Leffakärpänen on purrut pientä porukkaamme siinä määrin, että pari kuvistuntia kerran viikossa ei enää riitä täyttämään ambitioitamme. Suunnitteilla on oman elokuvan toteuttaminen vapaa-ajalla, ja mitäpä sellaiset noin seitsentoistavuotiaat muuta kuin kauhua, vaikka ainakaan itse en ole kauhuleffoja katsonut juurikaan. En pidä niistä, mitä en tietenkään ääneen kehtaa kenellekään sanoa - olenpa vain genrestä paljonkin tietäväni. Paikkahan meillä toki on. Perheeni omistuksessa on edelleen vanha mummula, jossa taatan kuoleman jälkeen asui pari vuotta vuokralaisia, mutta joka nyt on tyhjillään mummunkin asetuttua pysyvästi kaupunkiasuntoonsa. Vien Petrin paikalle sanomaan mielipiteensä, mutta jo ennen kuin olemme perillä, lienee kai selvää että jos meillä on autio talo käytössämme, niin totta hemmetissä kuvaamme siellä. Vähän villiintynyt puutarha ei haittaa tilannetta ollenkaan. Ensi kerran katson nyt itsekin rakennusta uusin silmin, ja on myönnettävä, että se näyttää sopivan aavemaiselta kyllä. Paikka on selvä, ei muuta kuin käsistä laatimaan.
Ja sehän tällaisessa projektissa kai kirjoittaa pitkälti itse itsensä. Minä, Petri ja Henri kokoonnumme yhteen ja laadimme suurpiirteisen erilaisista kauhukliseistä koostuvan käsikirjoituksen - ei dialogia, kohtausten tapahtumat vain. Petri on ohjaaja / kuvaaja, minun ja Henrin rinnalle saadaan näyttelijäksi Markku. Artsi pyörii mukana apumiehenä ja päätyy lopulta kameran eteenkin, kuten myös Petri, kun kolme näyttelijää ei tahdo millään riittää. Ainakin itse muistan pääasiallisen kuvaajamme esiintyessä olevani kameran takana, varmaan joku muukin sitä välillä operoi. Näin jälkikäteen ajatellen tietenkin on todettava että edes yksi naisrooli piristäisi elokuvaa kummasti... Sitä en enää muista mistä tuo kamera saatiin. Olisiko ollut niin että isäni sai sen töistä lainaan; ainakin sitä kautta taidettiin filmiä hankkia. Videokuva tallentuu ensin master-kasetille, josta se on sitten editointivaiheessa siirrettävä VHS-muotoon. Homma selvä.
Referoin nyt itse elokuvan, mikä tapahtuu muistista, koska olen sen viimeksi tainnut 90-luvulla nähdä. Tapahtumat alkavat siten että kolme kaverusta eksyy metsään. Taustalla soi tässä seesteisessä alussa Beethoven, muistelen, ja musiikki yhdistettiin useista otoksista koostuvaan kohtaukseen mukavan tee-se-itsesti: klassinen musiikki soi korvalappustereoissa olevalta kasetilta, jonka kuuloke oli teipattu kiinni kameran mikrofoniin. Petri painoi pausea tai playtä samanaikaisesti niin kamerasta kuin soittimestakin aina kun otos vaihtui. Ei uskoisi, mutta lopputulos on jouheva ilman hyppyjä ääniraidassa.
No, yksi kavereista (minä) nyrjäyttää nilkkansa, ja häntä joudutaan taluttamaan siitä eteenpäin halki mättäikön. Onnekseen kolmikko löytää autiotalon, johon päättävät jäädä yöksi, onhan myöhä ja hämäräkin tulossa. Yksi heistä näkee painajaisunen jossa kirveen varjo heiluu talon vintin rappusten seinällä. Unessa hän kompastuu mattoon, jonka huomaa sitten aamullakin olevan yhä rutussa. Pahaenteistä! Hän yrittää kertoa unesta toisille aamulla, mutta kukaan ei kuuntele. Päivä on kaunis ja pois on päästävä, joten nilkuttaja jää pitämään taloa toisten lähtiessä etsimään apua jostakin. Jalkavaivainen löytää lattialta siihen sopivasti ilmaantuneen kirjan "Kuoleman talo", asettuu sohvalle lukemaan sitä ja on autuaan tietämätön siitä että hänen ympärillään lamput heiluvat, kynttilänjalat liikkuvat, taulut kääntyvät vinoon! Soundtrackilla taisi tämän poltergeist-montaasin taustalla soida Paradise Lost, mutta elokuva sisältää myös Morbid Angelia ja Ozzya. Olisiko Sepulturaakin ollut, ihan en enää muista.
Tällä välin toiset kohtaavat talon pihalla mielenhäiriöisen miehen, joka huutaa jotain sekavaa talikosta ja on matkalla taloa kohti. Syystä tai toisesta tämä ei herätä kaveruksissa juurikaan reaktiota. (ideana oli, että kyseessä on naapuri, jonka talikon autiotalon omistaja on lainannut muttei koskaan palauttanut - - kovin selkeästi se ei ruudun tapahtumista kylläkään käy ilmi) Heiluessaan heinämies hakeutuu talon ulkorakennukselle ja löytää rakkaan talikkonsa, jolla hänet sitten jokin kuvassa näkymätön välittömästi surmaa. Tämän jälkeen elokuva jakaantuu kahtaalle: toisaalta seurataan niiden kahden ilotonta tarpomista pitkin tietenkin umpikujaan päättyvää hiekkatietä, toisaalta tapahtumia talossa, jossa joku tunkeutuu väkivalloin sisälle ja nuijii sinne odottamaan jääneen kolmannen jampan verisesti hengiltä. Toiset palaavat takaisin ja löytävät kuolleen kaverinsa olohuoneen nurkasta; suuria tunteita tämä ei nostata. ("Tää on kyllä ihan kuollu tapaus", toinen heistä toteaa lakonisesti katsellen kaverinsa ruumista)
Kaverit yrittävät poistua talosta, mutta selittämättömästi zombiksi muuttunut talikkomies on ulko-ovella vastassa. Myös kymmenen sekuntia aiemmin ruumiina maannut kaveri on nyt verenhimoinen zombi ja hyökkää kimppuun olohuoneesta. Toinen kavereista kuolee heti, toinen onnistuu pääsemään ulos, juoksee metsään, elokuva päättyy. Paitsi ei! Viimeisenä kuvana näemme nyt zombiutuneen sekopäänaapurin horjuvan talikko kourassa talolta poispäin, ja näin jatko-osakin on pedattu. Palaan siihen sitten myöhemmin.
