Kun hän säpsähtäen avasi silmänsä, aikaa oli kulunut, mutta oli mahdoton sanoa kuinka paljon. Täysikuun rokonarpinen pinta hehkui taivaalla. Hän oli käpertynyt rinteestä kasvavien luisten raajojen juureen. Niiden pinta oli arpinen ja rujo, siellä täällä kasvoi jäkälää, syksyn viimeiset hyttyset olivat käyneet ruokailemassa itsensä kylläisiksi; raajoja peitti punaisten paukamien suma. Kankeasti hän nousi seisaalle, muttei tunnistanut paikkaa. Vankilaa ei näkynyt, kuu oli ainoa valo, linnutkaan eivät enää äännelleet. Hän lähetti Ugukselle ajatuksen ja kiitti tätä kaikista kuluneista vuosista. Maa nousi ja laski hitaan hengityksen tahtiin. Hän astui syvänsinisen laskimosuonen yli ja jatkoi matkaa pohjoista kohti. Vanhan vankilan valot oli varmasti sammutettu pysyvästi. He olivat kaikki poissa. Mitä nyt tapahtuisi, sitä ei kukaan vielä tiennyt. Juuri sen vuoksi teki mieli jatkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti