28.3.19

Seitsemän kirjan haaste #2

Jos pitäisi äkkiä sanoa kumpaa lajia olen lukenut enemmän, kaunokirjallisuutta vai kätevällä anglosaksisella termillä "non-fiction" luokiteltavaa tarinallista tietokirjallisuutta, en nyt ihan äkkiä osaisi sanoa. Tähän viimemainittuun lajityyppiin tutustuin jo varhain. Varsinkin ikävuosina varhaisteinistä tuonne parikymppiseksi lainasin kotikuntani kirjastosta elämäkertoja, historiankirjoja, monensorttista raja-, kansa- ja luonnontiedettä hirveitä määriä. Moni näistä kirjoista jäi niin pysyvästi mieleen, että on sitten myöhemmin päätynyt omaankin hyllyyn. Yksi näistä on toinen valintani haasteeseen:

Kirja 2: Kadonneen kullan jäljillä




Puolalaisen toiseen maailmansotaan erikoistuneen historioitsijan 70-luvun alussa julkaisema teos kuulostaa kenties äkkiseltään hivenen obskuurilta, ja se aikanaan kirjastosta moneen kertaan lainaamani teos oli vielä kansipaperiton ykköspainoskin, eikä kertonut sen sattumalta kohtaavalle mitään. Tämä omasta hyllystäni nyt löytyvä on vuonna -91 otettu toinen painos, hyvin vanhahtava ulkoasultaan tosin, ja kieleltäänkin – mutta tarinathan ovat tärkeintä, ja tässä ne ovat kertakaikkisen uskomatonta tavaraa. Janusz Piekalkiewicz on koonnut viisitoista tarkkaan taustatutkittua (huomaa että kirjoittaja on historiantutkimuksen ammattilainen) kertomusta kullan – joko todellisen tai kuvitellun – aiheuttamsta hulluudesta; kertomuksia parin viime vuosisadan ajalta, tarinoita enemmän tai vähemmän epätoivoisista yrityksistä saavuttaa jokin ehkä vain alkuasukaslegendana elänyt aarre. Tapahtumapaikat ovat pääsääntöisesti länsimaisen ylpeän ihmisen hetkessä nitistäviä sietämättömiä viidakoita tai autiomaita, mutta ollaanpa välillä Gotlannissa ja Saksanmaallakin – uponneita laivoja ja kätkettyjä kruununjalokivia kun löytyy meidänkin nurkiltamme. Näitä tarinoita yhdistää se, että mitään ei kukaan koskaan löydä. Ja että ihmiselämä on äärimmäisen halpaa kun rikkauksia tavoitellaan.

Piekalkiewiczin kieli (tai ehkä suomentajan?) on aika tasapaksua, melkeinpä lakonisen toteavaa, mikä oli aluksi nuorelle minulle vähän ongelmallinen vastaanotettava, mutta totuttuani huomasin pitäväni siitä, miten historioitsijan neutraali suhtautuminen jollain tavalla korostaa tarinoiden karuutta. Ihmisiä kuolee nälkään, ystävät puukottavat toisiaan selkään, maaniset miehet ajavat perheensä köyhyyteen käyttäen vuosikymmeniä turhaan aarrejahtiin. Maailma ympärillä muuttuu, mutta aarteet senkun makaavat luolissaan, jossain aivan lähellä aina... Yksi parhaista tarinoista on 1700-luvun lopulla Afrikan itärannikolle kalliine lasteineen haaksirikkoutuvan laivan kohtalo: kirja kuvaa pikkutarkasti villiin viidakkoon tottumattomien matkalaisten patikointia heidän pyrkiessään uponneelta alukseltaan kohti sisämaata ja Kapkaupunkia. Joukko vähenee vääjäämättömästi, väkeä putoaa matkan varrelle mitä hirveimmin tavoin, olosuhteet ovat kertakaikkiaan epäinhimilliset. Mutta jäihän sinne laivaan kumminkin paljon arvokasta lastia, eikä ihan vähäinen ole sekään kärsimyksen määrä, joka tätä saalista nostavien harteille lankeaa. 

