28.3.20

Lois-tavat

Kaikki käy juuri kuten ennustin: rajat on suljettu, nallet ilmestyneet ikkunoihin. Olemme omillamme, muutaman vuoden kuluttua muualla Suomessa asuvat sukulaisemme ovat enää muistoja haalistuvissa valokuvissa. Olemme kehittäneet uuden kielen, uuden yhteiskuntarakenteen, geeniperimämme on lähtenyt hurjaan evolutiiviseen kiitolaukkaan, ja jo toinen täällä syntynyt sukupolvi tulee maailmaan usb-portti takaraivossaan. Syömme planktonia, levää ja valoa. Uloshengitämme dataa. Meille yritetään toistuvasti lähettää viestejä että koronavirus on voitettu ja voimme palata normaaliin, mutta jätämme ne huomiotta; voi olle ettemme enää juurikaan ymmärrä niitä. Rajalle on ehditty rakentaa muuri, sen taakse syvä vallihauta ja ilmatorjuntatykit, kilometrin levyinen miinakenttä ja sähköaitojen ristiverkko. Olemme onnellisia. Olemme kotonamme.


Jos nyt ottaisi asiakseen kerran päivässä käydä tsekkaamassa yhden Helsingin alueella sijaitsevan julkisen taideteoksen, olisi kaikki viitisensataa katsottuna syksyllä 2021. Tietysti on turvallisinta liikkua öisin, ettei törmää muihin. Paitsi niihin taideteoksilla parveileviin saman idean saaneisiin. Miten kaunis ajatus, taide joka kerää ihmisiä ympärilleen kuin valo perhosia. Liian lähelle ajautuessaan ne kuolevat.

25.3.20

Tragedioita Andeilta

Olen tänään googlannut urakalla hevosurheilusanastoa. Siinä vierähti iltapäivä, tuuli paukutteli ikkunanpieliä, mutta katunäkymä ei houkutellut kun lokitkin lensivät pyrstö edellä etelään. Viima löi sisään sieltä missä on tapana olla tiivisteitä, lasit huurtuivat, ikkunan ja pään, lasiset kalloluut, mielen seinät.

Päivän hyvät jutut: posti toi vanhan kirjoittajakollegani (olemme tehneet vuosien kuluessa yhdessä mm. lehtiä ja blogeja) esikoisromaanin. Söin karkkia. Vedin muutaman kymmenen leukaa, tein vatsalihaksia, kävin viemässä roskat ja kuljin vaihteeksi takaisin ylöskin portaita pitkin (kuudes kerros). Imuroin. Katsoin Fringen ensimmäisen tuotantokausen toiseksi viimeisen jakson. Huikea.

Siitä tulikin mieleeni, että jokavuotinen uuden blogin aloitus on taas koittanut: Sarjakatselija on saapunut. Sen syntyyn ovat vaikuttaneet monet seikat, niistä ei vähäisimpänä tutiseva maailmanjärjestys. Kohta lyötäneen ovet siinä määrin säppiin, että lisää päivittäistä kirjoitettavaa oli keksittävä ja vauhdilla. Toisaalta kun aiemmin olen kirjoitellut blogia mm. kirjallisuudesta, musiikista, C64-peleistä ja Marvel-sarjakuvista (sen uskon ja toivon vielä aktivoituvankin) – kahdesta geneerisestä arvostelublogista puhumattakaan – niin on se nyt kumma että filmaattisempi puoli on vielä puuttunut. Elokuvaihminen en oikein ole, mutta rakastan hyviä sarjoja joiden pariin heittäytyä. Joskus niistä olen Silmikseenkin kirjoitellut, mutta konsepti on aina istunut tähän ympäristöön vähän huonosti. Nyt on sitten oma kotinsa näille; lähinnä olen varmaan oma yleisöni, ja jonkinlaisen katselupäiväkirjan virkaahan tuo kai toimittaakin. Mitään kunnianhimoisia tavoitteita ei ole, mutta ainahan noista jotain ajatuksia herää. Babylon 5 saa aloittaa, ja jatkan tuota tasan niin kauan kuin huvittaa. Katotaan nyt.

Äsken kävin iltakävelyllä. En muista koska viimeksi olisi tuuli ollut vähällä napata pipon päästä. Palasin kotiin, nyt iltakahvia ja lisää hevosurheilua. Semmoista tämä on, eristyselämä.

