Kesäkuu 1988

Ökyisellä 80-luvulla vietetyssä lapsuudessa on se hyvä puoli, että ei tarvinnut vaipua ainakaan tekemisen puutteessa apatiaan. Esimerkkinä nyt vaikka kesä 1988: koulun päättäjäiset toukokuun viimeisenä päivänä, ja heti seuraavana aamuna kunnan järjestämä päiväretki Särkänniemeen, jonne minä ja Raisa lähdemme, ja Artsikin on mukana. Käyn päivän aikana kaikissa suosikkilaitteissa: Painekattilassa, Music Boxissa, Zik-Zakissa ja Metkulassa, muiden muassa. Toukokuun helteiset kelit ovat tosin vaihtuneet tavanomaisen kesäkuiseen tihkusateeseen, muitta väliäkös tuolla, menee vaan jonoissa vähemmän aikaa. Muitakin retkiä muistan kunnan nuorisotoimen noina vuosina järjestäneen. Ainakin Hellaksen karkkitehtaalla olin kerran Turussa (ilmaisia näytteitä sai säkillisen) ja vähän isommat lähtivät Åreen joka hiihtolomalla. Niistä retkistä sain sitten yläasteikäisenä kuulla tarinoita, joiden epäilin kyllä enimmäkseen olevan juuri tarinoita; itse en laskettelulomille koskaan lähtenyt.

Nyt kun nuo päättäjäiset tulin maininneeksi, niin todettakoon, että olin jälleen kerran framilla siellä. Se oli vielä noihin aikoihin pyrkimykseni - olla esillä kaikkialla. Kirjoittamistani näytelmistä olen jo maininnutkin, joskin näissä juhlallisemmissa tilaisuuksissa taisivat esitykset useammin olla jostain kirjoista poimittuja teoksia. Eivät tosin aina, joten viidennen luokan kevätjuhlanäytelmän nimi ja kirjoittaja jäävät hämärän peittoon: sen vain päiväkirjaani totean, että minä ja Olli olemme pääosassa. Kuka vielä muistaisi mitä esitimme? Ehkei kukaan. Se on tavallaan aika surullista.

Sateisen kesäkuun alussa äiti ja Raisa ovat viikon taideleirillä ja minä ajelehdin Artsin ja Mikon kanssa naapurustossa. "Olimme santikalla ja heittelimme junanvaunuja kivillä". Sellaista normaalia maalaistenavien ajanvietettä siis. Mainitsen myös että pelasimme porukalla purkkia, mikä kuulostaa jotenkin, hm, ankealta. Ehkä meillä oli aika tylsää. Onneksi Artsi ostaa vuorostaan pelejä Triosoftilta, ja kuten meillä (outona) tapana on, heti melkein ensimmäisenä päivänä lainaamme uuden hankinnan kaverille, joten Firefly on yksi kesän hittipeleistäni. Obskuuri avaruusräiskintä joka ei ole jäänyt kuusnelospelien historiankirjoihin siten kuin vaikkapa Wizball tai Turrican, mutta joka on surrealistisine ideoineen ja rokkaavine musiikkeineen yksi omia suosikkejani. Loppuvuodesta tekaisen siinä hulppean highscoren, jonka lähetän MikroBitin Peliluolaan. Ja sielläpä nimeni sitten koreilee Mestarien marmoritaululla. Muistan tuloksenkin yhä: 1611000 pistettä. Artsi ei koskaan yltänyt samaan, mistä häntä loputtomasti härnäsin. (tosin hän oli ylivoimainen ainakin Fist 2:ssa)

Edellisvuoden kesään asti mummulat ovat kuuluneet oleellisesti lomanviettoon, mutta kummankin isoisän poismeno loppuvuodesta 1987 muutti kuviot. Isän äiti ei enää muuta maalle talviasunnoltaan Vammalasta, joten toinen mummuloista on kokonaan tyhjillään. Äidin äiti asuu, kuten jo aiemmin totesin, melko entisen mallin mukaan pienessä talossaan, mutta kevään aikana hänen lapsensa ovat päättäneet helpottaa mummun oloa: taloon on vedetty vesijohdot ja rakennettu sisävessa ja sauna. En muista enää remontin yksityiskohtia, mutta on sen täytynyt olla aikamoinen ruljanssi, kun putket ja viemärit on pitänyt tontille tehdä, eikä lähinkään naapuri ole ihan vieressä. Kauppa-auto sentään taitaa mummun ohi vielä kesäisin ajella, mikä näin 2000-luvun näkökulmasta on asioista absurdein: ei kunnan keskustaan ja pariin kolmeen ruokakakauppaan ole mummulasta kuin hädin tuskin kaksi kilometriä. Mutta sellaista oli 80-luvulla vielä. Pari kertaa mekin siinä kauppa-autossa kävimme jätskit ostamassa. Kun kerran vierestä ajeli.

Toukokuu 1988

Kevät on lämmin ja koulupäivät kuluvat enenevästi ulkona. Luokka käy pyöräretkellä tutustumassa kirkkoon ja yhden iltapäivän kuun puolivälissä vietämme jokirannassa piirtäen voimalaitosmaisemaa. Päiväkirjan mukaan lämpö nousi 30 asteeseen tuolloin, ja "melkein kaikki ottivat paidan pois." Hyvien säiden vuoksi myös mm. musiikintunteja vietetään ulkona pesistä pelaten, syynä todennäköisesti se, että luokanopettajamme on tarmokas liikuntaihminen ja vuoden aikana on käynyt selväksi musiikin olevan hänelle oppiaineista vastenmielisin. Ne kulkevat koko viidennen ja kuudennen luokan saman kaavan mukaan: otetaan musiikinkirjat esiin. Opettaja kysyy mitä lauletaan. Joku pojista viittaa ja sanoo että Lätkälaulu. Sitten kaikki kääntävät jo tutuksi käyneen sivun esiin ja Lätkälaulu kajahtaa ilmoille. "Hei hei hei, on meille tuttua tämä, lätkä ja lämä..." Opettaja näyttää mielestäni aina tavallistakin kiukkuisemmalta musiikintuntien ajan, mutta myöhemmin ymmärrän sen olleen vain syvää turhautumista sitä tosiasiaa kohtaan, että joku joskus on katsonut tarpeelliseksi tällaisen lastenlaulatustunnin kuuluvan kansalliseen oppivelvollisuuteen. Kerran kumpanakin lukukautena on pelätty laulukoe, jossa luokan jokainen oppilas laulaa aakkosjärjestyksessä vapaavalintaisen kappaleen yksin pulpetissaan istuen, muiden kuunnellessa. Laulukoetunnit ovat helvetti. Mutta vain niiden perusteella määrittyy musiikinnumero todistukseen; pojilla se on pääsääntöisesti kutonen tai seiska. Mitään instrumentteja emme näiden vuosien aikana näe, saati että jotain nuotteja tai musiikin historiaa, teoriaa tai muuta sellaista läpi käytäisiin. Lauletaan vaan. Lähinnä Lätkälaulua.

Aiemmin keväällä tilasin Tampereen Triosoftista (se ykköskauppa josta pelini kuusneloseen hankin) Shoot'em Up Construction Kitin, tuttavallisesti SEUCKin, joka C-Lehdessä (MikroBitin Commodoreen keskittynyt sisarlehti, jota toisinaan ostin) sai yltiöpäistä hehukutusta ja viisi tähteä. Se onkin mainio paketti: pelinteko-ohjelmia on toki julkaistu monia aiemminkin, mutta SEUCK on ensimmäinen naurettavan helppokäyttöinen, ja vaikkei lopulta hirvittävän monipuolinen, niin sen perusominaisuuksia muuntelemalla ja kiertelemällä syntyy kyllä yllättäviä lopputuloksia. Ja jotain kai ohjelman laadusta kertoo sekin, että yhä vuonna 2016 nettiin ilmestyy nepa-nörttien SEUCKilla väsäämiä tekeleitä... Mutta onpa tuo ohjelma nyt minullakin kasettioriginaalina legendaarisen mitäänsanomattomine käyttöohjeineen (lähinnä lappunen). Alkaa sinnikäs opettelu, mutta tämä on juuri sellaista mistä tykkään: näpertely, väsääminen, rustaaminen. Laadin "tosi hienon" helikoteripelin (Warcopter oli muistaakseni sen nimi - tein sille myöhemmin jatko-osankin), ja Tomin kanssa pian sen jälkeen avaruuspelin yhden perjantai-iltapäivän kuluessa. Ensi yritelmän jälkeen pelejä syntyy paljon, on luolaseikkailua, hyönteisaiheinen tekele, avaruusräiskintä ja onnistunpa tekemään Boulder Dash -klooninkin. Alkuinnostus kestää aikansa, mutta siitä huolimatta SEUCK on tullut jäädäkseen, ja vuotta paria myöhemmin väsäämme Joonaksen kanssa pari peliä; niistä Buggy 2000 on jäänyt erityisesti mieleen mainiona rantakirppurallina, jossa yksi vihollisista on irtopäitä heittelevä skeittaaja. Toinen on Citykillers, jossa vieraillaan stripparikapakassa. Kahden freimin animaatiolla esiintyvät alastontanssijat ovat kuusnelosgrafiikkaa kauneimmillaan. En muista kumpi meistä ne piirsi, tai jos muistankin, en kerro.

