C64PELIT001.PRG: Highnoon

Kuinka monta kopioitua peliä mahtui yhdelle 90 minuutin kasetille? Melkoinen määrä. Ja kun niitä kasetteja sitten kopsailtiin kaverilta toiselle, niin ne samat pelit niissä pyörivät, ne jotka silloin 80-luvun lopulla tuntuivat teknisesti hirveän primitiivisiltä: olivathan ne viisi, joskus kuusikin vuotta vanhoja jo. Ne olivat sellaisia tylsän sunnuntaiaamupäivän ajantappopelejä. Latasi yhden, pelaili sitä kymmenen minuuttia, resetoi koneen, latasi seuraavan. Kun kasetin oli päässyt loppuun, oli niin täynnä ryhmyistä pikseligrafiikkaa ja monotonista pelimekaniikkaa, että hetken verran saattoi ulkoilmakin kiinnostaa.

Yksi näistä peleistä oli Highnoon (Ocean, 1984). Se oli vähän jokaisen jokaisella kasetilla, ehkä tarkoitti että peli oli myynyt aikanaan hyvin, ja miksei olisi: villin lännen teema on aina takuuvarma hitti. Paitsi ettei varmaan nykyään. Enkä pahemmin itsekään välittänyt aiheesta. Jos nyt ihan totta puhun niin inhosin länkkäreitä lapsena, Aku Ankoissakin tylsimpiä olivat aina ne sarjat, jossa Aku ja pojat menivät villiin länteen, ja niitähän riitti. Paitsi että vastaavat Mikki-sarjat olivat vielä tylsempiä.

Highnoonissa pelialueena on yksi ruutu. Pelaaja on sheriffi, joka yrittää suojella ruudussa näkyvää noin viiden talon kadunpätkää, joka on huivinaamaisten bandiittien rynnäkön kohteena. Miekkosia juoksee ruudun reunoilta sisään, osa käy pankissa hakemassa harmaita rahasäkkejä, osa saluunassa kaappaamassa neitoja - ja näitä saaliita sitten kannetaan takaisin ruudusta pois. Pelaaja ampuu kävelyvauhtia kulkevia luotejaan niin kauan kuin paukkuja pyssyssä riittää ellei kuole. Ja kuoleehan hän, lopulta, koska bandiitit ampuvat takaisin. Mutta sitä ennen on lainsuojatontakin sentään kaatunut kuin heinää, eivätkä normipelistä poiketen ruumiit katoa, ne kaatuvat dramaattisesti kasvoilleen tantereeseen, mistä silinteripäinen hautausurakoitsija käy sitten raahaamassa ne toimitaloonsa ("Rig + Mortis Undertakers", hahaa).

Highnoon on nähty noin minuutissa. Ei, alle. Puolessa minuutissa on nähnyt kaiken mitä pelillä on tarjota. Verkkaanpuoleisen ammuskelun taustalla soi letkeä versio kappaleesta "Do not forsake me oh my darling", joka nuoren minun mielestä oli hirmu epäsopiva kappale tällaiseen peliin, mutta on tietenkin tuosta Highnoon-nimisestä elokuvasta, eikä varmana ole mitää linsenssimaksuja tai muita maksettu, ei se 80-luvulla ollut niin tarkkaa.

Highnoon olisi nykyiseksi kännypeliksi sopiva jos lisäisi tempoa ja remellystä noin tuhat prosenttia. Tuskin se sellaisenakaan kauempaa kuin viisi minuuttia jaksaisi viehättää, mutta ehkä ainakin sen viisi.

Mutta eivätpä olisi pelin laatijat arvanneet, että vuonna 2017 se saa avata Silmiksen uuden artikkelisarjan, jossa käyn nopeasti läpi jokaisen kuusnelospelin. Niitä on joku rapiat kymmenentuhatta, niin että heti ei materiaali lopu.

Syyskuu 1992

Lukiossa meidät on jaettu kahdeksi luokaksi: on pieni ja kotoisa pitkän matikan lukijat, ja sitten olemme me lyhytmatikat, kolmikymmenpäinen lauma eri asioista ja aineista eri tasoisesti kiinnostuneita. Luokaton lukio vasta siintää tulevaisuudessa, joten suurimman osan ajasta olemme nimenomaan tällä porukalla - jotkut kielet taisivat olla valinnaisia, ja sellainen hatara muistikuva että myös nyt uutena aineena mukaan tullut psykologia olisi ollut. Odotin sitä innolla - paljastui piinaavan pitkästyttäväksi johtuen lähinnä kuivasta 70-luvulta periytyvästä oppikirjasta ja kuivasta 70-luvulta periytyvästä opettajasta. Filosofiaa ei meillä ollenkaan ollut. Kuvaamataitoa kyllä, mikä sitten käynnistikin isoja asioita näiden lukiovuosien aikana, mistä lisää myöhemmin. Piirtäminen on viime aikoina muutenkin vienyt mukanaan; vaikka olen aina piirtänyt, teen sitä nyt enemmän kuin koskaan. Piirrän kaikkialle: kotona sanomalehden marginaalit ovat täynnä sarjakuvahahmoja, oppikirjat ovat niin täynnä kuvia että teksti peittyy - niin juuri, ne pirun kalliilla lukion vieressä sijaitsevasta kirjakaupasta juuri äskettäin ostetut lukion kirjat. Lama ei ole vielä iskenyt: viidentuhannen asukkaan kunnassa on tuossa vaiheessa edelleen kaksi kirjakauppaa. On kaksi uimahalliakin kyllä, mutta toisin kuin kirjakaupat, ne ovat siellä kuntaliitosten jälkeenkin edelleen.

Mutta jos tuosta jättikokoisesta luokkakoosta on jokin hyvä seuraus, niin se että lukion käytävässä on tasan yksi meille tarpeeksi suuri luokka: se jonka takaseinällä on myös lukion pieni kirjastokokoelma. Parkkeeraan itseni suurimmaksi osaksi kolmea lukiovuotta takapulpettiin, jossa kirjahyllyn National Geographicit ja muut ovat näppärästi käden ulottuvilla. Ja onhan se takarivi niin kaukana opettajastakin, että todennäköisesti osaltaan mahdollisti viime jaksossa mainitun ristinollan. (tosin nyt on hämärä muistikuva että olisimme siirtyneet tuohon luokkaan vasta lukion kakkosella... no vuosi sinne tai tänne)

Luokanvalvojamme on ruotsinopettaja Arvi, joka ei pidä siitä omaa surrealistista (vai pitäisikö vain suoraan sanoa "vajaaälyistä"?) huumoriaan heittävästä poikajoukosta, joka sinne luokan takanurkkaan on pesiytynyt. Arvi ei pidä mistään älyvapaasta. Hän on vanhan ajan kansankynttilä, joka toivoisi opiskelun otettavan vakavasti. Lukion käynti on vielä hänen opettajanuransa alkuvuosina ollut merkittävä tulevaisuuteen tähtäävä asia, mutta kamoon Arvi: on 90-luku. Olemme eksyneitä kasinotalouden kasvatteja, jotka ovat kaikkiin vaihtoehtoisinsa turtuneet, lukio on lamaan syöksyvässä maassa meille turvapaikka. Pitäähän siellä töitä tehdä, mutta toisaalta se myös viivästyttää väistämättömän kohtaamista.

Lukion kolmosella Arvi kerran aloittaa ruotsintunnin pitäen puheen "eräiden opiskelijoiden" vakavasta asenneongelmasta ruotsia kohtaan, mikä näkyy siinä että englannin ja ruotsin arvosanoissa on todistuksessa neljän numeron ero. Voi olla että hän tämän sanoessaan suoraan minuun katsookin, ehkä ei. Minulle tuo joka tapauksessa on kohdistettu, koska näin numeroni tosiaan tuossa vaiheessa menevät. Tiedostan toki asenneongelman jo tuolloin, mutta annan asian olla. Jos ei muuten niin Arvin kiusaksi.

