Kohtalaisen lumisena alkanut talvi muuttuu sateiseksi eikä hiihtoloman tullen ole enää hiihtokelejä. Tietokoneharrastukseni on kehittymässä outoon suuntaa, kun yritän väsäillä omatekoista reset-kytkintä, kunnes sitten yhtäkkiä: "Tänään sattui myös kumma tapaus, kyllästyin nimittäin tietokoneeseeni." Tämä tulee jotenkin mystisesti takavasemmalta, mutta missään nimessä ei ole hetkessä ohimenevä päähänpisto. Kaksi päivää tämän merkinnän jälkeen laadin jo paikallislehteen ilmoitusta jossa myyn kaikki pelini. Tämä kertakaikkisen fatalistinen elämänmuutos valtaa päiväkirjani sivut muutamaksi päiväksi täysin, ja huipentuu näin: "Olen muuten jo keksinyt, minkä harrastuksen otan tietokoneen tilalle. Kuntoilun! Aloitin tänään." Ehkä on merkillepantavaa, että tämä on ensimmäinen lukuisista kerroista elämäni aikana kun aloitan kuntoilun, eikä se ole vielä koskaan johtanut mihinkään. Silti pysyn päätöksessäni kohtuullisen sitkeästi (en tosin spesifioi mitä tuo aloittaminen on pitänyt sisällään - tai miten nyt ylipäätään aion kuntoilla). Hiihtolomalla vietän muutaman päivän Isojoella Joonaksen luona. Jompi kumpi meistä on vaikuttanut toiseen, ja niinpä hänkin päättää luopua kuusnelosesta. Totean meidän molempien tulleen samaan johtopäätökseen: "Aion myydä sen ja ostaa jotain esim. urheiluun liittyvää."
Mutta miten kuntoilee ihminen, joka ei ole koskaan harrastanut urheilua (paitsi hiihtämistä, mikä on ajankuluna ihan kivaa)? Ei hän oikein sitä tiedä, ja sen vuoksi uhoaa päiväkirjaansa kovasti aloittavansa vaikka mitä eikä koskaan aloita. Jotain uutta tunnun silti kaipaavan. Ehkä olemme Joonaksen kanssa kokeneet kuusnelosen jo vähän lasten jutuksi, tiedä häntä, vasta vähän yli vuoden me kumpikin olemme laitteen omistaneet, mutta vuosi on tuohon aikaan vielä ikuisuus. Joka tapauksessa muutkin vanhat harrastukset alkavat tuntua tylsiltä: viimeinen maininta elokuvakerhosta on, että siellä esitettiin Peppi Pitkätossua, ja lähdin jo alkuvaiheessa kesken kotiin.
Sarjakuvien piirtäminen alkaa näillä main viedä yhä enemmän aikaa. Joonaksen kanssa olen jo pari kesää sitten alkanut piirtää splatter-henkisiä piiiiitkiä sarjakuvaeepoksia, ja kotona itsekseni tuotan paitsi tätä samaa materiaalia, myös strippisarjakuvia, lyhyitä novellimaisia tarinoita, supersankariparodiaa, kaikenlaista. Sateisena hiihtolomapäivänä olemme Raisan kanssa sisällä ja piirrämme keittiön pöydän ääressä sarjakuvia. Meistä kumpikin kehittää oman lapsille suunnatun sarjakuvalehden lukijapalstoineen ja kilpailuineen: minun lehteni on perheen koiran mukaan yksinkertaisesti Lupsin seikkailut. Kuulostaa geneeriseltä, mutta nämä lehdet ovat heti ensihetkestään lähtien jonkinlaista metasarjakuvaa: outoa lehtiparodiaa, jossa kirjepalstalla solvataan lukijoita, sarjakuvat ovat tarkoituksellisen naiiveja ja outoja, kilpailut ovat absurdeja. Jatkamme näiden piirtämistä loma-aikoina muutaman seuraavan vuoden ajan. Viimeiset Lupsin seikkailut piirrän varmaan noin 15-vuotiaana, missä vaiheessa sarja on jo muuttunut kohtalaisen surrealistiseksi taideprojektiksi. Hämmentävää kamaa.
Toinen alkuvuonna 1989 (en nyt varmaksi sano oliko juuri hiihtolomalla, mutta se on hyvin mahdollista) kehittämäni projekti on nimeltään Taikamaailman tarinoita. Tämäkin saa alkunsa Raisan kanssa ideoinnista: meillä on ollut luvussa pari tuolloin markkinoilla ollutta "valitse oma seikkailusi"-kirjaa, jossa harpotaan lukijan omien ratkaisujen mukaan annetuista vaihtoehdoista aina tietylle sivulle, ja juoni haarautuu ja haarautuu aina vain lisää. Päätämme tehdä itsekin tällaiset kirjat (lapsen usko omiin kykyihinsä on ihastuttava ominaisuus, joka ihmiseltä sittemmin katoaa). Omaani luon sankarihahmon nimeltä Thora, joka tunkeutuu velhojen asuttamaan Taikaamailman etsimään sen tarunhohtoista kätkettyä aarretta. Kirjassa on parikymmentä sivua, joista suurin osa äkkikuolemaloppuja. Tekeminen on silti hauskaa - ennen kaikkea koska teksti on toissijaista ja keskitymme kuvitukseen. Päätämme tehdä toiset samanlaiset, ja tämäkin tapa jatkuu lomista ja vapaapäivistä toiseen. Siinä missä Raisa kehittää omiin kirjoihinsa aina uudet hahmot ja tapahtumapaikat, minä pysyttelen Thoran ja Taikamaailman parissa, ja kuten Lupsin seikkailut, myös Taikamaailma-kirjat muuttuvat nopeasti yhä tripahtavammaksi absurdikomediaksi. Ne ovat myös pitkiä: viimeisen taikamaailman piirrän 17-vuotiaana, missä vaiheessa siinä on yli 150 sivua ja Thora on muuttunut 12-vuotiaan piirtämästä kulmikkaasta ukkelista hauskaksi karrikoiduksi sarjakuvahahmoksi. Joskus 2000-luvun alussa yritän vielä elvyttää Thoran puhtaassa sarjakuvamuodossa, mutta tuossa iässä aika enää riitä. Elämän tyhjät hetket kuluvat ohi niin paljon nopeammin.
6.5.16
5.5.16
Tammikuu 1989
Uusi vuosi, elämä tasaantuu. Taakse jää näytelmäpiiri, joten yhtäkkiä ainoa missään määrin säännöllinen harrastukseni on elokuvakerho, jossa yhä Artsin kanssa silloin tällöin käyn. Talven tultua toki myös hiihdän toisinaan, mutta luistelu ei ole kyllä minun juttuni, enkä sitä harrasta kuin koulussa jos on pakko, siitäkään huolimatta että huoneeni ikkunasta voi katsella lähintä kunnan ylläpitämää luistinkenttää. Lupsin ulkoiluttaminen on talven kuluessa jäänyt enemmän ja enemmän minun vastuulleni, mikä ei ole huono juttu ollenkaan; teen koiran kanssa pitkiä lenkkejä mielelläni. Vai ovatko ne sittenkin tietynlaista pakkopullaa - miksi muuten raportoisin asiasta niin säännöllisesti päiväkirjaan? No mene ja tiedä, joka tapauksessa ulkoilen paljon. MikroBitin tilaus on vuodenvaihteessa päättynyt, mutta tietokoneen parissa puuhailen yhä kaikenlaista muutakin kuin pelaan. Näpyttelen jostain vanhasta numerosta ohjelmalistauksen Game of Life, joka sallii erilaisten solumuodostelmien elinkaaren tutkiskelun. Alan opiskella spritegrafiikan ohjelmointia basic-kielellä. Sen sellaista. Mutta vasta kun Petri kopsaa minulle Great Giana Sistersin, saa päiväkirjamerkintä muutaman huutomerkin peräänsä.
Vuodenvaihteessa luokallemme tulee uusi tyttö Huittisista, ja oppilaita on täten 29. Stressaako opettajaamme tämä aivan liian iso luokkakoko? Ehkä, mutta hienoisesti stressaantuneeltahan hän on vaikuttanut aina. Eräänä päivänä jona luokan pojilla on kaksi viimeistä tuntia puukäsitöitä (aine jota samainen mies opettaa), innostuvat jotkut meistä viimeisellä välitunnilla riehumaan tavallista enemmän. Minä ja Artsi roikumme keinuilla kuten yleensä, mutta muut (vain me kuudesluokkalaiset olemme pihalla, muiden koulupäivä on päättynyt aiemmin) riehuvat etupihalla puukässäluokan edessä. Joku on napannut joltain toiselta hanskan ja sitä heitellään kuin saalista kaverilta kaverille. Puhdasta pelinpitoa siis - ja minä ja Artsikin päätämme liittyä mukaan, vaikka homma on jo päättymässä, heittelijöiden mielenkiinto kohdistuu muualle. Hanska heitetään minulle. Olen juuri roskasäiliön vieressä joten avaan kannen, laitan hanskan sinne ja koska sen omistaja on saman tien paikalla, hän poimii sen kannen alta ja koko touhu on ohi. Se siitä, niinhän. Tapaus jota ei kukaan muista enää 27 vuoden kuluttua, ei tietenkään, paitsi sitten kello soi ja palaamme käsityöluokkaan.
Opettaja näyttää sinisessä verstastakissaan yhtä synkältä kuin aina. "Tulepas käymään tuolla", hän sanoo minulle ja nyökkää luokan toisen oven suuntaan, sinne joka vie ikkunattomaan käytävään, jonka varrella on erilaisia varastohuoneita ja ovi pommisuojaan. Menen perässä enkä tässä vaiheessa ymmärrä ollenkaan mistä on kyse. Opettaja avaa puuvaraston oven, menen sinne, hän sulkee sen perässään ja saartaa minut nurkkaan. Hänen toinen kulmakarvansa nykii, sen muistan edelleen selvästi. Hän kumartuu ylleni, muuttuu punaiseksi ja alkaa huutaa niin sydänjuuriaan myöten raivostuneena että vaikka olen hänen nähnyt ennenkin suuttuvan, en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Hän kysyy olinko se minä joka laittoi toisen oppilaan hanskan roskikseen? En osaa vastata, ehkä en ehdikään, hän tuskin sitä odottaakaan.
"ANNA OLLA JUMALAUTA VIIMEINEN KERTA!"
En ole koskaan ennen kuullut opettajan kiroavan. En ole koskaan ennen nähnyt aikuisen käyttäytyvän sillä tavalla, niin pidäkkeettömän, hysteerisen, raivon vallassa. Huutoa jatkuu. Tiedän sen kuuluvan käsityöluokkaan, toivon että se kuuluisi kauemmas, ulos asti, jonkun muun aikuisen korviin. Pelkään että opettaja alkaa lyödä - hän on niin kontrollinsa menettänyt etten epäile hänen kykenevän siihen. Vasta vuosia myöhemmin, aikuisena, tajuan erään yksityiskohdan merkityksen: koko ajan huutaessaan varaston nurkkaan kyyristyneen pikkupojan yllä opettaja pitää toisessa kädessään puukapulaa, jota toisen käden hiekkapaperilla hioo. Hän on ottanut sen mukaansa pitääkseen käsillään tekemistä. Se estää häntä lyömästä.
Huuto jatkuu pitkään. Kun se loppuu, olen tahdottomaksi muserrettu. Jalkani eivät kunnolla kanna kun palaan takaisin puutyöluokkaan. Käteni tärisevät. En saa lopputunnin kuluessa aikaan mitään. Vasta aikuisena tajuan senkin, että kohtauksesta olisi pitänyt kertoa jollekin. Että opettaja, jonka me tiesimme aina olevan äkkipikainen, ei yksinkertaisesti sovellu työskentelemään lasten kanssa. Hän ei siedä lapsia. Mutta miten kaksitoistavuotias ymmärtäisi sellaisen. Opettaja suuttuu jos oppilas on tehnyt väärin. Ja laitoinhan minä sen hanskan roskiin tietysti. Ei kai niin saa tehdä.
Vuodenvaihteessa luokallemme tulee uusi tyttö Huittisista, ja oppilaita on täten 29. Stressaako opettajaamme tämä aivan liian iso luokkakoko? Ehkä, mutta hienoisesti stressaantuneeltahan hän on vaikuttanut aina. Eräänä päivänä jona luokan pojilla on kaksi viimeistä tuntia puukäsitöitä (aine jota samainen mies opettaa), innostuvat jotkut meistä viimeisellä välitunnilla riehumaan tavallista enemmän. Minä ja Artsi roikumme keinuilla kuten yleensä, mutta muut (vain me kuudesluokkalaiset olemme pihalla, muiden koulupäivä on päättynyt aiemmin) riehuvat etupihalla puukässäluokan edessä. Joku on napannut joltain toiselta hanskan ja sitä heitellään kuin saalista kaverilta kaverille. Puhdasta pelinpitoa siis - ja minä ja Artsikin päätämme liittyä mukaan, vaikka homma on jo päättymässä, heittelijöiden mielenkiinto kohdistuu muualle. Hanska heitetään minulle. Olen juuri roskasäiliön vieressä joten avaan kannen, laitan hanskan sinne ja koska sen omistaja on saman tien paikalla, hän poimii sen kannen alta ja koko touhu on ohi. Se siitä, niinhän. Tapaus jota ei kukaan muista enää 27 vuoden kuluttua, ei tietenkään, paitsi sitten kello soi ja palaamme käsityöluokkaan.
Opettaja näyttää sinisessä verstastakissaan yhtä synkältä kuin aina. "Tulepas käymään tuolla", hän sanoo minulle ja nyökkää luokan toisen oven suuntaan, sinne joka vie ikkunattomaan käytävään, jonka varrella on erilaisia varastohuoneita ja ovi pommisuojaan. Menen perässä enkä tässä vaiheessa ymmärrä ollenkaan mistä on kyse. Opettaja avaa puuvaraston oven, menen sinne, hän sulkee sen perässään ja saartaa minut nurkkaan. Hänen toinen kulmakarvansa nykii, sen muistan edelleen selvästi. Hän kumartuu ylleni, muuttuu punaiseksi ja alkaa huutaa niin sydänjuuriaan myöten raivostuneena että vaikka olen hänen nähnyt ennenkin suuttuvan, en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Hän kysyy olinko se minä joka laittoi toisen oppilaan hanskan roskikseen? En osaa vastata, ehkä en ehdikään, hän tuskin sitä odottaakaan.
"ANNA OLLA JUMALAUTA VIIMEINEN KERTA!"
En ole koskaan ennen kuullut opettajan kiroavan. En ole koskaan ennen nähnyt aikuisen käyttäytyvän sillä tavalla, niin pidäkkeettömän, hysteerisen, raivon vallassa. Huutoa jatkuu. Tiedän sen kuuluvan käsityöluokkaan, toivon että se kuuluisi kauemmas, ulos asti, jonkun muun aikuisen korviin. Pelkään että opettaja alkaa lyödä - hän on niin kontrollinsa menettänyt etten epäile hänen kykenevän siihen. Vasta vuosia myöhemmin, aikuisena, tajuan erään yksityiskohdan merkityksen: koko ajan huutaessaan varaston nurkkaan kyyristyneen pikkupojan yllä opettaja pitää toisessa kädessään puukapulaa, jota toisen käden hiekkapaperilla hioo. Hän on ottanut sen mukaansa pitääkseen käsillään tekemistä. Se estää häntä lyömästä.
