Tammikuu 1995

Odotettu inssiajo koittaa viimein pitkältä tuntuneen joululoman jälkeen ja ryssin sen niin totaalisesti, että kokeen ajaksi mukaan takapenkille tullut opettajanikin on äimistyksissään. Hän tosin myöntää että epätavallinen opettajan mukaantulo saattoi olla stressaava tekijä ja lupaa jäädä seuraavasta ajokokeesta pois – mutta sitä ennen on pari viikkoa lisätunteja. Ne menevät taas täysin mallikkaasti, niin kuin ne ennen ensimmäistäkin koetta menivät. Toinen inssi on tammikuun seitsemästoista, ja kevyehköä jännitystä mutta myös vakaata itseluottamusta tuntien läpäisen sen nyt moitteetta. Tai no en aivan – parkkipaikalla pyydetty taskuunperuutus menee pahanlaiseksi sähläämiseksi, mistä seuraa etten ole sittemminkään kokeillut taskuparkkia kuin ehkä kahdesti, epäonnistuen. Olen tähän ikään tultuani hyväksynyt, että kyseessä on asia joten en tule ikinä oppimaan. Mutta uskokaa minua: ilman taskuparkkiakin elämässä pärjää.

Vaikka mitäpä minä toisaalta ajokortilla teen, kun ei omaa autoa ole. Perheen Kadett on vanhemmilla jatkuvassa käytössä, joten omat ajelut jäävät satunnaisiin kaupassakäynteihin, enimmäkseen olen edellen muiden kyydissä: Jussin kanssa käydään yhä elokuvissa melko säännöllisesti ja koulumatkat Artsin Nissanilla (korjaus viimekertaiseen väittämääni Mitsusta, thanks!) ovat vissiin jo ihan vakio. Yksi kirkas tammikuinen pakkaspäivä on jäänyt mieleen: meillä oli ruokiksen jälkeen hyppytunti, joten Markku kysäisi kelpaisiko maaseutuajelu. No tokihan. Hyppäsin kyytiin, Markku lähti Pohjanmaantietä pitkin kohti pohjoista ja esitteli kunnan sitä puoliskoa jota itse en tunne ollenkaan. Jylhiä metsiä, kapeita järviä, mökkiteitä. Häikäisevä aurinko kimmelsi hangista, se ysäriteknokasetti soi joka Markulla aina autossa oli. Parhaiten muistan siitä E-Roticin ensimmäisen hitin Max don't have sex with your ex. Juuri tuollainen musa kaikkien autossa silloin soi. (sivuhuomautus, E-Roticin englanninkielinen wikipediasivu muistaa erikseen mainita kokoonpanon debyyttialbumin olleen kova hitti nimenomaan Suomessa... torille!)

Kuukautta leimaa jonkinlaista loppukierrettä ottava koulunkäynti toisaalta vahvasti kirjoituksiin tähtäävine kokeineen ja tärppeineen, toisaalta tietty rentous. Olemme jo niin isoja, opettajatkin suhtautuvat meihin aikuisina, tai ainakin osa heistä, muutamat tosin katsovat kuin teuraalle meneviä lampaita päätään puistellen. Aiemmin mainitsemaani abivideota kuvataan nyt toden teolla, suurin osa alkuperäisistä sketsikäsiksistä dumpattiin liian monimutkaisina ja olemme keskittyneet luomaan lyhyitä, yksinkertaisia juttuja. Joista iso osa on pöllitty Lapinlahden Lintujen vanhoista YLE-vuosien sketsiohjelmista, mutta ne ovat tuolloin kahdesta kuuteen vuotta vanhoja eivätkä koskaan uusintoina tulleet – kuka niitä muistaa, paitsi meidän abivideotiimimme, koska Tuukalla on videolla kaksi ensimmäistä ja minulla kolmas niistä sarjoista. Kopioituvat nopeasti muille porukassamme, ja herätämme hämmennystä Kummeli-huuman ollessa valtakunnassamme kukkeimmillaan kun heittelemme iskulauseita Lappari-sketseistä. Muutamia hyviä ideoita noista kyllä löytyy, itse pidän eniten ennätystehtailijoista: maailman vihatuin, haukutuin ja kritisoiduin mutta silti tyynenä pysynyt henkilö yrittää säilyä järkähtämättä läpi Merjan äikäntunnin (ei onnistu), toinen toistaan pitkäveteisempiä ajanvietteitä ongelmitta seuraava kaveri yrittää olla hereillä Pirjon uskontotunnilla (ei onnistu), ja niinedespäin. Vaikka monen sketsin perusidea tosiaan onkin poimittu muualta, sovitettiin sketsit lukiomaailmaan aika näpsäkästi. Toisaalta kiveenhakatun käsikirjoituksen puuttuminen on pieni ongelma, kun pitkiäkin sketsejä improvisoidaan koko ajan uusiksi. Epäonnistuneita ottoja riittää... Puhtaasti omat ideamme perustuvat lähinnä erilaisiin sanaleikkeihin, kuten huumorimme muutenkin. Itse esitän yhdessä tv-mainosparodiassa rehtoriamme, koska osasin imitoida hänen puheääntään. Tekovertakin taisi joissakin sketseissä olla, ja liekitkin löivät. Kaiken kaikkiaan ihan onnistunut projekti, jolle harkinnan jälkeen päätyi otsikoksi minun keksimäni nimi: Huhhahhei ja cd-rommia pullo. Jeah.

Joulukuu 1994

Tiettyä jännitystä on ilmassa, kun lähestyn minut täysi-ikäiseksi tekevää syntymäpäivää. Autokoulu huipentuu hillittömän hauskaan liukasrataharjoitteluun ja jouluaatonaattona laakista läpi meneviin kirjallisiin kokeisiin, mutta koska täytän vuosia niin lähellä joulua, ei inssiä saa ennen kuin seuraavan vuoden puolelle. Voi tuskaa! Minua muutaman päivän vanhempi Markku ehtii viime hetkillä napata kortin itselleen jouluksi, ja niin vaan huristaa omalla autolla heti päättäjäisiin. Lempo sentään! Ja oma autohan se syksyllä vuosia täyttäneellä Artsillakin on; melkein naapurissa kun asuu, niin on useampikin kerta menty hänen hopeanhohtoisella Mitsullaan kouluun. Ja yhtenä liukkaana aamuna myös railakkaasti luisteltiin mustalla jäällä pitkin vastaantulijoiden kaistaa ojaan. No, ei käynyt hullummin, joten ei muuta kuin takaisin tielle ja matka jatkui. Kaiken kaikkiaan ikäluokkani suhtautuminen autoiluun oli jokseenkin nyrjähtänyt. Käsitys tuntui olevan että kun kortti oli taskussa, kaikki oli sallittua – on pienoinen ihme miten meistä yksikään ei heittänyt tuolloin henkeään. Muistelen että kerran Markku vei minut kotiin jonkun lyhyen koulupäivän jälkeen, oletettavasti tammikuun puolella oltiin. Tie on kapeahko kahdeksankympin rajoitusalue, kohtalaisesti liikennöity, matkaa muutama kilometri. Sataaneljääkymppiä taidettiin siinä lopulta päästellä menemään. Ja teknopoppi soi stereoissa. Tuo oli ihan jokapäiväistä. Ja koska kokemukseni vasta kortinsaaneiden autoilusta on tämä, liekö ihme että suhtaudun nykyisiin mopoautoihin lievästi sanoen nihkeästi. Ei jumaliste pitäisi alle kaksvitosille edes harkita vielä autoa annettavan.

Mitäköhän mahdan saada synttärilahjaksi? Ei muistikuvaa. Juhlia en ainakaan järjestä – ihan vain itsekseni taidan tuon merkkipäiväni viettää, niin kuin ne olen siitä eteenpäinkin viettänyt. Tuplanopeuksinen cd-asema joka tapauksessa on IBM-pöytäkoneeseeni syksyn aikana asennettu, eikä ole mahdotonta että se oli juuri synttärilahja, ainakin jatkoa tälle hankinnalle seurasi heti jouluna, kun minun nörtähtävälle luonteelleni mitä parhaiten sopiva Microsoftin Cinemania '95 -romppu löytyy lahjapaketista.

Cd-romput. Nepä kuulkaa olivat kyllä tuohon aikaan se tulevaisuuden juttu. Niissä oli sitä samaa kaiken mahdollistavaa futuristista hohdetta kuin internetissä vain muutamaa vuotta myöhemmin; tuolloin olin yhä säännönmukaisesti kirjastossa töissä, ja sinne niitä hankittiin suuria määriä. Ja tuo Cinemania... Oijoi. Olin sitä varmaankin toivonut, koska muistan yhä elävästi kuinka se ensi kerran tuli tietoisuuteeni ohjelmassa Hyvät, pahat ja rumat.