Se mikä minut sai tähän kirjaan alunperin tarttumaan (oletan että olen sisällysluetteloa selatessa tämän huomannut), on kirjan viimeiseksi jätetty ja paras luku: Kanadan rannikolla sijaitseva Oak Island, joka oli minulle tuttu Sudenpentujen käsikirjan (!) lyhyehköstä tiivistelmästä, ja joka oli siten jo lapsuudessa mieltä kiehtonut tapaus. Janusz Piekalkiewicz hukuttaa omassa Oak Island -kertomuksessaan lukijan tämän aarrejahdeista hulluimman yksityiskohtiin ja käänteisiin siinä määrin, että lukija – ainakin minunlaiseni oudoista tositarinoista pitävä lukija – on täpinöissään. Olen pelkästään tämän luvun kirjasta lukenut ties kuinka monesti jo. Se on kaikessa epätoivoisessa epäonnisuudessaan mahtava. Oli Oak Islandin syvyyksiin kätketty mitään tai ei, tarina on siinä määrin mielenvikainen, että on lukemisen arvoinen aina vain.

Kirjan karu mustavalkokuvitus heikkoine karttoineen ja toisaalta tyylikäs värikuvaliite rakentavat tälle ihmisluonnon heikkouksia esimerkillisesti esittelevälle tarinakokoelmalle osuvat puitteet. Kovin tunnettu teos tämä ei liene, mutta suosittelen tutustumaan. Kirjastoista löytyy, ja näyttääpä monen nettidivarin valikoimissakin parhaillaan olevan.

27.3.19

Seitsemän kirjan haaste #1

Poikkesin Twitterin puolella ja huomasin että taas on menossa tuo flunssaepidemian lailla toistuva kirjahaaste, johon olen ainakin kerran aiemmin osallistunut Facebookissa tai jossain, kuka näissä medioissa niin kartalla pysyy. Pointtina on siis esitellä seitsemän päivän aikana seitsemän kirjaa kuvina – ilman mitään selityksiä. Tämä tekee koko haasteesta aivan päättömän. Tai no katsonhan minä kansikuvia ihan mielelläni, mutta monin verroin kiinnostavampaa olisi kuulla miksi osallistuja on valinnut juuri nämä kirjat. Niinpä teen kuten viimeksikin, ja osallistun hirveästi selittäen.

Kirja 1: 100 ufoa Suomessa




Tämä oli kaltaiselleni ufokirjaentusiastille mieluisa löytö Vammalan vanhan kirjallisuuden päiviltä jokunen vuosi sitten. Vilkkaimminhan alan teoksia maassamme julkaistiin 70-luvulla, mutta tämä Kirjayhtymän kustantama teos on vuodelta 1994, ja sisältää paitsi ne muutamat klassikkotapaukset, myös hirveän määrän toinen toistaan oudompia ja muualta löytymättömiä kohtaamisraportteja, jotka vaihtelevat taivaalla nähdyistä valonvälkkeistä vierailevien humanoidien kanssa höpöttelyyn. Totisesti laidasta laitaan mennään, ja mukavan suomalaisella kierteellä: tarinoissa ollaan peltohommissa, sienestämässä, hiihtämässä, saunan jälkeen vilvoittelemassa. Yhdestä neljään sivun mittaiset anekdootit on napakasti kerrottu, joskaan (vaikka hänen nimensä on kannessa ensimmäisenä) itse Suomen ufotutkimuksen grand old man Kuningas ei ole kirjoittanut kuin esipuheen, mutta kyllähän hänen läsnäolonsa uskottavuutta kirjalle antaa. Mainittava on myös todella tunnelmallinen lyijykynäpiirroskuvitus, jonka tekijältä lienee tosin aika loppunut kesken: kronologisesti järjestetyistä jutuista melkein jokainen on kuvitettu noin kirjan puoliväliin asti, sitten kuvat katoavat. Ehkä taiteilija abduktoitiin.