Huuto jatkuu pitkään. Kun se loppuu, olen tahdottomaksi muserrettu. Jalkani eivät kunnolla kanna kun palaan takaisin puutyöluokkaan. Käteni tärisevät. En saa lopputunnin kuluessa aikaan mitään. Vasta aikuisena tajuan senkin, että kohtauksesta olisi pitänyt kertoa jollekin. Että opettaja, jonka me tiesimme aina olevan äkkipikainen, ei yksinkertaisesti sovellu työskentelemään lasten kanssa. Hän ei siedä lapsia. Mutta miten kaksitoistavuotias ymmärtäisi sellaisen. Opettaja suuttuu jos oppilas on tehnyt väärin. Ja laitoinhan minä sen hanskan roskiin tietysti. Ei kai niin saa tehdä.
4.5.16
Joulukuu 1988
Kulttuurintäyteinen elämäni jatkuu. Näytelmäpiiri jatkaa esiintymistään paikallisissa pikkujouluissa, minkä lisäksi teemme koulusta koko päivän retken Poriin teatteriin (katsomaan mitä, sitä en tule päiväkirjalle maininneeksi) ja varsinainen loppuhuipennus tapahtuu joulun jälkeen: paikallinen taideyhdistys tekee retken Tukholmaan kohuttuun ja kehuttuun Picasso-näyttelyyn ja me olemme koko perheen voimin mukana. Illalla Ruotsiin (Silja Line Svealla), päivä Tukholmassa, seuraavana iltana takaisin (Silja Line Wellamolla). Näyttelystä muistan vielä tänäänkin kaksi asiaa: sen miten rivoja Picasson vanhana tehtailemat pienikokoiset piirustukset olivat (joukko ruotsalaisia teinityttöjä ilmestyi selkäni taakse tirskumaan ja vasta silloin tajusin itsekin, että kuvat esittivät lähinnä sukupuolielimiä ja poistuin nopeasti) ja sen miten vihamielisesti meitä katsottiin kymmeniä metrejä pitkästä lippujonosta, kun joukkona marssimme sen ohi ja sisään museoon. Mutta ennakkoon lipun ostaneille ryhmille se oli ihan ohjeiden mukainen toiminta... Taidekokemuksen sijasta keskityn päiväkirjassani kuvailemaan enemmän sitä, millaisia kolikkopelejä laivalla on. Silti tämä näyttely on tärkeä ennen kaikkea kirjoittajanurallani, mistä lisää myöhemmin.
Kirjoittamisesta puheenollen, joulu tuo tullessaan paitsi läjän tietokonepelejä (10 Great Games II ja III -kokoelmat) ja Ryhmä-X:n tilauksenkin viimein, myös sähkökäyttöisen kirjoituskoneen, joka saa korvata sen melko antiikkisen mekaanisen laitteen, jolla olen tähän asti tekstiä takonut. Nimellisesti tämä Sharp-merkkinen hieno musta laite on koko perheen, mutta minä saan sen huoneeseeni ja ylpeänä sen paikalleen asetankin. Totisesti tällä laitteella kirjoittaminen käy älyttömästi nopeammin kuin sillä vanhalla tönköllä, ja jo jonkin aikaa telakalla ollut nuortenkirjanikin jatkuu tulevien kuukausien aikana monen kymmenen sivun verran. Kaupunkilaislähiön nuorten apaattinen notkuminen jatkuu. (Kirja on tarinaltaan outo ollakseen ala-asteikäisen kirjoittama - - - no on siinä muutamia takaa-ajokohtauksiakin sentään.)
Käyn hiihtämässä, koiran kanssa lenkkeilen melkein päivittäin ja eräänä iltapäivänä olen Petrillä käymässä: "Pelattiin Great Giana Sistersiä", kirjoitan, aavistamatta minkälaisen klassikon parissa olenkaan aikaa viettänyt. Vajaat kolmekymmentä vuotta myöhemmin tuo peli on edelleen kaikkien aikojen top kympissäni, ja ehkä siitäkin vielä joskus lisää, tai ehkä ei - pelejä on paljon, liikaa keskityttäväksi yhteen. Tosin yhden merkkipaalun sentään saavutan kuun alussa: "Pelasin tänään Commandon läpi". Tämän päiväkirjassani mainitsen, syyslukukauden todistukseni arvosanoja en vaivaudu. Mutta koska tuon läpyskän viimein pari viikkoa sitten löysin, voin nyt paljastaa: keskiarvoni kuudennen luokan joululoman alkaessa on 8,1. Pelkkää seiskaa, kasia ja ysiä koko todistus, mutta minkä vuoksi musiikinnumero on noussut seiskasta kasiin sitten kevättodistuksen, on vaikea sanoa. Olen kai heläyttänyt laulukokeen tavanomaista ponnekkaammin.
Kirjoittamisesta puheenollen, joulu tuo tullessaan paitsi läjän tietokonepelejä (10 Great Games II ja III -kokoelmat) ja Ryhmä-X:n tilauksenkin viimein, myös sähkökäyttöisen kirjoituskoneen, joka saa korvata sen melko antiikkisen mekaanisen laitteen, jolla olen tähän asti tekstiä takonut. Nimellisesti tämä Sharp-merkkinen hieno musta laite on koko perheen, mutta minä saan sen huoneeseeni ja ylpeänä sen paikalleen asetankin. Totisesti tällä laitteella kirjoittaminen käy älyttömästi nopeammin kuin sillä vanhalla tönköllä, ja jo jonkin aikaa telakalla ollut nuortenkirjanikin jatkuu tulevien kuukausien aikana monen kymmenen sivun verran. Kaupunkilaislähiön nuorten apaattinen notkuminen jatkuu. (Kirja on tarinaltaan outo ollakseen ala-asteikäisen kirjoittama - - - no on siinä muutamia takaa-ajokohtauksiakin sentään.)
Käyn hiihtämässä, koiran kanssa lenkkeilen melkein päivittäin ja eräänä iltapäivänä olen Petrillä käymässä: "Pelattiin Great Giana Sistersiä", kirjoitan, aavistamatta minkälaisen klassikon parissa olenkaan aikaa viettänyt. Vajaat kolmekymmentä vuotta myöhemmin tuo peli on edelleen kaikkien aikojen top kympissäni, ja ehkä siitäkin vielä joskus lisää, tai ehkä ei - pelejä on paljon, liikaa keskityttäväksi yhteen. Tosin yhden merkkipaalun sentään saavutan kuun alussa: "Pelasin tänään Commandon läpi". Tämän päiväkirjassani mainitsen, syyslukukauden todistukseni arvosanoja en vaivaudu. Mutta koska tuon läpyskän viimein pari viikkoa sitten löysin, voin nyt paljastaa: keskiarvoni kuudennen luokan joululoman alkaessa on 8,1. Pelkkää seiskaa, kasia ja ysiä koko todistus, mutta minkä vuoksi musiikinnumero on noussut seiskasta kasiin sitten kevättodistuksen, on vaikea sanoa. Olen kai heläyttänyt laulukokeen tavanomaista ponnekkaammin.
