20.11.19

Kuu puhuu, luumupuu nukkuu

Kirjallisuus on narsismia. Halu tulla huomatuksi on väistämättä osa sitä koneistoa, joka on kirjallinen maailma. Ihmisen halu nähdä oma nimensä isoin kirjaimin painettuna, oma kuvansa mainoksessa, omat sanansa tärkeinä. Kirjallisuuteen liittyy juuri omien ajatusten kokeminen niin merkittäviksi, että niillä on oikeus tulla julkisesti esiin. Kirjailija haluaa itseään kuunneltavan, koska kokee olevansa tärkeä ja sanovansa asioita tavalla, jota muiden tulisi kuunnella. Kirjan julkaistuaan kirjailija tuntee olonsa hyväksi, koska saa osakseen ihailua; ehkä kateuttakin, mitä kukaan ei suoraan myönnä, mutta se on kuitenkin aina salaa toiveena.

Itseäni kirjallisuuteen liittyvä pyrkimys valokeilaan kavahdutti ensihetkistä alkaen. Koin kiusalliseksi ajatuksen, että esittäisin olevani jotain parempaa kuin olin. En halunnut kenenkään ajattelevan, että minulla olisi sanottavaa. En pitänyt kirjalleni julkaisutilaisuutta, koska itseni juhlistaminen tympäisi ajatuksena.

Tykkään kuitenkin kirjoittaa. Ratkaisuksi tähän ongelmaan olen kaavaillut yhteiskuntaa, jossa kirjailijuus on anonyymiä. Tekijöiden nimet jätetään pois teksteistä, jotka seisovat tämän jälkeen omillaan, ilman nimen tuomaa painolastia, tai tekstistään ylpeän kirjoittajan ylemmyydentunnetta. Palkintogaalojen nahkeat sisäpiirit, messulavojen tyhjänkalseat haastattelut ja kirjalliseen kulttuuriin liittyvä kiusallisen elitistinen vivahde katoaisivat. Olisi vain tekstejä, ei niiden tekijöitä.

17.11.19

Rannalla hallan tappamat haahkat

Sain tällä viikolla ihailla ammattilaista työssään. Kipsimestari tutkaili murtunutta kättä korkeintaan hetkisen, napsi sitten tarvittavat ainesosat salkustaan, klips vain leikkeli oikean kokoiset harsot ja levitti pakkelit, ja niin oli käsi kipsissä, jonka värinkin saa nykyään valita.

Olen tämän vuoden aikana ollut sairaaloissa ja terveyskeskuksissa niin itsekseni kuin muiden mukana enemmän kuin edeltävänä viitenä yhteensä. Ehkä kymmenenä. Mutta elämäksi tapaavat tätä tahmaista viemär'nukkaa kutsua, ja sitä tässä on itse kunkin nieltävä, sori kielikuvan epämiellyttävyys.

Yritän vain välttää tilanteita joissa olisin jotenkin sympaattinen. Tai mukava. Tai kiva.

Tai ansiotta arvostettu.

Mutta heräsin taannoin yöllä siihen, että kissa katseli kuin vertaistaan. Aistin sen huoneen pimeässä. Ettei minulla ole vuosiin ollut kissaa, teki tunteesta jokseenkin oudon, mutta sitten rintaa alkoi pistää, enkä kerennyt keskittymään pidemmälti. Ikkunaan oli vedetty lasileikkurilla aukko. Huoneessa veti, herätyskello vilkutteli nollia.

Seuraavana aamuna ei paljon naurattanut.

3.11.19

Kyyn syyshymyn lyhyys

Elän tietynlaisessa askeesissa, minkä minulle hiljakkoin hieman kulmiaan kohottaen totesi eräs puolituttu. Se oli ehkä esitetty osittain kysymykseksi. Olin hienovaraisesti tulkitsematta lausahdusta sellaiseksi, kaadoin lisää kahvia, seinät natisivat tuulessa, joka jo silloin kävi hautojemme yli. Pakkanen kiristyi.