Mutta nämä viimemainitut ovat siis vasta tuloillaan. Toistaiseksi SEUCK-tekeleeni ovat oikeasti järkyttävän karkeita esityksiä ja valitettavan lyhyitä, koska pyrkimys on aina laatia koko peli yhdellä istumalla. Kun keksin välitallentamisen riemut, tulee peleihin syvyyttä: varsinkin Citykillersiä tehdään pitkään ja hartaasti. Mutta nyt on siis edelleen tuo paahtavan helteinen toukokuu 1988, viides luokka päättyy, keskiarvoni todistuksessa on 8,1. Lempiaineeni edelleen englanti, mutta kuvaamataito pääsee lähelle. Pidän suuresti myös vitosluokan myötä lukujärjestykseen tulleesta historiasta. Se on laajan mittakaavan tarinankerrontaa toisin kuin mikään siihen asti koulussa ollut.

Huhtikuu 1988

Hukun arkipäivän pehmeyteen. Ala-asteen toiseksi viimeisen vuoden lähestyminen loppuaan ei aiheuta kummempaa ahdistusta, ostelen sarjakuvia, kopioin kavereilta pelejä kuusnelkkuun ja listaan päiväkirjaan koulun liikuntatuntien joukkuepelien tuloksia. Kovin usein näytämme pelaavan jotain jonka nimi on "minijalkkis". Mitä lienee. Pitsku on sentään jo tässä vaiheessa muuttunut aidoksi pesäpalloksi. Käsityötunnilla värkätään emalikoru ja avaruusalus, kotona käytän tietokonetta muuhunkin kuin pelaamiseen: "olen tehnyt jo kaksi ohjelmaa", kerron sen suuremmin tarkentamatta. Olisinpa sillä tiellä jatkanut.

Elämän vaikeammat asiat eivät ole muistiinmerkinnän arvoisia. Tai ehkei niitä osaa yksitoistavuotias käsitelläkään; saattavat ne ajatuksissa käydä, mutta elämässä on oleellista se mikä pyörii oman elämän ympärillä. Jos vanhemmilla on joskus riitaa, sitä ei päiväkirja tiedä. Kun isän äiti on puoli vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen edelleen elämänhaluton jo surkea, sitäkään ei mainita: muistan kyllä mummussa tapahtuneen rajun muutoksen. En tainnut hänen hymykuoppiaan ja silmien pilkettä enää koskaan nähdä. Äidin äiti sen sijaan jatkaa elämäänsä omassa pikku talossaan metsänreunassa melko entiseen tahtiin. Lapsia ja lapsenlapsia pyörii hänen ympärillään enemmän kuin toisella mummulla, joka on jäänyt talviasuntoonsa Vammalaan vaikka kesä tekee tuloaan. Ei mummu sieltä meidän nurkillemme enää palaa; elämä maalla loppui hänen osaltaan kun taata lähti.

Mutta mitä minä sellaisista. Koulun perinteiset vappunaamiaiset lähestyvät, minä olen tänä vuonna vampyyri. Kuukauden aikana käyn kahdessa taidenäyttelyssä, toisessa vanhempien ja Virpi-tädin kanssa, toisessa koulusta. Molemmat totean tylsiksi.