Semmoista. Amatöörien räpellystä, mutta itse kuvausprosessi oli hauska, vaikka en varmaan enää kykenisi katsomaan tekelettä. (se joka kohtauksessa improvisoitu dialogi, huoh...) Tokko siihen mahdollisuuksiakaan on, vai onkohan tuo vielä jollakin tallessa? Editointi oli sitten prosessi sinänsä, ja melkoisen tuskainen, muistelen. Sekä minä että Petri teimme omat toisistaan lähinnä marginaalisesti poikkeavat versiomme materiaalista; juuri mitään ylimääräistä kun ei kuvattu, niin näkemyseroja oli lähinnä joidenkin kohtausten kestoista. Taisivat olla pääsiäisloman ympärille keskittyneet kuvaukset jo käynnissä, kun Joonas sattui poikkeamaan Pohjanmaalta. Kerroin että olimme tekemässä kauhuleffaa, jolla ei tosin ollut vielä nimeä; Joonas kysyi että miten olisi Guts. Se kuulosti hyvältä, toisetkin tykkäsivät kun tätä ehdotin, ja niin elokuvasta tuli mukavan kaksoismerkityksellinen Guts. Tämä nimi sitten päätyi lopputeksteihinkin. Ne toteutettiin siten, että kirjoitin ne paksulla mustalla tussilla isoille paperiarkeille, jotka sitten teippailtiin ympäri mummulan olohuonetta kameran pysähdellessä jokaisen kohdalle hetkeksi kun Ozzy Osbourne soi.
Good times.
25.4.18
23.4.18
Maaliskuu 1994
Nyt kun kolmasluokkalaiset ovat abienpäivän jälkeen poistuneet valmistautumaan kirjoituksiin, meidän luokkamme on yläaste-lukion vanhin. Tätä ennen on tietenkin ollut edelliskuussa vanhojen tanssit, joita varten on harjoiteltu liikuntatuntisin pitkin talvea, joista harjoituksista niistäkin lintsailin niin paljon että partnerini lienee käynyt epätoivon partaalla. Kaipa tuo tanssipäivä lopulta ihan hyvin meni. Esiinnyimme aamulla oppilaille, päivän mittaan kunnantalolla ja vanhainkodissa ja huipentuma oli illlalla koululla taas, jossa vanhemmat ja muutkin kiinnostuneet olivat paikalla. Vanhempieni mukaan minä ja Pia näytimme vanhalta avioparilta; kumpikaan ei katsonut toista päinkään tanssiessaan. Katseet oli luotu lattiaan. Meistä valssin pyörteessä otetussa valokuvassa näytämme molemmat lähinnä tympääntyneiltä. Joku kuvasi tuon iltatanssin videolle, josta meillekin päätyi kopio. Myöhemmin nauhoitin sen päälle Hitchcockin Linnut.
Mutta kyllähän meidän olemisemme koulussa muuttuu radikaalisti kun olemme kukkulan kuninkaita. Poistumme välitunnille enää harvakseltaan. Notkumme lukion käytävän nojatuoleilla tai luokissa, olemme kohtuullisen ollaksemme, ja mikäs on ollessa: alkaahan osa meistä olla jo täysi-ikäisiä. Syntymäkuukauden satunnaisuuden eriarvoisuus tulee hyvin näkyviin, kun itse olen vasta edellisen joulun alla täyttänyt seitsemäntoista, ja tammikuussa syntynyt Jussi kruisailee omalla Kadetillaan ympäri kyliä jo tottuneesti. Emme yläasteen jälkeen ole enää olleet samassa koulussa, mutta leffaharrastus on säilynyt, ja kahden naapuripitäjän teattereissa vierailemme Jussin kanssa säännöllisesti, mihin liittyykin juuri tältä keväältä hurja uudenlainen vapaudentunne, kun emme enää tarvitse vanhempia kyyditsemään. On jotain käsittämättömän vapauttavaa siinä että on auto, peltoja halkova pikatie, ysäritekno luukuttamassa auton kajareista ja ollaan menossa katsomaan - - no, mitä nyt -94 katsottiinkin. Ainakin Natural Born Killers näyttää olleen tuolloin ensi-illassa, ja teki minuun todella räjähtävän vaikutuksen. Edelleen yksi vaikuttavimpia elokuvakokemuksia koskaan, siellä Lynchien seurassa.
Visuaalinen maailma onkin yksi vahvimpia vaikuttajia omissa teksteissäni, joita edelleen naputtelen tietokoneellani silloin kun tunnen hetkellistä inspiraatiota. Ei niistä mitään valmista synny, mutta ainakin monien aikakauden tietokonepelien ja juurikin elokuvien vaikutus näissä varhaisissa viritelmissäni näkyy. Ehkä osittain senkin vuoksi esikuvat löytyvät tältä osastolta, että luen ilmeisesti todella vähän: aloitan lukemieni kirjojen merkkaamisen muistiin vasta seuraavana vuonna, minkä vuoksi ennen vuotta -95 tahkotut teokset ovat mahdollisesti puutteellisesti tallessa, mutta mikäli seuraavan kevään muistiin on uskominen, olen vuoden 1994 aikana lukenut kymmenen kirjaa. Ei se paljoa ole, ja siitäkin vähästä ainakin Vanhus ja meri on varmaankin ollut johonkin koulujuttuun liittyvä. Toisaalta ihan omatoimisesti aloitan loppuvuodesta Täällä Pohjantähden alla, jonka muistaakseni aika nopeasti ja eläytyenkin ahmaisen. Ainakin paljon nopeammin kuin Sormusten herran, jos nyt trilogioita verrataan. Mutta nyt ollaan tietenkin vasta keväässä. Olisiko yöpöydällä ehkä Michael Crichtonin Dinosauruspuisto vai kenties Kingin Musta torni II - jonka senkin luin jo vuotta aiemmin, mutta ilmeisesti houkutteli näinkin pian uudelleenlukuun. Onhan se juuri niin hyvä kyllä.