Silti, kun tänään kannoin suurta kitarakoteloa ja kangaskassillista nalleja alas kuudennen kerroksen asunnostani, ajattelin: olen tiivistynyt oleelliseen. Joidenkin mielestä pikemminkin epäoleelliseen, uskon, tavallaan toivonkin, koska ihminen on siten pinnallinen, että haluaa olla jotain erikoista silloinkin kun tietää, ettei kukaan todella ole, ei kukaan, koskaan. Massan yläpuolelle pyrkivät vain sielunsa halvalla myyneet. Eivätkä hekään tietenkään sinne pääse. Uskoa olevansa tärkeä on ihmisen virheistä pahin.

Ensi vuonna tulee kaksikymmentä vuotta siitä kun lopetin lihansyönnin. Se tapahtui yhtäkkisesti, kesken kinkkupizzan. Tajusin äkkiä nauttivani kappaleita pilkotusta eläimestä, mikä alkoi kuvottaa. Pizza jäi kesken. Olen sen jälkeen syönyt lihaa satunnaisesti, ehkä keskimäärin kerran vuodessa, tosin viime kerrasta on jo kauan. Mutta silloin kun lapsi oli pieni ja allerginen, söin hänen seurakseen toisinaan poronkäristystä tai nakkimunakasta. Ei se haitannut. Lihaa ei ole ollut erityisen ikävä, en kaipaa makua tai muuta sellaista.

Television laitoin kaappiin kaksitoista vuotta sitten. Mitään sinä aikana kansakuntaa yhdistäneitä viihdeohjelmia kuten Putous tai Vain elämää en ole nähnyt. En usko menettäneeni paljoakaan. Aina silloin tällöin ihmettelen joitakin tyhjästä nousevia sanontoja joita toistellaan vähän aikaa kaikkialla, mutta epäilen niiden olevan lähtöisin tv:stä. En enää muista aikaa, jolloin tv:tä katseltiin joka ilta. On vaikea nykyään ymmärtää miten kellään on sellaiseen aikaa. Laatusarjoja toki seuraan mielelläni, mutta hankin ne dvd:llä ja katson tietokoneelta.

Seksiä en ole harrastanut pian seitsemään vuoteen. Se jäi parisuhteen myötä, enkä ole kaivannut. Ihminen säästyy niin monelta murheelta ja henkiseltä painolastilta kun ei ole ketään toista jonka kanssa sotkea asiansa. Ei sillä että tässä iässä varmaan enää petihommia jaksaisikaan, mutta toisaalta en ole ennen ollut tämän ikäinen, joten paha sanoa. Fyysinen kanssakäyminen on ajatuksena jotenkin väsyttävä. Henkinen kiintyminen johonkin toiseen vielä paljon rasittavampi.

Alkoholin jo ennestään vähentynyt käyttö jäi viisi vuotta sitten. No, sen jälkeen olen juonut yhden oluen kesällä 2016 Urjalassa ja yhden siiderin kesällä 2018 käristyskupolin aikana Turussa (sen hikoilin suoraan pois). Minulla oli joskus opiskeluvuosina pakonomainen tarve hakeutua alkoholin pariin. Oli baari-iltoja ja bileitä. Päiväkirjaani avauduin sitten niiden jälkeen siitä miten paska olo ajatuksiin juomisesta aina jää. Silti vain. Helsinkiin muutettuani oli vielä satunnaisia baari-iltoja, mutta siihen aikaan paska olo oli jo fyysistä. Tajusin että kun elämästä ei erityisesti nauti, ei juomisella sitä ainakaan paremmaksi saa. Niin että se jäi sitten. Olen sillä tavoin utopistinen ihminen, joku voisi pitää idealistinakin, että uskon ihmisluonnon hakeutumisen päihteiden pariin olevan pelkkää heikkoutta. Ihminen voi paremmin ilman.

Aika vähän näen enää ihmisiäkään, mutta jonkin verran sentään. 


Mitä siis on enää jäljellä?

