vielä valita se johon päädyn:
1. Kahdeksan litraa punaista maitoa, paketti nenäliinoja ja farkut.
2. Kurkku, uusin Seiska ja vessapaperia.
3. Yksi kissanruokapussi, kuorimaveitsi ja Suvi Teräsniskan cd.
Näitä pähkäillessäni mietin sitten sitäkin, että mitä jos siellä on hirveä jono ihmisiä juuri sille yhdelle kassalle juhannusyönä. Kaikilla jotain hassua messissä. Siinä vaiheessa olisikin sitten jotenkin noloa sinne jonon jatkoksi oman suksivoiteensa kanssa mennä. Pitäisi ostaa vaan jotain ihan tavallista, paahtoleipä. Tai jotain surullista: hautakynttilöitä ja ruusu.
Saakohan kyseistä ohjelmaa livenä kommentoida? Vaikka tekstiviestillä hintaan 2,50 viesti + ppm. Ehkä puhuvan pään voisi kaivaa naftaliinisa lukemaan viestit ääneen. Sillä voisi olla voikukkaseppele päässä, se voisi näyttää Touko Aallolta tai Jussi Halla-aholta, kaiken sen sanoman voisi tulkita väärin ja haastaa sitten Prisman ja MTV:n oikeuteen. Että juhannukseni pilasitte, perkeleet.
Mutta on se kyllä niinkin että ei siinä hukkumaan ehdi kun pitää tuota showta tiirata. Siis kun nyt päätin etten paikalle mene sittenkään. Pistän väkevät sumpit että jaksan valvoa, Eppu Normaalia repeatillä soittimeen ja ruudun ääreen. Jos siihen nukahdan, näen unessa entisen puolisoni.
10.6.17
Kuplii kuplii (kaukana kuplii)
Syksyllä tulee täyteen vuosikymmen facebookissa. Tuossa ajassa oma piirini siellä on kasvanut kahdeksaankymmeneen henkilöön, niistä kaksikymmentä viimeisen reilun vuoden aikana sinne tulleita. Varmaankin se on jonkun mielestä vähän, mutta en itse koe tuntevani noin montaa. Jos kaikki nuo kahdeksankymmentä olisivat samassa tilassa, vetäytyisin nurkkaan ja kutistuisin, kutistuisin, silmissä vain viuhuisi kun menisin niin pieneksi että lakkaisin olemasta eikä se kai olisi huonoin tapa mennä.
Sosiaalista mediaa moititaan kuplittumisesta. Minun kuplani on melkein kliseisen humanistinen ja punavihreä. Osittain kirjallinen, vähän taiteellinen, sopivassa määrin duunarihenkinen ja ironinen. Tämän vuoksi se on aika tylsä. Samanmielinen hymistely on ehkä tiettyyn rajaan asti viihdyttävää, mutta tästä huolimatta se on hedelmätöntä, kertakaikkiaan turhaa, ei vähimmässäkään määrin rakentavaa, älyllisesti melko väsynyttä. Tähän tympääntyneenä kehitin itselleni facebook-persoonan. Hän tarttuu puolue- ja maailmankatsomuksellista kannasta riippumatta päivän uutisiin aina jos niissä esiintyy inhimillistä pöljyyttä. Ehkä hän erityisesti poimii pöljyyksiä niiden ihmisten taholta, joiden hänen mielestään pitäisi pystyä parempaan. Pettymys motivoi. Joskus olen saanut kuulla olevani raivostuttava, olen saanut kuulla puolustavani rasisteja, olen kuulemma oikeistolainen, mutta toisaalta kommunistiksi on kutsuttu eikä ihan ystävällismielisesti. Viherpiipertäjä olen ollut aina. Nykyään kuulemma suvakki. Helsinkiläiseksi hyväosaiseksi varmaan moni mieltää, vaikka olenkin velkaantunut maalaistollo. Sosiaalinen media on vääristävä peili. Niin kuin sen pitääkin.
