Ne on kummallisia nämä kuumat pilviset päivät. Hautovat, hau
tovat.
Olin uudestaan sairaslomalla pari päivää. Lääkekuuriini on nyt lisätty kortisonia ja steroideja. Vedän 22 leukaa melko kevyesti. Ennen kesälomaa vedin viitisentoista.
Minulla on muutamia loistavia ystäviä, mutta tuntuu että joka vuosi vähemmän. Sitten möläyttelen tekstiviesteissä asioita siten, että loukkaan niitä vähiäkin. No, sitä tein kyllä parisuhteessa ollessanikin. Joka kerta. Vaatii erityistaitoa varmaan, vaan kunpa ei lapselle periytyisi.
Hänen piirtämiään kuvia oli Tampereella olohuoneen seinässä kun kävin. Mutta kortti Kreikasta on jonnekin kadonnut.
Epäilen jokaista tällä hetkellä, olen varma vain siitä etten voi olla täällä, tässä tilassa, tällaisena, tällä hetkellä ilman että se johtaa jonkin merkityksellisen päättymiseen. Kummallinen pilvisyys tosiaan, kuin taivaalle peukalolla painettu harmaa muovailuvahamatto.
Olen varma että kävin eilen Ikeassa, mutta minulla on siitä hyvin vähän muistikuvia. Lapsi sai sieltä pehmoketun kun oli niin väsynyt ja onneton. Sen muistan ja kaamean tryffelikakun, hyi saasta.
7.8.13
30.7.13
Liftaa karjalaisittain (*)
Olen kuulemma laihtunut. Töissä ihmettelivät kun palaan lomalta niin lommoposkisena. Äitikin kylässä käydessäni asian huomioi, eikä yleensä ulkonäköön puutu, vaikka varmaan joinain pahimpina pitkätukkahiipparivuosinani olisi aihetta ollutkin. Ja kun olin heittämässä roskiin niitä kaapin perältä löytyneitä farkkuja joista ei nappi mennyt enää lähellekään kiinni kaksi vuotta sitten, tuli vitsinä mieleen kokeilla: no nehän tarvitsevat nyt vyön että pysyvät yllä. Tämä ei ole johdanto millekään järkevälle; kunhan hämmästelen. Olin kuvitellut että kolmenkympin jälkeen vyötärö kasvaa, ei kutistu, varsinkaan jos ei asian hyväksi kauheasti mitään tee. No käynhän minä lenkillä. Viimeksi, ööh, toukokuussa. Kai sitten vain kuihdun pois, onhan se jo jumaliste aikakin, tässä iässä. Hävettää täällä roikkua tyhjän panttina vuosikymmenestä toiseen kun liikakansaa on pallon päällä muutenkin. Hyödyttömänä kulutan resursseja, bensaakin polttanut satoja litroja kesän aikana suhatessani Suomenmaata ristiin rastiin. Pellolla pörräävä traktori olisi senkin polttoaineen ansainnut, olisi voinut viljellä perunaa, saatu vähän länsimaisille leffakävijöille sipsejä sitten.
Kahden viikon päästä alkavat koulut. Tyttäreni aloittaa taipaleensa osaten lukea, kirjoittaa, laskea, kellotaulunkin tuntee. Vielä hän on silti kesän kuluessa halunnut iskän syliin kuuntelemaan tarinoita; pieni on pieni sittenkin, vaikka media toitottaa lapsuuden nykyään loppuvan jo päiväkodissa, viimeistään. Minun ekalle mennessäni opettaja vielä veisautti lapsilla virsiä joka aamu urkuharmoonia tarmolla polkien. Sanaa julistettiin ja vielä yläasteellakin kuului keskusradiosta rukouksia aamusella, jos opettajien kiertävään päivänavausvuoroon sattui yksi koulun muutamasta herätysliikkeseen kuuluvasta kansankynttilästä. En tiedä käydäänkö koulusta enää edes kirkossa. Hyvä jos ei. Hesarissa oli muutama päivä sitten juttu, jossa sanottiin joka kymmenennen suomalaisen kuuluvan johonkin herätysliikkeseen. Se oli pysäyttävin lukemani tieto aikoihin. Kuukausiin varmaan, ellei vuosiin; ei minua moni asia enää hätkähdytä, mutta tämä: joka kymmenes tämän maallisena pidetyn maan kansasta. Mitä tapahtuu? Pelottavaa.
* "Liftaa karjalaisittain", eli makaa tien poskessa rähmällään sammuneena.
