Merkintöjä Rautakintaasta 3

Puutarhaan on katettu pitkiä pöytiä joiden valkoiset liinat näyttävät tummaa nurmea vasten räikeiltä. Vieraita on kymmeniä, lautaset ovat täynnä perunaa ja kastiketta, kalaa ja paistia, vuokaa ja piirakkaa; leivonnaiset ja kahvi tuodaan vasta myöhemmin. Christer istuu portaalla ja kuuntelee pihan täyttävää keskustelua. Naurua, elämän ääniä. Hän ei muista niitä vuosilta jotka itse asui talossa. Olisiko elämä voinut olla toisenkinlaista? Tuntui että he olivat aina yksin, kaukana kaikista ja kaikesta.

”Kato!” kuuluu ääni Christerin vierestä. Johanin ja Ainon tytär on kohta kaksivuotias, ja on Johanin kertoman mukaan saamassa sisaruksen tulevana talvena. Christer pitää Birgitistä. Tarmokas tuuheatukkainen tenava on taapertanut jokaisen paikalla olevan luona vuorollaan ja esitellyt puista hevostaan, jonka isoisä on hänelle antanut.

”Hieno”, Christer sanoo ja taputtaa veljentytärtään päälaelle. Tämä huitaisee käden pois, mikä saa Christerin nauramaan ääneen.

”Kato”, Birgit sanoo uudestaan. Muuta Christer ei ole hänen vielä kuullut sanovankaan, mutta onhan siinäkin jo paljon. Siinä on kaiken ydin. Ihmisen pitäisi pysähtyä ja katsoa ympärilleen; niin paljon katsottavaa on kaikkialla, niin vähän siitä tulee koskaan nähdyksi. Birgit on ymmärtänyt totuuden.

”On se kyllä tosi hieno. Vaariko sen teki?”

”Vaa–ri”, Birgit sanoo ja heiluttaa hevosta edestakaisin. ”Vaari kato.”

Hevonen laukkaa ilmassa. Sen puisessa ilmeettömyydessä on jotain lumoavaa, ja Christer miettii miltä samanlainen hevonen näyttäisi suurempana. Kenties suuren talon edustalla – mutta se on epätäydellinen ajatus, huolimaton. Pitää katsoa tarkemmin, ja siinähän se on, näky on yhtäkkiä kirkkaana olemassa, niin kuin kaikki olisi jo valmista: hevonen jonka pää hipoo kattoa. Raskaaseen puuhun isketyt kirveen jäljet esillä sen kyljissä, jotka kynttilän valossa näyttävät hengittävän.

Kirkossa, Christer tajuaa. Sen on oltava kirkko.

Kappeli.

Hän hätkähtää kun joku alkaa pöytien luona puutarhassa huutaa, sitten Birgit puhkeaa itkuun ja puinen hevonen putoaa kopsahtaen portaalle.

Merkintöjä Rautakintaasta 2

Saksalais-hollantilainen biologi Hermann Swick (1911 – 1977) muutti Suomeen pian toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Asuttuaan ensin muutaman vuoden Tampereella, missä teki työkseen erilaisia opettajan sijaisuuksia, hän asettui läntiselle Pirkanmaalle, Rautakintaaseen. Kunta oli kärsinyt sodassa raskaita tappioita, ja esimerkiksi opettajista oli huutava pula. Swick toimi Rautakintaassa muun muassa saksan, luonnontieteen ja puutöiden opettajana. Hän oli aktiivinen erilaisissa harrastusseuroissa, mutta viihtyi yksinkin, ja hänen nähtiin säännöllisesti vaeltelevan luonnossa muistiinpanoja ja luonnoksia vihkoonsa tehden. Hermann Swick ei koskaan avioitunut.

Luonnosvihot jäivät, kun Swick 1960-luvun alussa tutustui kameroihin ja valokuvaamisen maailmaan. Rautakintaan yhteiskoulun muiden opettajien mukaan innostus iski varoittamatta, ja muutti tuolloin viittäkymmentä lähestyvän miehen pysyvästi. Harrastustoimet jäivät ensin, sitten suurin osa opettajantyöstäkin. Viimeiset vuotensa kansankynttilänä Swick teki vain lyhyitä sijaisuuksia; hänen aikansa vei valokuvaus. Hän vetäytyi ystäviltään, eikä enää viettänyt juuri aikaa kotonaan. Hän ja hänen alati kasvava kokoelmansa kameroita ja linssejä – monet niistä itse ulkomailta tilatuista osista koottuja – olivat aina ulkona ikuistamassa pohjoisen luonnon häkellyttäviä yksityiskohtia taianomaisella tarkkuudella.

Nykyisin Hermann Swickin luontokuvat ovat keskeinen osa suomalaisen valokuvataiteen historiaa, vaikka ne hänen kuolemansa jälkeen arkistoitiinkin miltei kuin häpeillen Rautakintaan kunnankirjaston varastoon.  Kuvat löydettiin vasta kirjaston korjaustöiden yhteydessä 1990-luvun lopulla, ja niiden hypnoottisena hehkuvat värit ja monesti tuntemattomin muodoin ja hahmoin ikuistuneet lajit ovat kiehtoneet yleisöä siitä lähtien. Mitään kuviin liittyviä muistiinpanoja tai merkintöjä ei Swickin jäljiltä ole löytynyt. Hänen hautapaikkaansa on yritetty selvittää 2000-luvun aikana useita kertoja, toistaiseksi tuloksetta. Ainoa Rautakintaan kirjaston mikrofilmiarkistosta löydetty maininta Swickistä on hänen kuolinilmoituksena paikallislehdessä vuonna 1977, muut biografiset tiedot on kerätty lähteistä, joiden todenperäisyys on muutaman viime vuoden aikana asetettu kyseenalaiseksi. On mahdollista, ettei henkilöä nimeltä "Hermann Swick" ole todellisuudessa ollut koskaan olemassa. Hänen nimiinsä laitettujen kuvien alkuperäkin on täten epäselvä.

Merkintöjä Rautakintaasta

Talo oli autio, homeen haju leijui sisällä vahvana. Särkyneistä ikkunoista käyvä tuuli viskoi lattioille lunta ja heilutteli verhonriekaleita. Alkoi hämärtää aiemmin kuin piti, joten en saanut kunnolla kuvia, mutta kosteudesta kupruilevan keittiönkaapin oveen kiinnitetyn polaroidin nappasin mukaani ennen kuin poistuin. Se on jollain tavalla häiritsevä.

Olen varma että edellisen kerran talon luona käydessäni sen pihasauna oli kauan sitten rangaksi palanut raunio. Nyt se pisti kinoksista esiin. Lahona ja katto romahtaneena, mutta kuitenkin yhä pystyssä. Haluan nyt aiempaakin kovemmin ikuistaa talon kuviin. Seuraavalla kerralla on lähdettävä liikkeelle aiemmin, vaikka ei ehkä vielä huomenna. Lumessa kahlaaminen vie aikaa ja voimia, talo on kaukana naapureista, sinne metsän halki vievä tie on umpihankea viimeiset puolitoista kilometriä. En tiedä keitä talossa on asunut tai milloin se on autioitunut. Kuvassa näkyvä sininen mekko roikkuu edelleen henkarissa makuuhuoneen ja olohuoneen välisessä oviaukossa.

Lempeää voimaa

Onpa ollut tämäkin vuosi. Kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, ainakin näkyvä sellainen, kun tämä blogikin täysi-ikäistyessään on taantunut leppoisaan "kerran kuussa"-tahtiin. Toisaalta gradu valmistui, ja kun sen jälkeen sain pakollisen ruotsin monen yrittämän jälkeen lopulta suoritettua, kilahtivat maisterinpaperit viimein tähänkin suuntaan. Kuten vanhat fanini muistavat (LOL), Silmiksen tagline sisälsi alkuvuosina määritelmän "pseudorunollista akatemiadepressiota", mutta nyt voin luvata, ettei sitä enää ole tulossa. Akatemia jää viimein taakse. Mennään uutta kohti.

Valmistumistani tuossa joulukuun puolivälissä juhlistinkin; tasavuosia täyttävän ystävän kanssa pidettiin yhteisbileet, ja kun kerran koronakin on jäänyt jo kauas taakse (kuten muistatte, viime helmikuussa vakuutettiin mainoksin ja tietoiskuin, että "vielä loppukiri", kunnes sitten päästiinkin nauttimaan taas elämästä entiseen malliin) niin mikäs oli juhliessa. No, suht pienimuotoiset pippalothan ne vain... Oheisessa kuvassa minä ja yksi vieraista yhteisessä kenkäposeerauksessa – saatan tosiaan olla ottanut vuoden aikana isoja askelia paitsi kohti maisteriutta, myös oman pitkään piileskelleen sisimpäni ilmaisua avoimemmin. Se on ollut oikein jees kokemus.

Enkä nyt sano ettenkö olisi kirjoittanut muutakin kuin kirjallisuudentutkimusta, mutta niihin asioihin palataan tuonnempana. Vuosi on kaikkiaan ollut suht ok. Vaihdoin stadilaisen sijaintini yhdentoista töölönvuoden jälkeen Etelä-Haagaan, ostin kameraani uuden päheän optiikan ja olen ollut hirmuisen ylpeä taiteellisesti lahjakkaan teinin vanhempana tämän pyrkimyksistä aina vain omaperäisempää itseilmaisua kohti. Elämää siis, ei kai sen kummempaa.

Uudennihkeään musiikkiin, kirjallisuuteen tai elokuviin en tässä iässä enää jaksa tutustua, kun vanhaakin on niin paljon olemassa, ettei tuhat ihmisikää riitä. Siksi on vähän nolottanut kirjoitella oikein mitään, mutta jos nyt itselleen ja aikansa kuluksi.

Sukka

Tänään tämä blogi täyttää kahdeksantoista vuotta. On siis tullut laadittua teksti jos toinenkin – tarkalleen näyttää tämäinen olevan järjestysnumeroltaan päivitys 1437. Mutta muutama rykäys on toki vuosien varrella poistunutkin, kun lankeus on käynyt ylpeennyksen editse, perfektionistihommat ovat saaneet niskaotteen ja alisuoriutujasta (mikä ominaisuus, siis alisuolla riutuminen, on tämän kirjoittajalle äärimmäisen tyypillistä) on hetkeksi kuoriutunut editorinen jälkiviisastelija...

Mutta niittä puheitta. Tajusin tätä synttärikemupäivitystä pohtiessani (olen pohtinut sitä puoli vuotta vähintään), että koska olen kirjoittanut tätä blogia ihmisiän, on materiaalia siinä määrin, ettei ole järjen hiventä laatia enää mitään uutta tekstiä. Niinpä kopioin läjän mielestäni Silmiksen olennaisinta ydintä edustavia päivityksiä, syötin ne algorytmikkääseen generaattoriin, pistin sen pyörimään ja katso: uutta matskua tulee kuin tykinhihasta. Minun ei tarvitse enää koskaan kirjoittaa mitään. Juhlan kunniaksi siis pari generoitua matkaa Silmänkääntövankilan historiaan:

Matka 1

Kolmeseiskapuolen tuoksua. Keskeytin kasvamiseni syntyperäiseksi stadilaiseksi, vaikka ei kai se ketään kiinnosta. Olisin halunnut tietää pikatien tai moottoritien kuuluvan, näkyvän, löytää halkovaraston ja pilttuut niin kileille kuin itselle. No, minä sain mitä ansaitsin. Kohtelin häntä huonosti, turta tunne levisi kaulan seutuvilla. Postiluukkua rapisteltiin.

"Liikeniskös sitä naapurilta kahvetta?" Kekäläinen huuteli. Oli se ihme ukko. Kansaa kaatui kuin heinää, mutta keltaliivineiti huvipuiston portilla halusi vielä käydä kävelyllä. Ilma oli kuin maalaisidylli, joskin kaunis. Kuljettiin kaupungintaloon, muumikassi kädessä käteltiin, mikä oli kivaa, vaikka oli siinä pientä liikatappamisen makua toki myös. En toisaalta olisi petihommia enää jaksanutkaan, joten ei muuta kuin lisää punkkua ja olutta. Pikkuisen huoletti se, että pian makaisin avuttomana pusikossa; häiritsi se vanhoissa valokuvissa näkemäni olkinen talonvartija hämärässä hangessa.

Näin sen ensi kertaa lapsena. Väkersimme napeista, hileestä, erikeepperistä ja pahvinpaloista luoja ties mitä. Se oli aikaa jolloin helpotin pepsiaddiktiotani ja ostin pullon muotoisen tornin, jonka nimeä en enää muista. Televisio oli aina auki. Sieltä tuli MTV:n gaala, jonka oli joka vuosi oltava räväkämpi kuin pekingin ankka. Testasimme ankeita ketjumestoja, kunnes kumppanini lausui tuon maagisen nimen: Kanniston leipomo. Tai itse asiassa ei lausunut.