Tämä kirja on jäänyt mieleeni sitenkin, että ostin tämän kesäloman aikana, ja kahta päivää ennen kuin palasin Helsinkiin ja duuniin, sairastuin keuhkoputkentulehdukseen. Kesäloma jatkui sitten leppoisasti vielä viikolla; makasin kotona sohvalla, luin tätä kirjaa ja maalta kantamiani MikroBitin 80-luvun vuosikertoja, söin pizzaa jota asunnossani kesän ajan asunut ystäväni oli jättänyt pakastimen täyteen ja nukuin tautia pois. Se oli yksi parhaista viikoista koskaan.

25.3.19

Kuu - rupi - ilo

1.

Vastapäätä asuntoani sijaitsevan taloyhtiön edustalla on jalkakäytävän ja talon seinustan välissä kapea nurmikaistale. Sillä on kasvanut rivi komeita talonkorkuisia pylväshaapoja. Tänään ne sahattiin kaikki tyvestä poikki, pätkittiin tehokkaasti, nostettiin jätelavalle ja kuljetettiin pois. Kenties syy tälle selviää jatkossa, kenties ei. Surulliselta näytti. Onneksi ovat Googlen katunäkymäkuvissa ikuisesti tallella. Tai seuraavaan kuvauskierrokseen asti ainakin.

2.

Heräsin aamulla unesta, jossa olin juuri kiivennyt täyteen yleisöä pakatun teatterin katon rajassa sijaitsevalle huoltotasanteelle ja ottanut kiikaritähtäimellä varustetun kiväärin esiin. Kun silmät räpsyivät auki en hetkeen tiennyt missä olin. Kuulin laukauksia, mutta naapurin ovi se vain paukkui. Vähemmästäkin rappaus rapisee.

3.

Hävettääköhän mikään koskaan niin paljon kuin omien tekstien lukeminen? Siinä on vähän samaa kuin vihtoisi itseään risukimpulla saunassa. Kylmässä. Ja menisi sen jälkeen avantoon. Eikä nousisi ikinä pintaan.

18.3.19

Kallo halki mutta hampaat tallella

Kaikista kouluihin tekemistäni kirjailijavierailuista rennoin oli viime syksynä tyttäreni luokkaan tekemä käynti. Se on toki myös toistaiseksi ainoa, mikä sivuseikkana huomioitakoon. Kutosluokkalaiset kuuntelivat kiltisti ja esitettiinpä pari kysymystäkin, mikä, olen ollut huomaavinani, on pari enemmän kuin keskimäärin kirjailijalta esiintymisen yhteydessä kysytään. Vasta viime viikolla kuulin että paikalta poistuttuani oli keskustelua käyty kiivaammin, aiheena ei tosin niinkään se mistä olin piipahtanut puhumassa, vaan olkalaukkuun parin muun koristeen rinnalle kiinnittämäni Helsinki Pride -pinssi. "Onks sun iskä ollut prideillä?" oli kuulemma useampi kuin muutama luokkalainen tullut jälkeenpäin uteliaana kysymään.

Opin tästä sen, että vaikka miten olisi valmistautunut ja harjoitellut ja vaikka miten tekisi parhaansa, yleisö kiinnittää väistämättä huomion johonkin sellaiseen jota ei itse olisi koskaan tullut ajatelleeksikaan. Tässä on jotain huojentavaa.

Vähän kuin salmiakissa.

17.3.19

Doctor Who 1.10: The Doctor Dances



"History says there was an explosion here. Who am I to argue with history?"

"Usually the first in line."

Tohtori, Rose ja Captain ("He's not really a Captain, Rose") Jack Harkness ovat välittömästi niin hyvin yhteen pelaava kolmikko, että tuntuu kuin sarja löytäisi itsensä kymmenennen jaksonsa myötä yhtäkkiä uudelleen. Edellisjakson juonilangat niputetaan heti alussa yhteen, kun Lontoon kaduilla vaeltava äitiään etsivä pikkupoika ja äkäisesti leviävä ihmisiä kaasunaamarizombeiksi muuttava sairaus ovat molemmat seurausta siitä, mitä hyvää tarkoittava mutta rämäpäisyydessään itsekeskeinen Jack on saanut aikaan. Asiat on pistettävä järjestykseen, mutta on vuosi 1941, Saksa pommittaa Lontoota armotta, kansakunnan hermot ovat riekaleina ja Tohtorikin on tämän ongelman edessä poikkeuksellisen (jo ykköskauden kokemuksellakin näin voi sanoa) avuton.

