Mietin tuossa kirjallista brändäystä. Älkää pelästykö, en ole suunnittelemassa sellaista. Pikemminkin mietin miten sellaisestakin on tullut tarpeellinen tekijä. Että pitää olla jotenkin tietynlainen, nopealla vilkaisulla tunnistettava, juuri oikeanlaisia mielikuvia herättävä jo nimellään. Jos jotain, haluaisin olla mahdollisimman ristiriitainen brändi. (joku saattaa olla sitä mieltä että jo olenkin, mutta joku huutelee sieltä vintinrapusta nyt ihan rauhassa vaan) Olla monia toisiinsa julmasti kirnahtavia asioita samanaikaisesti. En voi sille mitään – olen kertakaikkisen allerginen määritelmille, ja tilanne tuntuu vanhetessani koko ajan pahenevan. En kestä kirjallisuuden genrejä. Pian en varmaan kestä sitä että eritellään proosa ja lyriikka, fakta ja fiktio. (luulette että vitsailen, mutta omat lukutottumukseni ovat jo alkaneet suuntautua täten) Itsehän olen jo pahasti leimautunut jonkinlaiseksi scifi-spefi-jännäristiksi, mikä on vähän huolestuttavaa, kun en kyseisiä genrejä juurikaan lue. Enkä mielestäni kirjoitakaan, mutta minkäs teen. Optimeinta olisi jos olisi vain kirjoja, vain kirjallisuutta ilman rajoja. Lopulta kaikessa on kyse sanoista. Itselleni ei ole koskaan ollut tärkeää juoni, ei koherentti kokonaisuus, eivät henkilötkään niin hirveästi. Kunhan on sanoja.
Sanoja. Mustia kuvioita valkoisella. Jos niitä katsoo tarpeeksi pitkään, ne muodostavat asioita. Ei sillä niin väliä millaisia.
20.6.18
8.6.18
Suureen etelän kanjoniin
Keräsin kamat kasaan. Ne täyttävät nyt tuolin, talvitakki vielä paketissaan kun tuli sen verran myöhään että helteet olivat jo alkaneet. Kulkulupa ja henkilökortti; sähköinen, perinteinen ja kolmionmallinen avain, kuulakärkikynä. No sitä ei ehkä tarvitse palauttaa. Tänään luovutin auton, huomenna haen kissan. Asuntoni olen jo antanut pois. Tämä kaikki kuulostaa dramaattiselta. En putoa tyhjän päälle. Ei voi jos siellä jo on.
Olen aina toisinaan ajatellut olla kirjailija. Se on vaikeaa. Joskus haaveilin akateemisesta urasta, mutta teoriat viuhuivat pääni ohi korkealta. Kirjastossa olisin mielelläni, mutta kun kerran hain alaa opiskelemaan, oli matikannumero liian huono. Nyt olen, olen, olen. En tiedä mikä. Aika kultaa muistot, sanotaan, mutta kultaako nykyhetkeä koskaan mikään?
Arvotonta kissankultaa. Armotonta.
Olen ruskettuneempi jo nyt kuin parina viime kesänä elokuussa, toisaalta talviturkin olen viimeksi heittänyt vuonna 2014. En ole oikein uivaa tyyppiä. Mutta sujuvasti kellun, ja se kai ongelmani onkin. Siinäpä lillun kun muut kroolaavat ohi.
Jaa'a, mitä sitä taas tänään tekisi muuta kuin hukkuisi vertauskuviinsa. Se se on viihdettä kuulkaa, se.
Olen aina toisinaan ajatellut olla kirjailija. Se on vaikeaa. Joskus haaveilin akateemisesta urasta, mutta teoriat viuhuivat pääni ohi korkealta. Kirjastossa olisin mielelläni, mutta kun kerran hain alaa opiskelemaan, oli matikannumero liian huono. Nyt olen, olen, olen. En tiedä mikä. Aika kultaa muistot, sanotaan, mutta kultaako nykyhetkeä koskaan mikään?
Arvotonta kissankultaa. Armotonta.
Olen ruskettuneempi jo nyt kuin parina viime kesänä elokuussa, toisaalta talviturkin olen viimeksi heittänyt vuonna 2014. En ole oikein uivaa tyyppiä. Mutta sujuvasti kellun, ja se kai ongelmani onkin. Siinäpä lillun kun muut kroolaavat ohi.
Jaa'a, mitä sitä taas tänään tekisi muuta kuin hukkuisi vertauskuviinsa. Se se on viihdettä kuulkaa, se.
22.5.18
Heinäkuu - elokuu 1994
Kesä, kesä. Nyt ja silloin, ja ikään kuin lapsuus olisi nykyään lähempänä kuin nämä aikuisuutta tavoittelevat etsikkovuodet, niin paljon enemmän muistan siitä millaista oli olla kahdeksan kuin millaista oli olla seitsemäntoista. Tai ehkä kyseessä on vain datavaje – niinkin arkisto-obsessiiviseksi ihmiseksi kuin millaiseksi genetiikka on minut siunannut, en löytänyt kesältä 1994 mitään, en jukoliste mitään. Ei päiväkirjamerkintöjä, ei luetteloa luetuista kirjoista tai katsotuista elokuvista, ei valokuvia, ei muistilappuja edes. Kun yritän saavuttaa tuolloista minääni selaamalla wikipedian luetteloa asioista joita kesällä 1994 tapahtui, mietin olisinko kiinnostunut siitä että Kim Il Sung kuoli? Tai että Shoemaker-Levy -komeetta pamahteli päin Jupiterin pintaa (mistä olen kyllä nähnyt dramaattisia kuvia myöhemmin)? No, epäilen vahvasti että Aku Ankan 60-vuotismerkkipäivä on kuitenkin ollut itseäni enempi sykähdyttänyt tapahtuma. Lehteä silti tuskin olen hankkinut; lukiovuosieni alussa kyllä tilasin Ankan itselleni vuodeksi, mutta sekin tilaus on tässä vaiheessa jo päättynyt.
Kuten aiemmin mainitsin, viettänen ainakin osan kesästä töissä kirjastolla. Pikkupaikkakunnalla ollaan vasta hiljalleen siirtymässä tietokoneistettuun aikaan, ja lainaus hoituu vielä kynän ja korttien avulla (yksi lempihommistani on edellisenä päivänä lainattujen kirjojen korttien aakkostaminen järjestykseen aina aamuisin - siinä puuhassa aakkostenhahmotus kasvoi ajatusta nopeammaksi ja nykyäänkin lasken kirjaimia yhteen numeroina... no, ehkei tämä taipumus liity kirjastotyöhön sentään), mutta pitkällinen siirtymä tietokoneaikaan on alkamassa. Kun se lopulta pääsee käyntiin, minä olen se, joka siirtää valtaosan kirjaston aineistosta tietokantaan, kirja kerrallaan, naputtelemalla. Varmaankin sen olisi vain vuotta tai paria myöhemmin voinut hoitaa muutamalla napinpainalluksella, mutta sainpa määritellä esimerkiksi tietokirjoille asiasanat oman harkinnan mukaan.