Kahden viikon päästä alkavat koulut. Tyttäreni aloittaa taipaleensa osaten lukea, kirjoittaa, laskea, kellotaulunkin tuntee. Vielä hän on silti kesän kuluessa halunnut iskän syliin kuuntelemaan tarinoita; pieni on pieni sittenkin, vaikka media toitottaa lapsuuden nykyään loppuvan jo päiväkodissa, viimeistään. Minun ekalle mennessäni opettaja vielä veisautti lapsilla virsiä joka aamu urkuharmoonia tarmolla polkien. Sanaa julistettiin ja vielä yläasteellakin kuului keskusradiosta rukouksia aamusella, jos opettajien kiertävään päivänavausvuoroon sattui yksi koulun muutamasta herätysliikkeseen kuuluvasta kansankynttilästä. En tiedä käydäänkö koulusta enää edes kirkossa. Hyvä jos ei. Hesarissa oli muutama päivä sitten juttu, jossa sanottiin joka kymmenennen suomalaisen kuuluvan johonkin herätysliikkeseen. Se oli pysäyttävin lukemani tieto aikoihin. Kuukausiin varmaan, ellei vuosiin; ei minua moni asia enää hätkähdytä, mutta tämä: joka kymmenes tämän maallisena pidetyn maan kansasta. Mitä tapahtuu? Pelottavaa.
* "Liftaa karjalaisittain", eli makaa tien poskessa rähmällään sammuneena.
20.7.13
Kahvi valui hitaasti
Enhän minä työmaalle palannut. Kesäloma jatkui suoraan viikon sairaslomalla, mikä tarkoittaa että kun nyt neljättä päivää napsin antibiootteja, alkaa olo hiljalleen olla elinkelpoinen. Kiitollinen olen ihmisille: jo aiemmin mainitsemaani pizzaa olen pakastimesta sulatellut, ja Tampereen vieraat toivat tullessaan kiinalaista pöperöä siihen malliin, että sitäkin söin vielä toisena päivänä jääkaapista. Ja exmeltä sain lainaan uusioidun Doctor Whon ykköskauden boxina; mainio sarja, johon en ole ennen yrittänytkään tutustua, kun olen kuvitellut, että se on yhtäjaksoisesti posottanut 60-luvulta nykypäivään briteissä ja tässä järkälemäisyydessään kenen tahansa teetä juomattoman mahdoton lähestyä edes etäisesti (miksi exme siis sen pariin niin helposti solahtikin).
Siinähän tämä on mennyt. Tohtoria katsellessa, kahvia juodessa, lukiessa kilokaupalla niin kirjoja kuin noita mainioita 80-luvun MikroBittejäkin (yhtenä monista hauskoista havainnoista se postipalsta, jolla Aleksi Bardy paheksui lehden pelipainotteisuutta, ja vaati enemmän tilaa vakaville ohjelmoijille). Ylipäätään vietän senkaltaista lomaa, jollaisesta aina salaa haaveilee, mutta jollaista ei malta koskaan varsinaisen lomakauden koittaessa toteuttaa kun takaraivossa kalvaa ajatus ajan kulumisesta hukkaan. Mutta kun ei juuri mitään jaksa hengityksen niin rohistessa kuin pihistessäkin, ei syyllisyyskään kalva.
Valokuvia laittelin albumiin. Onhan sekin projekti totisesti jäänyt pahasti vaiheeseen, ja keitin kissalle kalaa, räpelsin toimintakuntoon uuden pesukoneen, jonka Gigantin pojat sisään kantoivat ja Absoluuttisen Nollapisteen tuotanto on stereoissa viihtynyt; on se kumma miten vuosi vuodelta korkeammalle bändin albumien henkilökohtaisella ranking-listallani nousee vuonna 2007 julkaistu iiris, tuolloin kai jonkinlaiseksi välityöksi syyttä suotta suuren yleisön (ja vähän minunkin) tasolta leimattu.
Melkein sarjakuviakin piirsin tänään, mutta sitten kuulin että tuttu oli muuttamassa samaan rappuun pari kerrosta alemmas. Kävin jeesaamassa minkä kykenin. Keitin muuttokahveetkin päälle. Sitten sohvalle päivätorkuille. On sairaslomassa jotain omituisen levollistakin tavallaan.
Siinähän tämä on mennyt. Tohtoria katsellessa, kahvia juodessa, lukiessa kilokaupalla niin kirjoja kuin noita mainioita 80-luvun MikroBittejäkin (yhtenä monista hauskoista havainnoista se postipalsta, jolla Aleksi Bardy paheksui lehden pelipainotteisuutta, ja vaati enemmän tilaa vakaville ohjelmoijille). Ylipäätään vietän senkaltaista lomaa, jollaisesta aina salaa haaveilee, mutta jollaista ei malta koskaan varsinaisen lomakauden koittaessa toteuttaa kun takaraivossa kalvaa ajatus ajan kulumisesta hukkaan. Mutta kun ei juuri mitään jaksa hengityksen niin rohistessa kuin pihistessäkin, ei syyllisyyskään kalva.
Valokuvia laittelin albumiin. Onhan sekin projekti totisesti jäänyt pahasti vaiheeseen, ja keitin kissalle kalaa, räpelsin toimintakuntoon uuden pesukoneen, jonka Gigantin pojat sisään kantoivat ja Absoluuttisen Nollapisteen tuotanto on stereoissa viihtynyt; on se kumma miten vuosi vuodelta korkeammalle bändin albumien henkilökohtaisella ranking-listallani nousee vuonna 2007 julkaistu iiris, tuolloin kai jonkinlaiseksi välityöksi syyttä suotta suuren yleisön (ja vähän minunkin) tasolta leimattu.