Elokuu 1992

Neljännesvuosisata sitten Yhdysvaltain etelävaltioissa riehui hirmumyrsky Andrew, joka jätti yli kaksisataatuhatta ihmistä kodittomaksi. Minä sen sijaan aloitin lukion - mikä ei tuntunut kovin suurelta muutokselta kesälomaa edeltäneeseen aikaan, koska pikkupaikkakunnan lukio sijaitsi samassa rakennuksessa kuin jo kolmen vuoden ajan tutuksi käynyt yläaste. Opettajatkin olivat suurilta osin samoja, mutta sentään lukiolaiset oli sysätty omaan käytäväänsä, jossa ei tarvinnut sietää yläastelaisten seuraa. Välitunnitkin sai halutessaan olla sisällä, mitä me vielä peruskoulun puolella ollessamme kovasti kahdehdimme. Oli lukiossa jotenkin muutenkin aikuisempi meininki: oli "kursseja" joiti piti "suorittaa", ja siellä käytävän päässä oli sohvia joilla saattoi lorvia. Niiden yhteydessä oli kohtalaisen ajankohtaisesti päivittyviä sanomalehtiä laaja(hko) kattaus. Nykyään olisi varmaan kahvinkeitinkin, silloin tämä jatkuva nesteen ryystäminen ei ollut vielä senikäisten parissa lähtenyt ihan käsistä. (ei ollut energiajuomiakaan vielä keksitty) Tosin eipä ole koko lukiotakaan enää kun kaupunki lakkautti sen pari vuotta sitten. No jaa, onpa yläastelaisilla enemmän tilaa. Paitsi ettei heitäkään taida siellä enää juuri olla.

Joitakin muutoksia arkipäivässäni tapahtui. Heti lukion alettua lakkasin kulkemasta koulubussilla aamuisin - isä meni autolla töihin samaan suuntaan, joten pääsin siinä samalla (ja Raisakin, vaikka vasta yläastetta kävi), eipä tuo haitannut että oli vähän etuajassa kun ei tarvinnut sinne meluavien teinien täyttämään sardiinipurkkiin heti aamusta ahtautua. Sitä en kyllä muista millä palailin iltapäivisin kotiinpäin; oletan että silloin joutui käyttämään bussia. Jos päivä loppui aikaisin (niin kuin lukiossa usein kävi - olipa sekin mahtava muutos ainaisen yläasteen kello 14.35:n jälkeen) niin aika paljon meitä kunnan toisella laidalla asuvia näkyi liftaamassa isontien varressa. Usein kyllä jonkun vanhempi oli päivisin auton kanssa liikkeellä niin että me itsemme liian kypsiksi koulubussiin katsovatkin pääsimme kotiin. Ja tietty muutaman kerran kuljin mopollakin vielä.

Lukiomme opettajakunnasta neljä viidesosaa oli hiuskarvan päässä eläkeiästä. Saksanopettaja oli opettanut jo minun isääni 60-luvulla ja lähetti terveisiä, ja tuota kultaista vuosikymmentä monet muutkin muistelivat jotenkin kaiholla. Silloin oli oppilaskunnassa ollut kipinää ja vireyttä, oli teiniliittoa ja poliittista aktivismia. 90-luvulla oli tuijotettiin vaan telkkaria, oli apatia, tietokoneet ja mopot. (nämä siis pojilla - en tiedä mitä tytöt tekivät) Varsinainen opiskelutoiminta oli kyllä aikamoinen lekanisku päänuppiin. Yhtäkkiä joutui tekemään töitä. Kuten olen maininnut, olin lakannut suoriutumasta joskus ysiluokan alussa. En tehnyt läksyjä, kokeisiin en jaksanut lukea - hyvä jos tiesin koska sellaisia oli. Silti peruskoulun päättötodistukseni keskiarvoni oli kahdeksan nurkilla. Lukiossa olikin sitten heti eri meininki. Siinä meinasi pikkaisen ahdistaa kun ensimmäisen neloset paukahtivat kokeista ja syksyn ensimmäisen kurssin lopuksi saadun välitodistuksen keskiarvo oli about vitonen. Joltisestikin oli otettava itseään niskasta, ja hitaan alun jälkeen lähtivät ne numerotkin nousuun. Kovin silmien avaaja oli äidinkieli. Me saimme opettajaksi Merjan, jonka no-bullshit -metodi kävi monen hermoille, mutta minua suorapuheisuus, avoimen aggressiivinen feminismi ja estoton tyhmien pilkka miellyttivät. Ja kun ensimmäisestä yläastehenkeen vasemmalla kädellä (tämä siis kuvainnollisesti) kirjoittamastani aineesta sain huutomerkein varustetun murskakritiikin, tajusin että oma ajattelu on mahdollista koulussakin. Ehkä jopa suotavaa. Äikkä ampaisi heti lukion ekan luokan aluksi suosikkiaineekseni ja taisi siellä kaikki kolme vuotta pysyäkin. Merjan palaute oli inspiroivaa, ja kieliopin ynnä muun ankean opiskelu jätettiin sikseen kun keskityttiin kirjallisuushistoriaan. Se oli kiinnostavaa. Sitäpaitsi Merja soitteli usein aamunavausvuorossaan koulun keskusradiosta Lapinlahden Lintuja.