Mutta ihan vielä ei taideta olla siellä. Toistaiseksi palauttelen kirjoja hyllyyn ja istuskelen välillä tiskin takana, jokohan tässä vaiheessa kuitenkin uutuuskirjojen tiedot syötetään koneelle? Mikäli näin on, sitä teen ainakin, ja muutakin Dos-pohjaista harrastan kirjaston takahuoneen kahvintuoksussa; itse en tuohon juomista jaloinpaan liene vielä koskenutkaan, minkä nuoruudenhölmöyden saatan tässä vaiheessa myöntää. Mutta enpä noita nautintoaineita juuri muutenkaan harrasta – paitsi Pepsiä taitaa jo tässä vaiheessa kohtuullisesti kulua. Sen kittaaminen kohoaa tulevina vuosina legendaarisiin mittoihin.
Jollain tavalla tuo nyt jo tuolloisista tiloistaan toisaalle muuttanut silloinen kunnan pääkirjasto (nykyisin ison kuntaliitoskaupungin sivukirjasto) on kuitenkin minulle toinen koti näiltä vuosilta. Kesällä 1994 se alkaa vasta pikkuhiljaa sellaiseksi muodostua, mutta se tuttu porukka siellä kuitenkin jo on, se omanlaisensa tunnelma johon kotiudun. Mutta vasta pari vuotta myöhemmin saan kirjaston avaimet, joita ylpeänä avainrenkaassani kannan aina siihen asti kunnes tämän maalaiskunnan tomut jaloistani pyyhkäisen. Ja astun Kokemäen saviseen maaperään.
Oli miten oli, elokuussa 1994 kesäloma loppuu, alkaa lukion kolmas vuosi. Viimeinen kouluvuosi, sellaisenakin vajaa. Luokkamme on yhtä vaille entisellään, kun luotettava liikuntatuntilintsaustoverini S on kesän aikana muuttanut takaisin kotikonnuilleen Itä-Suomeen. Opettajat alkavat kiusallisen taajaan viljellä sanaa "kirjoitukset", mihin tässä kaiketi pitäisi tähdätä. Mutta minulla ei ole suunnitelmia jatkosta, joten en osaa ottaa tulevasta paineita. Olen suorastaan häkellyttävän huoleton tulevaisuuden suhteen, mikä piirre on tietyssä mielessä säilynyt. Kerran täällä vaan eletään ja sekin kerta on siinä määrin lyhyt että mitä tässä hötkyilemään kun ei kaikkea ehdi kuitenkaan. Ei juuri mitään.
Kuten aiemmin mainitsin, viettänen ainakin osan kesästä töissä kirjastolla. Pikkupaikkakunnalla ollaan vasta hiljalleen siirtymässä tietokoneistettuun aikaan, ja lainaus hoituu vielä kynän ja korttien avulla (yksi lempihommistani on edellisenä päivänä lainattujen kirjojen korttien aakkostaminen järjestykseen aina aamuisin - siinä puuhassa aakkostenhahmotus kasvoi ajatusta nopeammaksi ja nykyäänkin lasken kirjaimia yhteen numeroina... no, ehkei tämä taipumus liity kirjastotyöhön sentään), mutta pitkällinen siirtymä tietokoneaikaan on alkamassa. Kun se lopulta pääsee käyntiin, minä olen se, joka siirtää valtaosan kirjaston aineistosta tietokantaan, kirja kerrallaan, naputtelemalla. Varmaankin sen olisi vain vuotta tai paria myöhemmin voinut hoitaa muutamalla napinpainalluksella, mutta sainpa määritellä esimerkiksi tietokirjoille asiasanat oman harkinnan mukaan.
Mutta ihan vielä ei taideta olla siellä. Toistaiseksi palauttelen kirjoja hyllyyn ja istuskelen välillä tiskin takana, jokohan tässä vaiheessa kuitenkin uutuuskirjojen tiedot syötetään koneelle? Mikäli näin on, sitä teen ainakin, ja muutakin Dos-pohjaista harrastan kirjaston takahuoneen kahvintuoksussa; itse en tuohon juomista jaloinpaan liene vielä koskenutkaan, minkä nuoruudenhölmöyden saatan tässä vaiheessa myöntää. Mutta enpä noita nautintoaineita juuri muutenkaan harrasta – paitsi Pepsiä taitaa jo tässä vaiheessa kohtuullisesti kulua. Sen kittaaminen kohoaa tulevina vuosina legendaarisiin mittoihin.
Jollain tavalla tuo nyt jo tuolloisista tiloistaan toisaalle muuttanut silloinen kunnan pääkirjasto (nykyisin ison kuntaliitoskaupungin sivukirjasto) on kuitenkin minulle toinen koti näiltä vuosilta. Kesällä 1994 se alkaa vasta pikkuhiljaa sellaiseksi muodostua, mutta se tuttu porukka siellä kuitenkin jo on, se omanlaisensa tunnelma johon kotiudun. Mutta vasta pari vuotta myöhemmin saan kirjaston avaimet, joita ylpeänä avainrenkaassani kannan aina siihen asti kunnes tämän maalaiskunnan tomut jaloistani pyyhkäisen. Ja astun Kokemäen saviseen maaperään.
Oli miten oli, elokuussa 1994 kesäloma loppuu, alkaa lukion kolmas vuosi. Viimeinen kouluvuosi, sellaisenakin vajaa. Luokkamme on yhtä vaille entisellään, kun luotettava liikuntatuntilintsaustoverini S on kesän aikana muuttanut takaisin kotikonnuilleen Itä-Suomeen. Opettajat alkavat kiusallisen taajaan viljellä sanaa "kirjoitukset", mihin tässä kaiketi pitäisi tähdätä. Mutta minulla ei ole suunnitelmia jatkosta, joten en osaa ottaa tulevasta paineita. Olen suorastaan häkellyttävän huoleton tulevaisuuden suhteen, mikä piirre on tietyssä mielessä säilynyt. Kerran täällä vaan eletään ja sekin kerta on siinä määrin lyhyt että mitä tässä hötkyilemään kun ei kaikkea ehdi kuitenkaan. Ei juuri mitään.