23.3.20

Nukkua, kenties töpeksiä

Tiedättekö mikä on ehkä turhinta mitä voi tuntea tekevänsä pandemonian myllertäessä? No
kirjallisuudentutkimus. Ei siitä enempää. Mutta sen verran voin sanoa, että hienoisia motivaatio-ongelmia on hahmotella postmodernismin tunnuspiirteiden esiintymistä kun ei tiedä onko ketään niitä lukemassa enää puolen vuoden päästä. Voi tietenkin olla että pitäisi ajatella toisin; kehotetaanhan Sanassakin istuttamaan omenapuu vaikka maailma huomenna kuolee. Eikun sen taisikin sanoa Juice.

Käyskentelin tänään Kampin Lidliin. Yritän välttää erakoitumistani käymällä joka päivä eri ruokakaupassa (olen pirun huono hamstraamaan, tai totta puhuen en jaksa sellaiseen ruveta niin kauan kuin kaupat vielä ovat auki), mistä seuraa, että elinpiirini on itse asiassa kuluneen viikon aikana laajentunut normaalista huomattavasti. Tämä ei sinänsä yllätä; olen tehnyt melkein kaiken aina elämässä väärin, joten tuskin ketään kummastuttaa että tämänkin.

Lisää liikkumiskieltoja suunnitellaan kuulemma taas. Mietityttää missä vaiheessa pakkokeinojen aiheuttamat haitat alkavat kohota viruksen aiheuttamia suuremmiksi. Pitääkö joku jossain plus-miinus-tilastoja? Yritin itse laatia sellaista tänään vanhan kouluvihkoni takasivuille, mutta ainoa kynäni oli kuivunut ja vihon sivut tahmanneet toisiinsa kiinni. Paperi näytti kellastuneelta, haisi etäisesti jokin kitkerä. Keittelin sitten spagettia ruuaksi ja söin pastan seuraksi sämpylän ja karkkia (parasta tässä pandemiassa on, että voi hysterian ja pakokauhun tekosyyllä toteuttaa kaikki ne haaveidensa ruokajutut joita ei muuten kehtaa). Ajatukset palasivat graduun. Se huuteli tietokoneelta, olin jättänyt hölmöyksissäni Lidli-keikan ajaksi tiedoston auki. Se vaati minua; sen sijaan kirjoitin tämän. Fiktio on lopulta kuitenkin henkinen kotini. Muu on teeskentelyä. Mitä fiktiokin tietenkin on, paitsi leikkii ettei ole. Paitsi metafiktio. Joka muuten on gradun aiheena.

Yritin tänään miettiä sitäkin, että miksi tämä kaikki tehdään. Miksi nämä järkyttävän mittavat estotoimet, rajoitukset, suojat. Eikö päinvastoin olisi nyt tilaisuus pyyhkäistä loppuunkulunut yhteiskunta unohduksiin ja aloittaa uusi? Ei täällä ole ketään niin tärkeää että juuri hänet pitäisi säästää. Pelastamme itsemme hengiltä ilman mitään syytä. Oletus siitä, että on "suojeltava" kansalaisia otetaan kyseenalaistamatta vastaan. Suojeltava miksi?

Ei kukaan kerro, koska ei ole mitään syytä. Yhtä hyvin oltaisiin voitu vain jatkaa muuttamatta mitään.

21.3.20

Icing the "Buddy Elect" -trick

Se hyvä puoli yhteiskunnan väistämättömässä romahtamisessa on, ettei tarvitse sitten enää
ihmeemmin mitään kirjoitella. Kun perushyödykkeistä alkaa olla puutetta, jää kaikki toissijainen suosiolla syrjään. Ei paljon kiinnostele työelämäänsä eksyneen keskiluokan elämänkriisiä hienovaraisesti analysoiva sanataideteos kun lähikauppa on yhtä tyhjä kuin jääkaappi. Sähkökatkojakin on sen verran, että mieluummin laittaa ruokaa silloin kun virtaa tulee kuin esim. katsoo elokuvia ruudulta. Sodan kokeneet sukupolvet saavat takaumia nuoruuteensa, meillä muilla tulee menemään heikommin. Mutta onpa sitten taas vanhana jotain jota muistella niillä jotka vanhaksi asti pääsevät.