...joka oli se kovin juttu silloin, se jokaperjantain puheenaihe. Mistään ei mitään tiennyt jos ei torstain myöhäisiltaa viettänyt tv:n ääressä. Rantalaista fanittivat kaikki koska se oli kova jätkä, mutta se jonka muistan mainostaneen cd-romppuja oli nimenomaan Sarasvuo. Oli vissiin joku Microsoftin myyntiedustaja raahattu studioon, ja hänen kanssaan sitten hehkutettiin miten hienoja asioita ovat romput. Edustaja klikkasi Cinemanialta käyntiin kohtauksen elokuvasta Tanssii susien kanssa, joka komeasti pyöri näytöllä. Muistan vielä Sarasvuon sanat: "Ja tässä on siis käytännössä kaikki maailman elokuvat?" Edustaja myönsi. Filminpätkän ja tämän lausunnon yhteisvaikutelma oli kieltämättä hyvä myyntipuhe, ja kauppa kävi. Olihan se toki ensinalkuun pettymys, kun jouluna paljastui että Cinemania on pelkkä tietokanta – ja lähinnä Hollywood-elokuvan sellainen. Muutama kymmenentuhatta elokuvaa luetteloituna sentään, mutta kuvia vain hyvin harvasta, dialogia vielä harvemmasta, tv:ssä esitetyn kaltaisia lyhyitä filminpätkiä vissiin alle kaksikymmentä. Silti jaksoin klikkailla ohjaaja-, näyttelijä- ja genrehakuja loputtomasti. Ja olipa joka leffasta sentään Leonard Maltinin lyhyt arvostelukin mukana, muutamista merkittävämmistä päästettiin vähän monisanaisempiakin kriitikkoja ääneen. Leffasivistykseni kasvoi, onhan se todettava. Ja varhainen graafinen käyttöliittymä oli myös aika vinkeä. Jotenkin futuristisen oloinen jopa.

Marraskuu 1994

Loppu lähestyy, niin vuoden kuin lapsuutenikin, olen vielä seitsemäntoista, mutten enää pitkään kuitenkaan, ja miten kulutan nämä viattomuuteni viimeiset päivät? Ainakin taidettiin pelata Jussin kanssa Doomia deathmatchina viikon verran. Jussi kantoi PC:nsä minun luokseni ja sitten linnoittauduttiin viikoksi joka iltapäivä viideksi-kuudeksi tunniksi kaksinotteluun. Mainittakoon että loppuviikosta näin enää pelkkiä Doom-unia. Se oli villi viikko kyllä.

Lukemisharrastuksen pariinkin palailen hitaasti. Marvelin sarjakuvat ovat suureksi osaksi jääneet jo taakse, ja mieli halajaa muunlaisen painetun sanan pariin. En muista enää syytä, mutta tartunpa kuitenkin Linnaan ja Pohjantähti-trilogiaan; mikään koulusta annettu pakko ei siis ollut kyseessä, eikä sellaisia kai nyt enää lukion kolmannella olekaan. Kirja vie mukanaan. Vaikka olen monista kotimaisista klassikoista nykyään lähinnä painokelvotonta mieltä, en arkaile antaa kunniaa teoksille jotka sen ansaitsevat. Linnan suurteos saa jopa kauas kirjoista hiipuneen (ja lähinnä amerikkalaista viihdettä) lukeneen täysi-ikäistyvän jannun uppotumaan maailmaansa. Luen trilogian vuodenvaihteen molemmin puolin, menisikö pari kuukautta siihen kaikkiaan, ja kun nyt vaikka verrataan siihen että vähän aiemmin tahkosin Sormusten herraa hyvinkin puoli vuotta, niin onhan tuo tempaissut otteeseensa. Tuon jälkeen en ole tosin kirjan pariin palannut; se herätteli nuoressa minussa sellaisia maailmantuskan tuntoja, että tuntuisi falskilta niitä yrittää enää tavoittaa. Sisällissotavuosien kuvaus on kylmäävää kaikessa toteavassa armottomuudessaan.

Jokohan me muuten marraskuussa aloimme kuvata abivideota? Todennäköisesti ainakin suunnittelupalaverit olivat jo käynnissä. En tiedä oliko tuo yleinen traditio, mutta ainakin meidän lukiossamme abit esittivät aina penkkaripäivänä itse kuvaamansa, yleensä lähinnä sketsejä sisältävän, videon. Edellistalvena kuvistuntien kautta Petri ja minä olimme ikään kuin ajautuneet luokan videohenkilöiksi, joten abivideon suunnittelukin laskeutui jokseenkin oletuksena meidän hartioillemme. No, olivathan siinä Henri ja Tuukkakin ihan alusta asti mukana sketsejä ideoimassa, Markku ja Artsikin varmasti ainakin taustavoimissa ensihetkistä. Pitkään tuota suunnitteluvaihetta kyllä kesti: otimme asian vakavasti. Kokoustettiin vapaa-aikana, Petri piirteli stroryboardeja, minä printtailin kotonani käsiksentynkiä.

Mahdoimmekohan me kesän ja syksyn aikana kuvata mitään? Mieleen on jäänyt vain edellisen kouluvuoden viime metreillä toukokuussa kuvaamamme dokumentti ufohavainnoista. Tässä gonzohenkisessä käsivaratoteutuksessa reportteri (muistaakseni Lili – vaikutti heti uskottavammalta kun oli edes yksi naisrooli) kiertää kesäistä koulunympärysmaisemaa ja haastattelee havaitsemiaan hiippareita. Välillä taustalla vilahtelee lentäviä lautasia. Saimme niitä lainaksi koulun keittiöstä.