2.5.16
Marraskuu 1988
Loppuvuoden aktiviteetit alkavat näkyä arkipäivässä. Luokan pikkujouluissa saa esittää omaa ohjelmaa, joten kirjoitan sinne taas näytelmän. Mutta eihän se vielä riitä: Artsin kanssa käytämme iltapäiviä marraskuussa väsäten pikkujouluun myös sarjakuvatietokilpailun ja bingon. En tietenkään halua omia minulle kuulumatonta kunniaa, mutta jotenkin nuo haiskahtavat juuri allekirjoittaneen keksimiltä ajanvietteiltä. Olin sellainen touhuhiiri tuolloin - koko ajan oli tehtävä jotain. Parhaani yritin saadakseni milloin kenetkin juttuihini mukaan. Pikkujouluja on paikkakunnalla toki enempikin, ja koska minä ja Raisa olemme olleet syksyn ajan kansalaisopiston näytelmäpiirissä, on esiintymisiä tämän taholta tiedossa. Meidät on buukattu esiintymään ainakin kunnan työntekijöiden sekä yhden paikallisen urheiluseuran pippaloihin. Muistelen että näytelmän ideana on terapeutin sohvalla makaava miekkonen, joka käy läpi elämänsä traumoja, jotka sitten näyttelijöiden toimesta visualisoituvat kukin vuorollaan lavalle. Minä olen vampyyri, ja ainoa vuorosanani on karjaistu "Janoan verta!" tai siihen suuntaan... Kauhistunut terapeutti kaivaa taskustaan valkosipulin ja pinkaisen pakoon. Maskeeraukseni on kyllä raju, siitä on kuvakin olemassa mutten tähän hätään löytänyt.
Eikä kahta näytelmää kolmannetta. Myös koulun joulujuhlat lähestyvät (ne ovat yleensä aina syntymäpäivänäni, mikä tarkoittaa etten koskaan saa tilaisuutta viedä karkkia kouluun) ja koska niilläkin on tapana tuota esiintymistaidetta harjoittaa, antaa opettaja neljä näytelmää luettavaksi neljälle eri oppilaalle. Minä, Tomi, Kati ja Niina saamme kukin omamme, ja meidän kommenttiemme perusteella sitten valitaan teos, jota luokka alkaa harjoitella. Muistan tuon tilanteen, ja muistan jopa että se oli juuri minusta pitämätön luokanopettajamme, joka minut oli valinnut tämän luottamuksen arvoiseksi. Kummallista. Ehkä hän oli epälooginen opettaja, tai ehkä on asioita jotka ovat vuosien kuluessa sumenneet. Tai ehkä kaikki vain ei ole niin mustavalkoista, millaiseksi ihmismieli tuppaa asiat värjäämään. Oli miten oli, mainitsen tuon joulujuhlanäytelmän tasan yhden kerran päiväkirjassani, joten enää en tiedä kenen lukema näytelmä valittin, kuka siinä esiintyi ja niin edelleen. Enkä tuohon erityistehtäväänikään sen kummemmalla innolla suhtaudu. Se nyt on vähän kuin keskimääräistä kivempi läksy.
Kunnan hallitseva työnantaja on kemiantehdas, jonka hienouksiin on syksyyn 1988 asti kuulunut sellainenkin erikoisuus kuin henkilökunnan oma kirjasto. Nyt se on kuitenkin lakkautettu, ja hyllymetreittäin kirjoja jaetaan halukkaille. Konttorilla töissä oleva äitini kerää viitisenkymmentä teosta, jotka hänen kanssaan kiedomme viltteihin ja laitamme olohuoneen nurkkaan joulua odottamaan sillä välin kun isä ja Raisa ovat muualla. Kirjat ovat pääasiassa 40-60-luvulla painettuja romaaneja, mutta onpa siellä minulle yksi teos, jonka luen heti joulun jälkeen ja joka sytyttää näihin päiviin jatkuneen kiinnostuksen outoja kansoja ja muinaisia kulttuureja kohtaan: Thor Heyerdahlin Aku-aku. Hullun kiehtova kirja, joka yhä on hyllyssäni, vaikka juuri muita vuonna 1988 omistamiani kirjoja ei sieltä enää löydy. Saari täynnä alkuperältään tuntemattomia patsaita ja alkuasukkaita, jotka johdattelevat valkonaamoja pitkiin ahtaisiin aarreluoliin katsomaan hautakammioita. Sehän on omia tarinoita alati kehitteleville aivoilleni kuin bensaa liekkeihin. Jotain tuon kirjan Pääsiäissaaresta ja sen tunnelmasta löytyy varmaan kymmenistä vuosien aikana kirjoittamistani teksteistä.
Eikä kahta näytelmää kolmannetta. Myös koulun joulujuhlat lähestyvät (ne ovat yleensä aina syntymäpäivänäni, mikä tarkoittaa etten koskaan saa tilaisuutta viedä karkkia kouluun) ja koska niilläkin on tapana tuota esiintymistaidetta harjoittaa, antaa opettaja neljä näytelmää luettavaksi neljälle eri oppilaalle. Minä, Tomi, Kati ja Niina saamme kukin omamme, ja meidän kommenttiemme perusteella sitten valitaan teos, jota luokka alkaa harjoitella. Muistan tuon tilanteen, ja muistan jopa että se oli juuri minusta pitämätön luokanopettajamme, joka minut oli valinnut tämän luottamuksen arvoiseksi. Kummallista. Ehkä hän oli epälooginen opettaja, tai ehkä on asioita jotka ovat vuosien kuluessa sumenneet. Tai ehkä kaikki vain ei ole niin mustavalkoista, millaiseksi ihmismieli tuppaa asiat värjäämään. Oli miten oli, mainitsen tuon joulujuhlanäytelmän tasan yhden kerran päiväkirjassani, joten enää en tiedä kenen lukema näytelmä valittin, kuka siinä esiintyi ja niin edelleen. Enkä tuohon erityistehtäväänikään sen kummemmalla innolla suhtaudu. Se nyt on vähän kuin keskimääräistä kivempi läksy.
Kunnan hallitseva työnantaja on kemiantehdas, jonka hienouksiin on syksyyn 1988 asti kuulunut sellainenkin erikoisuus kuin henkilökunnan oma kirjasto. Nyt se on kuitenkin lakkautettu, ja hyllymetreittäin kirjoja jaetaan halukkaille. Konttorilla töissä oleva äitini kerää viitisenkymmentä teosta, jotka hänen kanssaan kiedomme viltteihin ja laitamme olohuoneen nurkkaan joulua odottamaan sillä välin kun isä ja Raisa ovat muualla. Kirjat ovat pääasiassa 40-60-luvulla painettuja romaaneja, mutta onpa siellä minulle yksi teos, jonka luen heti joulun jälkeen ja joka sytyttää näihin päiviin jatkuneen kiinnostuksen outoja kansoja ja muinaisia kulttuureja kohtaan: Thor Heyerdahlin Aku-aku. Hullun kiehtova kirja, joka yhä on hyllyssäni, vaikka juuri muita vuonna 1988 omistamiani kirjoja ei sieltä enää löydy. Saari täynnä alkuperältään tuntemattomia patsaita ja alkuasukkaita, jotka johdattelevat valkonaamoja pitkiin ahtaisiin aarreluoliin katsomaan hautakammioita. Sehän on omia tarinoita alati kehitteleville aivoilleni kuin bensaa liekkeihin. Jotain tuon kirjan Pääsiäissaaresta ja sen tunnelmasta löytyy varmaan kymmenistä vuosien aikana kirjoittamistani teksteistä.