Saatan toki olla pessimisti ja nähdä asiat synkänpuoleisessa valossa. Joka tapauksessa on todennäköistä, että vapaan liikkuvuuden Eurooppa jää nyt historiaan, rajat pysyvät kauan pandemian mentyäkin tiukasti kiinni, ja ehkä koko unioni nyt romahtaa niin kuin kaikki unionit kautta ihmiskunnan historian ovat vuorollaan romahtaneet. Ei ole ikuista liittoa, ei ikuista kansaa, ei ikuisia rajoja eikä lakeja.

Tämä kaikki tarkoittaa tietenkin sitä, ettei syksyksi kaavailtu kirjani ilmesty välttämättä lainkaan. Kuulemma konkurssiin ovat menossa lentoyhtiöiden lisäksi nyt myös kaikki yksityiset ravintolat (ja muutama ketju). Kustantamoista ei ole toistaiseksi puhuttu mitään, mutta sopii miettiä kuinka moni haluaa ostaa kirjoja, kun valtakunnan yli runnoo ennennäkemätön konkurssiaalto. En minä ainakaan halua.

Siksi laittanen tänne verkkoon jatkossa pidempiäkin näytteitä tulevasta teoksestani. Ovatpa sitten saatavilla niin kauan kuin verkossa riittää virtaa, mikä tarkoittaa tuonne touko-kesäkuun vaihteeseen asti. Silloin alkaa se massiivinen serveriromahdus, josta vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttua kerroimme tarinoita leirinuotiolla. Eivät nuoret ymmärtäneet mitä me "netillä" tarkoitimme. He haukahtelivat turhautuneina ja nelistivät metsälle, savun tuoksu toi mieleeni asioita niiltä vuosilta jolloin menetimme kaiken ikuisenä pitämämme. Katsoin taivaalle. Ainakin tähdet näkyivät nyt.

18.3.20

Kolehma

Päivä kaksi: huomaan työskenteleväni alihankkijan kautta Googlelle. Eristäytyminen johtaa totisesti tilanteisiin, joita ei olisi nähnyt ennalta. Enkä oikeastaan ole eristäytynyt; siis enempää kuin yleensä. Olen katsellut Fringeä, lukenut natsihistoriikkeja ja tehnyt makaronilaatikkoa. Ja syönyt valtavasti karkkia. Päänsärky on pysyvä tila.

Aurinko näyttäytyi tänään, mutta en uskonut siihen. Tummennetun lasin läpi nähtynä sen korona sykki jotain kummallisen pahaenteistä. Yritin muistella missä yhteydessä olin hiljakkoin lukenut jotain muuta aiheesta, mutta kaappiin varastoimani englanninlakritsit houkuttelivat ja ajatus jäi kesken. Tein sitten kahviakin. Nälkä kurnii. Kävelin toiseen huoneeseen. Viisi minuuttia, sitten paluu. Edestakaisin, kuin heiluri. Tästä tulee vielä vaikeaa sitten kun ulosmeno kielletään kokonaan.

Liesituulettimen kautta kuulen naapurin yskivän lakkaamatta. Mietin leviävätkö virukset ilmastointikanavissa. Mietin sitäkin olisiko helpointa mennä kaupungille ja hiplata vuoroin ovenripoja, vuoroin kasvojaan. Odotus on joka tapauksessa pahinta. Koska se väistämättä on tulossa, toivoisin sen olevan kohdallani ennemmin kuin myöhemmin, mutta tässä kohtaa –

se alihankkija lähetti viestin. Olin ryssinyt heti ensimmäisen toimeksiannon valitsemalla väärän tiedoston tarjotuista. Ei tämä ehkä ole minun juttuni. Pahoittelin hätävalheella. "Ok, noted with thanks", hän vastasi. Sydän takoi. Ensimmäinen netin kautta tekemäni työ ja heti olen pihalla kuin limasieni. Kannon pinnalla ryömimässä kohti valoa, tulossa hitaaksi toiseksi. Nämä elämäni langat niin solmussa taas.

Päänsärky on pysyvä tila. Lainasin kirjastosta kaksi kirjaa, joilla ajattelin selvitä kuukauden. Luin jo toisen. Onneksi hylly on täynnä niitä lukemattomia teoksia, joiden status on pysynyt samana kymmenenkin vuotta. En usko että luen niitä nytkään.

Koska suoraan ikkunani alla on päiväkodin piha, ei tänään ole kuulostanut sen koronammalta kuin yleensä. Iloiset lasten kiljahdukset kuin sementtikuiluihin eksyneet haukat.