Totta kai ratkaisu löytyy; kohtalaisen ovela jakso tämä on juoneltaan, mutta ei silti vielä lähelläkään niitä ajatuksia nyrjäyttäviä koukeroita, joita Steven Moffatin käsikirjoitukset tulevina vuosina parhaimmillaan ovat. Eikä tuo niin haittaa – edellisen jakson jälkeen juoni tuntuu jäävän loppumetrejä lukuunottamatta sikäli taka-alalle, että The Doctor Dances keskittyy ennen kaikkea henkilöihin ja heidän välisiinsä suhteisiin. Tämä on se jakso, jossa Tohtorin ja Rosen välit näyttäytyvät, ainakin allekirjoittaneelle, ensi kerran jonain enempänä kuin vain kumppanuutena. Odottaessaan pelastusta lontoolaisen sairaalan tarvikevarastossa Rosen ja Tohtorin keskustelu kääntyy tanssimiseen; siihen, kuinka Rose ja Jack viime jaksossa kyllä tanssivat, mutta tanssiiko Tohtori koskaan? Tämä kohtaus on huikean onnistunut, ja intensiivisyydessään yllättävä, kirpaisevan todellinenkin. Näin aidolta nämä kaksi eivät ole sarjan kuluessa vielä aiemmin tuntuneet. En juuri fandom-piirejä seuraa, mutta sen verran olen ymmärtänyt, että yleisesti on päätetty "tanssimisen" olevan tässä jaksossa eufenismi seksin harrastamiselle. Rose pitää Tohtoria vanhana erakoituneena jääränä, eikä millään usko että tämä koskaan tekisi sitä. Tohtori pöyristyy ja väittää toista, mistä seuraa kömpelö yritys tanssia... No, fandom saa olla mitä mieltä tykkää, mutta joskus tanssikin on vain tanssi. Tai tässä tapauksessa nyt ainakin.

Se ihan viimeinen kohtaus Tardiksen sisällä on kuitenkin aiemman kömpelön hämmentyneen tanssiyrittelyn jälkeen kokonaan toista maata: kun tilanne on selvitetty, kaikki ovat pelastuneet ("Just this once, everybody lives!" riemuitsee Tohtori, ja vaikka tämä loppuratkaisu saattaisi muunlaisessa kontekstissa tuntua helpolta, on sen positiivisuus täydellisesti paikallaan tässä vuoden 1941 pommituksiin sijoittuvassa synkässä miljöössä) ja on aika jatkaa matkaa, Tohtorikin uskaltaa irrotella. Rose saa huomata olleensa väärässä: Tohtori todellakin osaa tanssia. Mutta vain silloin kun se ei ole maailman pelastamisen tiellä.

Kuten todettu, käsikirjoitus ei vielä juonellisesti ole yhtä kommervenkkinen kuin millaiseksi Moffat myöhemmin intoutuu, mutta muutamia hyviä aikamatkailun mahdollistamia jippoja sentään löytyy: pidän esimerkiksi siitä, että koko ajan on tiedossa saksalaisen pommin putoaminen tiettyyn paikkaan Lontoota tietyllä pian koittavalla hetkellä. Siinä on toiminnalle mukava takaraja, ja ripeätahtinenhan tämä tuplajakso tosiaan on: suunnilleen parin tunnin aikahaarukan sisään nämä molemmat mahtuvat, koko ajan on yö, koko ajan taustalla räjähtelee, sireenit soivat. Tunnelma on karu, ja kaasunaamareihin kasvonsa kätkeneet äitiään huutavat elävät kuolleet sopivat tähän painajaismaisemaan täydellisesti. Lopuksi myös Jack Harkness päätyy Tardiksen kyytiin, ja tällä kolmikolla sitten mennään kohti seuraavaa jaksoa.

Ellei Doctor Who ole sarjana tuttu, voisin hyvin suositella juurikin tätä ja edellisjaksoa. Moni sarjan kannalta oleellinen perusasia näistä välittyy.