Mutta niin siis alkoi koulutyö. Ensimmäistä kertaa elämässäni ihan oikeasti. Niin paljon joutui lukemaan, kirjoittamaan, keskittymään, että ei voisi kuvitella että saatiin oppituntien aikana täytettyä satoja sivuja ruutuvihkoa ristinollalla, mutta kun oikein yritti niin onnistuihan sekin. Terveisiä Markulle.

Olemisen virheitä

Olen pienempi kuin vuosi sitten tähän aikaan, paljon pienempi kuin kaksi vuotta sitten, tai kolme. Kutistunut neljän seinän rajaamaan tilaan, olemassa kaikuina jossain muualla. Minusta ei ole kaupunkilaiseksi, sen ovat vuodet kaupungissa osoittaneet. Kaupungissa on ihmisten keskellä yksin.

Kävelin äsken kalliolla. Tuuli taivutti puita taas, vaikka viimeviikon myrskyn jäljet olivat siellä edelleen maassa, pätkiksi sahattuina sentään. Ei ole kauaa kun kävelin samalla kalliolla, katselin hautovaa vesilintua. Kesä meni. Jään odottamaan seuraavaa.

"Jään odottamaan seuraavaa."

Ihan kuin se olisi niin helppoa. Ajattelen niitä joiden odotukset olen pettänyt ja niitä joiden odotuksiin en ole alkuunkaan ryhtynyt vastaamaan. Tuuli taivuttaa puita taas. Pidän hatustani kiinni. Kukaan ei kuulisi jos huutaisin nyt, en huuda. En pidä itsestäni meteliä.

Olen kaikuina jossain muualla. Silloin kun rakastin ja jaksoin odottaa ja olin avarampi kaikin tavoin.

Tummalakitympönen

Kolosta katsoi ongelmia. Olin niin päätellyt tapahtuvaksi jo tullessani, enkä yrittänytkään kieltää sitä tosiasiaa, että Helsinki toki saattaa näyttää kauniilta kesäisin, mutta pinnan alla muhii sairaus. Ruma, pursuileva. Koloista katsova.

Olen täällä nyt vain viikonlopun. Senkin ajan vietän lähinnä sisällä pesten pyykkiä: maalta kannoin tänne sitä pari säkillistä, ja kun uskollinen Candyni on alkanut lingotessaan haista käryävältä muovilta, ei sitä ole oikein yksin uskaltanut jättää. Sentään on sen verran lämmin, että on voinut parvekkeella lukea kissan kanssa Hesaria. Mikä on toisaalta kummallista, koska minulla ei ole parveketta, enkä lehteäkään tilaa. No, maailma on outo.

Paria maalla viettämieni viikkojen aikana horrostilassa ollutta ajanvietettä olen kyennyt jatkamaan sentään. Olen siirtänyt cd-kokoelmaani tietokoneelle ("No niin", kuulen pitkäaikaisimpien lukijoideni älähtävän, "nyt viimeinenkin cd-jäärä luovuttaa!"), ja rikkoen kirjoitetun tekstin lainalaisuuksia huomioin sulkeisiin lisäämäni katkelman: Syy tähän projektiin on ollut se, että vuonna 2000 Tampereen Gigantista ostamani cd-soitin on alkanut takkuilla pahan kerran. No, osasyy. Oikeasti pidän siitä, että kaikki keräämäni musiikki Lapinlahden Linnuista Ulverin ja Van der Graaf Generatorin kautta Sophie Zelmaniin ja Tohtori Orffiin on samassa tuhansia ja taas tuhansia kappaleita sisältävässä hakemistossa, josta Mediaplayer poimii shufflella kirjoittamisen taustalle soundtrackia. Surreaalia on. Youtubesta olen napsinut ämpeekolmosmuotoon muutamia kultaisia hittejä artisteilta joita ei omasta hyllystä fyysisinä löydy. Curved Air on kyllä paras bändi jota en ole koskaan tullut kokoelmaani hankkineeksi. Goddamn. Myös Amon Düül II:n laaja tuotanto alkoi käydä tutuksi vasta tuossa keväällä. Ei ihmisen aika kaikkeen riitä, ei edes joka kerta.