No oli miten oli, vaikka suunnittelu käynnistyikin aikaisin, en usko että vielä marraskuussa aloimme kuvausprojektin. Noita sketsejä kuvattiin vissiin vasta vuodenvaihteen jälkeen niin iltaisin koulun tiloissa (saimme rehtorilta avaimet käyttöömme) kuin päivisin hankien keskellä, auton ratissa ja tienpientareella, toppatakeissa ja talvikengissä.

Lokakuu 1994

Parasta siinä että isänmaa kutsuu poikiaan, on että saamme koulusta osan päivästä vapaaksi, mitä luokan tytöt leikkimielisesti protestoivat. On siis vuorossa se pelätty tapahtuma, kutsunnat, jotka meidän pikkupitäjässämme järjestetään seurakuntatalolla, koska missä muualla muka. Kuten saatatte muistaa, minulla oli kutsuntojen suhteen suuria suunnitelmia, jotka ovat kuluneen puolen vuoden aikana menneet sikäli persiilleen, että suunnitelmia kanssani laatinut hiihtotoverini vaihtoi kesän aikana paikkakuntaa, ja sivarihaaveeni romahtivat sen sileän tien. Enää tuo vaihtoehto ei tule kysymykseenkään; tiedän etten yksin kykenisi alistumaan sille stigmalle jonka siviilipalvelus minuun löisi. Kun kanssatoveri puuttuu, ei auta muu kuin tehdä se minkä aiemmatkin polvet ovat ylväinä tehneet.

Itse tilaisuudesta muistan vain vähän. Seurakuntatalon juhlasalissa (jossa olen aiemmin ollut ala-asteikäisenä erilaisissa partiotilaisuuksissa) istumme penkeille ja kaksi harmaantuvaa sotaherraa univormuissaan ottaa jokaisen vuorollaan salin etuosassa vastaan. Pitiköhän etukäteen täyttää jokin kaavake vai vasta tuolla? Joka tapauksessa toiveitaan ja osaamisiaan saa muistaakseni paperille rustata, mutta en koe itselläni sellaisia olevan, joten tyydyn siihen minne ja milloin minut määrätään astumaan palvelukseen. Tämän harmaahapsisen algoritmin lopputulos: palveluspaikkani on Niinisalon varuskunta Kankaanpäässä, ajankohta siviilielämän päättymiselle tammikuu 1996. Kello alkaa raksuttaa.

Suurin osa ikäluokastamme taitaa päätyä Porin prikaatiin Säkylään, mutta on siellä muutama eksoottisempikin paikka (ainakin joku ohjattiin Kuuskajaskarille merelliseen ympäristöön). Niinisaloon reilun vuoden päästä kanssani olivat tulossa myös Artsi ja Petri, mikä jossain määrin sentään helpottaa ahdistusta. Ainakin tässä vaiheessa vielä. Tammikuu 1996 on kaukana.

Tytöistä puheen ollen, tuo tammikuun -96 astumiserähän on ensimmäinen jolloin otettiin vastaan myös naispuolisia alokkaita. Mikäli tämä tarkoitti että heitä olisi potentiaalisesti jo meidän kutsunnoissamme ollut mukana, en tiedä – kovin miehisenä tuo tilaisuus on jäänyt mieleen, juuri sellaisena rasittavan äijäilyn ja protokollaisen pokkuroinnin komentoketjujatkumona jota ne kuukaudet Niinisalossakin sitten aikanaan tulivat olemaan, ja tuosta ajasta sitten sen ajankohtaistuessa enempi.

Muuten syksy jatkuu miellyttävissä merkeissä: lukion (ja samassa rakennuksessa toimivan yläasteen) vanhimpina olemisessa on oma ylentävä vaikutuksensa; me identifioidumme räksyttävää teinilaumaa enemmän opettajiin, joista jotkut jopa ihan tykkäävät sanansäilän kalistelusta kanssamme. Autokoulu jatkuu, teoriatunnit oli aika nopeasti käyty läpi ja ajamista on useita kertoja viikossa. Arkkitehti/ajo-opettajani dieselkäyttöinen Opel Vectra tulee tutuksi moottorin hehkutuksineen kaikkineen. Harvinainen diesel-mobiili on siinä mielessä hyvä ratkaisu autokouluautoksi, että se kiihtyy kuin horteinen kilpikonna. Opettaja on mainio heppu, jonka ajatukset tosin ovat usein ihan muualla kuin ajotilanteessa, mikä toisaalta opettaa tiettyä omataoimisuutta sekin.