Teksti.

Konstruktio.

Rakennettu ihmisen kuva.

Enkä voisi olla tämän onnellisempi. Enkä onnettomampi. Olen vain, ja olotila on jossain muualla.

14.10.19

Intentiomurha

Teoksen luokitteleminen teokseksi on institutionalisoitunut prosessi. Maalaus hyväksytään taiteeksi vasta kun sen tekijä on sisällä taidemaailmassa, jota varten kuvataidetta ennen kaikkea tehdään, aivan kuten kirjailijan teos ilman kustantajan logoa kannessa nähdään lähinnä harrastelijan tuotoksena. Mitä suuremman kustantajan, sen merkittävämpi taiteellinen teos on pääsääntöisesti kyseessä. Mutta kenen ehdoilla kirjoittaja silloin toimii? Onko luova prosessi vilpitön, jos sen tarkoitus on tulla kaikkien niiden portinvartijoiden hyväksymäksi, jotka on ohitettava ennen kuin matka on edennyt tekstinkäsittelystä kaupan hyllylle? Tai suoremmin: kenelle kirjoitamme kun kirjoitamme?

Itse olen kirjoittanut 14 romaania, kolme novellikokoelmaa, kolme pienoisromaania, yhden runokokoelman, epämääräisen määrän runoja (joista onnistuneita on vain vähän; lyyrikkona saavutan tavoitteeni lähinnä sattumalta) ja novelleja. Jonnekin kymmenen ja kahdensadan sivun välille hyytyneitä keskeneräisiä romaaneja on arkistossani 22. Näiden lisäksi on useita tuhansia sivuja epämääräistä tajunnanvirtaa, ajatuksenjuoksua, ideoita ja katkelmia hakemistossa nimeltä "Sekalaiset". Ja tietenkin kaikki se jota olen viimeisten kuudentoista vuoden ajan syytänyt verkkoon.

Kirjoistani kaksi on julkaistu, mutta itse en osaa korottaa niitä muun tuotantoni yläpuolelle. Kaikki on kokonaisuutta, jolla on yksi implisiittinen lukija: minä. Tuntuisi väärältä kirjoittaa vastatakseen joihinkin itseni ulkopuolelta asetettuihin odotuksiin. En tiedä mitä ne ovat; maailma on siihen liian monimutkainen. Jokaisella on äänensä, eikä kukaan saavuta toisen ajatuksia lopulta kuitenkaan. Kommunikointi on mahdotonta, mutta ääniä voi silti yrittää ymmärtää. Jokaisen kertomus on osa kokonaisuutta.

Taiteen tekeminen on ihmiselle ominaista, mutta taiteen järjestyminen laitosmaiseen byrokratiaan ja markkinavetoisiksi kulutustuotteiksi on jotain muuta. Puhtainta taidetta on sellainen, jolle tekijä uhraa aikansa ja elämänsä siitäkin huolimatta, että tietää olevansa ainoa yleisö. Jokainen on itsensä pahin kriitikko, ehkä ainoa merkittävä.


1.10.19

Kone

1. Kone lähti yskähtäen käyntiin.

2. Koneen rakentajat eivät olleet jättäneet nimiään, ruosteisessa pinnassa ei ollut merkintöjä.
Katselin savua ja jälkiä joita se piirsi taivaalle.

3. Rytmikäs kolina ja sen metallinen kaiku.
Minä rakastin koneessa ennen kaikkea sen ääntä.

4. Mahdotonta kone ei koskaan mahdollistanut, se teki sitä mitä oli rakennettu tekemään, kierroksia minuutissa monta.

5. Koneen pieni lasinen ikkunaruutu oli tummunut ja halkeillut.
Silti siitä näki miten koneisto toimi, miten se oli aina toiminut.
Mikä oli ollut ennen, oli yhä. Kone ei muuttunut, ei osannut.
Jos olisi voinut, se olisi kuluttanut itsensä pois. Mutta aika ei enää liikkunut.