Mutta kyllähän meidän olemisemme koulussa muuttuu radikaalisti kun olemme kukkulan kuninkaita. Poistumme välitunnille enää harvakseltaan. Notkumme lukion käytävän nojatuoleilla tai luokissa, olemme kohtuullisen ollaksemme, ja mikäs on ollessa: alkaahan osa meistä olla jo täysi-ikäisiä. Syntymäkuukauden satunnaisuuden eriarvoisuus tulee hyvin näkyviin, kun itse olen vasta edellisen joulun alla täyttänyt seitsemäntoista, ja tammikuussa syntynyt Jussi kruisailee omalla Kadetillaan ympäri kyliä jo tottuneesti. Emme yläasteen jälkeen ole enää olleet samassa koulussa, mutta leffaharrastus on säilynyt, ja kahden naapuripitäjän teattereissa vierailemme Jussin kanssa säännöllisesti, mihin liittyykin juuri tältä keväältä hurja uudenlainen vapaudentunne, kun emme enää tarvitse vanhempia kyyditsemään. On jotain käsittämättömän vapauttavaa siinä että on auto, peltoja halkova pikatie, ysäritekno luukuttamassa auton kajareista ja ollaan menossa katsomaan - - no, mitä nyt -94 katsottiinkin. Ainakin Natural Born Killers näyttää olleen tuolloin ensi-illassa, ja teki minuun todella räjähtävän vaikutuksen. Edelleen yksi vaikuttavimpia elokuvakokemuksia koskaan, siellä Lynchien seurassa.
Visuaalinen maailma onkin yksi vahvimpia vaikuttajia omissa teksteissäni, joita edelleen naputtelen tietokoneellani silloin kun tunnen hetkellistä inspiraatiota. Ei niistä mitään valmista synny, mutta ainakin monien aikakauden tietokonepelien ja juurikin elokuvien vaikutus näissä varhaisissa viritelmissäni näkyy. Ehkä osittain senkin vuoksi esikuvat löytyvät tältä osastolta, että luen ilmeisesti todella vähän: aloitan lukemieni kirjojen merkkaamisen muistiin vasta seuraavana vuonna, minkä vuoksi ennen vuotta -95 tahkotut teokset ovat mahdollisesti puutteellisesti tallessa, mutta mikäli seuraavan kevään muistiin on uskominen, olen vuoden 1994 aikana lukenut kymmenen kirjaa. Ei se paljoa ole, ja siitäkin vähästä ainakin Vanhus ja meri on varmaankin ollut johonkin koulujuttuun liittyvä. Toisaalta ihan omatoimisesti aloitan loppuvuodesta Täällä Pohjantähden alla, jonka muistaakseni aika nopeasti ja eläytyenkin ahmaisen. Ainakin paljon nopeammin kuin Sormusten herran, jos nyt trilogioita verrataan. Mutta nyt ollaan tietenkin vasta keväässä. Olisiko yöpöydällä ehkä Michael Crichtonin Dinosauruspuisto vai kenties Kingin Musta torni II - jonka senkin luin jo vuotta aiemmin, mutta ilmeisesti houkutteli näinkin pian uudelleenlukuun. Onhan se juuri niin hyvä kyllä.
18.4.18
Helmikuu 1994
Niin kauan kuin olemme asuneet paikassa, jossa asfaltti vaihtuu hiekkatieksi, on kunnan ylläpitämä hiihtolatu kulkenut ihan pihamme kulmalta. Tästä johtuen hiihtämistä tuli varsinkin alakouluikäisenä harrastettua paljon: oli koko perheen voimin helppo lähteä ladulle, kun saattoi kotiovella laittaa sukset jalkaan ja oli kymmenen minuutin päästä jo keskellä erämaata. Paluukin oli helppoa; ei tarvinnut pakata kamoja autoon ja ajella pitkiä matkoja hiihtokeskuksesta minnekään, sen kun nosti sukset kuistin seinän nojalle ja astui sisälle lämmittämään glögiä. Ikävuosien kertyessä aloin käydä itseksenikin hiihtolenkeillä, mutta totta kai lukion kakkosvuoteen mennessä tämä oli enimmäkseen jäänyt. Kuten melkein kaikki muukin liikunta, nyt kun liikuntatunneiltakin olin ottanut tavaksi lintsata.
Pieni ongelmahan tämä alkaa seitsentoistavuotiaana olla, semmitenkin kun tiedossa on, että pian on luvassa kutsunnat ja armeija. Tästä varsinkin S:n kanssa tulee koulussa juttua, oletettavastikin siksi, että hän on pääasiallinen toverini liikuntatunneilta livahtaessa. Tulen maininneeksi että kyllähän se hiihtokin on aikoinaan minulta sujunut, mutten ole ihan varma mikä nyt on tilanne. S, maalaistuvana kaupunkilaisena, on epäilevä josko on ollenkaan hiihtokuntoinen, joten pyytää minua noin testimielessä seuraksi: mentäisiin jonain päivänä tekemään lenkki siellä kunnan ladulla koulun jälkeen. Eikä kulu kauaakaan kun koittaa kaunis aurinkoinen talvipäivä jona koulu on loppunut jo puoleltapäivin. Ovikello soi, S on kuistilla näyttäen jokseenkin oudolta, minkä tajuan kohta johtuvan siitä, että näen hänet nyt ensi kertaa verkkareissa. Sinänsä yllättävää että sellaiset on jostain löytyneet, suksista nyt puhumattakaan, mutta siinä sitä nyt ollaan. Otan omat sukseni esiin, suoritamme asianmukaisen voitelun - ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni olen auktoriteetti jossain liikuntaan liittyvässä asiassa. Outo tunne. S vetää hermosavut ja sitten ladulle.
