Se mikä meitä vie

Ajattelin riippuvuuksia. Nuorempana olin pitkään varma, että olen addiktoituvaa sorttia. Että jos vaikka kokeilen jotain päätäsekoittavaa ainetta, olen koukussa heti ja pysyvästi. Sittemmin olen kyllä itselleni osoittanut, että asia ei ole alkuunkaan näin; pikemminkin juuri päinvastoin, mikä on kummallista, siis se, että miksi olen joskus luullut toista. Eihän minusta saa edes alkoholistia: tasan kerran olen ostanut kaljaa jääkaappiin olemaan siten, että vaikkapa pitkän päivän jälkeen tai lauantai-iltana olisi hauska juoda yksi, kuten tässä maassa on tapana tehdä. Kolme pulloa ostin. Myöhemmin sitten löysin ne jääkaappia siivotessa, olivat menneet vanhaksi, kaadoin kaikki viemäriin. Tästä on kuusi vuotta. Tupakanpolton aloitin 27-vuotiaana, nykyisyydestä katsoen ihan jokeltelevana penskana siis. Kaksi vuotta poltin säännöllisesti yrittäen epätoivoisesti kehittää itselleni jonkin riippuvuuspaheen, mutta sitten jossain vaiheessa huomasin että kului päiviä ilman että olin muistanut sauhutella kertaakaan. Se tapa sitten onneksi jäi.

Nettiaddiktiksi olen ollut pari kertaa vähällä juuttua, liittynee ajankohtiin jolloin on ilmaantunut kivoja uusia juttuja kuten blogit; ja onhan nykyisinkin, kun en televisiota katso, tärkein illanviettotapa varmaan netissä roikkuminen jos nyt ei hyvää kirjaa satu olemaan kesken. Mutta toisaalta millainen addiktio se on, jonka voi vaikkapa kesälomalla neljän viikon ajaksi katkaista siten että jo toisena iltana on unohtanut koko sen kohteen olemassaolon? Kun palasin Helsinkiin tänä vuonna, olin unohtanut kaikkien vakionettisivujeni salasanat. Sitten sain kuulla, että selaimessa on ominaisuus, jolla ne saa pysymään ihmisen reikäpäisyydestä välittämättä tallessa. Aina oppii.

Liikunta ei ole koskaan ollut minulle ongelma. Nykyisin käyn puolisäännöllisesti ystäväni kanssa lenkillä, mutta ikinä, ikinä, ei siitä ole mitään endorfiinipaukkua tullut. Käyn pysyäkseni vetreänä, en saadakseni nautintoa, koska jos nautintoa kaipaan, on minulla sohva, jotain hyvää luettavaa, kahvinkeitin. En ole koskaan kokenut liikunnanjälkeistä hurmosta, enkä tässä iässä enää usko että sellaista oikeasti esiintyy. Kuntonsa puolesta pelkäävät ihmiset vain huijaavat itseään väittämällä moista. Mitä nautintoa rasituksesta muka saa? Kukkua sanon minä, ja sitten, totuuden hetki, ja johan se tuossa edellä tuli: minun akilleenkantanpääni, minun todellinen addiktioni, mutta siis sikäli, että huomaan sitä kaipaavani pitkin päivää, eikä sikäli että saisin oireita jos joskus jää päivä välistä: kahvi. Sitä kyllä kuluu. Mutta että addiktio, no jaa, ehkä se sittenkin on liioittelua. Keittelen kuitenkin muutaman kerran päivässä ison mukillisen tai välillä parikin. Viime vuonna hetken luulin iltakahvini (se päivän paras kahvi!) vievän minulta yöunia, mutta kai se oli joku muu sittenkin, koska nukun taas kuin murmeli, vaikka vielä kymmeneltä kittaisin puoli litraa sumppia. Hyvää se vain tekee.

En minä kyllä oikeasti ajatellut riippuvuuksia. Mutta välillä on ihan pakko kirjoittaa jostain, mistä tahansa. Hulluksihan sitä tulee muuten.

Ajatuksia entiselle rakastetulle

Jos pelkkä kosketus olisi riittänyt
olisin tehnyt sinusta kunniattoman naisen,

lähiörakkauden katumattoman tarjoajan
niiden mielessä joita en jäänyt kaipaamaan
nukkuessani lumisohjoisesta ojanvarresta pois.

Rukoilkaamme

Naapurini on kiropraktikkona toivoton. Hän heittelehtii tunnetiloista toisiin niin vinhaan, että pelkään kävyn selkäni alla rusentuvan, hänen harhoistaan läikehtii minuunkin jotain sopimatonta ja saa valoni läpäisemään inhoja rusentumia. Olin hänen luonaan kahvilla tänään jo toistamiseen, en sillä ettenkö huolisi hänen arvioitaan elintilastamme tai sen puutteesta, mutta olen sopeutunut ratkaisuun siitä, että kahvin äärellä tällaiset tilanteet ovat hetkellisempiä ja täten suunnattomasti arvokkaampia. Kuuntelimme musiikkia, sen hän osaa, vaikka tietämättään tosin vain, ja puhellessamme sonettien sävelväleihin minun puhelimeni soi, töistä kutsuttiin, siis minua, siis idiootiksi. Kävelin verhon ääreen ja rullailin sen pois, eikä naapurin ikkunasta näe meille töihin kuten omastani, koska hän osoittaa eri puolelle taloa, vihertävälle, hänen kesäinen luonteensa johtuu varmasti niistä linnunhauraista luista, jotka geeniperimä on sukupolvi toisensa jälkeen istuttanut hänen kupruilevaan elefantismiinsa. Ihailen ihmisiä, jotka eivät ota mitään annettuna. Ihailen ihmisiä, jotka tarjoavat sokerin jalallisessa lasipikarissa, eivätkä suotta kysy "jätänkö maitovaraa?", kun näkeehän sen jukoliste kilometrin päähän etten siihen liemeen koske. Vihasin tokaluokan liikunnanopettajaa. En ole kajonnut polttopalloon sittemmin, hänen turpeat kasvonsa välähtelevät verkkokalvoilleni aina kun kuulen sanan "nirhauma". En sanonut puheluun mitään, en katkaissutkaan, jätin luurin keikkumaan tyhjyyden reunalle, ajattelin tiaisen kenties laskeutuvan sen kapealle näppäimistölle, ikkuna oli auki ja ripottelin taskuistani pähkinämurskaa tirpansyötiksi kuin olisin omistanut huoneen. Missä vaiheessa naapuri löi minua suoraan kasvoihin, eikä vasemman silmänurkkani turvotus siis johdu muusta kuin siitä, että roskasin väärää ikkunalautaa taas kerran. Polvistukaamme.

