Kun maailmalla kuohuu, on helpottavaa kadota lapsuusmuistoihin. Ja kun on taas viettänyt maaseuduksi luokiteltavassa synnyinkunnassaan pian kaksi viikkoa, pää on täytetty lapsuusmuistoilla. Joka pahuksen kadunpätkä, joka rakennus, joka peltotilkku. Ei niitä voi havainnoida objektiivisesti enää. Talvinen kävely vei sen talon pihaan, jossa vietin elämäni ensimmäiset kuusi vuotta. Olen kävellyt siitä ohi useasti, se on kaunis vanha puutalo, nyttemmin surullisessa kunnossa, asumaton jo vuosia, rapistumassa. Pihassa olen ollut viimeksi muuttopäivänä, joulukuussa 1982. Nyt suunnittelematon johde vei maaliaravistavien seinien äärelle, kurkkimaan moniruutuisista ikkunoista sisään. Tyhjää. Tuon lastenhuoneen lattialla olen ottanut ensimmäiset askeleeni, tuolla seinällä oli kirjahylly josta kaivoin esiin ne kirjat joista opettelin lukemaan. Koulu oli vielä kaukana tulevaisuudessa. Kaakeliuuni oli edelleen olohuoneessa, lapsena sen kauneutta ei tajunnut, ei edes olemassaoloa. Nyt sellaisesta olisi kodissaan ylpeä. Talokin katsoi, ikään kuin se olisi muistanut. Mutta olin pieni lapsi silloin; ei minussa ole paljoa samaa. Kaipasiko se minun juoksevia askeleitani ja riemunkiljahduksia yhtä paljon kuin minä kaipasin sen korkeita huoneita ja oviaukkojen yliloikittavia kynnyksiä?
Oheisessa kuvassa katselen muistojen valtaamana mattotelinettä tuossa samassa pihassa; juuri sitä telinettä johon onnistuin noin viisivuotiaana jäämään päästäni jumiin. Konttasin nurmikolla, nostin pääni telineestä läpi, käännyin sivusuunnassa 90 astetta, enkä sen jälkeen enää päässyt omin voimin irti. Tapaus traumatisoi, mutta lähes neljännesvuosisata myöhemmin minun ja mattotelineen välillä ei enää tunnu sanottavaa jännitettä. Kaikki on anteeksi annettu. Puolin ja toisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti