20.4.21

Lämpimiä otteita

Viime kuukausina kiivainta keskustelua sosiaalisessa mediassani herättäneet aihepiirit:

– Luovuttaminen
– Sukupuoli-identiteetti
– Rasismi (tai ei) kirjallisuudessa
– Seksityö: miksi ja kenelle?
– Pakollinen ruotsinkoe korkeakouluvaatimuksena
– Terapia: uhka vai mahdollisuus?
– Toimimaton lämpöpatteri ja katoavien huoltomiesten mysteeri

Kerron tämän vain siksi, että antaisin vaikutuksen olemisestani jollain tasolla yhä olemassa. Minun ja piirini saavutettua keski-iän kaikki ärhäkkä verkkotoiminta on vain jotenkin ajautunut tuonne Zuckerbergiaan, blogi jää heitteille, perkules...

Viime päivinä olen pakannut muuttolaatikoita. Kävi ilmi että omistan kahdeksan pipoa. Ja Phil Collinsin vinyylialbumin ...But Seriously, vaikka LP-soitinta minulla ei ole koskaan ollut. Cd-levyjeni kanssa olen vähän pulassa: haluaisin niistä eroon, mutta kukaan ei huoli, levydivaritkin nauravat vain. Kaksikymmentä vuotta kun huolella kerää monipuolista kokoelmaa, niin tässä on tulos. Onneksi nykynuorisolla kaikki on verkossa. Ei ole materiaa jonka kanssa ahdistua aina kun muuttaa.

26.2.21

Twin Peaks, The Return – Kohtauksia 1/3

Twin Peaksin muutaman vuoden takainen paluu oli sen tason tv-tapaus, että uusien sarjojen tekemisen olisi voinut lopettaa siihen. Täydellisyys oli saavutettu. Suunta oli enää alas. Aloin jokin aika sitten katsoa tätä kolmoskautta toistamiseen. Kokemus on ollut ensikierroksen mukaisesti antoisa, mutta myös silmiä avaava – monet mysteerit ja umpikujat ovat selvinneet, kun on osannut kiinnittää etukäteen huomiota tiettyihin asioihin. Palkitsevaa.

Twin Peaks on tarinankerronnan ohella sinemaattisen ilmaisun väkevää voimaa. Näkee, että paluu on ollut David Lynchille sydämen asia – niin hyvässä vedossa hän on tätä tehdessään ollut. Jokaisesta jaksosta tuntuu löytyvän jokin kertakaikkinen klassikkokohtaus. Niitä olen kerännyt tähän päivitykseen, ja kahteen myöhempään. Jokaisesta jaksosta (tai "osasta", kuten nämä virallisesti on nimetty, ja siinä mielessä tämä on onnistunut ratkaisu, että yhden 18-tuntisen Lynch-elokuvan osiahan nämä jaksot käytännössä ovat) olen poiminut suosikkikohtaukseni, tai lynchmäisimmän kohtauksen, tai mieleenjäävimmän, miten sen nyt haluaakin määritellä. Välillä valinta on ollut ilmiselvä, välillä vaikeampi. Huvittaakseni lähinnä itseäni olen myös poiminut Internet movie databasesta joka jaksolle määritellyt vaarallisen sisällön asteet "parents guide"-osiosta. Oma "parents guide"-tuntumani on, että en antaisi 14-vuotiaan jälkikasvuni tätä katsoa. Ehkä parin kolmen vuoden kuluttua voisi jo mennä, joskin epäilen ettei hän ole Lynch-kohderyhmää.


Part 1: My log has a message for you
[Imdb parents guide – Sex & nudity: moderate, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: severe]


Avausosan ylivoimaisesti hallitsevin kohtaus on yllä näkyvä lasilaatikkoepisodi. Sen myötä pyörähtää jakson puolivälissä sellainen Lynch-vaihde päälle, että jos ei vielä siihen mennessä, niin tässä kohtaa ruudun ulkopuolinen maailma unohtuu. Vaikuttava tilan tuntu hallitsee. Kolkko halli, humisevat kamerat, itse lasilaatikko. Ja nämä kaksi nuorta kahveineen. Jotain on tapahtumaisillaan, sen katsoja kyllä tietää, sen verran hermostunut tunnelma on. Seksi ja kuolema räjähtävät ruudulle kohtauksen parin viimeisen minuutin aikana. Katsoja ei tiedä keitä nämä henkilöt ovat, mitä tapahtuu, miten tämä liittyy mihinkään muuhun mitä jaksossa nähdään – eikä sillä ole merkitystä. Itse asiassa ensimmäisessä jaksossa ollaan erittäin vähän niin Twin Peaksissä kuin ylipäätään tuttujen hahmojen parissa. Silti immersio ruuduntakaiseen todellisuuteen on täydellinen.


Part 2: The stars turn and a time presents itself
 [Imdb  – Sex & nudity: moderate, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: severe]


Toisin kuin monessa paikassa piipahtava avausjakso, tällä kertaa keskitytään pääasiassa kahteen pitkään kohtaukseen: "Black Lodgessa" yhä olevaan Cooperiin, sekä hänen sillä hetkellä South Dakotan Buckhornissa puuhailevaan kaksoisolentoonsa. Punaiset verhot, keski-ikäistynyt Laura Palmer ja eräänlaiseksi aivoksi hermostoineen vuosien aikana kehittynyt tanssiva kääpiö saivat melkein valitsemaan suosikkikohtaukseksi sen mitä Lodgessa oli meneillään, mutta lopulta jakson päättävä vanhaan tuttuun Roadhouseen sijoittuva kohtaus oli sittenkin koskettavin. Nelikymppinen Shelly viettämässä iltaa ystäviensä kanssa oli vanhan ystävän näkeminen vuosikymmenten jälkeen. Katsoja ei vielä tiedä mitä Shellyn elämään kuuluu, mitä kaksikymmentäviisi väliin jäänyttä vuotta on pitänyt sisällään. Mutta Shellyn olemus kertoo, että hän on päässyt nuoruudenvaikeuksiensa yli. Yhdistettynä yhteen parhaimmista sarjan huikeista jaksonlopetuskappaleista (Chromatics: Shadow) tässä sinänsä ohikiitävän arkisessa kohtauksessa on jotain sydämeenkäyvää.


Part 3: Call for help
[Imdb  – Sex & nudity: moderate, Violence & gore: moderate, Frightening & intense scenes: severe]


Jakson ensimmäinen puolituntinen koostuu yhteen nivoutuvista kohtauksista, joissa Kyle MacLachlanilla on kolme roolia: Agentti Cooper, tämän paikan ottanut kaksoisolento, sekä Dougie Jones – josta katsojat eivät vielä toistaiseksi tiedä paljoakaan. Ensi kertaa katsottuna tämä oli aika tripahtava kokonaisuus, mutta toisella kerralla juoni osoittautui lopulta varsin yksioikoiseksi. Todellinen Cooper on vihdoin 25 vuoden jälkeen palaamassa Lodgesta takaisin, mutta hänen kaksoisolentonsa ei aio tähän paluuvaihtokauppaan alistua. Vaikka kohtaus sisältää yhden Lynchin uran monista upeista autokolareista, on loppujen lopuksi vaikuttavinta alun kuumehoureinen painajaismaailma, jossa Cooper on yhtä ulalla kuin katsojakin, mutta yhtä lailla niin jonkin tärkeän kuin pelottavankin äärellä tässä myös selvästi ollaan. Nykivä, katkeileva, lähelle ja kauas väläyksittäin zoomaava leikkaus ja painostava äänimaailma vievät mukanaan ensi minuutista lähtien. Lopulta kohtaus vie avaruuteen, Garland Briggs leijuu eteerisenä hahmona ohitse, ja sähköpistokkeen kautta palaillaan tosimaailmaan. Ilmiömäistä.


Part 4: ...brings back some memories
[Imdb  – Sex & nudity: none, Violence & gore: mild, Frightening & intense scenes: moderate]


Koko edellisen jakson mittaisen intensiivisen painajaishallusinoinnin jälkeen vuorossa oli sarjan toistaiseksi leppoisin ja komediallisin tunti. Kuten huomaatte, on huolestuneita vanhempiakin vakuuteltu, ettei jakso sisällä alastomuutta, ei verta eikä väkivaltaa. Kivasti vanhoja tuttuja hahmoja sen sijaan nähdään, kuten FBI:ssä johtoasemaan ylennyt Denise Bryson ja nyttemmin Twin Peaksissä poliisina vaikuttava Bobby Briggs. Myös sarjan vakiokaartiin asettuvia uusia henkilöhahmoja tavataan, kun sheriffi Truman (ei se entinen) ja Naomi Watts Dougie Jonesin vaimona ilmestyvät ruutuun. Koko jakson paras hetki tapahtuikin Jonesien keittiössä aamiaisella. Dave Brubeck Quartetin Take Fiven soidessa isä ja poika bondaavat pannukakkujen äärellä ja katatonisessa Dougiessa nähdään viimein jokin tunnereaktio hänen maistaessaan ensi kertaa "paluunsa" jälkeen kahvia. Nauroin ääneen.


Part 5: Case files
[Imdb  – Sex & nudity: mild, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: moderate]


"This is Dr. Amp, doing the vamp for liberty, climbing the ramp to justice, and lighting the lamp of freedom!" Viides oli tähänastisista jaksoista hidastempoisin ja räjähtävästä autosta huolimatta rauhallisin, kunnes viimeisen viisitoistaminuuttisen aikana otetta kiristettiin tuntuvasti ja saatiin useampikin intensiivinen kohtaus. Myös paljon niin vanhoja tuttuja (Nadine Hurley, Norma Jennings) kuin uusia tärkeitä (Richard Horne, Shellyn tytär Peggy) hahmoja nähtiin ensi kertaa. Kaikesta kiinnostavasta huolimatta oma suosikkihetkeni oli tämä tohtori Jacobyn palavatunteisesti verkkoon striimaama lähetys, joka päättyi kahdella kultakerroksella päällystettyjen paskanluomislapioiden mainokseen. "Shovel your way out of the shit!"


Part 6: Don't die
[Imdb  – Sex & nudity: none, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: severe]


Jakso sisälsi monta jollain tavoin mieleenjäävää kohtausta – enemmän kuin pari edellistä – muttta toisaalta ei yhtään sellaista, joka olisi noussut muiden yli. Jopa Lynchin mittapuulla poikkeuksellisen brutaalin murhan ja karun yliajon ohella nähtiin muun muassa ensi kertaa Diane, tuo alkuperäisessä Peaksissä vain Cooperin yksinpuhelujen kohteeksi jäänyt hahmo. Mutta sittenkin pidin eniten yllä näkyvästä kohtauksesta, jossa Dougie Jones uppoutuu töihinsä – toisin sanoen näkee kummia visioita valopisteistä ja yksikätisestä miehestä raapustellessaan lapsenomaisia piirustuksiaan. Kohtaus on jollain oudolla tavalla hypnoottinen, mihin suurin syy on kenties Angelo Badalamentin musiikissa. Eteerinen, pelottavan surumielinen, mutta lähes ambientisti leijaileva kappale käy suoraan katsojan ytimeen.

2.2.21

Broken measurements of time

Suhteeni kirjallisuuteen on non-binäärinen nykyisin. Vaikka nuorena ja kiihkomielisenä suhtauduin vakavasti siihen, mikä milloinkin oli hyväksytty taiteeksi, mikä alennettu viihteeksi, olen sittemmin ymmärtänyt, ettei kumpaakaan sellaisenaan ole mahdollista määrittää.

Ei, sittenkään minun ei pitänyt kirjoittaa tästä. Yllä oleva kappale on lainaus lukiossa kirjoittamastani kahdeksantoistavuotiaan oivaltavuutta korostavasta aineesta – "Minä ja kirjat" taisi olla aiheena, ellei sitten jokin muu yhtä kuiva. Olin keksinyt että taide voi olla viihdettä ja päinvastoin. Voi noita teinivuosien valaistumisen hetkiä.

Oikeastaan piti kirjoittaa siitä, etten enää nykyään ole täysin varma, onko kirjallisuutta lainkaan olemassa. Kun länsimainen apurahoin pulleaksi syötetty ihmislaiska näpyttelee lämpimässä kammiossaan Macin näytölle merkkejä samalla lattea hörppien, lähettää syntyneen tekstijätteen isoon monialayritykseen, joka suostuu painamaan sen vessapaperinakin käytettävälle puumassalle vain sillä ehdolla että se tuottaa rahaa joillekin (yleensä ei sille kirjoittajalle), ja sitten marketit myyvät kyseistä tekelettä kappaleen tai kaksi, loput makuloidaan, minkä olisi voinut mieluummin tehdä ilman sitä kauppakierrosta, olisi säästynyt paljon isoja rekkakuljetuksia ja maailma olisi pelastunut vähän.

Anteeksi, ajatukseni karkasi. Niin sitä minä vain, että onko sellainen muka kirjallisuutta teidän mielestänne?

Ei minun.

20.1.21

Tooth unravels

Hammashoidon takaisinsoittopalvelun määrittelemä "mahdollisimman pian" on siis neljä vuorokautta ja neljä tuntia. Näin kauan kesti että ajanvarauspalvelusta oltiin yhteydessä minuun päin, tosin on mainittava, että viikonloppu mahtui väliin. Ajan sain parin päivän päähän, joten varsinaista valittamisen aihetta minulla ei ole.

Olen lapsesta asti narskuttanut nukkuessa hampaitani, mikä alkaa nyt kypsässä iässä näyttäytyä siten, että niistä tuppaa lohkeilemaan varoittamatta suuria palasia. Onneksi kipukynnykseni on purukaluston osalta ilmeisen korkea, kun kerran puoliksi halkeava takahammaskaan ei sen paremmin hetkauta. Olin ennen takaisinsoittoa unohtanut sen olemassaolon. Viimeksi syksyllä ronkittiin yhden lohkeilleen hampaan juuria piikillä. Olivat laittamassa puudutusainetta, mutta kieltäydyin. Pääsinpä nopeammin sieltä. Poraaminen ei minua haittaa niin paljon kuin suun täysi sormia.

Silti: Miksi ihmisen fyysisen olomuodon pitää olla niin vastenmielinen?


Lopuksi suunnitelma vuodelle 2021:

Teemat
Ruumillisuus, se mitä on ihmisen fyysinen olomuoto, materia, se mitä itse hallitsemallaan massalla saa ja voi tehdä.

Avainsanat
Vaihtoehtojen runsaus ja samanaikainen puute. Normit ja oletukset.

Mukaelmat
Parasiitit, kantojäärät, viiltoarvet.

Tavoitteet
Katharsis, kolmas näytös, exit stage left.

9.1.21

Lukupino

Tällä hetkellä kesken olevat kirjat:

Philip K. Dick: The Exegesis of Philip K. Dick
Hans Holzer: Ghosts
Arla Kanerva: Taiteen musta kirja
Marisha Rasi-Koskinen: REC
Michael Talbot: The Holographic Universe

Ihmisen elämässä kaikessa on lopulta kyse representaation tavoista. Asiat ovat harvoin sitä miltä näyttävät. Asiat eivät ole olemassa ennen kuin ne havaitaan.

Graduni on ottanut loppumetreillä yllättäviä käänteitä, mutta viimeinen hionta on joka tapauksessa meneillään. Puolipisteiden määrää pitää kuulemma vielä rajusti vähentää. Ja clipart-kuvien.


7.1.21

It's the little things

Paperiasioissa olen heikoimmillani. Laskut lojuvat ympäri asuntoa, jokainen hakemus on myöhässä, reseptit uusimatta, kalenteria ei ole lainkaan, puhelimessakaan. Kissanpentukuvitetun seinäkalenterin tosin hankin, siihen voi merkata lukupiirin kokoontumispäivät. Muuta ei sitten olekaan.

Bussipysäkeillä mainostetaan nyt terapiaa, ihan niin kuin normaali ihminen voisi koskaan sellaisessa käydä. Tosin, saattaisi humoristi sanoa, ei kai normaalin täytyisi käydäkään. Tarkoitankin taloudellisesti normaalia, eli keskituloista tai alle. Heille terapian vaikutus on varmasti huikea. Mielenterveys kohenee kosken lailla, kun päässä takoo tieto tappavasta tuntitaksasta.

Itse en ole koskaan käynyt terapiassa, vaikka monen, toisinaan itsenikin, mielestä kannattaisi. Tällä hetkellä minulla on Schrödingerin lähete Kelan tukemaan terapiaan; tarkoitan sitä, että en ole oikein varma onko minulla sellaista vai ei.

Ehkä se oli kerran, nyt taas ei. Tämä simulaatio on bugittanut viime aikoina muutenkin.

31.12.20

Entisiä ja elämiä

Vasta kun ulkona alkoi paukkua, tajusin että tänään on uudenvuodenaatto. Katselin Doctor Whon kolmoskauden avausjaksoa Smith & Jones (se oli parempi kuin muistin), ja kummastelin ääniraidan outoa pamahtelua. Kissaa eivät raketit haittaa, se vetää sikeitä vakiopaikassaan, katonrajaan kaapin päälle nostetussa fleecehuovalla vuoratussa banaanilaatikossa.

Melkein lähdin kameroineni katsomaan raketteja lähempääkin, mutta nyt lyö ikkunaan kaatosade.

Muistan muutamia menneitä vuodenvaihteita: 2005 juotiin viiniä Turussa Sanvenvalajankadulla. 2003 tulevaisuuttani ennustettiin tarot-korteista Turussa Uittamontiellä.

Siihen ne muistot totta puhuen taisivat jäädäkin.

En ole koskaan tehnyt uudenvuodenlupausta, mutta nyt teen: ensi vuonna jokin muuttuu.


Minun lukemat

Pieni mustakantinen vihko kertoo minun vuoden aikana lukeneen 49 kirjaa. Se tekee melkein kirjan viikossa, mikä on ihan kiitettävän reipas tahti, kun ottaa huomioon, että suuri osa ajasta on mennyt gradukirjallisuuden selailuun – niitä en ole kirjannut muistiin. Näistä 49 kirjasta yhden olen lukenut läppärin näytöltä, muut fyysisinä, ihanan konkreettisina paperipainoksina. Kuuntelupuolella kirjat eivät esiinny, vaan keskityn podcasteihin. Jos muuten kuunneltu kirjakin lasketaan "luetuksi" (kuten jotkut näyttävät tekevän), niin eikö silloin myös kirjasta tehdyn elokuvan katsominen ole lukemista? Oli se ainakin peruskoulussa silloin kun piti lukea Tuntematon sotilas.


49 kirjaa. Kun siihen lisätään vielä yksi ystävän romaanikäsikirjoitus, jonka luin keväällä (ja joka syksyllä kirjana ilmestyi), pääsen tasalukuun. En osaa ruveta kirjoja rankkaamaan, sellainen oli Ugukselle tyypillistä näpertelyä, joka on minulle vierasta. Monta hyvää teosta vuoteen mahtui, muutama huono, jollaiset tosin yleensä jäävät kesken, mutta kesällä oli joutoaikaa, eikä parempaakaan tarjolla.