Ottaen huomioon että S muistelee viimeksi hiihtäneensä ala-asteella, hän pääsee jyvälle nopeasti. Etenemme omaan mieltymykseeni hivenen hitaasti, mutta mikäs on hidastellessa, kun ei siinä keskipäivän aikaan ole ladulla juuri ketään. Maisemat ovat siellä aina kauniit, ja itselleni latu on niin tuttu, että muistan sen mutkat ja mäet vielä tätä kirjoittaessakin, pitkälti yli kaksikymmentä vuotta viimeisen siellä käyntini jälkeen. Sähkölinjanmäen pitkä loiva nousu heti alussa (ja ihana laskettelu takaisintullessa), Kaijansuon synkkä metsä, se männyntaimilla täytetty kraaterimainen paikka jonka pikkupoikana nimesin Unelmalaaksoksi, sieltä kuin porttina pois johtava jyrkkä nousu ja sen jälkeen kaksi yhtä jyrkkää alamäkeä peräkanaa, lopulta kaarto Lammijärven hiihtomajalle, jossa oli postilaatikossa vihko, johon sai merkitä nimensä. Pääsemme perille, S heittäytyy selälleen hankeen ja hetken pelkään hänen saaneen kohtauksen, mutta tupakoita hän vain etsii verkkatakin povitaskusta hankalan oloisesti. Kirjoitan nimeni vihkoon S:n poltellessa. Kysyn jatketaanko pidmemmälle; sellaiset viisi kilometriä on nyt tultu, vielä muutama lisää ja oltaisiin Aurajärven rantasaunalla, siellä olisi ladun varsinainen päätepiste.
Ei helvetti, S toteaa, ja paluu sopii kyllä itsellenikin. Latu pyyhkäisee S:nkin kotitalon takaseinää vähän ennen kuin olen omassa pihassani, ja hän kapuaa ojan yli pihan puolelle. Tarkoitus oli todistaa että kyllä meistä armeijaan olisi. Voi olla ettei S:n mielestä todistus mennyt ihan putkeen, koska vaikka hän sovitun matkan suorittikin, emme silti lähteneet ladulle toiste. En ole itsestänikään ihan varma. Armeija on kuin hahmoton synkkä pilvi joka lähestyy horisontissa - en oikein tiedä mitä siitä pitäisi ajatella, mutta en sitä mitenkään innolla odota. Itse asiassa pian tämän jälkeen sovimme S:n kanssa että armeijan sijasta ilmoitammekin kutsunnoissa hakevamme siviilipalvelukseen. Hirveä stigma varsinkin maaseudulla vielä tuohon aikaan; mutta jos toinen on henkisenä tukena, niin ehkä sen leiman sitten kestäisi. Kättä päälle ja asia on sovittu.
Ja vaikka se oma hiihto sujuikin oikein hyvin, tämä lienee silti viimeisiä kertoja koskaan kun olen sukset jalassa. Veikkaan että kahden käden sormin voi laskea ne kerrat tuosta lopputalven 1994 päivästä vuoteen 2018 kun olen hiihtänyt. Mutta kai se on kuin pyörälläajo. Pidän tämän käsitykseni, enkä aio sitä todistaa testaamalla.
Pieni ongelmahan tämä alkaa seitsentoistavuotiaana olla, semmitenkin kun tiedossa on, että pian on luvassa kutsunnat ja armeija. Tästä varsinkin S:n kanssa tulee koulussa juttua, oletettavastikin siksi, että hän on pääasiallinen toverini liikuntatunneilta livahtaessa. Tulen maininneeksi että kyllähän se hiihtokin on aikoinaan minulta sujunut, mutten ole ihan varma mikä nyt on tilanne. S, maalaistuvana kaupunkilaisena, on epäilevä josko on ollenkaan hiihtokuntoinen, joten pyytää minua noin testimielessä seuraksi: mentäisiin jonain päivänä tekemään lenkki siellä kunnan ladulla koulun jälkeen. Eikä kulu kauaakaan kun koittaa kaunis aurinkoinen talvipäivä jona koulu on loppunut jo puoleltapäivin. Ovikello soi, S on kuistilla näyttäen jokseenkin oudolta, minkä tajuan kohta johtuvan siitä, että näen hänet nyt ensi kertaa verkkareissa. Sinänsä yllättävää että sellaiset on jostain löytyneet, suksista nyt puhumattakaan, mutta siinä sitä nyt ollaan. Otan omat sukseni esiin, suoritamme asianmukaisen voitelun - ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni olen auktoriteetti jossain liikuntaan liittyvässä asiassa. Outo tunne. S vetää hermosavut ja sitten ladulle.
Ottaen huomioon että S muistelee viimeksi hiihtäneensä ala-asteella, hän pääsee jyvälle nopeasti. Etenemme omaan mieltymykseeni hivenen hitaasti, mutta mikäs on hidastellessa, kun ei siinä keskipäivän aikaan ole ladulla juuri ketään. Maisemat ovat siellä aina kauniit, ja itselleni latu on niin tuttu, että muistan sen mutkat ja mäet vielä tätä kirjoittaessakin, pitkälti yli kaksikymmentä vuotta viimeisen siellä käyntini jälkeen. Sähkölinjanmäen pitkä loiva nousu heti alussa (ja ihana laskettelu takaisintullessa), Kaijansuon synkkä metsä, se männyntaimilla täytetty kraaterimainen paikka jonka pikkupoikana nimesin Unelmalaaksoksi, sieltä kuin porttina pois johtava jyrkkä nousu ja sen jälkeen kaksi yhtä jyrkkää alamäkeä peräkanaa, lopulta kaarto Lammijärven hiihtomajalle, jossa oli postilaatikossa vihko, johon sai merkitä nimensä. Pääsemme perille, S heittäytyy selälleen hankeen ja hetken pelkään hänen saaneen kohtauksen, mutta tupakoita hän vain etsii verkkatakin povitaskusta hankalan oloisesti. Kirjoitan nimeni vihkoon S:n poltellessa. Kysyn jatketaanko pidmemmälle; sellaiset viisi kilometriä on nyt tultu, vielä muutama lisää ja oltaisiin Aurajärven rantasaunalla, siellä olisi ladun varsinainen päätepiste.