Maaliskuu 1988

En ole hetkeen maininnut Marvel-harrastustani, mutta kylläpä se kuulkaa voi tässä vaiheessa jo paksusti. Tilatun Hämähäkkimiehen lisäksi ostan Ryhmä-X:n käytännössä joka kuukausi ja kiertelen divareita aina isommilla paikkakunnilla käydessä. Ja kun vuoden 1988 alusta alkoi Suomessa ilmestyä kolmas Marvel-lehti, antologiahenkisesti parhaita paloja tuosta laajahkosta supersankarimaailmasta poimiva melko yllätyksettömästi nimetty Marvel... No, tämähän on silkkaa riemujuhlaa. Olemme lehdestä Joonaksen kanssa molemmat yhtä täpinöissä: muutenkin Marvel on varsin jaettu intohimo. Kommentoimme, kritisoimme, fanitamme ja keräilemme samaa kamaa, ja kerättävää kyllä jo tuohonkin aikaan riittää.

Tuo Marvel-lehti muuten aloittaa pirun kovalla matskulla: heti vuoden alussa saadaan niin John Byrnen Ihmenelosia kuin Millerin & Mazzuchellin kylmäävän rajua Daredeviliä. Ja silti se ihan ykkönen alkaa minulle näillä main olla Ryhmä-X (jota en siis syystä tai toisesta ole vielä onnistunut saamaan itselleni tilatuksi), jonka lukemattomia sivujuonia pallottelevasta käsikirjoituksesta vastaa Chris Claremont. En nyt haluaisi ihan ylettömiin ylisanoihin yltyä, mutta pidän todennäköisenä, että Claremont on minun omaan kirjoittamiseeni eniten teoksillaan vaikuttanut yksittäinen kirjoittaja. Totta kai Marvelilla oli tuohon aikaan (80-luku on myöhemmin kanonisoitu jonkinlaiseksi Marvelin kukoistuskaudeksi, joten olin oikeaan aikaan näiden lehtien parissa) paljon hyviä tarinankertojia, sellaisia kuin Frank Miller, John Byrne, Walt Simonson, Peter David. Mutta Claremont ja X-Men... Vaikea hänen ylivertaisuutensa syitä on eritellä. Ehkä hän vain uskoi hahmoihinsa. Juuri Claremont oli se, joka teki X-Menistä Marvelin suosituimman brändin, juuri hänen hahmonsa ja tarinansa ovat olleet kaikkien 2000-luvun X-leffojenkin perustana. Mutta kyllä minuun juonenkäänteiden ja elävien hahmojen ohella jätti jälkensä myös, ja ehkä ennen kaikkea, kertomisen tapa. Tarinoiden yllä leijuva odottavan uhan tuntu, kaiken kytkeminen jatkuvasti johonkin suureen ja laajempaan kontekstiin. Siinä missä Hämis hötkyili omissa kuvioissaan Manhattanilla, X-miehissä aisti jatkuvasti koko maailman kohinan taustalla.

Vielä keväällä 1988 en tietenkään hirveästi kirjoittele, mutta tarinoita laadin silti edelleen. Muistattehan Tiikerimiehen, tuon oman supersankariuniversumini keskushahmon? No, hän itse on jäänyt jo kauas taakse, mutta hänen maailmansa on laajennut ja laajenee yhä. Hahmoesittelyjä en ole enää jaksanut piirtää, niiden tekeminen on ehkä alkanut tuntua hieman lapselliselta. Tyydyn enää listaamaan paperille hahmojen nimiä sitä mukaa kun niitä keksin, ja keksinhän niitä. Kymmeniä, toista sataa varmasti pitkälti. Kehittelen juonia ja tarinoita potkiskellessani iltaisin pihalla jalkapalloa autotallin oveen, talvisin hiihtoladulla, pyöräillessä kouluun. Jatkan siitä mihin olen edellispäivänä jäänyt. Mutta koska mitään näitä tarinoita en ole kirjoittanut ylös, muistan niistä 28 vuotta myöhemmin enää katkelmia. Mutta meno on villiä. Poimin Marvelin tarinoista itseäni miellyttäviä elementtejä ja jatkan niiden kehittelyä uudessa surrealistisessa ympäristössä.

Ja käyn tanhuamassa. Tai kuten päiväkirjaani murehdin: "Tänään olin taas kerran tanhupiirissä. Inhoan sitä, mutta äiti pakottaa minut sinne." Hyvä että pakotit, äippä, voin vain tätäkin kokemusta rikkaampana jälkiviisaasti todeta.