12.5.18
Kesäkuu 1994
Lukion toinen luokka on päättynyt, alkaa viimeinen vapaa kesälomani. Seuraavana vuonna samaan aikaan olen jo täysi-ikäinen, elämä velvoitteineen edessä ja siihen suuntaan... Mitä siis nyt? Ainakin olen hiljalleen ajautumassa pois muutamista vuosia elämässäni vaikuttaneista asioista: kuusnelonen taitaa viimeistään näihin aikoihin kadota lopullisesti komeron perälle, toisaalta PC-konekin alkaa olla enenevissä määrin pelaamisalusta. Kun koneen edelliskeväänä sain, aloin innolla kirjoitella joitakin novellintapaisia, paria romaaniakin, mutta montaa sivua ne eivät edenneet, ja into omaa tekstintuottoa kohtaan onkin kummasti hiipunut. Jokohan näihin aikoihin muuten hankin koneeseeni modeemin? Voi olla vasta seuraavana vuonna, mutta joka tapauksessa kauan ennen sähköposteja ja internetiä – liikuskelen Dos-pohjaisten BBS:ien maailmassa hyvän aikaa ennen kuin tietoverkot tulevat ja vievät mennessään.
Myös kymmenvuotiaasta enemmän tai vähemmän mukanani kulkeneiden Marvel-sarjakuvien aikakausi on päättymässä. Vaikka niitä tuli välillä kotiin tilattuna läjäpäin (kaikki neljä Suomessa tuolloin ilmestynyttä lehteä), on jo melkein vuoden ajan ainoana sinnitellyt Ryhmä-X sekin nyt finaalissa: toukokuun numero on viimeinen joka postilaatikkoon kolahtaa. Eihän tämäkään lehti ole enää vähään aikaan ollut tasoltaan kummoinen; Chris Claremontin jätettyä kirjoittajanpestin koko X-franchise ajautui sellaiseen syöksykierteeseen että pahaa teki. (Jay & Miles X-Plain the X-Men on tosin auttanut minua löytämään tämänkin kauden tarinoista jotain arvostamisen aihetta) Mutta en minä ihan heti osannut Marvelia jättääkään. Tampereella toimineesta Kukunorista olin toisinaan ostanut jotain tuoreempaa jenkkitavaraa, ja hetken pähkäiltyäni tartuin mahdollisuuteen tilata molemmat tuolloiset X-lehdet heidän kauttaan suoraan Yhdysvalloista. Vasta kun tämä rapiat vuoden kestänyt tilaus päättyi, heitin Marvelille hyvästit pitkäksi aikaa. Taisi olla sitten joskus 2003/2004 kun kokeeksi ostin jonkin kotimaisen julkaisun, ja sen jälkeen tuttavuus on ollutkin satunnaisen säännöllistä. No, eipä tuo nyt koko elämän mittapuussa niin iso tauko sitten lopulta ollut.
Niin ja mopo sitten. Olen sentään seitsemäntoista, joillakin kavereilla jo ajokortti (lähinnä Jussilla, koska kaikki muut lähipiiristä ovat loppuvuodesta syntyneitä), ei sitä nyt enää Tunturin rähjällä siinä iässä voinut kylillä pörrätä... Vaikka oli sitä uudella pakoputkella viritellyt, ja radikaalisti mustaksi maalannut, oli laite jo pitkään majaillut autotallin peränurkassa. Kolme vuotta nuoremmalle serkkupojalle sitten lopulta myin hyvin palvelleen menopelini hintaan tuhat markkaa, ja kaikki olivat tyytyväisiä.
Eli kovasti sätkyttelen menneisyydestäni eroon. Käynkö kesätöissä? Oletan että kirjastossa kyllä, mutta oliko pitkäkin pesti, sitä en muista – mitään dataa kun ei kesältä 1994 ole tallella. Päiväkirjaani en ole kirjoittanut sanaakaan, ja jos digimuodossa jotain tiedostoja onkin tuolloin naputeltu, ne ovat jossain unohtuneiden kovalevyjen kätköissä, kenties ajansyömien diskettien ikuisesti nielemiä mietelmiä jo kaikki. Ja kenties hyvä niin. En usko että minulla on seitsentoistakesäisenä ollut mitään erityisen älykästä sanottavaa. Ja vaikka kovasti menneestä eroon pyrinkin - - en muista että olisin mitään kovin innolla tilalle miettinyt. Vietin kesää. Löhöilin jo vanhaksi käyvän Lupsin kanssa kotipihan nurmikolla. Olin vielä kovasti koiraihminen tuolloin.
Myös kymmenvuotiaasta enemmän tai vähemmän mukanani kulkeneiden Marvel-sarjakuvien aikakausi on päättymässä. Vaikka niitä tuli välillä kotiin tilattuna läjäpäin (kaikki neljä Suomessa tuolloin ilmestynyttä lehteä), on jo melkein vuoden ajan ainoana sinnitellyt Ryhmä-X sekin nyt finaalissa: toukokuun numero on viimeinen joka postilaatikkoon kolahtaa. Eihän tämäkään lehti ole enää vähään aikaan ollut tasoltaan kummoinen; Chris Claremontin jätettyä kirjoittajanpestin koko X-franchise ajautui sellaiseen syöksykierteeseen että pahaa teki. (Jay & Miles X-Plain the X-Men on tosin auttanut minua löytämään tämänkin kauden tarinoista jotain arvostamisen aihetta) Mutta en minä ihan heti osannut Marvelia jättääkään. Tampereella toimineesta Kukunorista olin toisinaan ostanut jotain tuoreempaa jenkkitavaraa, ja hetken pähkäiltyäni tartuin mahdollisuuteen tilata molemmat tuolloiset X-lehdet heidän kauttaan suoraan Yhdysvalloista. Vasta kun tämä rapiat vuoden kestänyt tilaus päättyi, heitin Marvelille hyvästit pitkäksi aikaa. Taisi olla sitten joskus 2003/2004 kun kokeeksi ostin jonkin kotimaisen julkaisun, ja sen jälkeen tuttavuus on ollutkin satunnaisen säännöllistä. No, eipä tuo nyt koko elämän mittapuussa niin iso tauko sitten lopulta ollut.
Niin ja mopo sitten. Olen sentään seitsemäntoista, joillakin kavereilla jo ajokortti (lähinnä Jussilla, koska kaikki muut lähipiiristä ovat loppuvuodesta syntyneitä), ei sitä nyt enää Tunturin rähjällä siinä iässä voinut kylillä pörrätä... Vaikka oli sitä uudella pakoputkella viritellyt, ja radikaalisti mustaksi maalannut, oli laite jo pitkään majaillut autotallin peränurkassa. Kolme vuotta nuoremmalle serkkupojalle sitten lopulta myin hyvin palvelleen menopelini hintaan tuhat markkaa, ja kaikki olivat tyytyväisiä.