Melkein sarjakuviakin piirsin tänään, mutta sitten kuulin että tuttu oli muuttamassa samaan rappuun pari kerrosta alemmas. Kävin jeesaamassa minkä kykenin. Keitin muuttokahveetkin päälle. Sitten sohvalle päivätorkuille. On sairaslomassa jotain omituisen levollistakin tavallaan.
15.7.13
Poksuvarvas
Tässähän kasvaa hiljalleen jännitys sen suhteen, onko huomenna lomaltapaluun kohde duuni vaiko sittenkin terveyskeskus. Pian viikon jyllännyt flunssa senkun porskuttaa, oireista epäilen poskiontelon- tai korvatulehdusta tai molempia. Jälkimmäisestä olisikin aikaa. Lapsena se oli jokatalvinen riesa melkein teini-ikään asti mutta loppuipa lopulta. On kyllä muutamia kauhukuvia jäänyt äärimmäisen tuskallisista toimenpiteistä, joille maalaiskunnan toistaitoiset terkkatädit alistivat. Pikkaisen on meininki parantunut, onneksi, minkä on nyt huomannut kun isossa kaupungissa oman lapsen kanssa on korvia hoidatettu.
Suoritan aikani kuluksi jälleen kulttuuriarkeologiaa: toin kesävarastolta ikimuinaisen MikroBitti-kokoelmani, mikä tarkoitaa käytännössä vuosikertoja 1986-1988, lisättynä kolmella numerolla mallia -89 ja muutamalla aiemmalla. Luen niitä läpi aivan hölmistyneen ihastuksen vallassa. Voi aikaa kun tietokoneet olivat underground-kulttuuria! (tai siis mikrot, kuten kotikoneita tuolloin kutsuttiin) Vanhin omistamani lehti on numero 4/1984, jonka olen melkein-kahdeksanvuotiaana kätösiini saanut, ja kun sitä nyt selailin ties kuinka monen vuoden jälkeen, muistin aina mitä jokaisen sivunkäännöksen jälkeen on edessä. Hyvin se on mieleen syöpynyt. Tuo tietotekniikan hämmästyttävä maailma!
Numeron ehdoton pääartikkeli on monisivuinen "Valintaopas mikron ostajalle", olihan joulu tulossa. (Bitti aloitti ilmestymisensä vuonna -84, joten neljäs oli vuoden viimeinen numero) Ei vähempää kuin 27 eri tietokonetta huolellisesti kaikkine ominaisuuksineen taulukoituna, järjestettynä halvimmasta (Sinclair ZX81, 495 markkaa) kalleimpaan (Sinclair QL, 4950 markkaa). Onpa mukana tuo itsellenikin pian joulukuusen alta paljastuva Salora Fellow, kolmanneksi halvin, mutta mitä tästä taulukosta opinkaan: peräti kolmen ja puolen megahertsin prosessori laitteessa sentään, ei se ihan mopokone ollut... Kuusnelonenhan porskutti (kuten vielä Commodore 128:kin) sillä yhden Mhz:n prosessorillaan hamalle 90-luvulle asti. Sellaiset vielä tässä valintaoppaassa mukana olevat koneet kuin vaikka Micro-Professor, Panasonic, Triumph ja Micro-Bee olivat kyllä jo seuraavaan jouluun mennessä tyystin kadonneet. Niinhän niitä tippui ihan tasaiseen tahtiin tuolloin, uusia tuli tilalle koko ajan vähemmän.
Bittiposti-palstalla nimimerkki "64 on PARAS" toivoo lehteen palstaa, joka sisältäisi niin pelivinkkejä kuin peliennätyksiäkin. 'Esittämäsi idea on hyvä', vastaa toimitus, ja seuraavan vuoden kolmannessa numerossa sitten saikin Peliluola alkunsa. Mutta ohjelmalistaukset sentään ovat jo alkumetreillä mukana, näpyttelinpä itsekin vähäpoikana tästä numerosta löytyvän pelin "Pommeja ja ilmatorjuntaa" Fellowiini, muistaakseni siinä neliö kiisi ruudulla ja pudotteli pisteitä... No mitä voi odottaa puolen sivun mittaiselta Basic-listaukselta, tuntuipa silloin ikuisuudelta sen koneelle kirjoitus. Mitä se sillä kaamealla piippailevalla kuminäppiksellä varmaan olikin.