Ei helvetti, S toteaa, ja paluu sopii kyllä itsellenikin. Latu pyyhkäisee S:nkin kotitalon takaseinää vähän ennen kuin olen omassa pihassani, ja hän kapuaa ojan yli pihan puolelle. Tarkoitus oli todistaa että kyllä meistä armeijaan olisi. Voi olla ettei S:n mielestä todistus mennyt ihan putkeen, koska vaikka hän sovitun matkan suorittikin, emme silti lähteneet ladulle toiste. En ole itsestänikään ihan varma. Armeija on kuin hahmoton synkkä pilvi joka lähestyy horisontissa - en oikein tiedä mitä siitä pitäisi ajatella, mutta en sitä mitenkään innolla odota. Itse asiassa pian tämän jälkeen sovimme S:n kanssa että armeijan sijasta ilmoitammekin kutsunnoissa hakevamme siviilipalvelukseen. Hirveä stigma varsinkin maaseudulla vielä tuohon aikaan; mutta jos toinen on henkisenä tukena, niin ehkä sen leiman sitten kestäisi. Kättä päälle ja asia on sovittu.
Ja vaikka se oma hiihto sujuikin oikein hyvin, tämä lienee silti viimeisiä kertoja koskaan kun olen sukset jalassa. Veikkaan että kahden käden sormin voi laskea ne kerrat tuosta lopputalven 1994 päivästä vuoteen 2018 kun olen hiihtänyt. Mutta kai se on kuin pyörälläajo. Pidän tämän käsitykseni, enkä aio sitä todistaa testaamalla.
14.4.18
Tammikuu 1994
Lukion opinto-ohjelmaan kuuluu kuvaamataito. Sitä opettaa meille jo yläasteen puukäsityötunneilta tuttu Sakke, joka kenties havaitsee meidän huonoa huumoria ja yleistä innottomuutta viljelevässä poikajoukossamme potentiaalia, tai ehkä hän vain haluaa meidät pois pilaamasta oppituntinsa tunnelmaa - joka tapauksessa Sakke ehdottaa vakavasta inspiraatiovajeesta kärsivälle joukkiollemme että tekisimme videon. Ajatukseen suhtaudutaan varovaisen positiivisesti. Saken alkuperäinen tehtävänanto on musiikkivideo johonkin tunnettuun kappaleeseen, ja kohteeksi valitaan Juicen Einarin polkupyörä. Petri on kuvausporukan aktiivisin tekijä ja kameran takana, pääosassa Einarina on Henri. Myös Timo, Markku ja Harri esiintyvät, minä ja Artsi pyörimme mukana enemmän tai vähemmän ylimääräisinä, mutta pääsimmepä tunnilta pois. No vilahdan minä kuvassakin: kintaani näkyy ojentamassa Einarille Sprite-pulloa kioskina toimivan hökkelin seinässä olevasta kolosta.
Kuvataankohan Einarin seikkailuja pitkäänkin? En enää muista - voi olla että teos on lopulta yhden iltapäivän kaksoistuntien aikaansaannos. Ympäri kylää kuitenkin kameran kanssa kuljemme, ja runsaslumisen talven korkeat kinokset ikuistuvat filmille. En nyt väitä että valmistunut musiikkivideo olisi kaksinenkaan, mutta loppukohtaus jossa karvalakkipäinen Einari kaatuilee kännissä pikatien varren ojanpohjalla on kyllä eeppinen.
Ja siinä määrin Sakke meidät onnistui herättelemään turtumuksestamme, että loppukevään kuvistunnit sujuivatkin sitten videoiden parissa. Itsekin nousen takavasemmalta sinne ideoijakastiin; olisiko Petri, minä ja Henri se keskeisin trio jonka ympärillä muita sitten pyörii. Ainakin saan pääroolin heti seuraavassa filmissämme, jossa pitkään mustaan takkiin sonnustautunut salaperäinen kulkija (minä siilitukassani) saapuu autioon koulurakennukseen (autioon, koska kuvattu kuvistunnin aikana, eli oppilaat ovat luokissa). Varsinaista juonta ei teoksessa ole: kulkija vaeltaa ympäri sokkeloista koulua niin sisällä kuin ulkonakin, ja taustalla tapahtuu aina kaikkea kummallista. Itse pääosanesittäjänä olen joka kohtauksen keskiössä (onneksi elokuva ei sisällä puhetta), muut heiluvat taustalla kuin lauma aution koulurakennuksen limboon juuttuneita eksyneitä sieluja. Jokainen kuvattu kohtaus käytävillä ja koulun lumisella pihalla sisältää jonkin oudon tapahtuman, jotka nousevat kulkijan päättymättömän matkanteon ohi tarinalliseen keskiöön. Jokainen mukana pyörivä kantaa kortensa kekoon ideoimalla näitä kummallisia tapahtumia, ja jokaisen hyväksi todetun perusteella sitten toteutetaan kohtaus. On cancan-tanssijoita penkeillä, naulakossa roikkuvia tyyppejä, korkealta putoilevia koululaukkuja, ikkunan takaa kohoilevia kasvoja, mitä kaikkea. Taustamusiikki hoidetaan hoilaamalla kuvaustilanteessa kameralle.
Hieno teos siis kertakaikkiaan, ja sellaisena pysyneekin koska lienee nyttemmin olemassa enää muistikuvissa, joissa vuodet sitä senkun kirkastavat aina vain.