Syyskuu 1994

Työnnetäänpäs tämäkin kivireki taas liikkeelle. Noin se lähtee vyörymään alarinteeseen, kipinät vain jalaksista sinkoavat kun seitsentoistavuotias maalaisjantteri viettää viimeistä lukiosyksyään. Ja niinpä se koittaa viimein loppuvuodesta syntyneelläkin onnenhetki: kolme kuukautta ennen 18-vuotispäiväänsä voi aloittaa autokoulun, ja se on sentään siinä määrin suuri tapaus, että saa minut rikkomaan kuukausia kestäneen päiväkirjahiljaisuudenkin. Kokonaisuudessaan tämä merkintä kuuluu näin: "Kohta lähden autokouluun, joka alkaa tänään! Uskomatonta! Sateleekin"

Paitsi että oikeasti tuo on kirjoitettu pölkkykirjaimin (en vielä seitsentoistavuotiaana harjoittanut tekstausta), mitä en nyt halunnut tähän toistaa. Lopusta puuttuu kyllä alkuperäistekstissäkin piste. Mutta millaisia ovat teidän autokoulukokemuksenne? Ainakin Helsingissä ajokortin suorittaneet muistelevat kauhulla niitä ensihetkiä kun kurvattiin Flemarille tai ajettiin Hesaria pitkin Manskulle ja siitä Fredalle. (Sivumennen sanoen, minkä ihmeen takia helsinkiläisillä on niin monelle kadulle tuttavallinen kutsumanimi? En tiedä toista kaupunkia maassamme joka harrastaisi vastaavaa) Toistahan se toki oli meillä maalla. Sikäli pikkupaikkakuntamme oli poikkeuksellinen, että siellä tosiaan oli oma autokoulu – pitkän linjan perheyritys, jonka perustaja oli jo äitiäni opettanut 50-luvulla, ja jonka pojat jatkoivat nyt bisnestä. Koulu toimi edelleen samassa rakennuksessa, perheen omakotitalon ulkorakennukseen rakennetussa luokkahuoneessa. Sinne pääsi pellon ja joen välissä kiemurtelevaa yhden auton levyistä hiekkatietä pitkin, jota ei Googlen kuva-autokaan ole lähtenyt yrittämään, mutta tuossa alla on kuva risteyksestä, josta vasemmalle kääntyessä pääsi ajo-opintojen pariin. Vielä kesällä 2018 vanha "Autokoulu"-tienviitta oli yhä paikallaan, vaikka koulu itse muuttikin pykälää isompaan naapurikaupunkiin jo vuosia sitten. Mutta -94 se oli vielä tuolla, ja siinä määrin suosittukin, että niistä isommista naapurikaupungeistakin oli joka kurssille tulijoita, vaikka niissä oli omiakin kouluja tarjolla.

Sen verran etukäteisvarmistelua halusin, että vähän ennen autokoulun alkua kysyin josko isä lähtisi kanssani jonnekin sopivan syrjäiselle paikalle jossa olisi tilaa kokeilla auton haltuunottoa. Muistelen isän suhtautuneen ajatukseen vähän epäluuloisesti (itse pidin tuota etukäteistestiä ehdottomana välttämättömyytenä; nykyisin vähän vaikea hahmottaa miksi), mutta myöntyihän hän. Ajettiin vuoden -86 mallisella punaisella Opel Kadetillamme kotikuntamme rautatieaseman pihaan ja ajelin siellä jonkin aikaa ympyrää. Haluan siis korostaa: tarvitsimme jonkin syrjäisen paikan jossa ei ole muita, joten menimme rautatieasemalle. Elämää maalaiskunnassa.

Mutta takaisin autokouluun. Kurssilla kanssani ei muistaakseni ollut tuttuja; vaikka Tomia sittemmin joissakin ajokokeissa tapasinkin, hän taisi ehtiä aloittamaan luvut niukasti edellisen kurssin puolella. Porukka koostui etupäässä huittislaisista tytöistä, jotka hihittelivät keskenään. Muuten meitä samanikäisiä oli sen verran, että koulussakin riitti ajokokemusten suhteen jaettavaa – ja olihan tuolla kurssilla kanssani myös eräs korston näköinen nahkatakkiin pukeutunut kaveri, joka (syksyn mittaan selvisi) oli loistava kuski, mutta koska lukutaito oli olematon, hän oli nyt neljättä kertaa koittamassa kirjallisiin. En tiedä onnistiko.

Eikä noita teoriatunteja paljon ehtinyt olla, kun jo olin auton ratissa. Minulle valikoitunut opettaja (hän oli päätoimeltaan arkkitehti) ajoi eräänä iltapäivänä kotipihaan, minä hyppäsin rattiin ja sitten lähdettiin. Ajettiin keskustan läpi uimahallin parkkipaikalle ja takaisin. Olipa se jännää kyllä. Ajotunteja oli erittäin tiheään tahtiin ja paljon, usein sovittiin ne suoraan koulusta niin että tuntien jälkeen oli vielä ajokierrokset ja sitten kotiin. Alkuun kurvailtiin tietysti niitä kotipitäjän peltoteitä, mutta jos vähän kaupungimpaa haluttiin, mentiin Vammalaan. Siellä oli nimittäin liikenneympyrä; liikennevaloja ei tosin niilläkään nurkilla. Valo-ohjatun risteyksen kohtasin autokouluaikoinani tasan sen ainoan kerran kun opintojen loppupuolella käytiin Tampereella. Siellä meni koko päivä, meitä oli neljä oppilasta ja ajoimme vuorotellen. Tuolloin söin myös elämäni ensimmäisen ja viimeisen kerran kebabia. Oli aivan jumalattoman hirveää.