Silti ehdottomasti parasta tässä lehdessä: artikkeli "Tuulimittari 50 markalla Commodoreen", jossa tee-se-itse-miestä opastetaan väsäämään hyödyllinen (?) tuulimittari kuusneloseen käyttäen muovista juustorasiaa (!), pingispalloja, hitsauspuikkoja, hartsiepoksiliimaa, infrapuna-anturia (!!), transistoria ja ties mitä saakelia. Kytketään kätevästi joystick-porttiin ja jätetään ulos viipottamaan. Tuulen voimakkuudet näkyvät sitten ruudulla, tosin tietokonetta ei sitten enää voi käyttää muuhun. Jonkinlaista kadonnutta pioneerihenkeähän tuollaiset projektit huokuvat; tietokone on vain työkalu muiden joukossa, väline, jonka alan miehet runnovat helposti uuteen uskoon ja mihin käyttöön ikinä haluavatkaan. En kyllä voi käsittää miksi kukaan olisi tuota tehnyt (paitsi artikkelin laatija tietty), mutta kun lehti nyt ensi vuonna viettää 30-vuotisjuhlaansa, olisi mielestäni ehdottomasti paikallaan jonkinlainen Best of -tyylinen artikkelikokoelma, ja "Tuulimittari 50 markalla Commodoreen" olisi heti siinä alussa kunniapaikalla.
No niin, taas pitää niistää. Ja korvissa soi, eikä muuta sitten kuulukaan. Mikäs se oli se työterveysaseman numero?
"Poksuvarvas" on muuten osa sitä sanastoa, joka kehittyi kun vietin loman enimmäkseen kahdestaan kuusivuotiaan kanssa mökillä. Se on varvas jota käytetään saippuakuplien poksauttamiseen, tietenkin, höhlät.
Suoritan aikani kuluksi jälleen kulttuuriarkeologiaa: toin kesävarastolta ikimuinaisen MikroBitti-kokoelmani, mikä tarkoitaa käytännössä vuosikertoja 1986-1988, lisättynä kolmella numerolla mallia -89 ja muutamalla aiemmalla. Luen niitä läpi aivan hölmistyneen ihastuksen vallassa. Voi aikaa kun tietokoneet olivat underground-kulttuuria! (tai siis mikrot, kuten kotikoneita tuolloin kutsuttiin) Vanhin omistamani lehti on numero 4/1984, jonka olen melkein-kahdeksanvuotiaana kätösiini saanut, ja kun sitä nyt selailin ties kuinka monen vuoden jälkeen, muistin aina mitä jokaisen sivunkäännöksen jälkeen on edessä. Hyvin se on mieleen syöpynyt. Tuo tietotekniikan hämmästyttävä maailma!
Numeron ehdoton pääartikkeli on monisivuinen "Valintaopas mikron ostajalle", olihan joulu tulossa. (Bitti aloitti ilmestymisensä vuonna -84, joten neljäs oli vuoden viimeinen numero) Ei vähempää kuin 27 eri tietokonetta huolellisesti kaikkine ominaisuuksineen taulukoituna, järjestettynä halvimmasta (Sinclair ZX81, 495 markkaa) kalleimpaan (Sinclair QL, 4950 markkaa). Onpa mukana tuo itsellenikin pian joulukuusen alta paljastuva Salora Fellow, kolmanneksi halvin, mutta mitä tästä taulukosta opinkaan: peräti kolmen ja puolen megahertsin prosessori laitteessa sentään, ei se ihan mopokone ollut... Kuusnelonenhan porskutti (kuten vielä Commodore 128:kin) sillä yhden Mhz:n prosessorillaan hamalle 90-luvulle asti. Sellaiset vielä tässä valintaoppaassa mukana olevat koneet kuin vaikka Micro-Professor, Panasonic, Triumph ja Micro-Bee olivat kyllä jo seuraavaan jouluun mennessä tyystin kadonneet. Niinhän niitä tippui ihan tasaiseen tahtiin tuolloin, uusia tuli tilalle koko ajan vähemmän.
Bittiposti-palstalla nimimerkki "64 on PARAS" toivoo lehteen palstaa, joka sisältäisi niin pelivinkkejä kuin peliennätyksiäkin. 'Esittämäsi idea on hyvä', vastaa toimitus, ja seuraavan vuoden kolmannessa numerossa sitten saikin Peliluola alkunsa. Mutta ohjelmalistaukset sentään ovat jo alkumetreillä mukana, näpyttelinpä itsekin vähäpoikana tästä numerosta löytyvän pelin "Pommeja ja ilmatorjuntaa" Fellowiini, muistaakseni siinä neliö kiisi ruudulla ja pudotteli pisteitä... No mitä voi odottaa puolen sivun mittaiselta Basic-listaukselta, tuntuipa silloin ikuisuudelta sen koneelle kirjoitus. Mitä se sillä kaamealla piippailevalla kuminäppiksellä varmaan olikin.
Silti ehdottomasti parasta tässä lehdessä: artikkeli "Tuulimittari 50 markalla Commodoreen", jossa tee-se-itse-miestä opastetaan väsäämään hyödyllinen (?) tuulimittari kuusneloseen käyttäen muovista juustorasiaa (!), pingispalloja, hitsauspuikkoja, hartsiepoksiliimaa, infrapuna-anturia (!!), transistoria ja ties mitä saakelia. Kytketään kätevästi joystick-porttiin ja jätetään ulos viipottamaan. Tuulen voimakkuudet näkyvät sitten ruudulla, tosin tietokonetta ei sitten enää voi käyttää muuhun. Jonkinlaista kadonnutta pioneerihenkeähän tuollaiset projektit huokuvat; tietokone on vain työkalu muiden joukossa, väline, jonka alan miehet runnovat helposti uuteen uskoon ja mihin käyttöön ikinä haluavatkaan. En kyllä voi käsittää miksi kukaan olisi tuota tehnyt (paitsi artikkelin laatija tietty), mutta kun lehti nyt ensi vuonna viettää 30-vuotisjuhlaansa, olisi mielestäni ehdottomasti paikallaan jonkinlainen Best of -tyylinen artikkelikokoelma, ja "Tuulimittari 50 markalla Commodoreen" olisi heti siinä alussa kunniapaikalla.