Matka 2

Valvontakameran varjossa voi huonommin. Olet asettunut läppärin ääreen kuin sähkö, vaikka kuvassa on kuitenkin vain heijastuksia jäästä. Kone lataa itseään sadan kilon laatikoissa, raahaa kärryyn (millä kohdin viilsin sormeeni haavan), ja roudatessasi loppuja kotipuolen suuntaan yrität löytää kumppanin, toverin elämääsi – etkä romahtanut, vaikket tiennyt että kaupunginalaisesta parkkiluolasta pääsee hissillä torille.

Katsoin kassaneitiä silmiin. Mitä tahansa tuntui tapahtuvan siinä ajassa. Tuntui hyvältä. Kappale jukeboxissa vaihtui, Zen Cafén Puuenkeli ei yrittänyt liikaa, nurkkapöydästä kyllä varoiteltiin etukäteen. Aamu taisi silloin vielä olla, ja niinpä sitten luistelin epähuomiossa jäältä pois, raskain askelin jatkoin kävelyä kohti karsinaa. Laihempi sika katseli tietokoneensa näyttöä, sen hauraita seiniä. Mietti miten vaikea oli enää viettää pyhiä. Se yritti kituuttaa selviytymisrajan alapuolella, yhä suureellisempia kirjallisia projekteja toteuttaen, valmiina sanomaan kärttyisän sanan kelle tahansa kanssaan ristiin ajattelevalle. Tällä se ei yrittänyt kätkeä sitä, että aina koneen käynnistyttyä iski hirvittävän paha mieli. Soitin takaisin paikalleni ja päätin onnellisena kuolla siihen. Sen sijaan join kahvia. Pikkuisen masensi ne jatkuvat ilmatilan loukkaukset.

Teksti ja kuvat (c) Susan August 2021

Linnunluut

Oli kerran lintu, joka poikasena oli iloinen, utelias ja ihan nättikin. Se pyrähteli metsänreunan katajikosta lähiniityille, kisaili kanssapoikasten mukana ja kurotteli taivaalle, vaikkeivät siivet vielä kantaneetkaan. Mutta aina kun auringonsäteet osuivat lintuun sopivassa kulmassa, se näki että höyhenpeitteen alla sen luut pusertuivat toisiaan vasten väärin. Se ymmärsi etteivät toiset linnut nähneet sitä ollenkaan samalla tavalla kuin se itse itsensä näki, ja niin joka kerta valon sattuessa lintuun, se piiloutui pikkuisen syvemmälle itsensä sisään.

Kului muutama vuosi. Piiloutumisesta oli tullut tottumus, jonka alkusyyn lintu oli jo aikaa sitten unohtanut. Se hiiviskeli varjoissa ja varoi nähdyksi tulemista, katajikon katveesta katseli metsikön ohi vilistävää elämää. Entistä vähemmän se nukkui; kukaties se vältteli unia ollakseen näkemättä asioita joiden olisi toivonut olevan totta, mutta voi olla vain niinkin, että se oli käynyt araksi, eikä oikein enää osannut nukkua.

Hiippailipa kuunvalossa kuitenkin. Yhtenä pilvettömänä yönä lankesi taivaalta kelmeä kajo sen silloin jo rispaantuneisiin siipisulkiin. Lintu hätkähti. Se muisti äkkiä kirkkaasti millainen oli joskus ollut, halunnut olla, luullut ainakin olevansa. Se oli tietenkin nyt jo vanha, kumaraan painunut ja karuun katajanoksaansa perinjuurin kyllästynyt. Silti lintu kuunsäteen sivelyssä huomasi toivovansa että kykenisi vielä joskus siihen, minkä oli mahdollisuutenakin aikaa sitten unohtanut: nousemaan siivilleen. Se astui oksien kätköstä kuun valaisemalle aukiolle täynnä kummia toiveita.

Läheisen koivun varjossa odotellut kettu oli katsellut linnun hiiviskelyä jo hyvän aikaa. Vatsa kurnien se oli odottanut saaliinsa astuvan varjoista esiin. Kettu oli malttanut odottaa. Sille oli jo emo opettanut, että kärsivällisyys palkitaan kyllä.

Twin Peaks – The Return, kohtauksia 3/3

Omaleimaisena taideteoksena ainutlaatuisen tv-sarjan viimeinen kolmannes katsannossa mieleenpainuvimpine kohtauksineen.

Part 13: What story is that, Charlie?