Lupaus

Ihmettelin mitä mökää ulkoa kuuluu, kunnes muistin että on taiteiden yö. Vietin sitä itsekin katsomalla jakson Twin Peaksin kolmoskautta. Se tuottaa outoja onnen hetkiä – huomaan herkeäväni nauruun aina kun taas yksi vanhentunut näyttelijä 25 vuoden takaa ilmestyy ruutuun. Tiedättehän tuon naurun: se spontaani reaktio kun varoittamatta kohtaa jonkun sellaisen jota ei ole pariin vuosikymmeneen nähnyt ja siinä hän nyt on, keski-ikäisenä, elämän kolhimana, monin tavoin muuttuneena ja silti itsenään. Noita hetkiä Twin Peaksin uusi tuleminen on tarjonnut jo kahden ensimmäisen jakson aikana. Kaiken muun hyvän ohella tietenkin, ehkä kaikesta siitä myöhemmin syksyllä lisää.

Tätä kirjoittaessani mietin kuinka monella mittapuulla olen pudonnut erinäisiltä yhteiskunnan rattailta. Olen kauhean väsynyt elämiseen. Se kuulostaa jotenkin masentavalta, mutta ei se sitä ole. Pidän suhtautumistani olemassaoloon päinvastoin poikkeuksellisen tervehenkisenä. Jos ei minun ikäiseni ihminen ole helvetin kyllästynyt kaikkeen, hän kieltää lukemattoman määrän kylmiä faktoja. Ihmisen ei ole järkevää olla olemassa. Jokainen meistä on taakka. Ketään täältä lähtenyttä ei loppujen lopuksi kaipaa kuin korkeintaan kourallinen, hetken ajan. Meitä on miljardeja liikaa, eikä kukaan yksilönä merkitse mitään.

Näin kirjoittaessani vaikutan kauhean synkältä. Silti minua on joskus väitetty hauskaksi. Seuramies en kuitenkaan ole, vaikka esitänkin tunnetiloja taidokkaasti. Joskus nuorempana pelkäsin hirveästi sitä mahdollisuutta että olen psykopaatti. Että kaikki tunteeni ovat vain harjoittelun tulosta. Se että kaikki parisuhteeni ovat päättyneet siihen että kanssani eläminen on todettu mahdottomaksi, ruokkii kieltämättä tätä tulkintatapaa. Mutta toisaalta olen kauhean empaattinen. Ainakin fiktiivisiä henkilöitä kohtaan tunnen hirveästi. Tosielämän tragediat yleensä olankohautan. Tiedä sitten mistä sekin kertoo, mutta viittaan yllämainitsemaani. Meitä on liikaa. En nyt silti luokittelisi itseäni linkolalaiseksi. En luokittelisi itseäni miksikään, vaikka moni sitäkin puolestani yrittää. Ei tarvitse.

Etsin nimeäni Instagramin häshtägeistä ja löysin paljon kuvia viherkasveista. Tieteiskirjallisuudesta en erityisemmin pidä. Viime viikolla tein romaanihenkilöä luodakseni profiilin seuranhakusivulle. Kaikkien niiden ihmiskontaktia etsivien näkeminen siellä kävi ahdistamaan. Antaisivat olla. Ihmiselämä on niin lyhyt.

Liikahduksia ajassa

Tuntuu jotenkin hölmöltä ilmoittaa fanittavansa Twin Peaksiä. Kaikkihan tykkäävät Twin Peaksistä. Silti, jo sarjan (tuolloin pahasti vaillinainen) ensiesitys Suomessa vuonna 1991 kosketti jotain sellaista osaa minusta minkä olemassaolosta en ennen tiennyt. Tunsin tuolloin David Lynchin nimen, mutta varmaankaan hänen elokuviaan en ollut nähnyt. Niinpä Twin Peaksin leffamittainen pilottijakso on ensimmäinen kohtamaani Lynch, eikä paluuta ollut sikäli että suhteeni tarinankerrontaan muuttui pysyvästi tuon pilotin näkemisen jälkeen.

Sarjaa huomattavasti huonommin tunnettu elokuva Twin Peaks - Fire Walk With Me on ristiriitainen tuote. Cannesin festivaaleilla se sai osakseen pelkkiä buuauksia ja yleisö marssi ulos. Kohtalainen pudotus tekijänsä uralla – Lynchin edellinen elokuva Wild at Heart sentään voitti kyseisen festivaalin pääpalkinnon. Mutta olihan itse sarjakin jo tuohon mennessä paitsi pudonnut suosiosta, myös päättynyt. Yleisö todennäköisesti odotti paluuta sarjan parhaiden hetkien pariin, mutta sitähän tuo elokuva ei ole.