Kuvataankohan Einarin seikkailuja pitkäänkin? En enää muista - voi olla että teos on lopulta yhden iltapäivän kaksoistuntien aikaansaannos. Ympäri kylää kuitenkin kameran kanssa kuljemme, ja runsaslumisen talven korkeat kinokset ikuistuvat filmille. En nyt väitä että valmistunut musiikkivideo olisi kaksinenkaan, mutta loppukohtaus jossa karvalakkipäinen Einari kaatuilee kännissä pikatien varren ojanpohjalla on kyllä eeppinen.
Ja siinä määrin Sakke meidät onnistui herättelemään turtumuksestamme, että loppukevään kuvistunnit sujuivatkin sitten videoiden parissa. Itsekin nousen takavasemmalta sinne ideoijakastiin; olisiko Petri, minä ja Henri se keskeisin trio jonka ympärillä muita sitten pyörii. Ainakin saan pääroolin heti seuraavassa filmissämme, jossa pitkään mustaan takkiin sonnustautunut salaperäinen kulkija (minä siilitukassani) saapuu autioon koulurakennukseen (autioon, koska kuvattu kuvistunnin aikana, eli oppilaat ovat luokissa). Varsinaista juonta ei teoksessa ole: kulkija vaeltaa ympäri sokkeloista koulua niin sisällä kuin ulkonakin, ja taustalla tapahtuu aina kaikkea kummallista. Itse pääosanesittäjänä olen joka kohtauksen keskiössä (onneksi elokuva ei sisällä puhetta), muut heiluvat taustalla kuin lauma aution koulurakennuksen limboon juuttuneita eksyneitä sieluja. Jokainen kuvattu kohtaus käytävillä ja koulun lumisella pihalla sisältää jonkin oudon tapahtuman, jotka nousevat kulkijan päättymättömän matkanteon ohi tarinalliseen keskiöön. Jokainen mukana pyörivä kantaa kortensa kekoon ideoimalla näitä kummallisia tapahtumia, ja jokaisen hyväksi todetun perusteella sitten toteutetaan kohtaus. On cancan-tanssijoita penkeillä, naulakossa roikkuvia tyyppejä, korkealta putoilevia koululaukkuja, ikkunan takaa kohoilevia kasvoja, mitä kaikkea. Taustamusiikki hoidetaan hoilaamalla kuvaustilanteessa kameralle.
Hieno teos siis kertakaikkiaan, ja sellaisena pysyneekin koska lienee nyttemmin olemassa enää muistikuvissa, joissa vuodet sitä senkun kirkastavat aina vain.
11.4.18
Joulukuu 1993
Ensi kertaa vuosiin saamme lapsuuden jouluista muistuttavat kinokset ja pakkaset pyhiksi, mikä herkistää hetkeksi minutkin palaamaan näppäimistön äärestä päiväkirjani pariin. Raapustelen pari sivua tunnelmia jouluntienoilla, lähinnä siitä miten mieleni tekisi kirjoittaa - - jotain, mutta etten sitten jaksakaan. Olen pari päivää aiemmin täyttänyt seitsemäntoista ja epämääräinen epätietoisuus on alkanut ehkä sittenkin kaiken tyytyväisen oleilun keskellä kalvaa sisintä. Tai ehkä olen vain laiska.
Ilmeisesti vuoden mittaan on kuitenkin jotain tulosta tullut tekstipuolella, koska joululahjaksi saan toivomani printterin: pieni musta HP Deskjet on pirun näppärä laite, joka kulkee mukanani pitkälti toistakymmentä vuotta ja syytää varsinkin vuosituhannen vaihteen tienoilla sisuksistaan käsikirjoitusliuskoja riiseittäin. Varmaan laite olisi vieläkin minulla, elleivät vanhat printteriportit olisi laitteista kadonneet USB-liitäntöjen tieltä, missä yhteydessä taisin todeta yhteensovittelurumban käyvän liian hankalaksi. Mutta oli se vain hyvä peli, Deskjet. Nopeammin sylkäisi sivullisen tekstiä sisuksistaan kuin yksikään toinen koskaan näkemäni mustesuihkutin, oli niin pieni että meni melkein taskuun (en liioittele paljoa; se tosiaan ei ollut juurikaan sanotaan nyt vaikka litran maitopurkkia suurempi) ja toimi mukisematta niin Windows 3.1:n kuin 95:nkin kanssa. Mustettakin kulutti kauhean vähän verrattuna nykyvehkeisiin.
No, sain minä jouluna myös Anaheim Mighty Ducks -jääkiekkoseuran logolla varustetun puseron. Jostain ihme syystä tuo oli ikäänkuin muotia silloin. Minulle selvisi vasta vuosia myöhemmin että se tosiaan oli oikea seura - luulin tuolloin että kyseessä oli jonkinlainen parodialogo. Mutta mistä ihmeestä tuo ilmiö oikein tuli ja miksi? Vähän aikaa noita näkyi kaikilla; minäkin kyseistä paitaa ylpeänä ylläpidin ainakin seuraavan kevään ajan koulussa. Se palasi käyttöön tasan yhden kerran joskus ehkä vuoden 2006 tienoilla. Muutamat opiskelukaverit järjestivät illanistujaiset, joiden teemana olisi 90-luku. Olin sopivasti käymässä vanhempien luona ennen tuota tapahtumaa, ja etsin tarkoituksella tämän Mighty Ducks -pusakan. Puin sen sitten Turussa päälleni ja lähdin kaverin luo bileisiin. Perillä paljastui ettei kukaan muu ollut jaksanutkaan pukeutua teeman mukaan. Harva muisti teemasta edes kuulleensa. Mighty Ducks -paitani herätti hilpeyden sijaan lähinnä outoja katseita. En ole sen jälkeen luottanut mihinkään enkä kehenkään.