Joskus mietin lipsuisinko linjastani. Olisi niin helppoa olla rehellinen - niin helppoa ja tylsää. Mutta olen edelleen tiellä jonka olen lapsena aloittanut: fiktiivinen konstruktio kuvitelman sisällä, kulisseihin kätkeytyvä lausrakenne. Jos olemme joskus tavanneet, ehkä tunnet minut. Itse vielä itseäni etsin.
Mutta mieluiten tietenkin postaan kissakuvia.
Sosiaalista mediaa moititaan kuplittumisesta. Minun kuplani on melkein kliseisen humanistinen ja punavihreä. Osittain kirjallinen, vähän taiteellinen, sopivassa määrin duunarihenkinen ja ironinen. Tämän vuoksi se on aika tylsä. Samanmielinen hymistely on ehkä tiettyyn rajaan asti viihdyttävää, mutta tästä huolimatta se on hedelmätöntä, kertakaikkiaan turhaa, ei vähimmässäkään määrin rakentavaa, älyllisesti melko väsynyttä. Tähän tympääntyneenä kehitin itselleni facebook-persoonan. Hän tarttuu puolue- ja maailmankatsomuksellista kannasta riippumatta päivän uutisiin aina jos niissä esiintyy inhimillistä pöljyyttä. Ehkä hän erityisesti poimii pöljyyksiä niiden ihmisten taholta, joiden hänen mielestään pitäisi pystyä parempaan. Pettymys motivoi. Joskus olen saanut kuulla olevani raivostuttava, olen saanut kuulla puolustavani rasisteja, olen kuulemma oikeistolainen, mutta toisaalta kommunistiksi on kutsuttu eikä ihan ystävällismielisesti. Viherpiipertäjä olen ollut aina. Nykyään kuulemma suvakki. Helsinkiläiseksi hyväosaiseksi varmaan moni mieltää, vaikka olenkin velkaantunut maalaistollo. Sosiaalinen media on vääristävä peili. Niin kuin sen pitääkin.
Joskus mietin lipsuisinko linjastani. Olisi niin helppoa olla rehellinen - niin helppoa ja tylsää. Mutta olen edelleen tiellä jonka olen lapsena aloittanut: fiktiivinen konstruktio kuvitelman sisällä, kulisseihin kätkeytyvä lausrakenne. Jos olemme joskus tavanneet, ehkä tunnet minut. Itse vielä itseäni etsin.
Mutta mieluiten tietenkin postaan kissakuvia.
30.5.17
Rihmoja
Kieli on leikkikalu. Loputtomien mahdollisuuksien rakennussarja, jonka luota ei siihen kerran asetuttuaan pääse pois. Kieli on peli jossa pärjää parhaiten rikkomalla sen sääntöjä. Ja ennen kaikkea kieli on väline jolla herättää epäilyksiä. Vai onko?
Kaikki ne kirjaimet jotka päivittäin lipuvat silmien kautta sisään. Niin paljon hukattuja mahdolisuuksia. Palaan takaisin: kieli on peli jossa pärjää parhaiten -
Rikkomalla sen sääntöjä. Rihmoja. Kirjaimet ihon alla. Ne kasvavat, leviävät haaroiksi, tavuiksi, kietoutuvat toisiin tavuihin ja ovat sanoja, häivyn lauseisiin.
Kieli on leikkikalu. Muovailuvahaa. Niin pinnan tasolla kuin sisällön. Rakenne, sanojen muoto, kirjainten välinen tila. Rihmoja.
Että pyrkimyksenä olisi aina saada kirjaimet niin kuin ne olisivat sanaksi kasvaneet. Niin kuin ei olisi ihmistä, olisi sanoja vain, niiden jättämä jälki, mahdoton tulkita enää, rihmoja.
Rihmoja ihmisen muodossa.
Kaikki ne kirjaimet jotka päivittäin lipuvat silmien kautta sisään. Niin paljon hukattuja mahdolisuuksia. Palaan takaisin: kieli on peli jossa pärjää parhaiten -
Rikkomalla sen sääntöjä. Rihmoja. Kirjaimet ihon alla. Ne kasvavat, leviävät haaroiksi, tavuiksi, kietoutuvat toisiin tavuihin ja ovat sanoja, häivyn lauseisiin.