16.3.20

Karanteeniuden maailmannapa



Kuten olettaa saattoi, pandemia siirsi kirjani ilmestymistä. Kustannuspäällikkö pistää ilmeisesti  kaikkiin syksyn julkaisuihin muutaman viikon lisäajan, syynä ennen kaikkea hänen vetäytymisensä kesämökin riemuihin jonnekin Lihasulan tienoille. Kustannustoimittaja harkitsi hetken aikaa viruksen käyttämistä mainostemppuna – käsittelihän edellinen teokseni juurikin dystooppista pandemiaa – mutta loppujen lopuksi totesimme, ettei olisi välttämättä pidemmän päälle hedelmällistä korostaa asemaani visionäärinä. Se tulee jos on tullakseen. Varsinaisesti tietysti käytän saamani lisäajan kirjoittamalla Hallan tappamiin haahkoihin vielä yhden luvun, eli oikeastaan ymppään käsiksestä jo varhaisvaiheessa poistetun osion sinne takaisin. Vaatii vähän runnommista, mutta menee se lopulta.




Se alkaa näin:


Toinen matkamme sinä vuonna ja Bezos oli edelleen aluksen päällikkö. Niin se alkoi kuin lukuisat aikaisemmatkin matkat: kytkimme virran paineistusmoottoreihin ja pienen poksahduksen  aattelemina nousimme maan pinnalta. Katselijoita oli kerääntynyt lähtöalustan ympärille joitakin satoja, ei enää läheskään niin paljon kuin vielä kymmenen vuotta sitten kun matkat aloitettiin. Uutuudenviehätys oli ollut ja mennyt, enää harva oli tosissaan kiinnostunut siitä mitä teimme.

Tärkein tehtävämme tällä matkalla oli ottaa selvää naapurigalaksin rajalle muutama vuosi sitten ilmestyneestä pulsarista. Kongressi toivoi meidän löytävän sen läheltä älyllistä elämää, mutta itse en uskonut siihen. Yksikään valtaapitävä ei ole ollut avaruudessa näkemässä kaikkeuden loputonta tyhjyyttä, mutta minä olen, lukemattomat kerrat, eikä sieltä koskaan ole löytynyt mitään. Tämä maailmankaikkeus on suhteellisen nuori, sanoivat tiedemiehet joskus. Mitähän he nyt sanoisivat, kun ovat nähneet sen kuolevan? 

Huomasimme pian lähtömme jälkeen että valo ei ollut sellainen kuin ennen, se ei ollut pimeän ja kirkkauden läikehdintää ikuisesti kieppuvien galaksien välissä vaan se näytti jotenkin kuihtuneelta. Kirjoitin havainnon aluksemme lokikirjaan. Sitä tehdessäni seurasin kuinka Gates ja Musk saapuivat kapteenin luokse raportoimaan jostakin skannerissa näkemästään. Gates oli kalpea eikä Musk tahtonut saada sanaa suustaan.

- Kapteeni, he sanoivat kuorossa, minkä jälken Musk jatkoi sikäli kun järkytykseltään kykeni. Hän kertoi että galaksit olivat siirtyneet liian lyhyessä ajassa aivan liian pitkiä matkoja, entiset välimatkat eivät enää pitäneet paikkaansa, eivätkä planeetat kiertäneet aurinkojensa ympäri enää tasaisesti.

Laskin kynän kädestäni. Kapteeni mutristeli huuliaan, vakuutti että kyseessä täytyi olla pelkkä skannerivirhe ja päätti siltä istumalta lähteä tarkastamaan asian omatoimisesti. Seurasin kolmikkoa. Saavuimme skannerikammioon ja avaruuden sairas valo purskahti silmillemme sen suurista ikkunoista. Silloin kauhuntunne kouraisi minua ensimmäisen kerran. Skanneri näytti lukemia joita se ei ollut koskaan ennen näyttänyt. 53623.00099, siinä luki, ja heti sen jälkeen 12809.20731 – numerot kieppuivat villisti ikään kuin kone olisi suorittanut jotain mielipuolista arvontaa. Bezos komensi konehuonetta ankkuroimaan aluksen läheisen planeetan vetovoimakenttään, mutta numerot jatkoivat kieppumistaan yhä raivokkaammin, kunnes 56334.22245 jäi näyttöön pysyvästi, kun skannerin sisältä nousi savukiehkura eikä sen jälkeen tapahtunut mitään. Ja galaksi jonka etäisyyttä mittasimme loittoni meistä koko ajan, silminnähtävästi, tai ehkä me loittosimme siitä, tai todennäköisesti me loittonimme vauhdilla toisistamme. Maailmankaikkeuden rakenteet olivat hajoamassa.