Helmikuu 1988

Hiihtoloma taitaa mennä vähän sisemmissä merkeissä kuin aiemmin, johtuen tietenkin vielä suhteellisen tuoreesta tietokoneesta ja siitä tosiasiasta, että pelejä on muutaman kuukauden aikana ehtinyt kertyä jo mukavasti. Tai ei välttämättä; talvi on kuitenkin yksitoistavuotiaallekin vielä houkutteleva juttu. Katuja ei liikaa hiekoiteta, mistä seuraa se, että potkukelkka on varsin yleinen kulkuväline, ja sitä käyttäen on kaupassakäyntikin jotain ihan muuta kuin pakkopullaa. Lämmöllä muistelen ala-asteen pakkaspäiviä, ja sitä miten normaalisti polkupyöristä aamuisin täyttyvä pihannurkka olikin piukassa potkukelkkoja, kun useat kymmenevät oppilaat kiisivät koulumatkansa tuolla kulkuvälineistä jaloimmalla. Eivät kaupunkilaislapset tuollaisesta hienoudesta mitään tiedä. Kyllä mekin ainakin muutaman kerran joka talvi potkimme vinhaa vauhtia kouluun, ehkä yhtä kelkkaa käyttäen, ehkä joskus kahdellakin, kyllähän nyt joka talosta pari potkutinta löytyy. Mutta tosiaan on paljon mahdollista että käytämme päivämme myös hiihtäen ja Lupsiahan ulkoilutetaan tietysti talvella yhtä lailla kuin kesällä. Se on jo iso koira, ja koska basset, sen ulkoiluttaminen on kyllä aika tylsää: koira etenee etanan vauhdilla nenä maassa. Pentuna Lupsi vielä juosta hölkötti, nyt alkavat olla ne ajat takana.

Aika paljon me piirrämme sarjakuvia. Syystä tai toisesta sarjakuvien laatiminen on sellainen perusmallin ajantappokeino läpi koko lapsuuden. Jo pari vuotta aiemmin olen piirtänyt muutaman numeron Silver Lightning -nimisen avaruusolennon seikkailuja, edellisenä syksynä aloitin iisakinkirkosti etenevän Tiikerimies-eepokseni, Joonaksen kanssa on piirrelty varmaankin jo edelliskesänä sarjakuvia Isojoella (ja piirrämme vielä jatkossakin) ja sitten minulla on vielä muutamia vakiohahmoja, joiden strippimuotoisia edesottamuksia aina silloin tällöin innostun jatkamaan - niistä yleisimmin esiintyy hemmo nimeltä Jamppa Juoksija. En ole erityisesti perehtynyt pikajuoksun maailmaan, mutta silti saan tahkottua aihepiiristä vitsin toisensa jälkeen, mikä ei kyllä enää aikuisena onnistuisi. Tällä hiihtolomalla minä ja Raisa palailemme legoista viime kesänä rakentelemiimme labyrintteihin, ja kun niiden väsääminen kyllästyttää, alamme piirtää niihin sijottuvia seikkailuja. Oman labyrinttitarinani päähenkilö on nimeltään Jagger Seikkailija. Hän on MacGyver-wannabe, joka löytää oudon labyrintin, eksyy sinne, selviää vaaratilanteesta toiseen hengissä ja pääsee lopulta ulos. The end. Meneepä siinä piirrellessä yksi lomapäivä mukavasti.

Tammikuu 1988

Vuoden aluksi aloitan uuden harrastuksen: kansantanhun. Todettakoon, että idea ei ole omani. Äidinkö se oli? No joka tapauksessa, lapsille tarkoitetulle kansantanhukurssille käy minun ja Raisan tie. Käyneekö ajatuksissani, että olisinpa sittenkin jatkanut partiossa? Ehkä ei. Olen varmaan vieläkin tyytyväinen että pääsin sieltä. Mutta miksi tanhu? Muistikuvat ovat autuaasti hämärtyneet. En pidä kurssista. Siellä on muutamia melkein-tuttuja (kun pienellä paikkakunnalla ollaan) ja tyttöjä ja poikia suunnilleen saman verran. Mutta silti. Opettajasta muistan, että aivan erityisesti hänestä en pidä. Hän on iäkkäämpi nainen, jolla on hyvin lyhyt pinna ja jota selvästi harmittaa se, että monet kurssilla olevat ovat siellä vastentahtoisesti. Mielestäni hänellä ei ole oikeutta komentaa ja tiuskia meille, mutta niin hän kuitenkin tekee, yleensä tunnin loppua kohti. En muista enää miltä hän näytti, mutta hänen vakiosanontansa on jäänyt mieleen: "Nyt taisi olla vähän honkkeloimisen makua." Tämän saamme kuulla, kun joku opeteltu suoritus menee penkin alle. Pari kertaa tuon sanottuaan hänellä yleensä pettää hermo. Minä olen aivan erityisessä silmätikkuasemassa, tai ainakin tunnen olevani. En koe ansainneeni tällaista komennusta koulun ulkopuolella.