10.3.19

Doctor Who 1.9: The Empty Child



"Might seem like a stupid question, but has anything fallen from the sky recently?"

Tohtorin ensimmäisen kauden yhdeksäs jakso The Empty Child  sisältää kaksi sarjan jatkon kannalta keskeistä ensiesiintymistä: mukaan tulevat sekä Jack Harkness että Steven Moffat. Näistä ensinmainittu on sarjan pitkäikäisin sivuhenkilö, joka piipahtelee varsinkin muutaman seuraavan kauden aikana keskeisissä rooleissa ja jolle on kirjoitettu oikein mielenkiintoinen kaari. Vielä tässä jaksossa jossain määrin kyseenalaisen moraalikehyksen puitteissa toimiva omaneduntavoittelija kasvaa Tohtorin ja tämän kumppanien seurassa paitsi ihmisenä, myös ilmiönä suureksi – saadessaan lopulta oman spinoff-sarjansa Torchwood (täyttä timanttia muuten) Captain Jack Harkness on jo kasvanut melkein Tohtorin veroiseksi myyttiseksi hahmoksi. Ja rooliinsa täysillä heittäytyvä John Barrowman on tietenkin syynä siihen, että fanit ottivat Jackin omakseen välittömästi.

Steven Moffat puolestaan on käsikirjoittaja, Tohtorin uuden tulemisen rakastetuin, ja sarjan pitkäaikainen vastaava kirjoittajakin Russell T. Daviesin lähdön jälkeen, eli vitoskaudesta alkaen. Moffat on sävyltään varsin toisenlainen kirjoittaja kuin Davies: hänen juonensa ovat yleensä paljon fantastisempia, lähes poikkeuksetta johonkin todella kieroon koukkuun perustuvia. Huumori on hillitympää kuin Daviesilla, mutta toisaalta tunteetkaan eivät ole yhtä vereslihaisesti pinnalla. The Empty Child on ehkä vielä hieman vaisua Moffatia, siis ehkä – varsinkin ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat todella taiten tehtyä tunnelmanluontia, jossa Lontoon vuoden 1941 pommitukset rinnastuvat kauhistuttavaan äitiään etsivään lapseen. Itsehän olen aina pyöritellyt silmiäni kauhuelokuvien kliseiselle "pelottava lapsi"-troopille; minun nähdäkseni lapset eivät vahingossakaan ole pelottavia. Paitsi tässä Doctor Whon jaksossa sitten senkin edestä, mistä tuotantotiimille isot propsit. Asetelma on mysteeri heti alusta lähtien: Tohtori ja Rose seuraavat Tardiksella kummallista avaruudesta kohti Lontoota syöksyvää alusta, ja löytävät itsensä vuodesta 1941. Lontoota pommitetaan, kodittomat lapset hiippailevat hälytysten aikana tyhjissä taloissa keräämässä ruokaa – mutta joku yksinäinenkin kulkee yössä. Pieni äitiään huhuileva lapsi kaasunaamari kasvoillaan, jonka ensiesiintyminen on tosiaan voimallinen: tuo 40-luvun isosilmäinen ja silti ilmeetön kaasunaamari on niin karu visuaalinen kiteytymä. Sen takaa kuuluva samanaikaisesti tunteeton ja onneton ääni on autiolla kujalla kaikuessaan hyvin tehokas.

Doctor Whon neljä ensimmäistä tuotantokautta sisältävät jokainen yhden hengästyttävän hyvän tuplajakson, ja ykköskaudella se on tämä. The Empty Child on siis osa yksi tästä Moffatin hengentuotteesta, ja paljon tavaraa katsojan eteen tuodaan: otsikon kammottava lapsi, Lontooseen pudonnut alus, ruodusta livennyt aika-agentti Jack Harkness, ja lopuksi sairaalallinen joksikin muuksi muuntuneita ihmisiä, kaikki etsimässä äitiään, kaikki jonnekin elämän ja kuoleman rajalle jääneitä. Jakson toteutus on koko ykköskauden parhaasta päästä: ilmakuvat pommien ja valonheitinten valaisemasta pimeästä Lontoosta ovat henkeäsalpaavia, ja muitakin mieleenjääviä kuvia löytyy: Rosen ja Jackin tanssi avaruusaluksen katolla Big Benin kellotaulun edustalla, ja postiluukusta sisään työntyvä pienen lapsen käsi: "Please let me in, mommy. I'm scared of the bombs."