9.4.18
Lokakuu - marraskuu 1993
On siis lokakuu, mutta näkeekö minusta sen? Ei kai. Saagani edellisessä osassa jo mainitsin elämän olevan jokseenkin helppoa, ja tämän määritelmän voi yleistää koskemaan koko lukion kakkosvuotta. Emme ole vielä niin hukassa kuin ykkösellä, emme vielä niin stressaantuneita kuin vuoden kuluttua - minkä tietenkin tässä laajennan koskemaan koko ikäluokkaa omasta kuusitoistavuotiaan solipsismistani. Mitä minä huolisin? Jatko-opintoja en osaa vielä miettiä, kaikki muutamaa kuukautta kauemmas tulevaisuuteen aikajanallani asettuvat asiat tuntuvat katoavan onnelliseen usvaan, joka alkaa tässä vaiheessa elämääni jo muodostua yhtä lailla fantasiamaailmoista kuin mistään erityisen todellisesta. Kehittelen tarinoita; eri tavoinhan olen sitä tehnyt natiaisesta alkaen. Muistan yhä kuinka kiipeilin sohvalla talossa josta muutimme pois niihin aikoihin kun täytin kuusi. Kiipeillessäni loin itselleni vaihtoehtoista elämäntarinaa. Talossa oli iso kaakeliuuni ja korkeat huoneet, natisevat lattiat ja yläkerrassa aina eri ihmisiä. Vessan seinät olivat syvänsiniset ja niihin oli liimattu 50-lukuisen julistegrafiikan tyyliin toteutettuja koristetarroja iloisesti hymyilevistä kaloista.
Nyt maailmojen kehittelyssä auttaa tietenkin tietokone, jolla varovasti jotain kirjoittelenkin, mutta alkua pidemmälle en pääse juuri missään. Enemmän tarinoita käynnistelevät pelit ja niiden mahdollistamat vaihtoehtomaailmat. Varsinkin Civilization on tässä hyvä; joka kerta kun aloitan uuden pelin, käynnistyy päässäni tarinoiden ja historian verkosto, jonka voisi laajentaa kokonaiseksi maailmaksi legendoineen, vaiheineen, sankaritaruineen.
Opiskelu on ensimmäisen vuoden shokkihoidon jälkeen asettunut uomiinsa. Olen hyväksynyt sen, että joistakin aineista ei kerta kaikkiaan tule mitään (esimerkkinä yksi lukion kakkosluokan matikankoe, josta olen saanut yhden pisteen 30:stä mahdollisesta - olen käytännössä luovuttanut), kun taas esimerkiksi englanti ja pikkuhiljaa kasvavissa määrin myös äidinkieli ainekirjoituksineen alkavat olla panostuslistan kärjessä. Juuri näihin aikoihin tätä lukion kakkosvuotta taipumukseni piirtää kaikkea mahdollisimman pientä ja pelkistettyä vihkojen marginaaleihin saavuttaa kulminaatiopisteensä eräällä uskontotunnilla (aiheena "kristillinen jumalkäsitys", johon liittyviä muistiinpanoja olen konemaisesti kalvolta kopioinut, mutta eiköhän keskittyminen ole ollut näissä piirroksissa). Abstrahoin piirroksistani pois kaiken esittävän. Marginaali täyttyy nollavitosen lyijyllä piirretyistä symboleista, jotka muistuttavat mikropiirejä, nuolenpääkirjoitusta, universaalia merkkikieltä, jonkin verran ehkä tunnin aiheesta poimittuja kristittyjä symbolejakin. Tämä osoittautuu paitsi silmää miellyttäväksi itseilmaisun tavaksi, myös haastavaksi. Pyrin visuaaliseen tasapainoon ilman toistoa.
Ja tätä symbolimassaa sitten piirränkin obsessiivisesti tästä eteenpäin. Viiden vuoden kuluttua kansanopistolla ollessani se saavuttaa ehkä yliampuvimmat sfäärinsä, pakkomielle helpottaa, kuviot päätyvät kirjankanteen ja antavat lopulta tilaa myös muulle visuaaliselle tuotannolle. Silti, vielä vuonna 2018, jos olen paikassa jossa minulla on kynä ja paperia ja joku jonka puhetta pitäisi kuunnella, minä palaan näihin muotoihin ja kuvioihin. Ne ovat kieli jonka perusteet olen joskus oppinut ja jota pitää edelleen silloin tällöin puhua ettei se unohdu. Haaveilen visuaalisesta runoudesta joka ei olisi sanojen raskauttamaa.
4.3.18
Viidesti topatut, toinen otos
Pakatessani kirjoja banaanilaatikoihin tulin ajatelleeksi kahvia. Sitä vastakeitetyn kahvin ensipuraisua. Kuumaa suudelmaa lankeamassani huulilleni, ja sitten pitikin pitää jo tauko. Tässä hörppiessä voi vaikka levähtää blogipäivittämällä. Jatkan kyllä elämäntarinaani heti kunhan olen saanut tämän muuttorumban pois jaloista, ja Run / Stop - Restore lienee myös tauolla siihen asti. Mutta mikäs top viisiä tappaisi.
Top 5 Aku Ankan taskukirjat:
1. Aku kuumilla jäljillä (#36)
2. Jäitä hattuun, Aku (#65)
3. Aku parrasvaloissa (#78)
4. Rosvojen jäljillä (#47)
5. Voimakolmikko (#16)
Omat taskarilukemiseni päättyivät noin numeron 90 tienoille. Taso oli silloin jo laskenut rajusti. Satasen ostin vielä tuoreeltaan heti sen ilmestyttyä, oli sen verran juhlavan oloinen, mutta hirveä pettymys silti.