[Imdb parents guide – Sex & nudity: none, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: moderate]

Tällä kertaa oltiin isosti Twin Peaksissä. Hengailtiin tutuissa paikoissa: niin Norma Jenningsin RR-Dinerissa kuin Roadhousessakin, piipahdettiin Sarah Palmerin nyrjähtäneessä kotitalossa ja viime jaksosta yhä vain oudommaksi muuttuneessa Audreyn ja Charlien parisuhteessa. Syötiin paljon piirakkaa, juotiin paljon kahvia. Edelleen vanhoja tuttuja hahmoja pulpahtelee pintaan, tällä kertaa Ed Hurley. Mutta 25 vuodessa näyttää hänen ja Norman välinen rakkaus viimein hiipuneen... vai?

Suosikkikohtaukseni tapahtui kuitenkin muualla. Cooper etsii käsiinsä hänet pettäneen Rayn, joka on hakeutunut turvaan kovanaamajenginsä luo jonnekin Dakotan peräkorpiin, ja siellä nähtävä jengin pomon ja Cooperin kädenvääntömatsi on kenties kohtauksena ennalta-arvattava, mutta jokin siinä viehätti minua edelleen. Kenties ei muu kuin Lynchin kyky sulattaa omaan kädenjälkeensä niin saumattomasti erilaisia genrejä; hyvin tyypillisen toimintaleffan jalanjäljissähän tässä etäisesti kuljettiin. On myös kiinnostavaa, että tämä pahis-Cooper on aika hirvittävä ihminen, mutta silti katsoja huomaa olevansa nimenomaan tämän puolella näitä ylimielisiä tusinakriminaaleja vastaan.

Hyvää musiikkia muuten piisaa tässä jaksossa: on niin hämmentävää kilkuttelua, tyylikästä klassista, kuin ehtaa Badalamenti/Lynchiäkin vanhan kunnon Just Youn merkeissä, jonka James Hurley kapuaa Roadhousen lavalle esittämään. Nostalgia elää ja voi hyvin!

Part 14: We are like the dreamer

[Sex & nudity: moderate, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: severe]

Jumaliste mutta tämä jakso on täydellistä timanttia. Niin monta selkäpiitäkutkuttavan hienoa kohtausta – Sarah Palmerin demoninen baarikeikka, vartijana työskentelevä James Hurley ja hänen ('ello 'guvna) yliampuvan brittiläinen nuori kollegansa mitä oudoimman kumihanskatarinan kera, Gordon Cole ja hänen mystinen unensa Pariisista ja Monica Belluccista (joka esittää unessa itseään), ja sittenkin mieleen parhaiten on jäänyt kenties yhtenä koko sarjan kiehtovimmista kohtauksista se mitä tapahtuu, kun Twin Peaksin poliisivoimat lähtevät metsään majuri Briggsin jäljiltä löytyneiden kätkettyjen muistiinpanojen vihjeiden perässä. Portaali aukeaa, metsästä löytyy sarjan alkupuolella Cooperin kanssa kommunikoinut silmätön nainen, ja jotain mahdottoman sympaattista on siinä, että kun muilta on pallo enemmän tai vähemmän hukassa, on tällä kertaa Andy se, joka toimii sankarina ja ymmärtää missä mennään.

Eikun perhana, pitäisikö sittenkin valita se Sarah Palmerin kohtaus. Grace Zabriskie on niin jumalattoman upea näyttelijä ja huokuu sellaista karismaa, että katsoja on lanattu niille sijoilleen. "Sure is a mystery, huh?" Surrealistista painajaiskuvastoa ja äkillistä rujoa väkivaltaakin Twin Peaksin mittapuulla lyhyeen baarikohtaukseen on saatu mahtumaan.

Saatiinpa viimein myös yhteys Dougie Jonesin ja muiden juonikuvioiden välille – Janey-E Jones on Dianen sisarpuoli. Ja tajusin vasta nyt, että Roudhousen baarinpöytäkeskusteluissahan puhutaan niistä samoista koskaan näkemättömistä ihmisistä, joista Audrey ja Charlie kävivät pitkän ja hämmentävän kinastelun pari jaksoa sitten. Kaikki liittyy kaikkeen, lopulta, tietenkin.