28.4.16
Lokakuu 1988
80-luvulla pikkupaikkakunnan koulut eivät totisesti järjestäneet mitään ylimääräistä toimintaa. Ei ollut iltapäiväkerhoja, ei harrastusmahdollisuuksia koulun puolesta, ei ollut koulun lehteä tai muuta sellaista. Tähän sääntöön osui minun kouluvuosieni aikana tasan yksi poikkeus: ollessamme kuudennella luokalla englanninopettajamme järjesti torstaisin koulun jälkeen kokoontuvan englanninkielen harjoitteluun keskittyvän oppimisryhmän, jonne halukkaat kutosluokan oppilaat saivat vielä tunniksi jäädä. Tämän tunnin aikana tehtiin englanniksi kaikenlaista; käsiteltiin joitakin eksoottisia maita tai esiteltiin omia harrastuksia, muun muassa. Meillä oli myös Hollannissa ystäväluokka, jonka kanssa vaihdoimme vuoden aikana kirjeitä, joille teimme lehden ja joilta saimme mahtavan paketillisen hollantilaista salmiakkia - sitä parempaa laatua siis (on suomalainenkin salmiakki ihan ok, mutta hollantilainen pesee sillä lattioita). En tiedä kenen idea tuollainen opintoryhmä oli, ehkä englanninopettajamme, miehen joka oli myös koulun johtajaopettaja (käytännössä siis kuin rehtori, mutten tiedä miksi häntä ei rehtoriksi kutsuttu).
Tykkäsin tuosta torstaikokoontumisesta aivan suunnattomasti. Vaikka toiminta tapahtuikin meidän tavallisessa luokassa koulupäivän päätteeksi, oli tunnelma noilla tunneilla paljon normaalia koulunkäyntiä rennompi, ja yleensä vähän jäykkis johtajaopettajakin oli rento. Kanssakäynti perustui yleiseen keskusteluun eikä siihen että yksi kysyy ja muut viittaavat. Näille tunneille osallistuivat suurin osa luokan tytöistä sekä minä ja Tomi. Syystä tai toisesta joko tämä toiminta, tai se että minä ja Tomi osallistuimme siihen, ärsytti meidän varsinaista luokanopettajaamme suunnattomasti. Muistanette hänet, tuon harmaantuvan miehen pienissä puolipallolaseissaan. Hän otti jo syksyn torstaiden aikana tavaksi todeta merkitsevästi painottaen että "Niin, tänäänhän on taas se tyttöjen englanninkerho." Aina toisinaan joku luokan tytöistä korjasi opettajaa kiukkuisesti. "On Tomi ja Tuomokin siellä!" Tähän opettajamme reagoi hyväksi havaitulla tavallaan: hän selaili pöytänsä papereita ja näytteli ettei kuullut. Tätä jatkui koko vuoden ja millään muulla tavoin luokanopettajamme ei tätä lukujärjestyksen ulkopuolista toimintaa koskaan kommentoinut.
En ymmärtänyt syitä opettajan käytökseen, mutta sen sentään tajusin että hänen nimenomainen tarkoituksensa oli nolata minut ja Tomi. Onneksi meidän torstaikokoontumisemme olivat liian mukavia että olisin alkanut niitä hävetä. Ei olisi tullut mieleenkään jättää niitä välistä, ja ylipäätään olin tässä vaiheessa jo oppinut sen, että opettaja ei minusta pitänyt. Muistanpa tältä syksyltä myös sen kuvaamataidontunnin, jolla piirsimme syys-lokakuussa järjestettyihin Soulin olympialaisiin iskevän mainosjulisteen. Omaan teokseeni hahmottelin mustia tikku-ukkoja harrastamassa kaikkia mahdollisia lajeja, mutta uppouduin niiden nyhertämiseen niin pitkäksi aikaa, että aika oli loppua kesken. Kun opettaja ilmoitti tunnin pian päättyvän, nappasin sinisen väriliidun, jolla hinkkasin julisteelle taustavärin sillä seurauksella, että tikkuihmiset katosivat enimmäkseen näkyvistä. No, toisinaan työt nyt vain epäonnistuivat, se oli kuvistuntien ikävä fakta. Muistapa opettaja onneksi sentään nostaa tämän työni luokan edessä korkealle kaikkien nähtäväksi ja nauraa sen värimaailmalle. Tuollaisen hän kyllä osasi.
Muistanpa kyllä yhden onnistuneenkin kuvistyön kutosluokalta. Vesivärimaalaustunnilla hahmottelin koulumatkalla kohtaamani näyn: kuusenkävyn joka kellui syvässä vesilammikossa pystyasennossa. Lammikosta heijastuivat pilvet. Löysin tuon työn jokunen vuosi sitten vanhempieni luota ja melkein järkytyin sitä miten hieno se oli. En ole mitään edes etäisesti yhtä kaunista saanut aikaan sen koommin. Kuvataiteellinen huippuhetkeni oli siis 11-vuotiaana. Saavutus sekin.
Tykkäsin tuosta torstaikokoontumisesta aivan suunnattomasti. Vaikka toiminta tapahtuikin meidän tavallisessa luokassa koulupäivän päätteeksi, oli tunnelma noilla tunneilla paljon normaalia koulunkäyntiä rennompi, ja yleensä vähän jäykkis johtajaopettajakin oli rento. Kanssakäynti perustui yleiseen keskusteluun eikä siihen että yksi kysyy ja muut viittaavat. Näille tunneille osallistuivat suurin osa luokan tytöistä sekä minä ja Tomi. Syystä tai toisesta joko tämä toiminta, tai se että minä ja Tomi osallistuimme siihen, ärsytti meidän varsinaista luokanopettajaamme suunnattomasti. Muistanette hänet, tuon harmaantuvan miehen pienissä puolipallolaseissaan. Hän otti jo syksyn torstaiden aikana tavaksi todeta merkitsevästi painottaen että "Niin, tänäänhän on taas se tyttöjen englanninkerho." Aina toisinaan joku luokan tytöistä korjasi opettajaa kiukkuisesti. "On Tomi ja Tuomokin siellä!" Tähän opettajamme reagoi hyväksi havaitulla tavallaan: hän selaili pöytänsä papereita ja näytteli ettei kuullut. Tätä jatkui koko vuoden ja millään muulla tavoin luokanopettajamme ei tätä lukujärjestyksen ulkopuolista toimintaa koskaan kommentoinut.
En ymmärtänyt syitä opettajan käytökseen, mutta sen sentään tajusin että hänen nimenomainen tarkoituksensa oli nolata minut ja Tomi. Onneksi meidän torstaikokoontumisemme olivat liian mukavia että olisin alkanut niitä hävetä. Ei olisi tullut mieleenkään jättää niitä välistä, ja ylipäätään olin tässä vaiheessa jo oppinut sen, että opettaja ei minusta pitänyt. Muistanpa tältä syksyltä myös sen kuvaamataidontunnin, jolla piirsimme syys-lokakuussa järjestettyihin Soulin olympialaisiin iskevän mainosjulisteen. Omaan teokseeni hahmottelin mustia tikku-ukkoja harrastamassa kaikkia mahdollisia lajeja, mutta uppouduin niiden nyhertämiseen niin pitkäksi aikaa, että aika oli loppua kesken. Kun opettaja ilmoitti tunnin pian päättyvän, nappasin sinisen väriliidun, jolla hinkkasin julisteelle taustavärin sillä seurauksella, että tikkuihmiset katosivat enimmäkseen näkyvistä. No, toisinaan työt nyt vain epäonnistuivat, se oli kuvistuntien ikävä fakta. Muistapa opettaja onneksi sentään nostaa tämän työni luokan edessä korkealle kaikkien nähtäväksi ja nauraa sen värimaailmalle. Tuollaisen hän kyllä osasi.
Muistanpa kyllä yhden onnistuneenkin kuvistyön kutosluokalta. Vesivärimaalaustunnilla hahmottelin koulumatkalla kohtaamani näyn: kuusenkävyn joka kellui syvässä vesilammikossa pystyasennossa. Lammikosta heijastuivat pilvet. Löysin tuon työn jokunen vuosi sitten vanhempieni luota ja melkein järkytyin sitä miten hieno se oli. En ole mitään edes etäisesti yhtä kaunista saanut aikaan sen koommin. Kuvataiteellinen huippuhetkeni oli siis 11-vuotiaana. Saavutus sekin.