En ole ihan varma monestiko olen nähnyt Twin Peaks -tv-sarjan. Täällä alkujaan esitetty pahasti typistetty sarja tuli outona kaksi jaksoa yhteen niputtaneena uusintana Suomessa vuonna -95, jolloin sen VHS-nauhoitin, mutta vasta joskus vuosituhannen alussa sarja nähtiin ensi kerran kokonaan loppuun asti näilläkin nurkilla. Tuolloinkin videonauhurin rec-painike kului, ja oletan että ainakin kertaalleen nuo nauhoitukseni ehdin katsoa ennen kuin heivasin koko isohkon videokasettikokoelmani vintille, missä se kerää tomua ja hiirenpaskaa yhä tänäänkin. Ykköskauden ostin DVD:nä joskus vuoden 2006 tienoilla, mainio boksi jossa jokaisessa jaksossa on mukana ohjaajan kommenttiraita – pirun kiinnostavia ovat, ja puuttuvat myöhemmistä julkaisuista, tai ainakin siitä "Definitive edition" -boksista, jonka viime talvena vihdoin sain hankittua, jossa siis koko sarja molempine kausineen vihdoin samassa paketissa.

Sain viimeisimmän katselukerran päätökseen nyt kesällä. Twin Peaks on edelleen hyvä. Edelleen sen ensimmäinen kausi on parasta televisiota koskaan, ja vaikka toisella kaudella ote hiipuu, minua surettaa sen maine huonona. Totta kai kakkoskausi kaipaisi tiivistystä, mutta faktat faktoina: toisen kauden ensimmäinen kolmannes on edelleen täyttä tavaraa sisältäen jopa yhden sarjan parhaista jaksoista (se jota pitkään luulin sarjan finaaliksi, koska esittäminen Suomessa lopetettiin vuosina 1991 ja 1995 siihen), Lynchin itsensä ohjaaman kauden seitsemännen jakson Lonely Hearts: "It is happening again." Edelleen kylmäävä kohtaus.

Vähän tämän jälkeen, kauden puolivälin tienoilla, kaikki sutii hetken aikaa tyhjää: juonet, hahmot, tunnelma. On kuin katsoisi koreita kuoria, joiden sisältämä mehukas ydin on kadonnut. Ei sarjan katsominen tuolloinkaan mitään tuskaa ole; puitteet ovat edelleen kunnossa. Mutta vasta aivan lopussa ote jälleen kiristyy, ja kyllähän alkuperäisen Twin Peaksin (jälleen Lynchin itsensä ohjaama) päätösjakso on kaikessa psykoottisuudessaan aika lailla parasta televisiota koskaan. Onhan?

No, ainakaan se ei ollut sitä mitä sarja oli edellisen vuoden ajan ollut. Painajaista muistuttava intensiivinen psykoosi antoi suuntaviivat elokuvalle, joka ilmestyi vajaat kaksi vuotta sarjan päättymisen jälkeen. En muista milloin tuon elokuvan ensi kerran näin, ja montako kertaa olen sen tähän päivään mennessä nähnyt; tuskin kovin montaa, koska tapanani ei ole katsoa elokuvia toistuvasti. Mutta olin varmasti jo Twin Peaksin myötävaikutuksella etsinyt muutakin Lynchiä tuohon mennessä käsiini: varmasti ainakin Blue Velvet ja Wild at Heart oli nähtynä; tiesin siis mitä odottaa. Viime viikolla kävin leffadivarista ostamassa Fire Walk With Men omaankin kokoelmaani, eilen illalla sen katsoin – edelliskerrasta arvelen olevan viitisentoista vuotta. Kokemus oli edelleen ravistava. Toki ymmärrän myös Cannesin filmiväen buuauksen: Wild at Heart kaksi vuotta aiemmin oli ollut indie-elokuvan merkkipaalu, coolin (varsinkin Tarantino tästä inspiroitui) sarjakuvamaisen väkivallan saapuminen visuaaliseen taiteeseen, samanaikaisesti naiivi ja kyyninen rakkaustarina outojen hahmojen kansoittamassa alamaailmassa, humoristinen ja räiskyvä, vieläpä roadmovie – ja nehän ovat aina cooleja.