6. Kaadoin lisää öljyä koneen rattaisiin.

 

28.9.19

Tasainen tanner

En osaa olla huolissani ilmaston puolesta. Ehkä minulta puuttuu siihen vaadittava geeni, tai ehkä olen onnistunut sulkemaan itseni asiaa ympäröivältä mediahälyltä juuri oikein. Ilmastonmuutoksella pelotellaan nyt kovasti, mutta se on tietenkin turhaa – vaadittavat toimenpiteet olisi pitänyt tehdä vuosikymmeniä sitten, nyt on auttamattoman myöhäistä. Muutos ei enää uhkaa meitä, se on jo käynnistynyt, eikä pysähdy.

On tällä planeetalla toki ollut ison luokan myllerryksiä ennenkin, lukematon määrä. Yhä se silti radallaan kiertää. Nytkin muutosta seuraava kaaos kestää aikansa, ehkä viisikymmentä vuotta, ehkä sata, ehkä tuhat. Sitten planeetta asettuu taas tasapainoon. Eikä sekään koskaan ole pysyvä tila.

Ilmasto muuttuu, planeetta elää. Universumin mittakaavassa muutos on häviävän pieni.

Universumin mittakaavassa muutosta ei ole lainkaan.

On vain tasapaino.

16.9.19

Pipikaula (*)

Taiteilija istui pimeässä huoneessaan. Hän katseli tietokoneensa näyttöä, sen kylmä valo siveli kasvojen huokosia. Oli huominen. Taiteilija ajatteli tilinsä saldoa, lapselle pitäisi ostaa kengät, hammaslääkäri oli pakko peruuttaa. Hänen tarkoituksensa oli kirjoittaa seuraava kirja, mutta se mikä oli koskaan tuntunut miltään, oli lakannut tuntumasta siinä vaiheessa kun nimensä oli nähnyt ensimmäisen kerran lehdessä.

Se oli ollut erilaista. Taiteilija värähti. Kuuma sormi kihnutti hänen hermonpäitään. Se oli ollut erilaista silloin kuin ei ollut tehnyt muille kuin itselleen. Nyt hän oli kävellyt kirjakaupan halki ja nähnyt oman teoksensa pinottuna, hänen itse tekemänsä kansikuva hohti neonvärein. Näytönsäästäjä räpsähti päälle. Viivat yhtyivät toisiin viivoihin ja muodostivat verkostoja. Ne väreilivät, hymisivät hyvää oloaan taiteilijaan. Verkostoja. Hän oli osa sitä kaikkea nyt.

Ennen kuin oli pitänyt yhtään näyttelyä galleriassa, ennen kuin oli julkaissut ensimmäistäkään kirjaa, taiteilija oli ollut varma siitä että juuri se oli kaiken tarkoitus. Että teos oli teos vasta kun joku toinen ihminen sen näki ja koki. Vasta kun se oli mahdollista kaupallistaa. Vasta kun siihen sai liittää oman nimensä merkiksi niille jotka olivat joku muu kuin hän. Oli taiteilijan todellisuus ja muiden, ja taiteilija tunsi itsensä tärkeäksi kertoessaan muille millaista oli olla. Millainen oli maailma.

Kissa naukaisi huoneen ovella. Taiteilija kääntyi tuolissaan ja katsoi. Kissakin katsoi, käänteli hetken korviaan, istahti sitten kynnykselle ja alkoi silmät suljettuaan nuolla etukäpäläänsä. Taiteilijan läpi kulki ravistus. Tuoli narahti, hänen hampaansa kalahtivat yhteen. Taiteilija kuvitteli hetken olleensa jossain muualla, ehkä kaukanakin. Hän tökkäsi hiirtä, ja näytölle palasi tekstinkäsittelyohjelma, siinä ensimmäisen luvun ensimmäinen lause. Seinän takana vaihto-opiskelijat popittivat päivän hittejä, liesituulettimesta leijui yksiöön makeaa savua. Taiteilija tiesi ettei kirjoittaisi enempää sinäkään iltana – mutta ennen kuin täyttäisi kaksikymmentäviisi hän julkaisisi kirjan, niin hän oli päättänyt. Sittenpä näkisivät. Sittenpä tietäisivät millaista on kun on merkittävä.