27.4.16
Syyskuu 1988
Tervehenkiset ulkoiluharrastukset uhkaavat tässäkin kuussa terminoida hyvin alkaneen nörttiyteni, kun vietän tietokoneen ja sarjakuvien sijasta suuren osan ajasta joko metsässä tai urheilukentällä. Viimemainittu totisesti tulee syksyn kuluessa tutuksi, kun koulusta kentälle tehtyjen käyntien lisäksi otan tavaksi pyöräillä paikan päälle Artsin kanssa vielä monesti iltapäivisinkin. Hyppäämme korkeutta, työnnämme kuulaa ja sen sellaista. Kentän kunnossapidosta vastaa kiukkuinen ikäloppu mies nimeltä Ilmari, joka kyllä pikkuisen pelottaa ja joka käy meillekin karjumassa erään kerran kun kohtelemme korkeushyppytelinettä hänen mielestään väärin. Illanvietto urheilukentällä on kuitenkin sen verran mukavaa, että siedämme Ilmarin. Suuri metsän reunustama juoksurata, kulahtaneen katsomon puiset penkit, joista sateisina päivinä kohoaa lievä lahon tuoksu. Ja kaksi kuudesluokkalaista siellä keskenään harrastamassa yleisurheilua kuin konsanaan kovemmatkin atleetit. Paikka on tunnelmallinen.
Ja niin on tietysti metsäkin, jossa liikun syksyn tullen enemmänkin Raunon kanssa. Serkkupoika on minua kolme vuotta nuorempi, mutta erähommissa olemme jokseenkin samankykyiset; Rauno on riuska kaveri ja etenee ryteikössä metsämiehen elkein. Teemme majaa mummulan takametsiin, suunnittelemme eräretkeä Lammijärven suuntaan ja noin ylipäätään tarvomme ristiin rastiin soisia taipaleita jossain mummulan ja Raunon kotitalon välillä. Kerran Rauno käy meilläkin, pelaamme tietokoneella ja saan todeta hänen kuuluvaan kerrassaan vieraaseen lajiin: suurin piirtein ikäiseni pojankloppi, joka ei oikeastaan ole erityisen kiinnostunut tietokoneista. Pelaamisemme jäävät vissiin yhteen kertaan. Rauno on kotonaan ulkona. Muutamia vuosia myöhemmin myyn hänelle autotallin nurkkaan jääneen moponi tonnilla. Mutta palataan siihen sitten aikanaan.
Syyskuussa teemme koulusta retken postikonttoriin. Meitä kierrätetään takahuoneissa ja postilokeroiden luona, saamme mehua ja keksejä aavistamatta lainkaan, että vajaat kymmenen vuotta myöhemmin sama posti esiintyy Poliisi-TV:ssä kun se kemiantehtaan palkkapäivänä (= posti täynnä käteistä) ryöstetään aseellisesti. Keikka on ammattimainen ja hyvin suunniteltu. Yksi epäillyistä on viettänyt aikaa ennen ryöstöä samassa rakennuksessa sijaitsevassa pääkirjastossa, jossa minäkin olen ollut tuona aamuna töissä. Poliisi vie kirjaston puhelinluettelon etsiäkseen siitä sormenjälkiä, mikä mielestämme haiskahtaa hivenen epätoivoiselta. Tekijät saavat helvetinmoisen saaliin, eikä juttua selvitetä koskaan. Mutta vuonna 1988 posti on siis mitä leppoisin paikka. Hullu on ajatuskin, että joku siellä aseen kanssa heiluisi, meidän kultapossupankissamme.
Ja niin on tietysti metsäkin, jossa liikun syksyn tullen enemmänkin Raunon kanssa. Serkkupoika on minua kolme vuotta nuorempi, mutta erähommissa olemme jokseenkin samankykyiset; Rauno on riuska kaveri ja etenee ryteikössä metsämiehen elkein. Teemme majaa mummulan takametsiin, suunnittelemme eräretkeä Lammijärven suuntaan ja noin ylipäätään tarvomme ristiin rastiin soisia taipaleita jossain mummulan ja Raunon kotitalon välillä. Kerran Rauno käy meilläkin, pelaamme tietokoneella ja saan todeta hänen kuuluvaan kerrassaan vieraaseen lajiin: suurin piirtein ikäiseni pojankloppi, joka ei oikeastaan ole erityisen kiinnostunut tietokoneista. Pelaamisemme jäävät vissiin yhteen kertaan. Rauno on kotonaan ulkona. Muutamia vuosia myöhemmin myyn hänelle autotallin nurkkaan jääneen moponi tonnilla. Mutta palataan siihen sitten aikanaan.
Syyskuussa teemme koulusta retken postikonttoriin. Meitä kierrätetään takahuoneissa ja postilokeroiden luona, saamme mehua ja keksejä aavistamatta lainkaan, että vajaat kymmenen vuotta myöhemmin sama posti esiintyy Poliisi-TV:ssä kun se kemiantehtaan palkkapäivänä (= posti täynnä käteistä) ryöstetään aseellisesti. Keikka on ammattimainen ja hyvin suunniteltu. Yksi epäillyistä on viettänyt aikaa ennen ryöstöä samassa rakennuksessa sijaitsevassa pääkirjastossa, jossa minäkin olen ollut tuona aamuna töissä. Poliisi vie kirjaston puhelinluettelon etsiäkseen siitä sormenjälkiä, mikä mielestämme haiskahtaa hivenen epätoivoiselta. Tekijät saavat helvetinmoisen saaliin, eikä juttua selvitetä koskaan. Mutta vuonna 1988 posti on siis mitä leppoisin paikka. Hullu on ajatuskin, että joku siellä aseen kanssa heiluisi, meidän kultapossupankissamme.
21.4.16
Elokuu 1988
Kuudes luokka alkaa, opettajanamme pysyy sama räjähdysaltis ja outoja puhuva mies kuin vitosellakin, luokkahuoneemme on edelleen koulun ylin ja perimmäisin. Helteet ovat sopivasti vaihtuneet sateisiin, mikä ei estä sitä, että ramppaan jatkuvasti metsässä: viikonloppuisin käymme jo tässä vaiheessa poimimassa sieniä, mikä on lempipuuhaani osittain siksi että tunnen sienet, osittain siksi, että Lupsin kanssa rämpiminen ryteiköissä on oikeasti hauskaa. Metsässä päästämme sen usein vapaaksi hihnasta, mistä Lupsi tykkää suuresti. Saattaa kulua puolikin tuntia ettei koiraa näy eikä kuulu, mutta jostain se sitten taas tulla tuhistaa paikalle. Kerran saapui tällaiselta retkeltään kaulaa myöten vettä tippuvana; mihin lie suonsilmäkkeeseen pudonnut, ainakaan läheltä emme mitään lamparettakaan löytäneet. Ja koulustakin tehdään heti ensimmäisellä viikolla metsäretki. Kesäloman loppuminen ei oikeastaan tunnu erityisen kurjalta. Kavereita näkee nyt enemmän, koulussa tehdään kaikenlaista poikkeavaa (liikuntatunneilla pyöräillään säännönmukaisesti urheilukentälle) ja olen viemässä tietokoneharrastuksenikin aivan uudelle taholle, kun toiveeni mukaisesti minulle hankitaan konekieliopas. Mielessäni on hurjia suunnitelmia peleistä joita koodaan. Yhden illan mittainen oppaaseen tutustuminen riittää kertomaan ettei ohjelmointi ole minua varten. Opas kätkeytyy kirjahyllyyn eikä sieltä enää esiin nouse.