Top 5 Game of Thrones -henkilöhahmot (sekä tv-sarjasta, jota etenen nyt kolmoskaudella, että kirjoista, joista on luvussa neljäs):
1. Tyrion Lannister (Käsittääkseni tämä kohtalon potkima mutta aikaansaava eräänlainen päähenkilö – ainakin kolmoskirjan loppuun asti – on kaikkien suosikki, ja syystä kyllä)
2. Margaery Tyrell (Kirjoissa pelkäksi taustahahmoksi jäävä Margaery on tv-sarjassa oivallisesti auki kirjoitettu henkilö, herkullisen päämäärätietoinen pyrkimyksissään, julman suloinen)
3. Jaime Lannister (Mielenkiintoinen kehityskaari – saa nähdä mihin Jaime lopulta päätyy, veikkaan että isoihin asioihin)
4. Eddard Stark (Nyyh)
5. Asha Greyjoy (Tv-sarjassa Ashalla on jostain syystä toinen etunimi, mutta eipä hän ole siinä vielä kolmoskauden alkupuoliskoon mennessä paljon esiintynytkään. Raudanluja kunikaantytär on vakuuttava kaikissa kohtauksissaan)
Top 5 Nick Cave & The Bad Seedsin albumit:
1. Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus (2004)
2. Push the Sky Away (2013)
3. No More Shall We Part (2001)
4. Henry's Dream (1992)
5. Boatman's Call (1997)
Vaikka Cave ehkä loikin maineensa 80-luvulla, minusta vasta seuraavan vuosikymmenen puolella hänen levytyksensä saavuttivat täydellisyyden. Alkupään tuotanto on liian särmikästä ja aggressiivista minulle; ei sillä etteikö tälle puolelle Bad Seedsin musiikissa löytyisi myöhemminkin jonkin verran tilaa. 2000-luku on ollut Cavelle huikean laadukasta aikaa. Viimeisintä albumia en ole tosin edes kuullut vielä.
Top 5 asiat joita minulla on ihan liikaa:
1. Epämääräiset paperipinot
2. Kirjat
3. Cd-levyt
4. Ruuvit
5. Verhot
No niin, tauko ohi. Takaisin pakkaamaan.
2.3.18
Kaikki mikä top 5, osa ensimmäiset
Juhlistaakseni iloista perjantaita aloitan uuden blogipäivitysten sarjan. Top viisi kaikesta. Mutta mistä kaikesta, te kysytte, ja miksi, varmasti myös, enkä väitä etteikö "miksi ketään kiinnostaisi" olisi sekään pois bloggajanurani tähän pisteeseen edettyään minuun kohdistuneiden kysymysten joukosta. Mutta kuten kaikessa, on tässäkin kyse sanojen muodostamisesta. En ehtinyt tänä aamuna kirjoittaa kirjaa kun piti hoidella puhelinasioita. Kello on 9.28, mikä minulle tarkoittaa että aamu on jo mennyt. En enää ole tarpeeksi keskittynyt voidakseni upota romaaniin, jotain on tehtävä. No hah, oikeasti teen tätä vain pysyäkseni lämpimänä. Asunnossani on 15 astetta, plussan puolella sentään. Kirjoitan pipo päässä, koska en voi kissan tavoin nukkua patterilla. Jääkellot ryömivät minua kohti lattian poikki kuin se tappava sormi meren pohjassa siinä yhdessä videossa.
Top 5 Iain Banksin kirjat:
1. Transition (2009)
2. Pelaaja (1988)
3. Stonemouth (2012)
4. The Bridge (1986)
5. The Business (1999)
Sillä kielellä listattuna jolla olen teoksen lukenut. Banks on edelleen minuun voimallisimmin tuotannollaan vaikuttanut kirjailija, enkä tarkoita sitä että olisin imenyt vaikutteita (varmaan olen), vaan ihan sellaista primitiivistä wau-tunnetta.
Top 5 lautapelit:
1. Battle Line
2. Talisman
3. Carcassonne
4. Karuba
5. Fungi
Kolme ikiklassikkoa, joita seuraa kaksi tämänhetken suosikkia, koska klassikkosarjaan nouseminen on nähtävästi hyvin vaikeaa. Kaikkia näitä olen viimeisen vuoden aikana pelannut paljonkin, paitsi Carcassonnesta taitaa olla pidempi aika, siitä perusversiosta siis.
Top 5 Suomen kaupungit joissa en ole käynyt:
1. Kotka
2. Kajaani
3. Porvoo
4. Maarianhamina
5. Lappeenranta
Hirveästi vielä kotimaassakin näkemistä, ja jotkut ihmettelevät miksen ole kauheasti ulkomailla reissannut. Ei tässä nyt ihminen joka paikkaan yhden elämän aikana kerkeä, piru vie. On niin kylmäkin.
Top 5 sienet joita bongasin viime syksynä kesätiluksiltani:
1. Kruunuhaarakas
2. Mustarousku
3. Ruskokärpässieni
4. Myyränhiippo
5. Pajupunakka
Haarakas oli upea näky vanhan hakkuupölkyn pinnasta kohotessaan. Myyränhiippo kansoitti ison pajun runkoa. Mustarousku taas on vanha tuttu, samassa portaanpielessä kuulemma 60-luvulta alkaen kasvanut. Tietää että maailma on mallillaan kun sen musta pinta syyslehtien alta pilkistää.
Top 5 tämänhetkiset uudet musiikkituttavuudet (with Youtube-bonus!):
1. Ween: Ocean man
2. Bent Knee: Hands up
3. OK Go: End love
4. Skinny Puppy: Killing game
5. Throbbing Gristle: What a day
Spotifyn käyttöön en koskaan oppinut, mutta viime aikoina olen selannut Rateyourmusicia ja sen perusteella Youtubea ja löytänyt paljon kaikkea sellaista, joka on jopa hiljalleen sytytellyt pahasti hiipumaan päässyttä kiinnostustani uutta ja ennenkuulematonta musiikkia kohtaan. Yllä viisi kappaletta artisteilta joiden tuotantoon pitää laajemminkin vielä tutustua. Mutta nämä ovat ne kappaleet joiden kohdalla on kolahdellut kovaa.
No eihän tämä päivä tästä oikein lähde nytkään. Vieläkö sitä viitsisi yhden mukillisen kahvia tehdä. Päässä suhisee jo kyllä kivasti. Eilen poseerasin kuvissa, kun tytär ilmoitti tekevänsä seuraavan esitelmän kouluun minusta. Aiempia aiheita tänä vuonna ovat hänellä olleet puhvelit, kissat ja koirat joten menen siihen jatkoksi kivasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)