Kieli on leikkikalu. Muovailuvahaa. Niin pinnan tasolla kuin sisällön. Rakenne, sanojen muoto, kirjainten välinen tila. Rihmoja.
Että pyrkimyksenä olisi aina saada kirjaimet niin kuin ne olisivat sanaksi kasvaneet. Niin kuin ei olisi ihmistä, olisi sanoja vain, niiden jättämä jälki, mahdoton tulkita enää, rihmoja.
Rihmoja ihmisen muodossa.
15.5.17
Miten ollaan
Olen kirjoittanut kaksi kaupan hyllylle asti päässyttä kirjaa. Nuorena ja nättinä ajattelin julkaisevan kirjoittamisen olevan eräänlainen tavoitteiden päätepiste. Saavutettu tila, joka on sitten tapahduttuaan näyttävä minulle lopun elämäni suunnan. Nyt ei enää tunnu siltä lainkaan. Olenko kirjailija? Jonkun määritelmän mukaan varmaan olen, mutta en enää tiedä mitä se tarkoittaa. En tunne itseäni kirjailijaksi. Oikeastaan määritelmästä tulee vähän kiusaantunut olo. Että en kai minä nyt, älkää viitsikö. Perustin kyllä jo ensiteoksen alla feispuukkiin itselleni julkisen kirjailijasivun. En päivitä sitä melkein koskaan, sillä a) en tiedä mitä hittoa sinne pitäisi, ja b) jotenkin nolottaa sellainen. Niin kuin tekisin itsestäni jotenkin tärkeän. Että minä tässä kirjailija. Mutta mikä minä olen sanomaan. Sama tyyppi kuin aina ennenkin, kriisiytyneempi vain, kiitos kysymästä.
Vieläkin, näiden vuosien ja kirjojen jälkeen tuntuu että ominta itseäni on tämä bloginretaleeni. Olkoonkin että se on muutaman viime vuoden aikana hivenen urautunut, ensin X-Filesiin, sitten elämäntarinaan. Mutta toisaalta, olen nelikymppinen nuorimies. Johan tässä piru vie on lupakin urautua. Vielä kun keksisi mitä haluan tehdä isona.
Mutta niin. Kävin Helsingin Akateemisessa ja näin tuoretta kirjaani siellä pinossa. Mitä tunsin? En oikein osaa sanoa. Tuli niin kiire siitä hyllyn äärestä pois. En keksi miksi olisin kenenkään mielestä kirjoittanut koskaan mitään sellaista mitä ilmankin olisi ihan hyvin tultu toimeen. Huomautan kuitenkin että tämä näkemykseni koskee 99% kaikkea kirjallisuutta, ja lukuun sisältyy prosentin virhemarginaali. Eli kai minä sikäli sekaan mahdun. Maailma on joka tapauksessa niin täynnä tekstiä, se halkeaa kaikkiin näihin sanoihin, tähän tunteeseen riittämättömyydestä. Se halkeaa ihmisiin jotka ovat mielestään tärkeitä, joilla on oikeus sanoa ja möykätä. Ääniä, ääniä.
Kun yhtä hyvin voisi olla hiljaa.
Vieläkin, näiden vuosien ja kirjojen jälkeen tuntuu että ominta itseäni on tämä bloginretaleeni. Olkoonkin että se on muutaman viime vuoden aikana hivenen urautunut, ensin X-Filesiin, sitten elämäntarinaan. Mutta toisaalta, olen nelikymppinen nuorimies. Johan tässä piru vie on lupakin urautua. Vielä kun keksisi mitä haluan tehdä isona.