Toinen projekti on tietysti tv-sarjat, joita kai voisi maallakin katsella kun laitteisto on mukana, mutta mieluummin siellä katsoo esim. kukkia. Mutta kuten olen sanonut: vaikken ole oikein elokuvaihminen, niin silti sarjat viehättävät suuresti. Tällä hetkellä menossa on X-Files (Kauden kahdeksan puolivälissä - pidän tästä mulderittomastakin vaiheesta sarjassa, vaikka konsensus on ilmeisesti että ei kuuluisi pitää. Mutta kamoon: enemmän Scullya. Miten siitä ei voisi tykätä?), Doctor Who (Kausi seitsemän. Kun näitä ensi kerran katsoin, lopetin kasikauden alkujaksoihin kun en vaan päässyt yli uudesta Tohtorista. Uusi yritys kohta? Sinällään on kyllä puhdasta tv-käsikirjoittamisen neroutta, että pääosanesittäjän vaihtuminen tasaisin välein on oleellinen osa sarjan mytologiaa), Torchwood (Kausi neljä puolivälissä, loppu lähestyy, nyyh. Mitä spinoff-sarjoihin tulee, tämä edellämainitusta Tohtorista irtaantunut sivutuote on ollut jopa keskimäärin isäntäänsä parempi, minkä vuoksi harmittaakin että sitä on niin vähän. Ihan timangia.) ja Millennium (Ykköskausi päättymässä, ja sarja muuttumassa ihan kohta pirun synkästä mutta kohtuullisen perinteisestä rikosdraamasta uskonnollis-hurmeiseksi psykedeliatripiksi, mitä tuo koko kakkoskausi on, ja muistini mukaan yksi kreiseimpiä jenkkisarjojen kokonaisia tuotantokausia ikinä - odotan innolla kolahtaako yhtä kovasti vielä kuin silloin vuosituhannen vaihteen tienoilla kun tämän viimeksi näin). Kun tuossa noita pian päättyviä teoksia on parikin kappaletta, niin mietityttää mitä seuraavaksi. Katsottavaa on paljon: True Detectiven ykköskausi hyllyssäkin yhä odottaa, Game of Thrones kiinnostelee (mutta ei sentään kiinnosta), toisaalta jos nyt alkaisin Twin Peaksin alusta, olisin kaksi kautta katsonut siinä vaiheessa kun uusi tulee dvd:lle. Hmm. Lars von Trierin Kriget olisi kova sana varmaan sekin.

Mutta nythän tämä meni ihan populaarikulttuuripalvonnaksi. En voi sille mitään. Olen viettänyt lapsuuteni 80-luvulla; tähän minä olen kasvanut. Jos jaksaisin, kertoisin hauskoja anekdootteja maalta. Siitä mitä kaikkea voi löytää autiotalon kaapeista, miten yhä kapeammaksi käyvä metsäpolku törmäytti peuraan, miten tempaisin kirveellä sormeni melkein luuta myöten poikki ja miten paljon paikallisia aamuviidestä oven takana jonottaneita jurppi, kun tulin ovien avautuessa henkilökunnan puolelta terveyskeskukseen sisään ja sain automaatista numeron 001.

Mutta en minä sellaisia viitsi.

Kesäyö kanssanne

Tulevana juhannusyönä maahamme rantautuu ilmiö nimeltä slow-tv. Norjassahan tätä on sukanpunonnan ja turskanperkuun merkeissä saatu seurata jo pitkään, ja suksee on ollut kova. Eikä ole meilläkään idea huono: Kamera kuvaa kolme tuntia Kannelmäen Prisman yhden kassan liukuhihnaa. Mitä ihmiset ostavat juhannusyönä Prismasta?