No niin, taas pitää niistää. Ja korvissa soi, eikä muuta sitten kuulukaan. Mikäs se oli se työterveysaseman numero?
"Poksuvarvas" on muuten osa sitä sanastoa, joka kehittyi kun vietin loman enimmäkseen kahdestaan kuusivuotiaan kanssa mökillä. Se on varvas jota käytetään saippuakuplien poksauttamiseen, tietenkin, höhlät.
13.7.13
Rinnassansa tunsi kummaa (y)leisku(ku)ntaa
Palasin maalta tänne kaupunkiin ja vietän aikaa maaten kotona korkeassa kuumeessa, joka öisin nousee huippulukemiin, helteisen päiväajan pysyttelee tuossa kolmeseiskapuolen tuntumassa. No, sentään asuntoani viikon käyttäneet pääkaupunkimatkailijat tekivät lähtiessään kaksi pellillistä pizzaa, että ei tässä nälkään kuole, joskin ehkä muuhun. Oliko loma antoisa? Ehkä. Tapasin jonkin verran ihmisiä joita liian harvoin tapaa. Luin tolkuttomasti kaikkea, makasin riippumatossa helteessä, vähän uinkin, ennen kaikkea pienensin (no en ihan yksin sentään) yhden satavuotiaan koivun monihaaraisesta rungosta klapeiksi. Elämänfilosofiani: mikään fyysinen ei ole sen nautinnollisempaa kuin puun pilkkominen. Paitsi syöminen voi olla, joskus, jos on oikein hyvää ruokaa ja on oikein nälkä.
Näin myös nanduja ja guonakoja, mikä loman sivistysannokseksi laskettakoon. Nyt palattuani huomaan unohtaneeni jokaisen niistä asioista, joista tänne piti kirjoittaa. Eivätpä tainneet järin tärkeitä olla.
Näin myös nanduja ja guonakoja, mikä loman sivistysannokseksi laskettakoon. Nyt palattuani huomaan unohtaneeni jokaisen niistä asioista, joista tänne piti kirjoittaa. Eivätpä tainneet järin tärkeitä olla.
16.6.13
Yks lokinkatku
Kesän kunniaksi poistuin eilen Facebookista. Tapahtumaan ei liity dramatiikkaa; pikemminkin kyllästyneisyyttä, viisi ja puoli vuotta siellä kuitenkin jo roikuin. Olin nokkeluuspäivittäjä: yhdestä neljään kertaan viikossa lisäsin sinne jonkin yleensä pitkään harkitun lausahduksen, joka toisinaan liittyi päivittäisiin tekemisiini, toisinaan antoi vaikutelman että liittyi, muttei kuitenkaan. Mutta halusin että minusta tykättiin. Koska Facebookissa on kyse viihtymisestä, enkä minä oikein enää viihtynyt. Seurasin ystäväni lomamatkaa Kreikasta. Hän päivitti joka päivä tukun kuvia, kirjoitteli kuulumisia, kommentoi muiden statuksia. Oli kuin ei olisi kaukana ollutkaan. Minä pyrin lomallani juurikin etääntymään kaikesta mediasosiaalisuudesta. Tekisi mieli jättää puhelinkin kaupunkiin kun lähden, mutta saahan sen sentään halutessaan pois päältä.
Edellisen päivityksen olin tuskin julkaissut, kun neljä sadebiisiä hyllystä muistui mieleen: Beatlesin Rain, Nick Caven The Carny ("And the rain it hammered down..."), Placebon English summer rain ja Tom Waitsin A Little rain. Mutta tänään olen ekaa päivää kesälomalainen, ja aurinko näyttää paistavan. Here comes the sun.
Edellisen päivityksen olin tuskin julkaissut, kun neljä sadebiisiä hyllystä muistui mieleen: Beatlesin Rain, Nick Caven The Carny ("And the rain it hammered down..."), Placebon English summer rain ja Tom Waitsin A Little rain. Mutta tänään olen ekaa päivää kesälomalainen, ja aurinko näyttää paistavan. Here comes the sun.
14.6.13
Vain ihminen polkee paikallaan
Taivas laskee vetensä harmaan Töölön ylle, minun kesälomani alkaa viikonloppuna. Olen kasannut asioita taas niin paljon sisälleni, että eilen oli pakko heittäytyä sohvalle pitkäkseen keskellä päivää kun näkökenttä kapeni suppiloksi ja sisällä jyski hiljalleen kiihtyvä sementtimylly, joka pakkasi tuotostaan suoniin; olin sameampi kuin ympäröivä todellisuus. Suljin silmät. Kelluin jonnekin kauas, mutta palasinkin vielä, sentään.