Mutta niin. Kävin Helsingin Akateemisessa ja näin tuoretta kirjaani siellä pinossa. Mitä tunsin? En oikein osaa sanoa. Tuli niin kiire siitä hyllyn äärestä pois. En keksi miksi olisin kenenkään mielestä kirjoittanut koskaan mitään sellaista mitä ilmankin olisi ihan hyvin tultu toimeen. Huomautan kuitenkin että tämä näkemykseni koskee 99% kaikkea kirjallisuutta, ja lukuun sisältyy prosentin virhemarginaali. Eli kai minä sikäli sekaan mahdun. Maailma on joka tapauksessa niin täynnä tekstiä, se halkeaa kaikkiin näihin sanoihin, tähän tunteeseen riittämättömyydestä. Se halkeaa ihmisiin jotka ovat mielestään tärkeitä, joilla on oikeus sanoa ja möykätä. Ääniä, ääniä.
Kun yhtä hyvin voisi olla hiljaa.
4.5.17
Pelipöydällä: Dominion
Männätalven aikana vieressäni sijaitseva Töölön kirjasto investoi lautapeliosastoonsa oikein tosissaan, millä on ollut suorana seurauksena se, että paljon viime vuosien isoja pelinimiä on käynyt testattavana kotioloissa, muiden muassa Aavikon karavaanit, Stone age, King of Tokyo, riittäähän noita. Dominionia olin katsellut jo jonkin aikaa ennen kuin pari viikkoa sitten lopulta uskalsin laatikkoon tarttua. Pelin maine oli toki tuttu: ilmestyessään kymmenisen vuotta sitten Dominion aloitti kokonaisen pakankeräilygenren, ja on nykyään harrastajapelien peruskauraa siten, että Lautapelit.fi:n kaupassakin pelkästään Ison D:n lisäosille on oma hyllynsä. Ovat vielä suomeksi julkaistukin kaikki, eli pelillä pyyhkii meidän kulmillammekin hyvin. Mutta mites Domppu noin muuten? Toimiko?
No kyllähän se toimi, nimittäin heti kun oli päässyt yli ohjeista. (niistä oiva kirjoitus myös Puutyöläinen-blogissa) Lautapelit.fi on kustantajana tehnyt aivan uskomattoman upeaa työtä tuomalla uusia hyviä lautapelejä suomalaisten pelaajien saataville, mutta mutta - - ei ole ainoa kerta tämä, kun ohjeet ovat piinalliset. Dominion on loppujen lopuksi yksinkertainen peli; ei kai puhdas korttipeli voisi mikään mahdoton oppia ollakaan. Mutta voi miten läpitunkemattomalta ja puhelinluetteloiselta tämä suomalainen ohje (raivostuttavine ylimääräisine, pilkkuineen) saa pelin tuntumaan. Mutta kun katsoin netistä pari opasvideota ja selailin BGG:n foorumeita niin hahmottuihan se. Sillä välin kanssapelaajani oli tosin kyllästynyt odottamaan, buutannut tabletin ja pelaili jo Sling Kongia.
Eli kanssapelaajani Dominionia testatessa oli siis tytär, 10 vee. Siinä ehkä yksi syy miksi olin vähän Domppaa arastellut lainata; epäilin harrastajapelaajien parissa niin kovamaineisen pelin olevan ehkä väärä valinta vielä tuon ikäiselle, mutta eikö mitä. Jo ensimmäisen testipelin jälkeen tuntui että nyt ollaan hyvän setin äärellä. Uutta matsia otettiin heti, mitä nyt vähän ensin kortteja varioitiin. Tässähän Dominionin peli-ikää kasvattava hienous onkin: kyseessä on korttipeli, jossa temaattisesti rakennetaan keskiaikaista kaupunkia, eli konkreettisesti kerätään omaan pakkaan pistekortteja. Joita saa rahalla. Jota pitää kerätä ensin, ja sitä varten on 25 erilaista pientä toimintakorttipakkaa, joista yhteen peliin valitaan aina kymmenen. Ilmeisesti tämä "10 elementtiä 25:stä" takaa pelkästään perus-Dompan kanssa rapiat kolme miljoonaa erilaista yhdistelmää, ja tähän kun hankkii vähän lisäpakkoja niin eipä lopu korttien pläräily kesken heti.