Olen tämän jakson jo useaan kertaan nähnyt, mutta tämäkään kierros ei ollut pettymys. Vielä kymmenen kautta Tohtoria nähtyänikin voin todeta tämän olevan siellä jaksojen kovimmassa neljänneksessä kevyesti. Moffatin tapa kirjoittaa miellyttää: se miten hän heittelee toisiinsa näennäisen sopimattomia elementtejä ilmoille heti alussa, yleensä mahdollisimman outoja. Alkuhämmästyksen jälkeen voi sitten nojautua tyytyväisenä taakse ja ihastella käsikirjoittajan kykyä punoa näistä sotkuisista langoista mitä kaunein kokonaisuus. Kieltämättä myöhempinä vuosina jotkut Moffat-jaksot alkoivat jo tuntua vähän turhankin rakennelluilta. Mutta onneksi vielä ei olla siellä lähimainkaan.

7.3.19

Ruohonjuuritason sankareita

Nimeni kuullut sivullinen kääntyi tänään puoleeni ja kysyi olenko sukua sillejasille, Helsingissä kuulemma tämä sukunimikaimanikin asuu. Tätä ei varmaankaan koskaan tapahdu Virtasille, mutta omalla kohdallani näitä kyselijöitä on riittänyt. Mitä pienemmistä ympyröistä on, sitä useammassa herää olettamuksia; sukunimeni lisäksi kotipaikkakuntani on usein herättänyt kiinnostusta. Ai että sieltä! Tunnetko niitä ja noita? En koskaan tunne. Mutta aina sanon että totta kai.

Sanovat että kotiseutuni kuuluu puheestani räikeästi. Nimi ei kai kuulu, enkä osaa kovin sukuylpeä ollakaan, enemmän minua kai se kotiseutu on aina leimannut, se muutaman tuhannen asukkaan pitäjä tapoineen ja tavattomuuksineen. Sieltä olen ammentanut 90% koskaan kirjoittamastani, enkä ole lakannut ammentamasta. Se on outoa, koska olen yli puolet elämästäni asunut muualla. Mutta kaipa sitä jonnekin on leimauduttava.

Sohvan vieressä on pino tällä hetkellä luvussa olevia kirjoja: kaksi romaania, yksi novellikokoelma, kolme kansantarinakokoelmaa, taidekirja ja historiankirja. Olen aina ollut onneton keskittyjä, vanhemmiten tämä taipumus on jatkuvasti korostunut. On mahdotonta paneutua yhteen kirjaan kerrallaan. Luen kymmenen minuuttia yhtä, sitten vaihdan toiseen, sitten seuraavaan. Tosin jos kirja itsessään on kaoottinen ja ruoskaniskun lailla aihepiiristä, tyylilajista tai tarinalinjasta toiseen vaihtava, saatan sen parissa pysyä kerralla pidempäänkin. Mutta mitään pitkää hidaspoljentoista lukuromaania minun on nykyään ihan turha edes aloittaa. Ainakaan jos ei ole viittä ihan eri aihepiirin kirjaa vieressä joiden välillä harppoa.

3.3.19

Doctor Who 1.8: Father's Day



"People say there was this girl, and she sat with Pete while he was dying. She held his hand."