Poikkesin Turussa, vietin jotenkin älyttömän mukavan päivän, vaikken lopulta paljon paikallisia nähnytkään, mutta kesällä on aikaa lisääkin. Onhan? Mutta Logomo oli kyllä jotenkin niin tyypillisen turkulainen pompöösissä turhuudessaan että huh huh. Toisaalta pidän Turussa siitä, että siellä päättäjät tekevät koko ajan kaikkea hönöä. Helsingissä suuntaus on vain kohti masentavuutta; siellä susirajalla (Turku on sitä Helsingistä nähtynä) sentään ollaan rehellisesti tolloja. Siitä seuraa monesti jotain hyvääkin. Mihin tosin Logomo ei lukeudu.
Tähän harmauteen kissakin nukahti. Nyt pitäisi kuunnella kaikki levyhyllystä löytyvät sadeaiheiset kappaleet putkeen: OSIn Standy (Looks like rain), Nitsin Rainfallagain, Eppu Normaalin Suolaista sadetta, Leonard Cohenin Last year's man ("The rain falls down on last year's man..."), Juicen Edestakaisin (Laihia - Heinäpää) ("Satoi niin että otsanahkamme ois saanut kateelliseks mateen..."), Lapinlahden Lintujen Sateet tulevat, Led Zeppelinin The Rain Song, Mewin The Seething rain weeps for you ja tietenkin se yksi Tommi Liimatan soolobiisi. Äkkiseltään muistettuna ainakin nämä.
Muutama päivä sitten katselin puistossa, kun varis söi lokinpoikasen. Ei se välittänyt vähääkään ympärillään riehuvista puolustajista, jotka läiskivät sitä siivillään. Saalis tuskin näkyvästi nokastaan pilkottaen se kohosi laiskasti siivilleen ja loittoni metsikköön. Ehkä sillä oli lapsia ruokittavanaan.
Poikkesin Turussa, vietin jotenkin älyttömän mukavan päivän, vaikken lopulta paljon paikallisia nähnytkään, mutta kesällä on aikaa lisääkin. Onhan? Mutta Logomo oli kyllä jotenkin niin tyypillisen turkulainen pompöösissä turhuudessaan että huh huh. Toisaalta pidän Turussa siitä, että siellä päättäjät tekevät koko ajan kaikkea hönöä. Helsingissä suuntaus on vain kohti masentavuutta; siellä susirajalla (Turku on sitä Helsingistä nähtynä) sentään ollaan rehellisesti tolloja. Siitä seuraa monesti jotain hyvääkin. Mihin tosin Logomo ei lukeudu.
Tähän harmauteen kissakin nukahti. Nyt pitäisi kuunnella kaikki levyhyllystä löytyvät sadeaiheiset kappaleet putkeen: OSIn Standy (Looks like rain), Nitsin Rainfallagain, Eppu Normaalin Suolaista sadetta, Leonard Cohenin Last year's man ("The rain falls down on last year's man..."), Juicen Edestakaisin (Laihia - Heinäpää) ("Satoi niin että otsanahkamme ois saanut kateelliseks mateen..."), Lapinlahden Lintujen Sateet tulevat, Led Zeppelinin The Rain Song, Mewin The Seething rain weeps for you ja tietenkin se yksi Tommi Liimatan soolobiisi. Äkkiseltään muistettuna ainakin nämä.
Muutama päivä sitten katselin puistossa, kun varis söi lokinpoikasen. Ei se välittänyt vähääkään ympärillään riehuvista puolustajista, jotka läiskivät sitä siivillään. Saalis tuskin näkyvästi nokastaan pilkottaen se kohosi laiskasti siivilleen ja loittoni metsikköön. Ehkä sillä oli lapsia ruokittavanaan.
8.6.13
Ajan
Kirjastosta tarttui pari viikkoa sitten mukaan Stephen Kingin kohtuullisen tuore tiilisjärkäle 22.11.63, jonka otsikosta voi näppärästi päätellä sen käsittelevän Kennedyn murhaa tuona samaisena päivämääränä Dallasissa. On ollut tapana lukaista noita Kingejä edelleen jos satun niihin kirjastossa törmäämään, mutta kyllähän nuo ovat olleet pikemminkin ajantappolukemista viime vuosina kuin mitään kovin antoisia kokemuksia. Siksi 22.11.63 olikin niin positiivinen yllätys: ensimmäinen aidosti viihdyttävä King sitten - ohhoh, muistankohan edes. Vuoden 2002 Buick 8 oli hyvä, mutta edellinen todella koukuttava King on kyllä ollut Pedon sydän joskus viime vuosituhannen lopulla.
