Mahonkiset huonekalut olivat nähneet parempia päiviä. Kosteus oli muodostanut niiden pinnoille läikkiä, joissa kasvoi sammalta, jossa asuvat mikroskooppiset olennot olivat perustaneet omia, paremmin toimivia yhteiskuntiaan. Tietenkin olennot olivat mikroskooppisia vain niiden näkökulmasta, jotka katselivat mahonkisia huonekaluja. Kuten soturi. Hänen ajatuksensa harhailivat takaisin valtiaaseen, joka asetteli puolipallon muotoisia laseja nenänvarrelleen kovin hankalan näköisesti. Lopulta lasit olivat paikallaan, valtias tarkensi katseensa kädessä pitelemiinsä papereihin, sitten suuren pöydän toisella puolella istuvaan soturiin.
"Uskotko enkeleihin?", valtias kysyi.
"En suinkaan!", vastasi soturi ylpeästi.
Sanat jäivät leijumaan huoneen tahmeankosteaan ilmaan.
En suinkaan.
Kauna ensin, valtias ajatteli. Hän tunsi kiusallista nyintää silmänurkassaan.
Kaunis Anne? Unien kansa?
Mitä soturi yritti vihjata? Haastatteluun oli varattu aikaa tunti. Papereita oli viisi, jokaisessa kaksitoista kysymystä. Valtias ymmärsi sillä hetkellä, että tunti ei riittäisi. Kysymyksiin ei ollut oikeita vastauksia, jokainen vastaus oli rajaton, päättymätön.
Sanan keinu?
Soturi hymyili. Hän tiesi kyllä, muttei kertonut.