Eli kovasti sätkyttelen menneisyydestäni eroon. Käynkö kesätöissä? Oletan että kirjastossa kyllä, mutta oliko pitkäkin pesti, sitä en muista – mitään dataa kun ei kesältä 1994 ole tallella. Päiväkirjaani en ole kirjoittanut sanaakaan, ja jos digimuodossa jotain tiedostoja onkin tuolloin naputeltu, ne ovat jossain unohtuneiden kovalevyjen kätköissä, kenties ajansyömien diskettien ikuisesti nielemiä mietelmiä jo kaikki. Ja kenties hyvä niin. En usko että minulla on seitsentoistakesäisenä ollut mitään erityisen älykästä sanottavaa. Ja vaikka kovasti menneestä eroon pyrinkin - - en muista että olisin mitään kovin innolla tilalle miettinyt. Vietin kesää. Löhöilin jo vanhaksi käyvän Lupsin kanssa kotipihan nurmikolla. Olin vielä kovasti koiraihminen tuolloin.
9.5.18
Vankiloista
Juon iltakahvia Aleksi-mukista. Se on suuri valkoinen muki, jonka kyljessä on kuva Aleksista, elämäni ensimmäisestä kissasta (1996-2014). Olen päivän aikana kirjoittanut hakemuksia, sähköposteja ja viestejä. Isoja juttuja. On vähän sellainen tunne että astuu tyhjän päälle, valkoiseen tyhjään, missä muotoja ottavat korkeintaan sanat ja jos sanojen väleihin jotain jää, sillä ei ole enää merkitystä. Uskoisinko itseeni kerrankin? Virheitään voi toistaa vain tiettyyn rajaan asti, minkä jälkeen ne muuttuvat rutiineiksi. Sitä ennen on tehtävä ratkaisuja, paitsi tietenkin mikäli haluaa elää virheidensä kanssa, tulla muistetuksi niistä.
Aleksi oli minun ystäväni. Se moikkasi minua aina kun tulin huoneeseen, vielä vanhanakin, vaikka oli itse jo kuuro. Ystävyydet kasvavat sattumista, ihmissuhteet syntyvät siitä että on viskattu jonkun kanssa samaan tilaan. Jostakin jonnekin.
Suljen ikkunan. Leikisti vain; ei sitä auki voi pitää ettei kissanpöhkö astu ulos. Kuudes kerros, en pitäisi sitä mahdottomana. Se on tehnyt sen ennenkin. Mutta ikkunan sulkeminen sopi tähän kohtaan tarinaa. Elämä on sarja vertauskuvia. Nyt tää astuis parvekkeelle ja sytyttäis tupakan. ("Mut eihän se polta!" ... "Ei niin, älä välitä siitä.") Asunnostani näkyy pylväshaapoja ja vastapäisen talon tägätty seinä. Joku huutaa. Talojen välisessä kuilussa on ahdasta, kuumaa, näinkin aikaisin keväällä. Japanilaiset turistit katsoivat minua tänään sormella osoitellen kun kävin kaupassa. Hymyilin. Heistä jokaisella oli jäätelö. Suljen ikkunan.
Olin tänään hetken yksinäinen, mutta olen ollut myös toiveikkaampi viimeisten viikkojen aikana kuin kuukausiin, olen vanha
mutta kaikkeen valmis.
Aleksi oli minun ystäväni. Se moikkasi minua aina kun tulin huoneeseen, vielä vanhanakin, vaikka oli itse jo kuuro. Ystävyydet kasvavat sattumista, ihmissuhteet syntyvät siitä että on viskattu jonkun kanssa samaan tilaan. Jostakin jonnekin.
Suljen ikkunan. Leikisti vain; ei sitä auki voi pitää ettei kissanpöhkö astu ulos. Kuudes kerros, en pitäisi sitä mahdottomana. Se on tehnyt sen ennenkin. Mutta ikkunan sulkeminen sopi tähän kohtaan tarinaa. Elämä on sarja vertauskuvia. Nyt tää astuis parvekkeelle ja sytyttäis tupakan. ("Mut eihän se polta!" ... "Ei niin, älä välitä siitä.") Asunnostani näkyy pylväshaapoja ja vastapäisen talon tägätty seinä. Joku huutaa. Talojen välisessä kuilussa on ahdasta, kuumaa, näinkin aikaisin keväällä. Japanilaiset turistit katsoivat minua tänään sormella osoitellen kun kävin kaupassa. Hymyilin. Heistä jokaisella oli jäätelö. Suljen ikkunan.
Olin tänään hetken yksinäinen, mutta olen ollut myös toiveikkaampi viimeisten viikkojen aikana kuin kuukausiin, olen vanha
mutta kaikkeen valmis.
1.5.18
Maybe there's hope
Kolme vuotta sitten ostin boksillisen X-Filesia kun halvalla sai. Kaikki yhdeksän tuotantokautta samassa lootassa ja leffat päälle - ei huono kauppa, tarjosi viihdettä pitkään. Kun en osaa binge-katsomista harjoittaa, on keskimääräinen vauhti tainnut olla vähän päälle yksi jakso viikossa, mikä riitti eiliseen asti. Katsoin illansuussa ysikauden päättävän tuplamittaisen jakson The Truth ja olihan se kyllä tällaisen sarjan päätökseksi mielenkiintoinen. The Truth on nimenomaan sarjan ja mytologiankin päätösjakso, sellaiseksi tarkoitettu ja sellaisena toimiva, yllättäväkin. Kun reilusti yli kahdensadan jakson verran sarjan tunnuslauseena on ollut "The Truth is out there", on aika rohkeaa lopettaa siihen, että kun totuus lopulta selviää, se on niin masentava että olisi oikeastaan ollut parempi pitää piilossa: Maailma loppuu 2012. Se on vääjäämätöntä, ja sen tiedon alle Mulder & Scully sarjan viimeisessä kuvassa musertuvat. Sentään sylikkäin. Ja "Maybe there's hope" ovat viimeiset lausutut sanat... Mutta silti. Vuosia kestäneen taistelun ja totuuden huutelun jälkeen pidin viimeisestä jaksosta huokuvasta luovutusmentaliteetista. Totta kai tämä saattoi heijastaa tuon yhdeksännen X-vuoden ajankuvaa. 9/11 oli jo takanapäin, ja alkujaan Filesia ja varsinkin Mulderin yksinäistä ristiretkeä leimannut hallitus- ja hallitsijavastaisuus oli mennyt pois muodista. Nyt piti olla pro-Amerikka, mikä sopi Chris Carterille ja kumppaneille huonosti. Tätä on pidetty myös yhtenä syynä sarjan suosion laskuun, mutta liekö näin - onhan yhdeksän vuotta vallankin tarpeeksi...