14.3.20

Nuo sanasi tähdistä tulleet

Ajattelin lähteä uhmaamaan vallitsevaa dystopiaa ja tarpoa kirjastoon. Ehkä siellä on kerrankin väljää ja rauhallista. Kenties, jos olen onnekas, näen kaduilla anarkiaa, kun sairauden ja epätoivon ruhjomat väkijoukot murtautuvat nälissään kivijalkakauppoihin, jotka hamsterikansanosa on kuitenkin jo ehtinyt ostaa tyhjäksi. Ehkä koen omakohtaistakin katuväkivaltaa. Ehkä harjoitan sitä.

Kuinka iso tekijä media on koronaviruspaniikissa, on kysymys jota en ole nähnyt vielä vakavissaan esitetyn. Sen aika tulee sitten kun meistä on vielä joku jäljellä sitä kysymään. Muita mieleentulevia: kuinka hyvin sellaiset tiheään asutut maat kuin esimerkiksi Intia ja Pakistan ovat varautuneet? Entä monet Afrikan maat? Kuinka ison prosentin maailman väestöstä pitäisi kuolla, jotta ylikansoittumisen ongelma helpottaisi?

Jos kapitalismi nyt romahtaa niin ihan jees. Demokratiakin saa mennä. Haluan päästä kokemaan edes aavistuksen sellaista post-apokalyptista helvettiä, jota olen fiktion muodossa nauttinut kersasta asti.

Viime yönä näin unta että sain hillittömän yskänkohtauksen laittaessani ruokaa isolle joukolle vieraita. Meinasin tukehtua. No, uni jatkui kyllä siten että tein ala-asteen aikaisen luokkakaverini kanssa tutkielmaa Baskervillen koirasta vanhan kotikuntani entisessä pääkirjastossa; teos oli yllättäen sarjakuvamuodossa, pääosassa Minni Hiiri.

Kurkku on kipeä, ehkä raitis ilma auttaa.

12.3.20

By the end of this sentence you will be dead

Ne sanoivat ettei ollut mahdollista päästä päivystykseen enää tänään. Eivät kuunnelleet mitä kerroin, hokivat fraasejaan aikansa, tuntui että huusivat kokonaan jollekin toiselle, jollekin joka ei ollut langan päässä vaan siellä missä tapahtui. Kuulin yskimistä. Joku itki, hälytysajoneuvot ulvoivat, ja sitten laskeutui hiljaisuus. Kun yritin uudestaan, nauhoitus pahoitteli kaupungin terveyspalvelujen ruuhkautuneen, mutta netin kautta voisi ottaa yhteyttä, asiaan palattaisiin pikimmiten.

Ehkä niin, mutten jaksanut enää raahautua koneen ääreen, eikä puhelimen pienellä näytöllä ollut toivoakaan saada mitään kirjoitetuksi. Katse ei tarkentunut. Kuume sai verisuonet sykkimään, sormenpäissä tykytti. Henki kulki lyhyin, nopein pihauksin. Ei tehnyt mieli vetää kunnolla ilmaa, rintakehään sattui. Hiki valui kämmenselkiä pitkin ja tipahti matolle, jolle olin itsekin tipahtanut vähän aiemmin. Niska nojasi seinään huonosti, turta tunne levisi kaulan seutuvilla.

Postiluukkua rapisteltiin.

"Liikeniskös sitä naapurilta kahvetta?" Kekäläinen huuteli. Oli se ihme ukko; kansaa kaatui kuin heinää, mutta yhdeksättäkymmentä käyvä tervaskanto jaksoi polkea joka aamu satamaan lokkeja ruokkimaan ja palattuaan kolkutteli naapurien ovia kahviseuran toivossa. Minäkin olin äijän joskus sisälle päästänyt, ei silloin niin haitannut kun olin työttömänä ja päivät muutenkin pitkiä.

"Halloota!"

Täällä ketään ole, ajattelin. Korvissa humisi tuomiofuuga. Huone otti kierroksia, sinkosin matolta avaruuteen, pää kopahteli ovenkarmeihin.

Palvelumme ovat ruuhkautuneet. Pyydämme olemaan yhteydessä Kekäläiseen.

"Kolottaapi kaffehammasta niin!"