Pelin perussäännöt ovat selkeydessään lyhyet: joka kierroksella nostetaan omasta pakasta viisi korttia. Tämän jälkeen saa ensin pelata toimintakortin, sitten ostaa pöydällä olevasta valikoimista mitä tahansa mihin rahat riittävät: toimintaa, pisteitä tai lisää massia. Ja siinä se. Mutta toimintakortit ovat pelin suola, ja muuttavat kierroksen tapahtumia aina mitä dramaattisimmin. Parin kolmen pelin jälkeen aloin havaita miten tolkuttoman erilaisia pelit ovat riippuen siitä mitä toimintakortteja mukaan milloinkin valitsee, ja nopeasti niiden hyötykäytön oppi kanssapelaajakin: nimttäin siinä määrin pahasti iskä sai köniinsä jo parin päivän pelaamisen jälkeen. Dominion kannustaa strategiseen suunnitteluun ja ennakointiin - mitä enemmän on kakkos- ja kolmossuunnitelmia plakkarissa, sitä paremmin tässä oveluutta ja pienimuotoista pirullisuutta vaativassa pelissä pärjää.
Vahva suositus siis, jopa niin vahva että meni ihan omalle hankintalistalle. Koska eihän tuo kirjaston kappale kuitenkaan kauaa kovin siistissä kunnossa pysy: kortteja selataan, sekoitetaan ja läiskitään tässä niin jatkuvalla syötöllä että lienevät kohta repaleina. Mutta kiitos kirjastolle kuitenkin että ovat tämän modernin klassikon hankkineet.
No kyllähän se toimi, nimittäin heti kun oli päässyt yli ohjeista. (niistä oiva kirjoitus myös Puutyöläinen-blogissa) Lautapelit.fi on kustantajana tehnyt aivan uskomattoman upeaa työtä tuomalla uusia hyviä lautapelejä suomalaisten pelaajien saataville, mutta mutta - - ei ole ainoa kerta tämä, kun ohjeet ovat piinalliset. Dominion on loppujen lopuksi yksinkertainen peli; ei kai puhdas korttipeli voisi mikään mahdoton oppia ollakaan. Mutta voi miten läpitunkemattomalta ja puhelinluetteloiselta tämä suomalainen ohje (raivostuttavine ylimääräisine, pilkkuineen) saa pelin tuntumaan. Mutta kun katsoin netistä pari opasvideota ja selailin BGG:n foorumeita niin hahmottuihan se. Sillä välin kanssapelaajani oli tosin kyllästynyt odottamaan, buutannut tabletin ja pelaili jo Sling Kongia.
Eli kanssapelaajani Dominionia testatessa oli siis tytär, 10 vee. Siinä ehkä yksi syy miksi olin vähän Domppaa arastellut lainata; epäilin harrastajapelaajien parissa niin kovamaineisen pelin olevan ehkä väärä valinta vielä tuon ikäiselle, mutta eikö mitä. Jo ensimmäisen testipelin jälkeen tuntui että nyt ollaan hyvän setin äärellä. Uutta matsia otettiin heti, mitä nyt vähän ensin kortteja varioitiin. Tässähän Dominionin peli-ikää kasvattava hienous onkin: kyseessä on korttipeli, jossa temaattisesti rakennetaan keskiaikaista kaupunkia, eli konkreettisesti kerätään omaan pakkaan pistekortteja. Joita saa rahalla. Jota pitää kerätä ensin, ja sitä varten on 25 erilaista pientä toimintakorttipakkaa, joista yhteen peliin valitaan aina kymmenen. Ilmeisesti tämä "10 elementtiä 25:stä" takaa pelkästään perus-Dompan kanssa rapiat kolme miljoonaa erilaista yhdistelmää, ja tähän kun hankkii vähän lisäpakkoja niin eipä lopu korttien pläräily kesken heti.