Rosen isä Pete Tyler kuoli yliajon uhrina vuonna 1987 Rosen ollessa vasta muutaman kuukauden ikäinen. 19-vuotiaalle Roselle niin isästä kuin hänen kuolemastaan on kasvuvuosien kuluessa tullut legenda – ja nyt hänellä on käytössään aikakone. Tohtori kyllä varoittaa paradoksien mahdollisuudesta, mutta Rose haluaa olla paikalla, ettei isän tarvitsisi kuolla siten kuin tämä todellisuudessa kuoli, yksin keskelle katua kaatuneena. Ja Tohtori, kaikkien omien sääntöjensä vastaisesti, sallii tämän. Nykyiselle Tohtorille tällainen ratkaisu tuntuu tietenkin sopivan häkellyttävän huonosti, mutta nyt ollaankin vielä ykköskaudella, ja Christopher Ecclestonen tulkitseman yhdeksännen Tohtorin parissa. Hänestä on yksi asia käynyt tähän kahdeksanteen jaksoon mennessä varsin selväksi: hän hakeutuu ongelmiin, jopa itsetuhoisiin, tarkoituksella. Hänen sydämensä on kyllä paikoillaan, mutta hänen omatuntonsa on rikki. Ja toisaalta hän todella välittää Rosesta. Silti, koska asiat voivat mennä pieleen, ne myös menevät, ja Rose, ehkä enempää ajattelematta, pelastaa isänsä hengen. Aika vahingoittuu, painajainen alkaa.

Father's Day on yksi Doctor Who'n ykköskauden helmiä. Idea on hyvä, tunnelma on lähes koko kolmevarttisen ajan häiritsevän nyrjähtänyt, jollain tavalla unenomainen: joukko häävieraita on jäänyt vangiksi kirkkoon, mukaan lukien Tohtori, Rose, hänen (nuoret) vanhempansa, ja Rose itse vauvana. Kirkon ulkopuolella ihmisiä katoaa, maailma muuttuu pysähtyneen harmaaksi (voi tietenkin johtua myös siitä, että jakso on kuvattu syksyisessä Cardiffissa), taivaalta putoilee hirviöitä. Kirkon ulkopuolella sama auto ilmestyy yhä uudestaan tyhjästä ajaen poikki paikan, jossa Pete Tylerin oli määrä kuolla.

Minähän olen emotionaalisesti reagoiva katsoja, ja muistin tämän jakson iskevän puukkoa suoraan tunteisiin. Käsikirjoittaja Paul Cornell ottaakin tästä skenaariosta irti kaiken minkä saa. Rose paitsi näkee isänsä kuoleman, myös pelastaa hänet, hän tapaa molemmat vanhempansa ja näkee totuuden näiden "ruusuisesta" avioliitosta, hän kertoo Petelle kuka on, ja toisaalta Pete joutuu kohtaamaan sen karun totuuden, että maailma voi jatkaa kulkuaan vain jos hän kuolee niin kuin määrä oli. En nyt lähde aikamatkustuksen lainalaisuuksilla spekuloimaan, koska ne säännöt eivät tässä sarjassakaan aina ihan selkeitä ole, mutta ainakin jakson sisäinen logiikka toimii. Father's Day tuo myös hyvin näkyvästi esiin sen, miksi Tohtori vastustaa niin kivenkovaan sitä tyypillistä aikamatkailuratkaisua: jo kerran kokemaansa ei ole tämän sarjan todellisuudessa syytä mennä ronkkimaan. Tämä on tietenkin myös käskirjoittajille helpotus, koska mistä ihmeestä voisi tehdä draamaa, jos mikään ei koskaan ole ainutkertaista? Father's Day nimenomaan on täynnä ainutkertaisia asioita, mutta myös ihmisiä jotka saavat, edes hetkeksi, toisen tilaisuuden. Tämä on sekä tuskallinen että katharttinen jakso, jossa näyttelijät ovat hyvän käsikirjoituksen tasalla; niin Billie Piper Rosena, kuin Shaun Dingwall tämän isänä. Dingwall on tosiaan mainio valinta rooliin. Hänestä välittyy autenttinen hyväsydäminen, mutta asioissaan epäonnistuva säätäjä. Mikä onni, että rooliin alunperin valittu Simon Pegg joutui aikataulusyistä vetäytymään. Hän oli kyllä mainio edellisen jakson Toimittajana, joten sikäli kaikki ok.

Ja kuten sanottu, olen emotionaalisten kohtausten vietävissä, ja Tohtorin matkassahan niitä riittää, eikä silti montaa niin julman koskettavaa kuin tämä paradoksien, epäonnistumisten ja uhrausten keskellä toisensa kohtaavat isä ja tytär. Tai kenties minä vain projisoin.