Eikä pitkälle etene toinenkaan tässä syyskesällä alkamani toimi: olen käynyt silloin tällöin Raisan seurana paikallisella hevostallilla ottamassa tuntumaa ratsastukseen. Tästä kehittyy puolisäännöllinen tapahtuma, mutta kuitenkin siten, etten missään vaiheessa koe varsinaisesti harrastavani hevosia. Kunhan käyn tallilla. Vuoden verran tuota kestää, ehkä kerran kuussa keskimäärin, mutta sitten hiipuu mielenkiinto niin Raisalta kuin minultakin, tai ehkä vain aika loppuu, toinen meistä kun harrastaa aktiivisesti kaikenlaista muutakin. Ei allekirjoittanut, joskin on yksi uusi "kerran viikossa"-juttu vielä, joka sekin näin syksyllä alkaa: kansalaisopiston näytelmäpiiri. Tätä muistelmaepistolaani kirjoittaessa olen suorastaan häkeltynyt siitä kulttuurin määrästä, joten olen jo yksitoistavuotiaana harrastanut: olen maalannut, tanssinut, kirjoittanut, valokuvannut, kaitafilmannut ja totta kai olen koulun juhlissa näytellytkin jo vaikka kuinka, mutta nyt saan sitten siihenkin ihan puoliammattimaista opetusta paikallisen kesäteatterin puuhanaiselta. Kuulostaa joka tapauksessa siltä kuin olisin varsinaisessa kulttuurikodissa elänyt, mutta kyllä me olimme sitä samaa keskiluokkaista kansanmassaa kuin tuollaisen maalaiskunnan muukin väestö. No oli meillä vissiin vähän enemmän kirjoja kuin kodeissa keskimäärin - joskus 90-luvulla muistan yrittäneeni laskea kotoa löytyviä niteitä, mutta parintuhannen kohdalla laskut sekosivat ja projekti jäi kesken. Näytelmäpiiriin siis, ja Raisa on sielläkin mukana - muut ovat meitä vuoden tai pari vanhempia, mikä tarkoittaa että enimmäkseen yläasteikäisiä ja eri puolelta kuntaakin, emmekä tunne sieltä ketään. On koko syksyn ajan vähän ulkopuolinen olo, mutta ihan kivaa siellä silti on.
Elokuun toiseksi viimeisenä päivänä saamme taas puhelun. Mummu, äidin äiti, on halvauksen seurauksena sairaalassa, mutta tajuissaan, ja olosuhteisiin nähden voimissaankin. Totta kai ensimmäinen tunne on pelko: se mitä viime syksynä tapahtui on kaikkien muistissa. Mutta mummu on yhtä sitkeä kuin aina. Vaikka koko oikea puoli on halvaantunut, hän säilyttää huumorinsa, elämänvoimansa ja optimisminsa. Tuntuu lohdulliselta että hän on sellaisena sairaalaympäristössä: aivan samoin kuin papasta tiesi joulukuussa ettei hän sairaalasängystä enää nousisi, tietää mummusta että hänellä on vielä paljon päiviä jäljellä. Omaan mökkiinsä hän ei voi enää palata, joten vanhainkodit kutsuvat, muistelen että ensin mummu oli jonkin aikaa Huittisissa ennen kuin sai oman kunnan puolelta paikan, mutta kuntoutustoimet alkavat kyllä välittömästi. Ei tainnut kulua kauaakaan, kun aluksi velttona riippunut oikea käsi otti jo esineistä kiinni, muutaman kuukauden kuluttua mummu värkkää taas käsitöitä liukuhihnalta. Kulkeminen on vaikeampaa, mutta tuen kanssa sekin sujuu. Ja ne jutut ja se nauru. Minä vasta tässä vanhainkotivaiheessa oikeastaan kunnolla tutustun mummuun: aiemmin on ollut kaikki mummulan metsät ja suulit, kaikki serkut ja muut sukulaiset, mummu on ollut vain taustahahmo kaikelle. Tästä elokuusta 1988 alkavien vanhainkotivuosien aikana - jolloin hän aina silloin tällöin palaa vielä joidenkin lastensa kanssa viikonloppulomille kotiin - vasta kunnolla keskustelen hänen kanssaan. Ja mummulla riittää juttua. Järki on terävä, mikä toisaalta häntä hiukan harmittaa: vanhainkodin henkilökuntakin meille uskoutuu, että mummu on hiukan pahoillaan kun on koko kodin ainoa asukas, jolla ei ole pää vielä pehmennyt. Mutta onpa toisaalta niillä hoitajillakin joku jonkun kanssa jutella.
Eikä pitkälle etene toinenkaan tässä syyskesällä alkamani toimi: olen käynyt silloin tällöin Raisan seurana paikallisella hevostallilla ottamassa tuntumaa ratsastukseen. Tästä kehittyy puolisäännöllinen tapahtuma, mutta kuitenkin siten, etten missään vaiheessa koe varsinaisesti harrastavani hevosia. Kunhan käyn tallilla. Vuoden verran tuota kestää, ehkä kerran kuussa keskimäärin, mutta sitten hiipuu mielenkiinto niin Raisalta kuin minultakin, tai ehkä vain aika loppuu, toinen meistä kun harrastaa aktiivisesti kaikenlaista muutakin. Ei allekirjoittanut, joskin on yksi uusi "kerran viikossa"-juttu vielä, joka sekin näin syksyllä alkaa: kansalaisopiston näytelmäpiiri. Tätä muistelmaepistolaani kirjoittaessa olen suorastaan häkeltynyt siitä kulttuurin määrästä, joten olen jo yksitoistavuotiaana harrastanut: olen maalannut, tanssinut, kirjoittanut, valokuvannut, kaitafilmannut ja totta kai olen koulun juhlissa näytellytkin jo vaikka kuinka, mutta nyt saan sitten siihenkin ihan puoliammattimaista opetusta paikallisen kesäteatterin puuhanaiselta. Kuulostaa joka tapauksessa siltä kuin olisin varsinaisessa kulttuurikodissa elänyt, mutta kyllä me olimme sitä samaa keskiluokkaista kansanmassaa kuin tuollaisen maalaiskunnan muukin väestö. No oli meillä vissiin vähän enemmän kirjoja kuin kodeissa keskimäärin - joskus 90-luvulla muistan yrittäneeni laskea kotoa löytyviä niteitä, mutta parintuhannen kohdalla laskut sekosivat ja projekti jäi kesken. Näytelmäpiiriin siis, ja Raisa on sielläkin mukana - muut ovat meitä vuoden tai pari vanhempia, mikä tarkoittaa että enimmäkseen yläasteikäisiä ja eri puolelta kuntaakin, emmekä tunne sieltä ketään. On koko syksyn ajan vähän ulkopuolinen olo, mutta ihan kivaa siellä silti on.