Paitsi että itse olisin oikein mielelläni katsonut vielä kauden tai pari uusien agenttien Doggett & Reyes edesottamuksia. Nämä pari viimeistä kautta olivat mielenkiintoisia sikäli, etten niitä silloin aikoinaan katsonut kuin satunnaisesti - varsinkin ysikausi oli näkemättä käytännössä kokonaan. En lämmennyt silloin uusille hahmoille, mitä näin jälkikäteen ei voi pitää kuin huonona mukautumiskykynä. Käsikirjoittajat ovat David Duchovnyn kyllästyttyä olleet vaikean edessä, mutta tilanteesta on nyt nähtynä selvitty harvinaisen hyvin: etenkin John Doggett on oivallinen hahmo, joka ehtii parin vuoden kuluessa käydä tutuksikin. Kyllä nämä uudet agentit olisivat sarjaa kantaneet vielä hyvän aikaa, vanhojen starojen kenties toisinaan piipahdellessa jonkinnäköisessä mentorin roolissa. On sääli ettei tähän päädytty, mutta voi tietysti olla että tuotantoportaallakin on ollut jo uudet kuviot mielessä.
Muuten kävi kuten kävi silloin joskuskin, että pidin eniten niistä loppupuolen kausista, jolloin sarja alkoi leikkiä omilla konventioillaan. Kutos- ja seiskakaudet ovat kahden ensimmäisen jälkeen varmaankin parasta mitä X-Filesilla oli tarjota. Nerokkaan oivaltavia juttuja, se sekava ufomytologia jätetty pitkälti sivuun, hauskoja hetkiä, kokeiluja, osin toimivia ja osin ei, mutta riskejä otettiin. Nelos- ja vitoskausista pidin vähiten, vaikka ne yleisesti ottaen lienevätkin sarjan kehutuimmat. Mutta niin kovin vakavasti itsensä X-Files tuolloin otti. Ei se synkistely minulle nyt auennut lainkaan niin kuin nuo vähän leikkisämmät jaksot.
Mutta tosiaan. Tiedostan kymppikauden olemassaolon, mutta sen verran ristiriitaisia kommentteja siitä on kuullut, etten taida olla kovin kiinnostunut näkemään; ja johan sen ilmestyminen vuonna 2016 riitti kumoamaan sen agentit musertaneen totuuden, että vuonna 2012 koittaa apokalypsi. Pöh. Päänsisäisessä kaanonissani X-Filesin maailma on jäänyt kuusi vuotta sitten alien-invaasion alle. Ja mitenkäs helkutissa se Tupakkamieskin näyttäisi Imdb:n mukaan olevan yhä kuvioissa? Mies koki koko sarjan eeppisimmän kuoleman tuossa ysikauden päätösjaksossa: lähietäisyydeltä ammuttu raketti silmien väliin sulatti lihat luista. Hidastetusti. Tätä ei odotettu turhaan.
Paitsi että itse olisin oikein mielelläni katsonut vielä kauden tai pari uusien agenttien Doggett & Reyes edesottamuksia. Nämä pari viimeistä kautta olivat mielenkiintoisia sikäli, etten niitä silloin aikoinaan katsonut kuin satunnaisesti - varsinkin ysikausi oli näkemättä käytännössä kokonaan. En lämmennyt silloin uusille hahmoille, mitä näin jälkikäteen ei voi pitää kuin huonona mukautumiskykynä. Käsikirjoittajat ovat David Duchovnyn kyllästyttyä olleet vaikean edessä, mutta tilanteesta on nyt nähtynä selvitty harvinaisen hyvin: etenkin John Doggett on oivallinen hahmo, joka ehtii parin vuoden kuluessa käydä tutuksikin. Kyllä nämä uudet agentit olisivat sarjaa kantaneet vielä hyvän aikaa, vanhojen starojen kenties toisinaan piipahdellessa jonkinnäköisessä mentorin roolissa. On sääli ettei tähän päädytty, mutta voi tietysti olla että tuotantoportaallakin on ollut jo uudet kuviot mielessä.
Muuten kävi kuten kävi silloin joskuskin, että pidin eniten niistä loppupuolen kausista, jolloin sarja alkoi leikkiä omilla konventioillaan. Kutos- ja seiskakaudet ovat kahden ensimmäisen jälkeen varmaankin parasta mitä X-Filesilla oli tarjota. Nerokkaan oivaltavia juttuja, se sekava ufomytologia jätetty pitkälti sivuun, hauskoja hetkiä, kokeiluja, osin toimivia ja osin ei, mutta riskejä otettiin. Nelos- ja vitoskausista pidin vähiten, vaikka ne yleisesti ottaen lienevätkin sarjan kehutuimmat. Mutta niin kovin vakavasti itsensä X-Files tuolloin otti. Ei se synkistely minulle nyt auennut lainkaan niin kuin nuo vähän leikkisämmät jaksot.
Mutta tosiaan. Tiedostan kymppikauden olemassaolon, mutta sen verran ristiriitaisia kommentteja siitä on kuullut, etten taida olla kovin kiinnostunut näkemään; ja johan sen ilmestyminen vuonna 2016 riitti kumoamaan sen agentit musertaneen totuuden, että vuonna 2012 koittaa apokalypsi. Pöh. Päänsisäisessä kaanonissani X-Filesin maailma on jäänyt kuusi vuotta sitten alien-invaasion alle. Ja mitenkäs helkutissa se Tupakkamieskin näyttäisi Imdb:n mukaan olevan yhä kuvioissa? Mies koki koko sarjan eeppisimmän kuoleman tuossa ysikauden päätösjaksossa: lähietäisyydeltä ammuttu raketti silmien väliin sulatti lihat luista. Hidastetusti. Tätä ei odotettu turhaan.
27.4.18
Toukokuu 1994
Tottahan maalaiskunnan pikkulukiokin pyrkii katrastaan sivistämään, ja niinpä sitten kevään korvilla on vuorossa kovasti odotettu Schindlerin listan opiskelijanäytös Huittisten Lautta-Kinossa. Koska kolmoset ovat kirjoitusten myötä lukion ikeestä vapautuneet, mahtuu opinahjomme yhteen bussiin ja taitaa vähän paikkoja jäädä tyhjäksikin. Luokkamme muutamassa jo täysi-ikäisessä herättää närää se, ettei omalla autolla ole lupa lähteä, mutta toisaalta - poikkeus normaalin koulunkäyntiin otetaan ilolla vastaan. Tunnelma on mukavan rempseä jo matkalla, huolimatta siitä että tässä ollaan nyt vähän hevimpää leffaa menossa katsomaan, ja mukaan lähteneet opettajatkin (suurin osa lukion opettajakunnasta, mikäli oikein muistan - mitä he olisivat tyhjässä koulussa tehneet?) muistuttavat että tämä palkittu ja kohuttu elokuva on sitten syytä katsoa tarkkaan. Siitä ja sen herättämistä ajatuksista sitten loppuviikosta pidettäisiin keskustelutilaisuus koululla.