Mutta sielläpä silti pistän tanhuten koko kevään kerran viikossa. Niin että on tässä kaikenlaista tehty elämässä. Tarpeeksi, jopa.

Joulukuu 1987

Jos taata oli isovanhemmista läheisin, oli äidin isä, pappa, etäisin. He edustivat eri sukupolveakin, pappa täytti keväällä 1987 jo 81 vuotta, oli talvisodan tullessa jo reippaasti yli kolmekymppinen. Hän ja mummu saivat kuusi lasta sotavuosien molemmin puolin, asuivat pienessä itse rakentamassaan talossa metsän ja pellon välissä, ja vielä 70-luvun alkuvuosina heillä oli kotieläimiäkin (vuohet olivat vissiin viimeisiä), mutta ei minun aikanani enää muuta kuin yksi maaninen koira ja monta puolivilliä kissaa jotka tekivät pentuja suulin pahnoille kesäisin. Minun muistikuvani papasta ovat positiivisia, vaikka niitä on vähän. Siinä missä taatan kanssa istuin usein sohvalla tutkimassa vaikkapa luontokirjoja tai muuten vaan höpisemässä, en muista kertaakaan tehneeni tai jutelleeni kahdestaan papan kanssa mitään. Ehkä hän ei vain enää vanhalla iällään ihmeemmin lasten kanssa viihtynyt. Ei häntä varmasti haitannut että meitä oli varsinkin lauantaisin talo täynnä kun sukulaiset tulivat mummulakäynnilleen eri puolilta maata, mutta aina välillä tuli se hetki jolloin pappa vetäytyi omaan rauhaansa omaan pieneen kamariinsa.

Jossain määrin pappa on minulle yhä arvoitus. Hän oli ilmiömäisen taitava kirvesmies; se hän oli ammatiltaankin. Vanhemmillani on edelleen käytössä hänen tekemänsä jykevä jakkara, kukkapöytä, keinutuoli ja sen sellaista. Muistan kerrotun että hän lähetti rintamalta lapsilleen itse tekemiään leluja, vedettäviä pyörillä liikkuvia eläinhahmoja. Ja kun isän puolen sukuni on kartoitettu tarkasti 1500-luvulle asti, katoaa papan suku kirkonkirjojen hämäryyteen jo pari sukupolvea taaksepäin mentäessä. Sen tiedän että papalla oli monta veljeä, mutta heilläkään ei kaikilla ollut sama sukunimi; köyhiä renkimiehiä ja torppareita kaikki, joten sukunimi määräytyi sen mukaan kenen tilalla oltiin hommissa. Tästä huolimatta 2000-luvulla muutamat paikalliset innokkaat ovat tätäkin sukua onnistuneet hiukan taaksepäin setvimään, mutta pitkälle tuskin koskaan päästään kun nimikään ei isältä pojalle siirry.