Elokuun toiseksi viimeisenä päivänä saamme taas puhelun. Mummu, äidin äiti, on halvauksen seurauksena sairaalassa, mutta tajuissaan, ja olosuhteisiin nähden voimissaankin. Totta kai ensimmäinen tunne on pelko: se mitä viime syksynä tapahtui on kaikkien muistissa. Mutta mummu on yhtä sitkeä kuin aina. Vaikka koko oikea puoli on halvaantunut, hän säilyttää huumorinsa, elämänvoimansa ja optimisminsa. Tuntuu lohdulliselta että hän on sellaisena sairaalaympäristössä: aivan samoin kuin papasta tiesi joulukuussa ettei hän sairaalasängystä enää nousisi, tietää mummusta että hänellä on vielä paljon päiviä jäljellä. Omaan mökkiinsä hän ei voi enää palata, joten vanhainkodit kutsuvat, muistelen että ensin mummu oli jonkin aikaa Huittisissa ennen kuin sai oman kunnan puolelta paikan, mutta kuntoutustoimet alkavat kyllä välittömästi. Ei tainnut kulua kauaakaan, kun aluksi velttona riippunut oikea käsi otti jo esineistä kiinni, muutaman kuukauden kuluttua mummu värkkää taas käsitöitä liukuhihnalta. Kulkeminen on vaikeampaa, mutta tuen kanssa sekin sujuu. Ja ne jutut ja se nauru. Minä vasta tässä vanhainkotivaiheessa oikeastaan kunnolla tutustun mummuun: aiemmin on ollut kaikki mummulan metsät ja suulit, kaikki serkut ja muut sukulaiset, mummu on ollut vain taustahahmo kaikelle. Tästä elokuusta 1988 alkavien vanhainkotivuosien aikana - jolloin hän aina silloin tällöin palaa vielä joidenkin lastensa kanssa viikonloppulomille kotiin - vasta kunnolla keskustelen hänen kanssaan. Ja mummulla riittää juttua. Järki on terävä, mikä toisaalta häntä hiukan harmittaa: vanhainkodin henkilökuntakin meille uskoutuu, että mummu on hiukan pahoillaan kun on koko kodin ainoa asukas, jolla ei ole pää vielä pehmennyt. Mutta onpa toisaalta niillä hoitajillakin joku jonkun kanssa jutella.
20.4.16
Heinäkuu 1988
Heinäkuu 1988 on elämäntarinaprojektini toistaiseksi mustin aukko. Päiväkirja on kesäksi jäänyt huomiotta eikä valokuviakaan arkistoistani löydy. Mitä tuolloin tapahtui? Kävimmekö lomamatkalla? Olinko Isojoella taas viikon, vai oliko Joonas meillä? Oliko helteistä vai sateista, piirsinkö sarjakuvia, vietinkö päivät kuusnelosen äärellä? Varmaan kaikkea tätä. Tekisi ehkä mieli ajatella että kun olen kuitenkin jo yksitoista ja puoli, ovat kesät siirtymässä kohti uudenlaisia ajanvietteitä. Mutta eipä niin taida oikeastaan olla. Ollaan kuitenkin maalla, jossa kuviot pysyvät pitkälti samoina. Vanhemmat ovat töissä, minä ja Raisa vietetään päivät kotona. Tehdään Lupsin kanssa pitkiä lenkkejä, varmaan jotain kavereita pyörii nurkissa. Talomme on alueella, joka muutettiin pellosta asuinkäyttöön 80-luvun alussa, ja samanlaisia matalia tiilitaloja on horisontista toiseen, ja melkein jokaisessa asuu joku kouluikäinen. 2000-luvulla samat talot ovat täynnä eläkeläisiä, mutta niin on suuri osa koko kunnasta. Koululuokat ovat aika lailla pienempiä kuin silloin.
Kuluneen vuoden aikana olen uponnut totaalisesti Marvelin sarjakuvien maailmaan, ja luulen että muu lukemiseni on näillä main alkanut jo selvästi hiipua. Kirjaston nuortenkirjahyllyistä on luettu läpi kaikki kiinnostava (kaikki 3 etsivää -kirjat ja Blytonin Viisikot ja Seikkailujen-sarja ainakin), mutta harppausta aikuisten osastolle ei vielä tapahdu. Se on suuri henkinen askel, jota en ole vielä valmis ottamaan - tietokirjahyllyt ovat kyllä käyneet tutuiksi, erityisesti luonto- ja taidekirjat (ja pienemmässä määrin myös tekniikka), mutta se osastoista suurin, aikuisten romaanit, on jotenkin uhkaavan oloinen. Tuntuu että siellä ei kuulu olla. Jonkin verran lainaan sarjakuvia kirjastostakin, ja ne ovat tätä tuttua perushuttua: Asterix ja Lucky Luke ovat suosikkeja, Tintti käy paremman puutteessa (mutta on silti tylsä) ja aina joskus tarttuu mukaan sellaisia yllättäjiä kuin Umpah-pah ja Yakari. Ja Disney-sarjakuvaa tietysti, tuota sarjakuvan ruisleipää, kulutan edelleen, mutta suhde siihen on kiihkoton. Ylipäätään on sarjakuvaa ja sarjakuvaa. Marvel on omassa maailmassaan, Marvel on merkittävää. Muu on tavallista ja tavallinen on tylsää, ja ehkä tässä näkyy se jokin mikä lapsesta on kasvamassa esiin: tarve löytää oma yksityinen juttunsa. Moni löytää sen varhemmin, moni paljon myöhemmin, pian nelikymppisenä en ole varma olenko itse sitä vieläkään löytänyt, mikä on oikeastaan ainoa syy tällekin blogieepokselle. Vaikka olen monesti oman elämäni merkitystä nimenomaan kirjoittamalla yrittänyt löytää, se silti luistaa otteesta kuin kvanttisaippua. Olen luvanut itselleni etten tee tätä enää. Mutta taas sitä mennään. Elämäkerta kiellon päälle.
On kyllä sellainenkin muistikuva, että jonain kesänä kävimme perheen voimin autoretkellä jossain Vaasan suunnalla. Ehkä tämä oli se kesä. Ehkä kertookin nimenomaan Vaasan seudusta jotain se että muistikuvat ovat kuihtuneet kaikki.
Kuluneen vuoden aikana olen uponnut totaalisesti Marvelin sarjakuvien maailmaan, ja luulen että muu lukemiseni on näillä main alkanut jo selvästi hiipua. Kirjaston nuortenkirjahyllyistä on luettu läpi kaikki kiinnostava (kaikki 3 etsivää -kirjat ja Blytonin Viisikot ja Seikkailujen-sarja ainakin), mutta harppausta aikuisten osastolle ei vielä tapahdu. Se on suuri henkinen askel, jota en ole vielä valmis ottamaan - tietokirjahyllyt ovat kyllä käyneet tutuiksi, erityisesti luonto- ja taidekirjat (ja pienemmässä määrin myös tekniikka), mutta se osastoista suurin, aikuisten romaanit, on jotenkin uhkaavan oloinen. Tuntuu että siellä ei kuulu olla. Jonkin verran lainaan sarjakuvia kirjastostakin, ja ne ovat tätä tuttua perushuttua: Asterix ja Lucky Luke ovat suosikkeja, Tintti käy paremman puutteessa (mutta on silti tylsä) ja aina joskus tarttuu mukaan sellaisia yllättäjiä kuin Umpah-pah ja Yakari. Ja Disney-sarjakuvaa tietysti, tuota sarjakuvan ruisleipää, kulutan edelleen, mutta suhde siihen on kiihkoton. Ylipäätään on sarjakuvaa ja sarjakuvaa. Marvel on omassa maailmassaan, Marvel on merkittävää. Muu on tavallista ja tavallinen on tylsää, ja ehkä tässä näkyy se jokin mikä lapsesta on kasvamassa esiin: tarve löytää oma yksityinen juttunsa. Moni löytää sen varhemmin, moni paljon myöhemmin, pian nelikymppisenä en ole varma olenko itse sitä vieläkään löytänyt, mikä on oikeastaan ainoa syy tällekin blogieepokselle. Vaikka olen monesti oman elämäni merkitystä nimenomaan kirjoittamalla yrittänyt löytää, se silti luistaa otteesta kuin kvanttisaippua. Olen luvanut itselleni etten tee tätä enää. Mutta taas sitä mennään. Elämäkerta kiellon päälle.
On kyllä sellainenkin muistikuva, että jonain kesänä kävimme perheen voimin autoretkellä jossain Vaasan suunnalla. Ehkä tämä oli se kesä. Ehkä kertookin nimenomaan Vaasan seudusta jotain se että muistikuvat ovat kuihtuneet kaikki.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)