Tästä nyt lukemastani pidin muutamasta erityisestä syystä: ensinnäkin tarinan sijoittuminen menneeseen sopii Kingin tapaan kirjoittaa. Ei voi mitään, Stephen on jo eläkeikäinen mies, ja mitä modernimman aihepiirin parissa hän on viime vuosina pakertanut, sitä onnettomampia ovat olleet aikaansaannokset. (Unensieppaaja ja Kuulolla ovat esimerkkeinä sieltä pahimmasta räpellyspäästä) King on itse kasvanut lapsesta aikuiseksi 1950- ja 1960-luvuilla, ja sen huomaa. Tuo rapiat puolen vuosisadan takainen Amerikan syrjäkylä on se oletusarvoinen King-kirjan sijainti, josta poikkeaminen voi vielä olla ok (myönnetään että hänen 70-luvulle sijoittuvat ensimmäiset romaaninsakin ovat pääosin hyviä, mutta tuolloin hän olikin aloitteleva ja näyttämishaluinen kirjailijatulokas), mutta harvoin mitään enempää. 50- ja 60-luvuilla King on kotonaan. Hän katsoo tuota aikakautta lapsen kaikennäkevin silmin, ja minä kadehdin suunnattomasti hänen kykyään tuoda se maailma sanoiksi. Toisaalta juuri tuohon aikakauteen sijoittuva King on tarinankerronnallinen kotiinpaluu myös tottuneelle King-lukijalle; niin paljon laatuaikaa niissä tarinoissa on tähän mennessä viettänyt. Ja onhan tuota aikaa yhdessä mennyt: kun 80-luvun lopulla siirryin kirjaston nuortenosastolta aikuisten puolelle, oli Kingin Christine kaikkien aikojen toinen lainaukseni sieltä. Ray Bradburyn Fahrenheit 451 oli ensimmäinen, kuten olen täällä joskus aiemminkin muistellut.
Aikakauden ja lukijaturvallisuuden lisäksi 22.11.63 viehätti tietenkin suuresti aikamatkustusteemansa ansiosta. Olen suuri aikaharppailutarinoiden ystävä, ja 22.11.63 oli monin tavoin suorastaan priimaesimerkki hyvin suunnitellusta aikamatkajuonesta: nostalgiaa ja ulkopuolisuutta sopivassa suhteessa, historian vääjäämättömyyttä, arkipäivän pienten erojen suuri merkitys ja jatkuvia alati pinoutuvia paradokseja. Voisin hyvin kuvitella, että 50-luvun lopulle pulpahtava vuoden 2011 ihminen (minun ikäiseni päähenkilö vieläpä, samaa vuosimallia!) pitäisi maailmaa ensinäkemältä neitseellisenä paratiisina; bensakaan ei maksa käytännössä mitään!
(Tässä välissä kävin ostamassa auton. Olen omistanut auton tasan kerran aiemmin: 18-vuotiaana ostin tulipunaisen Fiatin, jonka vuonna 2003 lopulta vaihdoin kaverin toimivaan Commodore kuusneloseen. Tämä nyt hankkimani on sekin tulipunainen Fiat. Kohta sillä ajan, siitä päivityksen otsikko.)
Ajan käsittämättömyys on minua alati narratiivisessa taiteessa kiehtova teema. Mieleenjäävimmät parin viime vuoden aikana näkemäni elokuvat ovat juurikin aikamatkustusaiheisia, Duncan "David Bowien poika" Jonesin Source code oli hivenen kyseenalaista loppuratkaisuaan lukuunottamatta loistava, ja espanjalainen Los Cronocrímenes vallan hykerryttävän hieno; jälkimmäisessä etenkin kiehtoo tuo aikaharppailun väistämätön paradoksaalisuus: päähenkilö ei koskaan joutuisi tilanteeseen, jossa palaa ajassa taaksepäin, ellei olisi tulevaisuudessa palannut ajassa taaksepäin... Suosittelen myös elokuvaa Primer, mutta varoitan: kärryillä ei pysy. Sehän siitä niin julmetun hauskan tekikin.
David Bowien pojasta tuli mieleeni, että hiljakkoin huomasin Stephen Kingin molempien poikien olevan nykyisin kirjailijoita. Joe Hill on jopa spesifisti kauhukirjailija, Owen sentään näyttäisi pyrkivän laajempaan genrespektriin. Varsinaista kapinointia tuokin! En ole tuotoksiaan lukenut, mutta minua epäilyttää kuinka paljon he ovat joutuneet esiin päästäkseen taistelemaan. Toki voidaan nähdä kuuluisan isän (on heidän äitinsäkin kyllä kirjailija) varjosta esiin nouseminen taisteluna, mutta rikkaista oloistahan he ovat peräisin, ja kirjallisuuspiireissä lapsuutensa viettäneet. Taiteen eteen on kärsittävä! Stephen sentään eli vuosikaudet asuntovaunussa köyhyysrajan alapuolella, kävi päivät töissä elättäkseen lapsensa ja öisin nakutti epätoivoisena romaaneja, joista Carrie sitten lopulta löi läpi... Ja kyllähän tuo taistelu elintilasta noista Stephenin alkupään romaaneista huokuu. On eräänlaista ajankuvaa jopa.