No kun minulla ei tuolloin ole todennäköisesti ihmeellisempää tekemistä, ajattelin mennä ohjelmantäytteeksi. Olen jo etukäteen suunnitellut muutamia ostoskokonaisuuksia, jotka kameran ohi lipuessaan saavat katsojien mielikuvituksen kutiamaan, heikommat haukkomaan henkeään, twitterin huutamaan hoosiannaa. Näistä pitäisi vielä valita se johon päädyn:

1. Kahdeksan litraa punaista maitoa, paketti nenäliinoja ja farkut.

2. Kurkku, uusin Seiska ja vessapaperia.

3. Yksi kissanruokapussi, kuorimaveitsi ja Suvi Teräsniskan cd.

Näitä pähkäillessäni mietin sitten sitäkin, että mitä jos siellä on hirveä jono ihmisiä juuri sille yhdelle kassalle juhannusyönä. Kaikilla jotain hassua messissä. Siinä vaiheessa olisikin sitten jotenkin noloa sinne jonon jatkoksi oman suksivoiteensa kanssa mennä. Pitäisi ostaa vaan jotain ihan tavallista, paahtoleipä. Tai jotain surullista: hautakynttilöitä ja ruusu.

Saakohan kyseistä ohjelmaa livenä kommentoida? Vaikka tekstiviestillä hintaan 2,50 viesti + ppm. Ehkä puhuvan pään voisi kaivaa naftaliinisa lukemaan viestit ääneen. Sillä voisi olla voikukkaseppele päässä, se voisi näyttää Touko Aallolta tai Jussi Halla-aholta, kaiken sen sanoman voisi tulkita väärin ja haastaa sitten Prisman ja MTV:n oikeuteen. Että juhannukseni pilasitte, perkeleet.

Mutta on se kyllä niinkin että ei siinä hukkumaan ehdi kun pitää tuota showta tiirata. Siis kun nyt päätin etten paikalle mene sittenkään. Pistän väkevät sumpit että jaksan valvoa, Eppu Normaalia repeatillä soittimeen ja ruudun ääreen. Jos siihen nukahdan, näen unessa entisen puolisoni.

Heinäkuu 1992

Perheen kesälomamatka kohdistuu jo kolmatta vuotta peräkkäin pohjoiseen, mutta koska tuolloiset matkapäiväkirjani ovat edelleen yhtä hukassa kuin kapteenin kamera siinä yhdessä Don Rosan ankkatarinassa (obskuurit viittaukset kunniaan!), en kykene antamaan menemisistämme erityisen tarkkaa dataa. Pientä viitettä antaa tieto siitä, että tuona kesänä pidettiin olympialaiset Barcelonassa: muistan että lähtöä edeltävänä iltana katsoimme avajaisia telkkarista. Eteiseen oli jo seuraavaa aamua varten pakattu laukut, muistan levottoman lähtötunnelman, stadionille marssivat maajoukkueet. Seuraavana päivänä ajettiin Suomen läpi Lappiin, saattoi olla että taas poikettiin sedän luona Rovaniemellä, mutta matka kyllä jatkui siitä edelleen. Ensin oltiin pari yötä Levillä kylpylähotellissa, jonka huoneessa näkyi paitsi olympialaisia, myös MTV, josta näin Manic Street Preachersin Motorcycle emptiness -kappaleen musiikkivideon. Biisi soi sen kerran kuultuani päässä vuosien ajan.

Leviltä matka jatkui Kilpisjärvelle äidin työpaikan omistamaan hulppeaan hirsihuvilaan, jonka olimme viikoksi varanneet. Siellä oli tilaa pataljoonalle, ja ilmeisesti rakennuksen varauspolitiikka oli sellainen, että vuodesijat buukattiin aina täyteen: odotimme koko viikon millaista muuta porukkaa paikalle pelmahtaa, mutta ei pelmahtanut. Maastoretkeiltiin lähiympäristössä, ja täälläkin oli tietenkin tv, miesten keihään finaali oli kalenteriin merkitty ettei varmasti mene ohi.