Pelin perussäännöt ovat selkeydessään lyhyet: joka kierroksella nostetaan omasta pakasta viisi korttia. Tämän jälkeen saa ensin pelata toimintakortin, sitten ostaa pöydällä olevasta valikoimista mitä tahansa mihin rahat riittävät: toimintaa, pisteitä tai lisää massia. Ja siinä se. Mutta toimintakortit ovat pelin suola, ja muuttavat kierroksen tapahtumia aina mitä dramaattisimmin. Parin kolmen pelin jälkeen aloin havaita miten tolkuttoman erilaisia pelit ovat riippuen siitä mitä toimintakortteja mukaan milloinkin valitsee, ja nopeasti niiden hyötykäytön oppi kanssapelaajakin: nimttäin siinä määrin pahasti iskä sai köniinsä jo parin päivän pelaamisen jälkeen. Dominion kannustaa strategiseen suunnitteluun ja ennakointiin - mitä enemmän on kakkos- ja kolmossuunnitelmia plakkarissa, sitä paremmin tässä oveluutta ja pienimuotoista pirullisuutta vaativassa pelissä pärjää.
Tällä kierroksella en saanut käteen lainkaan rahaa. Mutta kellarin pelaamalla tämä ongelma kyllä hoituu. |
Vahva suositus siis, jopa niin vahva että meni ihan omalle hankintalistalle. Koska eihän tuo kirjaston kappale kuitenkaan kauaa kovin siistissä kunnossa pysy: kortteja selataan, sekoitetaan ja läiskitään tässä niin jatkuvalla syötöllä että lienevät kohta repaleina. Mutta kiitos kirjastolle kuitenkin että ovat tämän modernin klassikon hankkineet.
5.3.17
Kuninkaan kuiskaus
Jos Suomessa on tällä hetkellä jokin sellainen kirjailija, jonka seuraavaa kirjaa odotan aina yhtä innolla, niin se on Marko Hautala. Jaa no ehkä Johanna Sinisalo myös. Mutta ei enää Jari Tervo, jonka muutama viimeinen on osoittanut väsymisen merkkejä (tosin Matriarkkaa en ole vielä lukenut). Mutta Hautala siis: Suomen Stephen King, sanoo kustantaja, joten kai minä olen hänestä jotain pätevä sanomaan, kun itseänikin kustantaja tuolla tittelillä kutsuu. (katsokaa vaikka) Kyllä Kingin tuotanto sen verran laaja on, että meitä mahtuu tänne kaksi, tosin annan ihan mielelläni arvonimen Hautalalle.
Oli miten oli, luin miehen tuoreimman, jo kuudennen, romaanin Kuiskaava tyttö, ja sen verran se herätti ajatuksia, että sallittakoon sananen vaikken kirjablogi olekaan. Vai olenko?
Hyvät seikat ensin: Hautala on jälleen kirjoittanut kirjan, jonka kieli on soljuvaa, tapahtunut etenevät juuri oikealla tavalla koukuttavassa tahdissa, ja mikä tärkeintä: tunnelma on tälläkin kertaa tutun painajaismainen. Hänen edellinen romaaninsa Kuokkamummo oli siinä määrin mestarillinen, että vähän pelkäsin sen seuraajaan koskea - epäilin olisiko Hautalan enää tuota edellistään mahdollista ylittää. Eikä kyllä ollut, mutta ei se sentään tarkoita että Kuiskaava tyttö olisi ollut pettymys. Ainakaan kaikilta osin, mistä lisää edempänä.
Laajennan tämän kirjoitukseni käsittelemään nyt myös Kuokkamummoa täsmentääkseni miksi se on minusta edelleen Hautalan paras teos. Sillä vaikka tämä uusin lähtee varsin samankaltaisesta asetelmasta (keski-ikäinen mies vieraassa ympäristössä, yhä oudompaan vyyhteen sotkeutuen), ei Kuokkamummon tunnelma kuitenkaan saavutu. Samanlaiseen lähes lynchiaaniseen selittämättömään kauhuun ei päästä käsiksi; siinä mielessä Kuiskaava tyttö ehkä onkin juuri Suomen Kingiä, että tunnelma on suoraviivaisempi. Kuokkamummo häilyi koko lukukokemuksen ajan vainoharhan, painajaisen, unikuvien ja arjen rajapinnalla, kun taas uudempi teos on aina selkeämmin jotakin näistä. Ei se tietenkään teoksen tunnelmaa heikennä, onpahan vain erilainen, ja itse pidän enemmän aina epävarmuudesta.