Saavumme perille, lauma täyttää Lautta-Kinon aulan eikä aikaakaan kun muita kaltaisiamme valuu paikalle; pari kolme muutakin lähiseudun lukiota on tulossa samaan opiskelijanäytökseen. Täytämme ison salin melkein kokonaan, mutta koske meidän koulumme oli ensimmäisenä paikalla, pääsemme ensimmäisinä sisään, ja mitäs me vanhimmat kuin parhaille paikoille takariviin. Minä ja kaverit otamme keskeisimmät istuimet, projektori heittää valonjuovansa suoraan pääni ylitse. Sinne istuuduttuamme saamme huomata että muut lukiot ovat samanlaiset keväisen vapauden vallassa kuin mekin. Tunnelma on hälisevä ja levoton. Muistuu mieleen se kerta kun olin Jannen ja Jussin kanssa tässä samassa salissa yläasteikäisenä katsomassa Alien kolmosta ja meidän päällemme lensi koko elokuvan ajan yläriveiltä roskaa kun joku oli huomannut että oltiin väärästä pitäjästä...
Mutta nyt ei ollut karkkia, vakavahenkinen koulunäytös sentään. Eikä tästä johtuen kenties mainoksiakaan; salin valot pimenivät ja Schindlerin lista alkoi pyöriä valkokankaalla ilman että laumalle annettiin tilaisuutta rauhoittua. Toisen maailmansodan aikainen Saksa valtasi salin, ja vähäksi aikaa porukka hiljeni, me takarivin ikäpresidentitkin hartauduimme, jonkin aikaa kaikki vain katsoivat elokuvaa. Mutta jonkinlainen jännite siellä salissa väreili, jokin sellainen joka odotti purkautumistaan. Elokuva ei ollut vielä edennyt pitkällekään, kun nauru alkoi. Jotakuta tönittiin valkokankaalla ja jostain kuului hörähdys, mikä tarttui. Mitään ei erityisemmin sanottu, kukaan ei puhunut, nauru oli pelkkä selkäydinreaktio. SS-upseeri ampui juutalaisen keskellä kaupunkia: veri suihkusi ja nauru räjähti läpi katsomon, joku pakeni henkensä edestä natsijoukkoja, turhaan, eikä hysteerinen käkätys laantunut. Se levisi kulovalkean lailla, eteni penkkiriveistä seuraaviin, ja jotenkin me siellä ylhäällä tajusimme silloin olevamme sen lauman vanhimpia. Muistan että katsoimme jokseenkin epäuskoisina toisiimme. Mutta pakko sitä tilannetta oli silti itsekin nauraa, tietystä syyllisyydentunteesta huolimatta se oli niin uskomaton yhdistelmä häpeää ja toisaalta tilanteen häpeämättömän epäkorrektiuden herättämää absurdia riemua ettei hiljaakaan voinut olla. Etukäteen oli painotettu että tärkeää dialogia oli syytä seurata, mutta sinne dramaattisen viulumusiikin säestämään naurunremakkaan se kummasti katosi.
Elokuva katsottiin loppuun asti, kukaan ei poistunut; ei yksikään paikalla olevista opettajistakaan. Vaikka riemui jatkui pitkään - muistan ainakin, että kohtaus jossa pikkupoika pakenee sotilaita puuseen aukkoon, sai koko yleisön ulvomaan riemusta - oli se hiljentynyt siihen mennessä kun loppukohtauksessa lasketaan kukkia Schindlerin haudalle. Oletan tämän johtuneen lähinnä siitä, että Lista on melkoisen pitkä elokuva. Ei teinikään jaksa tuntikausia käkättää. Sitten koittivat lopputekstit, valot syttyivät, väki alkoi valua salista ulos ja takaisin linja-autojaan kohti. Näin nyt ensi kerran opettajatkin, ja he näyttivät siltä että joku oli kuollut. En ollut koskaan nähnyt lukiomme henkilökuntaa niin järkytyksestä kalpeana. Paluumatka kotikuntaan oli hiljainen, Spielbergin mestariteos oli väsyttänyt kaikki. Sitä etukäteen luvattua keskustelutilaisuutta ei järjestetty, emmekä me oppilaat sen perään kyselleet. Itse asiassa koko elokuvaa ei mainittu näytöksen jälkeen koululla sanallakaan.
En ole Schindlerin listaa sittemmin yrittänyt katsoa. Se herättää outoja muistikuvia.
25.4.18
Huhtikuu 1994
Leffakärpänen on purrut pientä porukkaamme siinä määrin, että pari kuvistuntia kerran viikossa ei enää riitä täyttämään ambitioitamme. Suunnitteilla on oman elokuvan toteuttaminen vapaa-ajalla, ja mitäpä sellaiset noin seitsentoistavuotiaat muuta kuin kauhua, vaikka ainakaan itse en ole kauhuleffoja katsonut juurikaan. En pidä niistä, mitä en tietenkään ääneen kehtaa kenellekään sanoa - olenpa vain genrestä paljonkin tietäväni. Paikkahan meillä toki on. Perheeni omistuksessa on edelleen vanha mummula, jossa taatan kuoleman jälkeen asui pari vuotta vuokralaisia, mutta joka nyt on tyhjillään mummunkin asetuttua pysyvästi kaupunkiasuntoonsa. Vien Petrin paikalle sanomaan mielipiteensä, mutta jo ennen kuin olemme perillä, lienee kai selvää että jos meillä on autio talo käytössämme, niin totta hemmetissä kuvaamme siellä. Vähän villiintynyt puutarha ei haittaa tilannetta ollenkaan. Ensi kerran katson nyt itsekin rakennusta uusin silmin, ja on myönnettävä, että se näyttää sopivan aavemaiselta kyllä. Paikka on selvä, ei muuta kuin käsistä laatimaan.