Joulukuussa 1987 on taatan hautajaiset tuskin jätetty taakse, kun pappa joutuu sairaalaan. En muista enää mitä tarkalleen tapahtui, mutta tajuissaan pappa kuitenkin on. Käymme katsomassa häntä, iso mies näyttää yhtäkkiä sairaalasängyssä pieneltä. Hän sanoo äidille ettei aio tällaisessa paikassa kauan olla. Hän kuulostaa heikolta, vieraalta, se on ehkä vain äänensävy, joka on niin toista kuin papan yleensä tiukasti asiaan keskittyvät tokaisut. Pappa on kuitenkin oikeassa: koulun joulujuhlaa edeltävänä yönä sairaalasta soitetaan ja kerrotaan että pappa on nukkunut pois. Äiti kertoo siitä meille aamiaisella. Sisälläni on kummallinen ontto tunne. On vaikea käsittää miten nopeasti tutut asiat noin vain katoavat. En puhkea itkemään niin kuin taatasta kuullessa, mistä tunnen syyllisyyttä. Ajattelen äidin loukkaantuvan jos en sure hänen isäänsä yhtä paljon kuin isän isää. Syy ei ole pelkästään siinä, etten pappaa hyvin tuntenut, vaan siitä että isovanhemman kuolema on nyt mahdollinen tapahtuma. Se ei ole enää sellainen maailmaa hajottava järkytys kuin kaksi kuukautta sitten. Kaipaan pappaa kuitenkin. Ajattelen että mummukin varmaan kaipaa häntä. Heidän yhteiselonsa näytti vielä kahdeksankymppisenäkin luontevalta; he saattoivat kahvipöydässä heittää herjaa niin itsestään kuin toisistaan. Muistan miltä he näyttivät siinä kodikkaassa keittiössä vieri vieressä istuen, nauraen jollekin mummun sanomalle, me vieraat pöydän vastapuolella, välissä tarjottimella marie-keksejä ja pullapitko.

Mutta nyt pappakin on mennyt. Joulu tulee oudossa tunnelmassa, mutta meille lapsille se on kuitenkin joulu, niin iso asia vielä tuolloin että surut unohtuvat. Juuri ennen joulua täytän yksitoista vuotta. Aika paljolta se jo tuntuu, elämä muuttuu.

Marraskuu 1987

Hautajaisista ei ole jäänyt muuta mieleen, kuin että osanottajissa on hyvin vähän lapsia tai edes nuoria. Isän puolelta meillä on vain kaksi serkkua, molemmat paljon meitä vanhempia, muut hautajaisissa ovat aikuisia ja enimmäkseen vieraita. Ei tämä kuitenkaan syksyäni leimaa enempää. Elämä jatkuu... Näperrän tuoreella tietokoneellani, käyn elokuvakerhossa ja maalauspiirissä, ja syksyn aikana myös kansalaisopiston valokuvauskurssi on ehtinyt pitkälle. Onnistuin maanittelemaan sinne Artsin mukaan, ja olemme ainoat alaikäiset ryhmässä. Opettajamme on vähän John Lennonin näköinen pitkähiuksinen mies nimeltä Ali. Hän käyttää minusta ja Artsista yhteisnimitystä "jäppiset", syystä tai toisesta hänestä on jotenkin koomista että olemme siellä. Ryhmä ei ole iso, ei varmaan kymmentä henkeä. Saamme luentoja valokuvaamisen perusteista ja tekniikasta ja lopuksi kehitetään oma otoskin pimeähuoneessa. Minä päädyn tämän mallikuvan kohdehenkilöksi. Isokokoinen mustavalkokuva kehitetään punaisen valon alla jokaisen ryhmän jäsenen saadessa osallistua. Olen kuvassa silmät kiinni. En lopulta taida saada valokuvakurssista paljoakaan, mutta onhan se tavallaan mielenkiintoinen kokemus, vaikka myöhään illalla ja usean kilometrin pyörämatkan päässä omaa kouluamme pienemmällä ala-asteella. En edes tiedä mitä kurssilta oikeastaan odotin. Todennäköisesti vain paljon kuvien räpsimistä, mitä siis ei tapahdu juuri lainkaan. Vapaa-aikana olen kuitenkin kohtalaisen aktiivinen kuvaaja. Napsin edellisjouluna saamallani Konica AF 3 -merkkisellä pokkarilla filmin täyteen parin kuukauden välein. Kamerassa on kokoluokan laitteekseen häkellyttävän hyvä linssi, eikä kuvia saa esimerkiksi ylivalottumaan vaikka miten yrittäisi: kesäkuvissakin taivas on aina uljaan syvänsininen. Käytän kameraa kevääseen 1998 asti, jolloin virittimestä katkeaa jousi juuri kun olen ottamassa kuvaa kirjoittamisenopettajastani Kirstistä. Vasta silloin siirryn järjestelmäpuolelle, mutta yli kymmenen vuotta aiemmin käymäni kamerakurssin opit ovat unohtuneet.