Taiteilja sulki tietokoneen. Aamun ensimmäinen luento oli aikaisin, ja taiteilija halusi vielä käydä kävelyllä jokirannassa ennen nukkumaan menoa. Ulkona pakkanen huursi puita. Joku oli kävellyt taiteilijan ikkunan alle hankeen hymynaaman.




(*) Pipikaula: "A Hawaiian quisine dish of salted and dried beef."

13.8.19

Kaikki mikä minusta tiedettiin

Google tarjoaa mahdollisuuden ladata kaikki itsestä kertynyt data yhtenä järeänkokoisena pakettina kotikoneelle. Voiko sellaiseen tarjoukseen olla mitenkään tarttumatta? Kyllä voi, minäkin tein niin vuosien ajan. Mutta viikonloppuna oli sen verran tyhjä hetki että klikkasin linkkiä. Varoituksen sanana annettiin, että tällaisen datapaketin koostaminen kestää tunteja, jopa PÄIVIÄ, ja olen toki itsekin sen verran tahkoa kiertänyt, etten uskonut asiaa enää muistavanikaan sitten kun –

No se datajöötä oli sitten vartin kuluttua valmis, mikä oli heti jotenkin epäilyttävää. Useamman gigan paketin lataileminen kovolle kesti sentään tunnin verran, ihan tuli vanhat kunnon modeemiajat mieleen. Kun kansiot sitten lopulta olivat työpöydällä tarjolla, ajattelin hukkua menneisiin tekoihin, elämäni vaiheisiin niin kuin en vielä koskaan!

Enkä sitten oikeastaan. Paketti ei sisältänyt juuri mitään kiinnostavaa. Sähköpostit ja blogitekstit ovat saatavilla muutenkin, Drivessä olevat pari hassua kuvaa muistin nekin, enkä Googlen kalenteriin ole ikinä tehnyt merkinnän puolikastakaan.  Pilvipalveluitakaan en ole ottanut käyttöön; en ole koskaan luottanut kuin omalla pöydällä fyysisenä nököttäviin masiinoihin, ja riittäähän niissäkin tilaa tarpeeksi. Oikeastaan paketin kiinnostavinta antia olivat vanhat Blogger-pohjaisiin blogeihin jättämäni kommentit. Jo näiden blogien nimet toivat muistumia paljonkin runsaan kymmenen vuoden takaa: Alivuokralainen, Katuoja, Maalainen! Enää hämäriä muistisynapseja sytyttelevät nuo otsikot – jostain paremmasta ajasta, mutta niinhän aina.

Muuten hakudata tuntui jotenkin vaillinaiselta. Google-hakuja olen tämän mukaan tehnyt varsin vähän, Youtubeakin katsonut vain murto-osan siitä mitä oikeasti. Mihin ne tiedot menevät jos eivät omaan dataan, se jäi selvittämättä, mutta samapa tuo kai.

Hämmentävin osuus oli paikannus, jonka olen kytkenyt puhelimestani pois päältä pian älylaitteen hankkimisen jälkeen, mutta johon oli lyhyenäkin ajanjaksona ehtinyt kertyä satoja megoja silkkaa datavirtaa tähän malliin:


Tuo olisi kiinnostavaa, jos aika- ja paikkamääreet eivät olisi noin kryptisesti merkattuja; nythän tuolla ei tee juuri mitään. Vauhdikasta elämää olen kuitenkin viettänyt joskus. Viimeiset kolme vuotta Google Maps kertookin minun sitten sijainneen täsmälleen yhdessä pisteessä, kiitos siis gps-eston. Ihan hyvä niin.

Väittävät että Google tietää meistä nykyään kaiken, mutta ainakaan minusta se ei tiennyt juuri mitään. Tavallaan vähän pettymys.