Ja sehän tällaisessa projektissa kai kirjoittaa pitkälti itse itsensä. Minä, Petri ja Henri kokoonnumme yhteen ja laadimme suurpiirteisen erilaisista kauhukliseistä koostuvan käsikirjoituksen - ei dialogia, kohtausten tapahtumat vain. Petri on ohjaaja / kuvaaja, minun ja Henrin rinnalle saadaan näyttelijäksi Markku. Artsi pyörii mukana apumiehenä ja päätyy lopulta kameran eteenkin, kuten myös Petri, kun kolme näyttelijää ei tahdo millään riittää. Ainakin itse muistan pääasiallisen kuvaajamme esiintyessä olevani kameran takana, varmaan joku muukin sitä välillä operoi. Näin jälkikäteen ajatellen tietenkin on todettava että edes yksi naisrooli piristäisi elokuvaa kummasti... Sitä en enää muista mistä tuo kamera saatiin. Olisiko ollut niin että isäni sai sen töistä lainaan; ainakin sitä kautta taidettiin filmiä hankkia. Videokuva tallentuu ensin master-kasetille, josta se on sitten editointivaiheessa siirrettävä VHS-muotoon. Homma selvä.
Referoin nyt itse elokuvan, mikä tapahtuu muistista, koska olen sen viimeksi tainnut 90-luvulla nähdä. Tapahtumat alkavat siten että kolme kaverusta eksyy metsään. Taustalla soi tässä seesteisessä alussa Beethoven, muistelen, ja musiikki yhdistettiin useista otoksista koostuvaan kohtaukseen mukavan tee-se-itsesti: klassinen musiikki soi korvalappustereoissa olevalta kasetilta, jonka kuuloke oli teipattu kiinni kameran mikrofoniin. Petri painoi pausea tai playtä samanaikaisesti niin kamerasta kuin soittimestakin aina kun otos vaihtui. Ei uskoisi, mutta lopputulos on jouheva ilman hyppyjä ääniraidassa.
No, yksi kavereista (minä) nyrjäyttää nilkkansa, ja häntä joudutaan taluttamaan siitä eteenpäin halki mättäikön. Onnekseen kolmikko löytää autiotalon, johon päättävät jäädä yöksi, onhan myöhä ja hämäräkin tulossa. Yksi heistä näkee painajaisunen jossa kirveen varjo heiluu talon vintin rappusten seinällä. Unessa hän kompastuu mattoon, jonka huomaa sitten aamullakin olevan yhä rutussa. Pahaenteistä! Hän yrittää kertoa unesta toisille aamulla, mutta kukaan ei kuuntele. Päivä on kaunis ja pois on päästävä, joten nilkuttaja jää pitämään taloa toisten lähtiessä etsimään apua jostakin. Jalkavaivainen löytää lattialta siihen sopivasti ilmaantuneen kirjan "Kuoleman talo", asettuu sohvalle lukemaan sitä ja on autuaan tietämätön siitä että hänen ympärillään lamput heiluvat, kynttilänjalat liikkuvat, taulut kääntyvät vinoon! Soundtrackilla taisi tämän poltergeist-montaasin taustalla soida Paradise Lost, mutta elokuva sisältää myös Morbid Angelia ja Ozzya. Olisiko Sepulturaakin ollut, ihan en enää muista.
Tällä välin toiset kohtaavat talon pihalla mielenhäiriöisen miehen, joka huutaa jotain sekavaa talikosta ja on matkalla taloa kohti. Syystä tai toisesta tämä ei herätä kaveruksissa juurikaan reaktiota. (ideana oli, että kyseessä on naapuri, jonka talikon autiotalon omistaja on lainannut muttei koskaan palauttanut - - kovin selkeästi se ei ruudun tapahtumista kylläkään käy ilmi) Heiluessaan heinämies hakeutuu talon ulkorakennukselle ja löytää rakkaan talikkonsa, jolla hänet sitten jokin kuvassa näkymätön välittömästi surmaa. Tämän jälkeen elokuva jakaantuu kahtaalle: toisaalta seurataan niiden kahden ilotonta tarpomista pitkin tietenkin umpikujaan päättyvää hiekkatietä, toisaalta tapahtumia talossa, jossa joku tunkeutuu väkivalloin sisälle ja nuijii sinne odottamaan jääneen kolmannen jampan verisesti hengiltä. Toiset palaavat takaisin ja löytävät kuolleen kaverinsa olohuoneen nurkasta; suuria tunteita tämä ei nostata. ("Tää on kyllä ihan kuollu tapaus", toinen heistä toteaa lakonisesti katsellen kaverinsa ruumista)
Kaverit yrittävät poistua talosta, mutta selittämättömästi zombiksi muuttunut talikkomies on ulko-ovella vastassa. Myös kymmenen sekuntia aiemmin ruumiina maannut kaveri on nyt verenhimoinen zombi ja hyökkää kimppuun olohuoneesta. Toinen kavereista kuolee heti, toinen onnistuu pääsemään ulos, juoksee metsään, elokuva päättyy. Paitsi ei! Viimeisenä kuvana näemme nyt zombiutuneen sekopäänaapurin horjuvan talikko kourassa talolta poispäin, ja näin jatko-osakin on pedattu. Palaan siihen sitten myöhemmin.
Semmoista. Amatöörien räpellystä, mutta itse kuvausprosessi oli hauska, vaikka en varmaan enää kykenisi katsomaan tekelettä. (se joka kohtauksessa improvisoitu dialogi, huoh...) Tokko siihen mahdollisuuksiakaan on, vai onkohan tuo vielä jollakin tallessa? Editointi oli sitten prosessi sinänsä, ja melkoisen tuskainen, muistelen. Sekä minä että Petri teimme omat toisistaan lähinnä marginaalisesti poikkeavat versiomme materiaalista; juuri mitään ylimääräistä kun ei kuvattu, niin näkemyseroja oli lähinnä joidenkin kohtausten kestoista. Taisivat olla pääsiäisloman ympärille keskittyneet kuvaukset jo käynnissä, kun Joonas sattui poikkeamaan Pohjanmaalta. Kerroin että olimme tekemässä kauhuleffaa, jolla ei tosin ollut vielä nimeä; Joonas kysyi että miten olisi Guts. Se kuulosti hyvältä, toisetkin tykkäsivät kun tätä ehdotin, ja niin elokuvasta tuli mukavan kaksoismerkityksellinen Guts. Tämä nimi sitten päätyi lopputeksteihinkin. Ne toteutettiin siten, että kirjoitin ne paksulla mustalla tussilla isoille paperiarkeille, jotka sitten teippailtiin ympäri mummulan olohuonetta kameran pysähdellessä jokaisen kohdalle hetkeksi kun Ozzy Osbourne soi.
Good times.