Tähän verrattuna Fire Walk With Me on hidastempoinen, raskas, totaalisen iloton. Se on kuoleman paino niskassa kahden tunnin ajan, ja vaikka ensimmäiset puoli tuntia sisältävätkin myös tyypillistä Lynch-huumoria (Chris Isaakin ja Kiefer Sutherlandin esittämät FBI-agentit ovat kaksikko, jota seuraisi mielellään pidempäänkin), maailma synkkenee kun saavutaan Twin Peaksiin ja seurataan Laura Palmeria tämän viimeisen viikon ajan. Mutta mitä muuta se voisi kuin synketä? Katsojahan tässä vaiheessa jo tietää mitä tapahtuu. Määränpää on selvillä, jopa pitkälti se miten sinne päädytään. Ehkä, nyt nähtynä, olisin tätä elokuvaa tiivistänyt puolivälin tienoilta. Se ei välttämättä kaipaa tiivistystä, mutta katsojan pitää olla valmis heittäytymään näihin henkilöihin, tähän todellisuteen, tähän tapaan tehdä elokuvaa, josta nuorena ja itseriittoisena totesin että "haluan kirjoittaa siten kuin Lynch ohjaa", enkä tietenkään olisi tarkemmin osannut selittää mitä tuolla tarkoitin, mutta ehkä tuo kertoo siitä miten ison vaikutuksen Lynch teki, ja nimenomaan tarinankerronnallisella tasolla.

Parhaat kohtaukset elokuvassa Fire Walk With Me ovat edelleen priima-Lynchiä. Pitkiä, piinallisia, niitä hetkiä elämässä joissa itse todellisuuden pintaa alkaa säröillä, eikä se ole muuta kuin henkilön oman hitaan kärsimyksen säröjä hivuttautumassa yksilöstä ympäristöönsä; hajoaminen ja eheytyminen, siinäpä Lynchin elokuvien ansiokkaasti yhä uudestaan kuvaama prosessi, ja varmasti Fire Walk With Me on tämän prosessin tyylipuhtaimpia edustajia ohjaajan laajassa tuotannossa.

Pidin siis elokuvasta edelleen. Se jopa, keski-ikäistyttyäni sitten viime kerran kun sen katsoin, vaikutti nyt muutamin eri tavoin. Ymmärsin joitakin sen hahmoja nyt paremmin, ja toisaalta näin elokuvan hauraan kuoren alla enemmän ahdistusta kuin olin koskaan tajunnutkaan. Ei ihme että elokuvaa moitittiin ilottomaksi. Luojan tähden, kaiva tästä nyt mitään naurunjuurta. Suurin syy siihen miksi halusin palauttaa elokuvan nyt mieleeni, on se, että Twin Peaksin jo talvella ostamani kolmoskausi odottelee hyllyssä, ja nyt kun tuon alkuperäisen sarjan uudelleenkatselun sain päätökseen, on kolmoskauden vuoro, ja ennen sitä halusin että kaikki aiemmat Twin Peaks -kokemukset ovat tuoreena muistissa. En yhtään tiedä mitä jatkossa on luvassa, muuta kuin että Lynchiä. Ja se on minulla yleensä riittänyt.

Teemu-aasi juo aamuteesi

Pohdin sellaista, että mitä jos aloittaisi populaarikulttuurin osa-alueita äärimmäisen subjektiivisesti ruotivan pitkiä kirjoituksia viljelevän blogin. Sitten muistin että olen aloittanut sellaisia varmaan tusinan verran. Niistä vain Run / Stop - Restore on porskutellut pitkään, ja palaa tällä viikolla taas (lupaan!) aktiivisesti päivittymään. Myös takkuisen elämäni tympeät vaiheet jatkuvat syksystä 1994 kun taas olen arkistojeni ääressä. Yleinen ongelmani on, että olen aina satoja kilometrejä eri paikassa kuin milloinkin tarvitsemani referenssimateriaali. Mutta joillakin on kuulemma polttavampiakin ongelmia. Viikko sitten oli Aamulehdessä juttu ihmisestä joka kärsi vakavasta masennuksesta. Näissä jutuissa on aina sama kuvio: ihminen käy pohjalla, sitten hän paranee. Oli helvetilliset vuosi tai puoli vuotta kuulemma. Pyh, amatöörit.

Kävin tänään pikemmin (melko tarkkaan kaksi tuntia) Helsingissä. Näytti siltä että mitkään kesäkuun alussa kaupunkia raastaneet tietyöt eivät olleet muuttuneet miksikään, paikoitellen kadut oli vain revitty aiempaa pahemmin auki. Kotitalon rapussa kulki ihan oudonnäköistä sakkia. Saattoi olla kyllä peilikin.

Näin viime yönä unta, jossa istuin mukavasti kirjaston portailla auringossa lukemassa Pirkka-lehteä. Siihen tuli jotain tyyppejä, jotka sanoivat että heillä on aina tapana istua tässä. Että väistäpä. En tehnyt elettäkään liikkuakseni, selailin Pirkan sivuja, sanoin että luen nyt tämän lehden ihan rauhassa loppuun. Yksi tyypeistä yritti estää lukemista peittämällä sivuja käsillään. Sanoin: "Mitä enemmän estää, sitä kauemmin kestää."

Kissa on tyytyväinen kun se saa vaania päästäisiä marjapuskissa. Mikä olisi vastaava onnentuoja ihmiselle?