Part 15: There's some fear in letting go

[Sex & nudity: mild, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: severe]

Vaikka jakso sisälsi joitakin joko pitkän tai todella pitkän odotuksen päättäviä kohtauksia, on kuitenkin vaikuttavin tämä Margaret "Log Lady" Lantermanin viimeinen puhelu Hawkille. Nämä kaksi ovat käyneet pitkälti hiljaisuuteen ja raskaisiin ajatuksiin keskittyviä puheluita läpi sarjan, ja ilmeisesti kyseessä on jo pitkään jatkunut ystävyys, josta ei kuitenkaan vielä 25 vuotta aiemmin, alkuperäisen Twin Peaksin aikaan, ollut vihjeitä. Kenties Laura Palmerin murhatutkimus johti nämä kaksi yhteen? Joka tapauksessa katsojakin on nähnyt, että Log Lady on huonossa kunnossa. Hänen äänensä ei kunnolla kulje, hänen kehonsa on riutunut, hänen ajatuksensa lipuvat koko ajan raskaiksi; Hawk kuuntelee tätä kuitenkin aina arvostaen ja ymmärtäen. Tämä viimeinen puhelu ("Hawk, I'm dying") on sikälikin koskettava, että se oli myös syöpää sairastaneen näyttelijä Catherine Coulsonin viimeinen roolisuoritus – nämä kohtaukset kuvattiin pari vuotta ennen muuta sarjaa, koska oli selvää, ettei Coulson jaksaisi sarjan varsinaiseen tuotantoon asti. Hän kuoli pian tämän viimeisen kohtauksensa jälkeen, mikä tekee roolisuorituksesta sekä aidon että ahdistavan. Pidän kuitenkin siitä, miten Twin Peaksin poliisivoimat reagoi Margaretin poismenoon, kun Hawk kutsuu heidät kokoon kertoakseen uutisen. Tätä vielä 25 vuotta sitten vähän koomisena pidettyä hahmoa on arvostettu kovasti, ja ennalta tiedettynä tapahtumanakin hänen menehtymisensä koskettaa.

Entä ne pitkään odotetut kohtaukset? Norma Jennings ja Ed Hurley saavat viimein toisensa, vain sellaiset nelisenkymmentä vuotta sen jälkeen kun ovat palavasti toisiinsa high schoolissa rakastuneet. Ja mikä on juonen kannalta oleellisempaa, joskin vähemmän herttaista: Las Vegasissa Dougie Jones näyttää viimein muistavan kuka oikeasti on. Olemme kohtaamaisillemme aidon Dale Cooperin! Bonuspisteet myös FBI-agentti Philip Jeffriesin esiintymiselle; David Bowieta ei enää rooliin saatu, joten Lynch on muuttanut koko hahmon isoksi teepannuksi. Kuten tapana on?

Part 16: No knock, no doorbell

[Sex & nudity: none, Violence & gore: moderate, Frightening & intense scenes: severe]

Imdb:n käyttäjien äänestämänä tämä on koko kolmoskauden paras jakso keskiarvolla 9.5, enkä tätä arviota ala kyseenalaistamaan. Vaikka pidänkin Lynchin tuotantoihin toisinaan sisältyvästä "tyhjästä" – se ei koskaan ole "tyhjää" siinä mielessä että olisi vain täytettä täytteen vuoksi – ei tämä kuudestoista jakso sisältänyt mitään sellaista, mitä olisi edes käsitettä venyttämällä voinut pitää "tyhjänä". Jakso oli täynnä, joskaan ei siten, että olisi hirveästi koko ajan menty ja tehty, vaan siten, että kaikki mukana olevat kohtaukset olivat isoja, merkittäviä, ladattu äärimmäisillä käänteillä ja tymäkällä painolastilla. Tässä jaksossa Dougie Jones vihdoin heräsi Dale Cooperina ("I am the FBI"), ja otti lennosta tilanteen haltuun. Moni (erittäin moni) katsoja kritisoi sarjaa siitä, että keskeisin henkilö pysyy tavallaan poissa kuvioista ihan loppumetreille asti. Mutta juuri sen odotuksen vuoksi aidon Cooperin paluu on niin ravisuttava hetki. Niin täydellinen! Mutta se toinenkin Cooper on yhä maisemissa... Hänen ja Richard Hornen – joka nyt viimein varmistuu Cooperin ja Audrey Hornen pojaksi – yhteinen kohtaus on tyly, ja korostuu kun sitä vertaa toisen Cooperin ja hänen poikansa Sonny Jim Jonesin väleihin.