Tästä nyt lukemastani pidin muutamasta erityisestä syystä: ensinnäkin tarinan sijoittuminen menneeseen sopii Kingin tapaan kirjoittaa. Ei voi mitään, Stephen on jo eläkeikäinen mies, ja mitä modernimman aihepiirin parissa hän on viime vuosina pakertanut, sitä onnettomampia ovat olleet aikaansaannokset. (Unensieppaaja ja Kuulolla ovat esimerkkeinä sieltä pahimmasta räpellyspäästä) King on itse kasvanut lapsesta aikuiseksi 1950- ja 1960-luvuilla, ja sen huomaa. Tuo rapiat puolen vuosisadan takainen Amerikan syrjäkylä on se oletusarvoinen King-kirjan sijainti, josta poikkeaminen voi vielä olla ok (myönnetään että hänen 70-luvulle sijoittuvat ensimmäiset romaaninsakin ovat pääosin hyviä, mutta tuolloin hän olikin aloitteleva ja näyttämishaluinen kirjailijatulokas), mutta harvoin mitään enempää. 50- ja 60-luvuilla King on kotonaan. Hän katsoo tuota aikakautta lapsen kaikennäkevin silmin, ja minä kadehdin suunnattomasti hänen kykyään tuoda se maailma sanoiksi. Toisaalta juuri tuohon aikakauteen sijoittuva King on tarinankerronnallinen kotiinpaluu myös tottuneelle King-lukijalle; niin paljon laatuaikaa niissä tarinoissa on tähän mennessä viettänyt. Ja onhan tuota aikaa yhdessä mennyt: kun 80-luvun lopulla siirryin kirjaston nuortenosastolta aikuisten puolelle, oli Kingin Christine kaikkien aikojen toinen lainaukseni sieltä. Ray Bradburyn Fahrenheit 451 oli ensimmäinen, kuten olen täällä joskus aiemminkin muistellut.
Aikakauden ja lukijaturvallisuuden lisäksi 22.11.63 viehätti tietenkin suuresti aikamatkustusteemansa ansiosta. Olen suuri aikaharppailutarinoiden ystävä, ja 22.11.63 oli monin tavoin suorastaan priimaesimerkki hyvin suunnitellusta aikamatkajuonesta: nostalgiaa ja ulkopuolisuutta sopivassa suhteessa, historian vääjäämättömyyttä, arkipäivän pienten erojen suuri merkitys ja jatkuvia alati pinoutuvia paradokseja. Voisin hyvin kuvitella, että 50-luvun lopulle pulpahtava vuoden 2011 ihminen (minun ikäiseni päähenkilö vieläpä, samaa vuosimallia!) pitäisi maailmaa ensinäkemältä neitseellisenä paratiisina; bensakaan ei maksa käytännössä mitään!
(Tässä välissä kävin ostamassa auton. Olen omistanut auton tasan kerran aiemmin: 18-vuotiaana ostin tulipunaisen Fiatin, jonka vuonna 2003 lopulta vaihdoin kaverin toimivaan Commodore kuusneloseen. Tämä nyt hankkimani on sekin tulipunainen Fiat. Kohta sillä ajan, siitä päivityksen otsikko.)
Ajan käsittämättömyys on minua alati narratiivisessa taiteessa kiehtova teema. Mieleenjäävimmät parin viime vuoden aikana näkemäni elokuvat ovat juurikin aikamatkustusaiheisia, Duncan "David Bowien poika" Jonesin Source code oli hivenen kyseenalaista loppuratkaisuaan lukuunottamatta loistava, ja espanjalainen Los Cronocrímenes vallan hykerryttävän hieno; jälkimmäisessä etenkin kiehtoo tuo aikaharppailun väistämätön paradoksaalisuus: päähenkilö ei koskaan joutuisi tilanteeseen, jossa palaa ajassa taaksepäin, ellei olisi tulevaisuudessa palannut ajassa taaksepäin... Suosittelen myös elokuvaa Primer, mutta varoitan: kärryillä ei pysy. Sehän siitä niin julmetun hauskan tekikin.
David Bowien pojasta tuli mieleeni, että hiljakkoin huomasin Stephen Kingin molempien poikien olevan nykyisin kirjailijoita. Joe Hill on jopa spesifisti kauhukirjailija, Owen sentään näyttäisi pyrkivän laajempaan genrespektriin. Varsinaista kapinointia tuokin! En ole tuotoksiaan lukenut, mutta minua epäilyttää kuinka paljon he ovat joutuneet esiin päästäkseen taistelemaan. Toki voidaan nähdä kuuluisan isän (on heidän äitinsäkin kyllä kirjailija) varjosta esiin nouseminen taisteluna, mutta rikkaista oloistahan he ovat peräisin, ja kirjallisuuspiireissä lapsuutensa viettäneet. Taiteen eteen on kärsittävä! Stephen sentään eli vuosikaudet asuntovaunussa köyhyysrajan alapuolella, kävi päivät töissä elättäkseen lapsensa ja öisin nakutti epätoivoisena romaaneja, joista Carrie sitten lopulta löi läpi... Ja kyllähän tuo taistelu elintilasta noista Stephenin alkupään romaaneista huokuu. On eräänlaista ajankuvaa jopa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)