Pari pienempää mutta tärkeää syytä miksi Hautalasta pidän: kirjat sijoittuvat Suomeen, mutta eivät läpikaluttuihin kaupunkeihin, vaan usein Vaasan seudulle ja muualle pohjoisen rannikkoseudulle. Hyvin eksoottista kaltaiselleni. Monessa kirjassa on käyty läpi näiden seutujen perinteitä, uskonnollista syrjäytyneisyyttä, tarinoita ja tapoja. Uskottavasti, haluan lisätä, vaikka en tiedäkään kuinka paljon näistä Pohjanmaan historian vaiheista on Hautalan omaa keksintöä. Plussa Kuiskaavalle tytölle myös tästä: teoksessa ei ole jälki- tai esipuheita, ei selventäviä taustatarinoita tai lähdeluetteloita. En tiedä onko Vaasassa tosiaan sellainen kirkonraunio tai paikallismuseo kuin tässä kirjassa. On tai ei, ei sillä ole väliä. Tämä oli fiktiota, ja sellaisena toimi hienosti.
Mutta jos nyt vielä pari negatiivistakin juttua nostetaan esiin. (ja varoitus, tämä kappale sisältää kohtalaista juonipaljastelua liittyen paitsi tähän kirjaan, myös aiempiin) Ensinnäkin paitsi Kuiskaavan tytön lähtöasetelma, myös - ennen kaikkea - loppuratkaisu alkaa olla turhan tuttu. Taisi olla nyt kuudesta kirjasta neljäs missä oli hyvin selvästi jonkinlainen kultti tai (puoli)uskonnollinen yhteisö, joka elää omaa elämäänsä näennäisen arkipäiväisen suomalaiskaupungin varjoissa. Ja ikävä myöntää - tuo käänne oli Hautalaa lukeneelle niin odotettavissa, että sen tosiaan tiesi olevan tulossa. Toisaalta tämä elementti on kirjoissa toiminut aina pirun hyvin, siinä määrin jopa että ne pari kirjaa joissa tällaista asetelmaa ei ole ollut, ovat ne jotka ovat minua vähiten sytyttäneet. Eli onko tämä lopulta moite sitten, se on kai toisarvoista. Toisaalta toivon että seuraavan teoksensa kanssa Hautala onnistuisi vetämään lukijan alta maton. Tällä kertaa niin ei käynyt.
Se paljastuksista. Mielenkiintoisena loppuhuomiona olen pannut miehen uraa seuratessa merkille, että varovaisen alun jälkeen (esikoisromaanin lieveteksteissä ei sanaa "kauhu" tai edes "jännitys" mainita ollenkaan) miestä markkinoidaan nyt kauhun mestarina täysin estoitta. Eikä siinä mitään - varsinkin kun kauhu on nimenomaan psykologista, hiipivää, kyllä sellaisen osaamisella kelpaakin retostella. Mutta tuo Kuiskaavan tytön kanteen lisätty "Lue omalla vastuullasi" on kyllä mauton, anteeksi vain.
Oli miten oli, luin miehen tuoreimman, jo kuudennen, romaanin Kuiskaava tyttö, ja sen verran se herätti ajatuksia, että sallittakoon sananen vaikken kirjablogi olekaan. Vai olenko?
Hyvät seikat ensin: Hautala on jälleen kirjoittanut kirjan, jonka kieli on soljuvaa, tapahtunut etenevät juuri oikealla tavalla koukuttavassa tahdissa, ja mikä tärkeintä: tunnelma on tälläkin kertaa tutun painajaismainen. Hänen edellinen romaaninsa Kuokkamummo oli siinä määrin mestarillinen, että vähän pelkäsin sen seuraajaan koskea - epäilin olisiko Hautalan enää tuota edellistään mahdollista ylittää. Eikä kyllä ollut, mutta ei se sentään tarkoita että Kuiskaava tyttö olisi ollut pettymys. Ainakaan kaikilta osin, mistä lisää edempänä.