Dianen (no, hänen kaksoisolentonsa) tarina saa päätöksensä (viimeiset sanat: "Fuck you"), ja senkin jälkeen oli hyvin lähellä etten valinnut parhaaksi kohtaukseksi Tim Rothin ja Jennifer Jason Leighin esittämän palkkatappaja-avioparin surrealistisella käänteellä kyttäyskeikasta varsinaiseksi luotisateeksi muuttuvaa tylsää päivää Jonesien talon edustalla. Koko kyseinen sivujuoni on täynnä irvokasta huumoria ja juuri tosielämässäkin vastaan tulevia totaalisen odottamattomia tapahtumia. Pidin muuten kyseisen kohtauksen äänimaailmasta, johon Lynch tunnetusti aina panostaa (hän vastaa itse sarjan äänituotannosta, mikä lienee ohjaajatasolla harvinainen lisärooli): Las Vegasin lähiöelämän hiljaisuutta korostaa jatkuva etäinen koiranhaukunta ja toistuvasti jylisten nousevat ja laskevat lentokoneet.

Mutta sitten lopuksi jakso pelmahti vielä Twin Peaksiin ja Roudhouseen Audreyn ja tämän erikoisen aviomiehen Charlien kanssa. "Audrey's Dance" paukahti soimaan, ja 25 vuotta edellistä tanssiaan vanhempi Audrey sai tanssilattian itselleen; ensin hieman varovasti, lopulta tuttuun musiikkiin kunnolla heittäytyen. Mutta mistä tässä oikein on kyse? Mitä Audreylle tapahtuu, ja, jakson shokeeraava loppu huomioiden: missä hän itse asiassa on? Tämä kauniin (esteettisestikin, mutta emotionaalisesti etenkin) tanssin jälkeinen väläyksenomainen loppukuva jätti samanlaisen tyhjän ja kauhistuneen tunteen, kuin alkuperäisen Twin Peaksin Josie Packardin kuolemaan loppunut jakso. Kauhistuttavan ikimuistoista.

Part 17: The Past dictates the future

[Sex & nudity: none, Violence & gore: moderate, Frightening & intense scenes: severe]

Välttelin tämän toiseksi viimeisen jakson katsomista pitkään, koska muistin sen raskaaksi. En vaikeaksi tai ahdistavaksi katsottavaksi sinällään, vaan äärimmäisen intensiiviseksi tavalla jonka Lynch hallitsee. Kaikkialle rönsyilevät sivujuonet ovat nyt jääneet taakse, ja koko tunnin mittainen jakso on alusta loppuun yhtä ja samaa ”kohtausta”, seuraamme siis vihdoin omana tuttuna itsenään ruutuun palanneen agentti Cooperin paluuta Twin Peaksiin ja sitä mitä kaikkea siitä seuraa.

No, aika paljonhan isoja juttuja siitä. Jakso oli jopa intensiivisempi kuin muistin. Se on niin audiovisuaalisesti kuin tarinallisestikin hyvin lähellä painajaisunta; hätkähdyttävän äkillisiä käänteitä, epämääräinen uhan ja pelon tuntu, shokkeja ja toisaalta myös nyrjähtänyttä huumoria. Ja asioiden toistuvuutta tietenkin, kun hetkittäin palataan takaisin niin sarjan aiempien kausien kuin Fire Walk With Me -elokuvankin tapahtumiin – eikä ainostaan takaumina, vaan konkreettisesti, Cooperin astuessa menneisyyteen, jossa hän nyt saa tilaisuuden pelastaa Laura Palmer juuri sinä iltana jona tämä alunperin kuoli.

Ei tästä voi valita yhtä keskeistä tai merkittävintä kohtausta, koska asiat kumuloituvat järkyttävällä tavalla vyöryen alkaen siitä hetkestä, jona "Cooper" (se ilkeä versio) saapuu 25 vuoden jälkeen Twin Peaksiin. Poimin siis jakson puolivälin tienoilta yhden surrealistisen näkymän, jollaisia Lynch on tämän 18-osaisen sarjan aikana tarjonnutkin epätavallisen runsaasti. Tykkään niistä.

Ihan pienen hetken ajan jakson lopulla ehdin pelätä että Lynch ja Frost ovat vanhoilla päivillään sentimentalisoituneet ja päättäneet lopettaa kaiken onnellisesti, mutta vaikka siltä vähän aikaa näytti, se hetki meni nopeasti ohi. Pikemminkin se mtä tapahtuu on kuin kiirastuli tai limbo, ikuinen liian hyvän ihmisen (Cooper) pakonomainen pyrkimys pelastaa jotain mikä ei ole enää pelastettavissa. Vai onko? Vielä on yksi jakso jäljellä…

Part 18: What is your name?