Eräs ristikko

Välillä ärsyttää se, ettei ole tapana heittää mitään menemään, ikinä, mitään järjetöntäkään. Sitten toisinaan taas on kiitollinen esimerkiksi siitä, että eräänkin komeron perältä edelleen löytyy Mikrobitin vuosikerrat osapuilleen vuosilta 1985-1988. Vertailussa alle tonnin tietokoneet! Rakenna itse säteilymittari kuusneloseen! MSX:n basic-laajennus! Spectrum verkonpainona! Ja kaiken tämän minä natiaisena tietenkin ohitin ja harppasin suoraan lehden loppuun parin sivun palstaksi tiivistetyille peliarvosteluille. Ne olivat meillä ala-asteella melkoista jumalansanaa. Kun joku peli oli saanut hyvät arviot, se oli sitten hyvä. Siltikin, vaikka joku kaveri sen jo oli ostanut eikä sitä kukaan oikein osannut tai jaksanut pelata, niin se oli hyvä peli silti, pakkohan sen oli olla, kun Bitissä niin oli sanottu, vieläpä perusteltukin, mikä parhaimmissa arvosteluissa jaksettiin tehdä. Noina vuosina Bittiin kirjoittelivat sellaisetkin nykyisin isommista kuvioista tutut herrat kuin ex-kansanedustaja Jyrki Kasvi ja tuore Nokia-pomo Risto Siilasmaa, jolla oli jopa oma sivun-parin mittainen Commodore-palsta.

Mutta nyt en puhu heistä. Enkä totta puhuen tietokoneistakaan liiemmin, puhun Mikrobitin numeron 12/87 kuukauden palkintotehtävästä, joka oli ristikko. Ja millainen! Eivät sanat riitä kertomaan, joten katsokaa kuvaa (löytyy kaukaa alempaa):

Hmm, paljon käyttämätöntä mustaa tilaa, hirveästi nuolia sojottamassa sinne tänne, paljon kolmen tai pahimmillaan kahden kirjaimen sanoja, ja vastapainona viisikirjaimisia sanoja, jotka tasan yhdestä kohtaa risteävät jonkun muun kanssa. Ristikon laatijaa ei mainita, mutta tuskin kyseessä on ainakaan Erkki Vuokila ollut. Tiedän että mestareillakin on heikot päivänsä, mutta rajansa heikkoudellakin.

Oikein täytetyn ristikon kesken luvataan arpoa 15 kappaletta 10 levykkeen pakkauksia. Ei paha! Paitsi että kaksi kuukautta myöhemmin ilmestyneessä lehdessä annetaan ristikolle vastaus, ja todetaan että täytetyn ristikon lähettäjiä oli tasan kaksi, termi oikein täytetty loistaa silmiinpistävästi poissaolollaan. En varsinaisesti ihmettele. Kas tässä valmis ristikko:

Oma suosikkini on viisikirjaiminen sana, vihjeenä kellon kuva, jonka oikea vastaus on "clock", tietenkin. Tuo ensimmäinen c on ainoa muualta apuna saatava kirjain, johan sen pitäisi tyhmällekin riittää. Muita hyviä vihjeitä: Japanin lippu ja sana "keksi". Vastaus: MSX, tuo japanilainen tietokone. Tai no, tuosta vastauksesta päättelin että vihjeen laatikko viittaa Nipponiin, hankalaa silti. On mukana onneksi sentään "Pacman" ja "peliohjain", mutta mitä pitäisi ajatella vasemman alanurkan vihjeestä, jossa on piin matemaattinen merkki "+k". Vastaus: "peek". Nyt jotain rajaa hei. Ylänurkassa sana "data" tekee ristikoille varsin epätyypillisen nuolin johdatellun mutkan mennessään, ja kahdessa kohtaa näkyvät tyhjät ruudut (keskellä ja vasemmalla ylhäällä) - no, sattuuhan noita mokia kokeneemmallekin laatijalle. Ihan keskellä oleva vihje "- GOTO", jonka vastaus siis kuuluu "on", ja jolle on tyhjään ristikkoon hämäyksen vuoksi laitettu neljän kirjaimen tila, ei kyllä aukene minulle vieläkään. Löytyisiköhän Bitin toimituksen eläkekerhosta vielä joku joka selittäisi?

Että sellainen ristikko. En muista olenko tuota poikasena yrittänyt täyttää, mutta en varmaan. Olen hypännyt suoraan sen yli peliarvosteluihin, täten mielenterveyteni jossain määrin säilyttäen. Haluaisinpa nähdä ne kaksi Bittiin lähetettyä epätoivoista yritystä täyttää tämä palkintotehtävistä parhain. On ollut pojilla pakerrettavaa siinä takuulla.