Laajennan tämän kirjoitukseni käsittelemään nyt myös Kuokkamummoa täsmentääkseni miksi se on minusta edelleen Hautalan paras teos. Sillä vaikka tämä uusin lähtee varsin samankaltaisesta asetelmasta (keski-ikäinen mies vieraassa ympäristössä, yhä oudompaan vyyhteen sotkeutuen), ei Kuokkamummon tunnelma kuitenkaan saavutu. Samanlaiseen lähes lynchiaaniseen selittämättömään kauhuun ei päästä käsiksi; siinä mielessä Kuiskaava tyttö ehkä onkin juuri Suomen Kingiä, että tunnelma on suoraviivaisempi. Kuokkamummo häilyi koko lukukokemuksen ajan vainoharhan, painajaisen, unikuvien ja arjen rajapinnalla, kun taas uudempi teos on aina selkeämmin jotakin näistä. Ei se tietenkään teoksen tunnelmaa heikennä, onpahan vain erilainen, ja itse pidän enemmän aina epävarmuudesta.
Pari pienempää mutta tärkeää syytä miksi Hautalasta pidän: kirjat sijoittuvat Suomeen, mutta eivät läpikaluttuihin kaupunkeihin, vaan usein Vaasan seudulle ja muualle pohjoisen rannikkoseudulle. Hyvin eksoottista kaltaiselleni. Monessa kirjassa on käyty läpi näiden seutujen perinteitä, uskonnollista syrjäytyneisyyttä, tarinoita ja tapoja. Uskottavasti, haluan lisätä, vaikka en tiedäkään kuinka paljon näistä Pohjanmaan historian vaiheista on Hautalan omaa keksintöä. Plussa Kuiskaavalle tytölle myös tästä: teoksessa ei ole jälki- tai esipuheita, ei selventäviä taustatarinoita tai lähdeluetteloita. En tiedä onko Vaasassa tosiaan sellainen kirkonraunio tai paikallismuseo kuin tässä kirjassa. On tai ei, ei sillä ole väliä. Tämä oli fiktiota, ja sellaisena toimi hienosti.
Mutta jos nyt vielä pari negatiivistakin juttua nostetaan esiin. (ja varoitus, tämä kappale sisältää kohtalaista juonipaljastelua liittyen paitsi tähän kirjaan, myös aiempiin) Ensinnäkin paitsi Kuiskaavan tytön lähtöasetelma, myös - ennen kaikkea - loppuratkaisu alkaa olla turhan tuttu. Taisi olla nyt kuudesta kirjasta neljäs missä oli hyvin selvästi jonkinlainen kultti tai (puoli)uskonnollinen yhteisö, joka elää omaa elämäänsä näennäisen arkipäiväisen suomalaiskaupungin varjoissa. Ja ikävä myöntää - tuo käänne oli Hautalaa lukeneelle niin odotettavissa, että sen tosiaan tiesi olevan tulossa. Toisaalta tämä elementti on kirjoissa toiminut aina pirun hyvin, siinä määrin jopa että ne pari kirjaa joissa tällaista asetelmaa ei ole ollut, ovat ne jotka ovat minua vähiten sytyttäneet. Eli onko tämä lopulta moite sitten, se on kai toisarvoista. Toisaalta toivon että seuraavan teoksensa kanssa Hautala onnistuisi vetämään lukijan alta maton. Tällä kertaa niin ei käynyt.
Se paljastuksista. Mielenkiintoisena loppuhuomiona olen pannut miehen uraa seuratessa merkille, että varovaisen alun jälkeen (esikoisromaanin lieveteksteissä ei sanaa "kauhu" tai edes "jännitys" mainita ollenkaan) miestä markkinoidaan nyt kauhun mestarina täysin estoitta. Eikä siinä mitään - varsinkin kun kauhu on nimenomaan psykologista, hiipivää, kyllä sellaisen osaamisella kelpaakin retostella. Mutta tuo Kuiskaavan tytön kanteen lisätty "Lue omalla vastuullasi" on kyllä mauton, anteeksi vain.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)