Mutta kun tien päälle oli päästy, ei me tähän jääty. Majakauden jälkeen auton nokka osoitti edelleen pohjoiseen, ylitettiin raja Norjaan, käytiin Kautokeinossa, Trollholmsundin kivettyneitä peikkoja katsomassa (silloin satoi, sen muistan), Hammerfestissa ihmettelemässä kaupungin kaduilla makoilevia poroja, Vadsössä juttelimme paikallisen rouvan kanssa suomeksi - jossain siellä olimme mökissä yötäkin. Ainakin jonkun pakanallisin puuveistoksin koristellun kirkon muistan. Minusta on kuva irvistämässä yhden irvistävän peikkohahmon vierellä kirkon ovensuussa. Ja jostain täältä suoritin sen kummallisen puhelun ystävälleni Turkkiin, josta jo aiemmin mainitsin.

Totisesti jo neljännesvuosisata on kulunut siitä kun viininpunainen Opel Kadettimme nieli pohjoisen baanaa. Matkan muistot ovat enää joissakin sen aikana ikuistetuissa valokuvissa. Muutamissa hetkissä, sellaisissa kuin se harmaa sade joka pyyhki valkoisia peikon näköisiä kalkkikivipylväitä. Hammerfestin merentuoksussa. Suurin osa on kuitenkin jo kadonnut. Olen viime aikoina ajatellut muistin pettävyyttä. Sen pirullista kykyä olla oikeassa ja väärässä. Sen mielivaltaa.

Kuplii kuplii (kaukana kuplii)

Syksyllä tulee täyteen vuosikymmen facebookissa. Tuossa ajassa oma piirini siellä on kasvanut kahdeksaankymmeneen henkilöön, niistä kaksikymmentä viimeisen reilun vuoden aikana sinne tulleita. Varmaankin se on jonkun mielestä vähän, mutta en itse koe tuntevani noin montaa. Jos kaikki nuo kahdeksankymmentä olisivat samassa tilassa, vetäytyisin nurkkaan ja kutistuisin, kutistuisin, silmissä vain viuhuisi kun menisin niin pieneksi että lakkaisin olemasta eikä se kai olisi huonoin tapa mennä.

Sosiaalista mediaa moititaan kuplittumisesta. Minun kuplani on melkein kliseisen humanistinen ja punavihreä. Osittain kirjallinen, vähän taiteellinen, sopivassa määrin duunarihenkinen ja ironinen. Tämän vuoksi se on aika tylsä. Samanmielinen hymistely on ehkä tiettyyn rajaan asti viihdyttävää, mutta tästä huolimatta se on hedelmätöntä, kertakaikkiaan turhaa, ei vähimmässäkään määrin rakentavaa, älyllisesti melko väsynyttä. Tähän tympääntyneenä kehitin itselleni facebook-persoonan. Hän tarttuu puolue- ja maailmankatsomuksellista kannasta riippumatta päivän uutisiin aina jos niissä esiintyy inhimillistä pöljyyttä. Ehkä hän erityisesti poimii pöljyyksiä niiden ihmisten taholta, joiden hänen mielestään pitäisi pystyä parempaan. Pettymys motivoi. Joskus olen saanut kuulla olevani raivostuttava, olen saanut kuulla puolustavani rasisteja, olen kuulemma oikeistolainen, mutta toisaalta kommunistiksi on kutsuttu eikä ihan ystävällismielisesti. Viherpiipertäjä olen ollut aina. Nykyään kuulemma suvakki. Helsinkiläiseksi hyväosaiseksi varmaan moni mieltää, vaikka olenkin velkaantunut maalaistollo. Sosiaalinen media on vääristävä peili. Niin kuin sen pitääkin.

Joskus mietin lipsuisinko linjastani. Olisi niin helppoa olla rehellinen - niin helppoa ja tylsää. Mutta olen edelleen tiellä jonka olen lapsena aloittanut: fiktiivinen konstruktio kuvitelman sisällä, kulisseihin kätkeytyvä lausrakenne. Jos olemme joskus tavanneet, ehkä tunnet minut. Itse vielä itseäni etsin.

Mutta mieluiten tietenkin postaan kissakuvia.