[Sex & nudity: moderate, Violence & gore: moderate, Frightening & intense scenes: severe]

Twin Peaksin paluun ja samalla koko sarjan, koko Twin Peaks -todellisuuden, viimeinen jakso (koska miten tästä muka voisi jatkaa?) on minimalistisempi kuin yksikään aiempi. Näyttelijöitä on äärimmäisen vähän, oikeastaan koko jakso kulkee Kyle MacLachlanin varassa siten, että alkupuoliskolla hänen seuranaan on Laura Dern, lopussa Sheryl Lee. Minimalismin ohella jakso on unenomaisinta mitä Lynch on koskaan tehnyt. Tämä ei nyt tarkoita surrealismia tai jatkuvia outoja tapahtumia, vaan epätodellista tunnelmaa, hitautta, ulkopuolisuuden tunnetta ja ennen kaikkea jo viime jaksossa kytenyttä hirvittävää pahaenteistä uhkaa, joka on läsnä heti alussa ja kasvaa loppua kohti painostavaksi.

Dale Cooper on päähänpinttymänsä leimaama surullinen hahmo, joka ei ole päässyt yli siitä mitä 25 vuotta aiemmin tapahtui, ja joka uskoo ilman epäluulon häivää olevansa oikealla asialla. Hän tietää korjaavansa kauan sitten tapahtuneita pahoja asioita ja pelastavansa Laura Palmerin – siitäkin huolimatta, että on hetki hetkeltä selvempää miten pakkomielteisen toivoton tämä tavoite on. Eikä pelkästään toivoton; Cooper uskoo voivansa muuttaa historian kulun. Se on järjetön, mahdoton ajatus, mitä tämä FBI-agentti ei kykene ymmärtämään tai ainakaan hyväksymään. Hän on odottanut tätä tilaisuutta 25 vuotta.

Vaikka Cooperin ja Laura Pa… anteeksi, Carrie Pagen automatka halki säkkipimeiden pikateiden halkoman öisen maan onkin niin kaunis ja hiljainen että olen räjähtää sen herättämiin tunteisiin, ei kai merkittävin, mieleenjäävin kohtaus voi olla mikään muu kuin se mihin kaksikon ajomatka päättyy: Twin Peaksiin, Palmerien kotitalon eteen myöhään yöllä. Se mitä sitten tapahtuu on paras tv-sarjan lopetus koskaan.

Absens haeres

Harrastin seksiä viimeisen kerran helmikuussa 2013. Koska en silloin tiennyt kerran olevan viimeinen, ei siitä ole jäänyt mitään erityistä mieleen. Sen jälkeen olen kirjoittanut kuusi kirjaa, jättäytynyt työelämästä, tehnyt nuorukaisena keskeen jääneet opinnot loppuun ja saanut seitsemästi apurahan.

Vielä vuosi pari sitten näihin aikoihin kelmeä lehdistö on retostellut "seksihelteellä", mutta nyt kun tappava kuumuus alkaa olla jo pölkymmänkin mielestä hieman kyseenalainen hurraamisen aihe, on tuo sanakummitus pysytellyt piilossa. Mutta ellei seksi-, niin mikä helle nyt on kysessä? Omia vankkaan kokemukseen perustuvia ehdotuksiani ovat esim. "lorvihelle", "uupuhelle" tai, linjasta hieman poiketen, "moottorisahahelle". Aivotyöskentely ei tosin kauheasti suju. Ei silti, kyllä tämä aina talven voittaa.

Mitä pidempään on ollut ilman intiimiä fyysistä kanssakäymistä, sitä vähemmän sitä kaipaa. En enää muista oliko seksi kovin keskeinen osa elämääni milloinkaan. Ehkei; ehkä sen muistaisi jos olisi ollut. Toki seksistä ihan tykkäsin niin kauan kuin sitä oli, mutta ei sitä ole oikein osannut kaivata, kun ei ole ketään jonka kanssa puuhailisi. Nykyään en tosin osaa sanoa kaipaisiko sittenkään, vaikka olisi. Tässä iässä se varmaan vaan rasittaisi.

Nyt virtaa hiki. Tiesin että oli virhe keittää kahveet kun tähän kuistille räköttää aurinko suoraan. Mutta keitinpä silti; en ole virheistäni oppivaista sorttia. Mutta yhtä elämänmittaista virhearviota yritän tässä parhaillaan pistää paremmin raiteilleen. Kuka tietää mihin tästä mennään, minä itse viimeisenä. Mutta niinkin se on aina ollut.