Ja sehän tällaisessa projektissa kai kirjoittaa pitkälti itse itsensä. Minä, Petri ja Henri kokoonnumme yhteen ja laadimme suurpiirteisen erilaisista kauhukliseistä koostuvan käsikirjoituksen - ei dialogia, kohtausten tapahtumat vain. Petri on ohjaaja / kuvaaja, minun ja Henrin rinnalle saadaan näyttelijäksi Markku. Artsi pyörii mukana apumiehenä ja päätyy lopulta kameran eteenkin, kuten myös Petri, kun kolme näyttelijää ei tahdo millään riittää. Ainakin itse muistan pääasiallisen kuvaajamme esiintyessä olevani kameran takana, varmaan joku muukin sitä välillä operoi. Näin jälkikäteen ajatellen tietenkin on todettava että edes yksi naisrooli piristäisi elokuvaa kummasti... Sitä en enää muista mistä tuo kamera saatiin. Olisiko ollut niin että isäni sai sen töistä lainaan; ainakin sitä kautta taidettiin filmiä hankkia. Videokuva tallentuu ensin master-kasetille, josta se on sitten editointivaiheessa siirrettävä VHS-muotoon. Homma selvä.
Referoin nyt itse elokuvan, mikä tapahtuu muistista, koska olen sen viimeksi tainnut 90-luvulla nähdä. Tapahtumat alkavat siten että kolme kaverusta eksyy metsään. Taustalla soi tässä seesteisessä alussa Beethoven, muistelen, ja musiikki yhdistettiin useista otoksista koostuvaan kohtaukseen mukavan tee-se-itsesti: klassinen musiikki soi korvalappustereoissa olevalta kasetilta, jonka kuuloke oli teipattu kiinni kameran mikrofoniin. Petri painoi pausea tai playtä samanaikaisesti niin kamerasta kuin soittimestakin aina kun otos vaihtui. Ei uskoisi, mutta lopputulos on jouheva ilman hyppyjä ääniraidassa.
No, yksi kavereista (minä) nyrjäyttää nilkkansa, ja häntä joudutaan taluttamaan siitä eteenpäin halki mättäikön. Onnekseen kolmikko löytää autiotalon, johon päättävät jäädä yöksi, onhan myöhä ja hämäräkin tulossa. Yksi heistä näkee painajaisunen jossa kirveen varjo heiluu talon vintin rappusten seinällä. Unessa hän kompastuu mattoon, jonka huomaa sitten aamullakin olevan yhä rutussa. Pahaenteistä! Hän yrittää kertoa unesta toisille aamulla, mutta kukaan ei kuuntele. Päivä on kaunis ja pois on päästävä, joten nilkuttaja jää pitämään taloa toisten lähtiessä etsimään apua jostakin. Jalkavaivainen löytää lattialta siihen sopivasti ilmaantuneen kirjan "Kuoleman talo", asettuu sohvalle lukemaan sitä ja on autuaan tietämätön siitä että hänen ympärillään lamput heiluvat, kynttilänjalat liikkuvat, taulut kääntyvät vinoon! Soundtrackilla taisi tämän poltergeist-montaasin taustalla soida Paradise Lost, mutta elokuva sisältää myös Morbid Angelia ja Ozzya. Olisiko Sepulturaakin ollut, ihan en enää muista.
Tällä välin toiset kohtaavat talon pihalla mielenhäiriöisen miehen, joka huutaa jotain sekavaa talikosta ja on matkalla taloa kohti. Syystä tai toisesta tämä ei herätä kaveruksissa juurikaan reaktiota. (ideana oli, että kyseessä on naapuri, jonka talikon autiotalon omistaja on lainannut muttei koskaan palauttanut - - kovin selkeästi se ei ruudun tapahtumista kylläkään käy ilmi) Heiluessaan heinämies hakeutuu talon ulkorakennukselle ja löytää rakkaan talikkonsa, jolla hänet sitten jokin kuvassa näkymätön välittömästi surmaa. Tämän jälkeen elokuva jakaantuu kahtaalle: toisaalta seurataan niiden kahden ilotonta tarpomista pitkin tietenkin umpikujaan päättyvää hiekkatietä, toisaalta tapahtumia talossa, jossa joku tunkeutuu väkivalloin sisälle ja nuijii sinne odottamaan jääneen kolmannen jampan verisesti hengiltä. Toiset palaavat takaisin ja löytävät kuolleen kaverinsa olohuoneen nurkasta; suuria tunteita tämä ei nostata. ("Tää on kyllä ihan kuollu tapaus", toinen heistä toteaa lakonisesti katsellen kaverinsa ruumista)
Kaverit yrittävät poistua talosta, mutta selittämättömästi zombiksi muuttunut talikkomies on ulko-ovella vastassa. Myös kymmenen sekuntia aiemmin ruumiina maannut kaveri on nyt verenhimoinen zombi ja hyökkää kimppuun olohuoneesta. Toinen kavereista kuolee heti, toinen onnistuu pääsemään ulos, juoksee metsään, elokuva päättyy. Paitsi ei! Viimeisenä kuvana näemme nyt zombiutuneen sekopäänaapurin horjuvan talikko kourassa talolta poispäin, ja näin jatko-osakin on pedattu. Palaan siihen sitten myöhemmin.
Semmoista. Amatöörien räpellystä, mutta itse kuvausprosessi oli hauska, vaikka en varmaan enää kykenisi katsomaan tekelettä. (se joka kohtauksessa improvisoitu dialogi, huoh...) Tokko siihen mahdollisuuksiakaan on, vai onkohan tuo vielä jollakin tallessa? Editointi oli sitten prosessi sinänsä, ja melkoisen tuskainen, muistelen. Sekä minä että Petri teimme omat toisistaan lähinnä marginaalisesti poikkeavat versiomme materiaalista; juuri mitään ylimääräistä kun ei kuvattu, niin näkemyseroja oli lähinnä joidenkin kohtausten kestoista. Taisivat olla pääsiäisloman ympärille keskittyneet kuvaukset jo käynnissä, kun Joonas sattui poikkeamaan Pohjanmaalta. Kerroin että olimme tekemässä kauhuleffaa, jolla ei tosin ollut vielä nimeä; Joonas kysyi että miten olisi Guts. Se kuulosti hyvältä, toisetkin tykkäsivät kun tätä ehdotin, ja niin elokuvasta tuli mukavan kaksoismerkityksellinen Guts. Tämä nimi sitten päätyi lopputeksteihinkin. Ne toteutettiin siten, että kirjoitin ne paksulla mustalla tussilla isoille paperiarkeille, jotka sitten teippailtiin ympäri mummulan olohuonetta kameran pysähdellessä jokaisen kohdalle hetkeksi kun Ozzy Osbourne soi.
Good times.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)