Nyt nimittäin jyrähtää taas. Blogit, nuo kybertaivaan fossiilit, ovat taas nousemassa estradille, eikä vähiten siksi, että Hesarin kuukausiliite julisti tuoreimmassa numerossaan alkaneeksi Suomen parhaan blogin etsinnän. Rumba jatkuu koko vuoden, tulevana tammikuuna sitten julkistetaan voittaja.
Ketäköhän itse ehdottaisin kilpailuun? Ja olisikohan minulla mahdollisuuksia? Katsotaanpas skaban johdantotekstiä:
"Hyvä blogi on mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu, tyylikäs, visuaalinen, ajankohtainen, reagoiva ja sitä päivitetään usein."
Ööööö. Okei.
Mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu ovat varmaankin jokseenkin itsestäänselviä asioita kun etsitään mitä tahansa "parasta", joka tekstiin perustuu (vaikka voihan blogi olla puhtaasti kuvallinenkin! Onko kuvablogit rankattu heti kättelyssä pois?). Muuta kohdat herättivät minussa vastareaktion, jollaista en ole kokenut sitten Pirkan nettitoimituksen tarjoamien bloginkirjoitusohjeiden! (kuka vielä muistaa?) Ensinnäkin: mihin hemmettiin pitäisi reagoida? (no esimerkiksi Hesarin blogikilpailuun, terv. nimim "Obvious") Jos se on jonkinlainen hyvän blogin edellytys niin jumaliste että olenkin kirjoittanut paskaa pian kymmenen vuotta. Jurppii tuo ainainen vaatimus olla inessä ja sykkeessä. Oman nahistuneen lukulistani parhaimmistoa ovat nykyään blogit, jotka kaivelevat outoja juttuja niin populaarikulttuurin kuin ylipäätäänkin (kulttuuri)historian hämäryyksistä. Ajankohtaisempia ja reagoivempia ne eivät voisi enää vähempää olla, mutta sitäkin kiinnostavampia vuodesta toiseen kyllä. Vieläpä usein pelkkää kuvaa tekstin sijasta. Kas.
Enkä edes oikein tajua mitä "visuaalisella" ja "tyylikkäällä" tässä tapauksessa tarkoitetaan. Sivun ulkoasua? (no siinä meni viimeinen toivoni...) Miten sekin nyt niin merkitykselliseksi meni, kun kuitenkin valtaosa blogeista kirjoittuu jonkin palveluntarjoajan valmiisiin pohjiin. Paras on se, joka on onnistunut valitsemaan hiemoimman pohjan hänelle tarjotuista! Kukkua sanon minä. Tyylikkyys - no, se on lukijan silmässä, koska kai tämä kohta sentään viittaa taas tekstisisältöön?
Äh, en minä tiedä mistä taas näin tuohduin, eihän minun kaltaiseni naavapartabloggaajan enää pitäisi mistään välittää; maailmaa muuttuu ja ylipäätään se mitä käsitetään sanalla "blogi" on varmasti vaihtanut olemustaan aivan toiseksi siitä, mitä itse sanaan olen joskus sisällyttänyt. Silti nostan esiin sen mikä minua tuossa eniten masensi: "sitä päivitetään usein". Ei siksi masentanut, että oma tahtini on mitä on, vaan siksi, että tuollainen kiihkeärytmisyys, jatkuva materiaalin tuuttaaminen, hermostunut koko ajan läsnäoleminen - - - no sanotaan vaikka, että se saa levottomaksi. Se saa minut luovuttamaan minkä tahansa suhteen. Ehkä tämän vuoksi en ole esimerkiksi Twitterissä. (tai olen; tein sinne tunnukset kaksi vuotta sitten, mutten lisännyt ketään seurattavakseni enkä ole sittemmin toista kertaa siellä käynyt, koska olen ilmeisesti keksinyt jonkun uuden salasanan sen normaalisti kaikkialle käyttämäni tilalle, enkä muista minkä. Ja tästä huolimatta olen kaksi vuotta saanut sähköpostia Twitteriltä jossa kerrotaan että Anni Sinnemäellä olisi minulle jotain asiaa. Ei kiinnosta!) En halua lukea koko ajan jotain. En halua tietää mitä kukakin ajattelee joka saakelin päivänpolttavasta uutisesta. Joo, jokaisella on mielipide. Tiedättekö mikä toinen asia on jokaisella?
10.4.13
6.4.13
Man, this thing sucks!
Ostin uuden imurin. Kalliin kuin pentele, mutta tulipa suosittua naapuritalon kivijalassa sijaitsevaa pienliikettä, ja olen jotenkin täpinöissäni siitä, että imuri on niin... niin... vimpampäälle hiano. Kierrätysmuovista tehty! Sähkönkulutukseltaan ekoluokkaa! Ja ennen kaikkea: hiljaisempi kuin mikään. Totisesti, läppärin tuuletinkin pitää kovempaa ääntä. Nostaa imuroinnin ihan uusiin ulottuvuuksiin, kun voi sen ajaksi laittaa levyn soimaan, eikä edes kovalla. Joten kun sillä nyt asuntoni imuroin, niin melkein en vihannut joka hetkeä. Se on kuulkaa jo paljon. Aiemmin olen alle minuutissa saanut verenpaineeni sellaisiin lukemiin, että on pakko ollut istua alas ja pyörtyä. Jestas miten vihaankaan imuroimista.
Edellisen päivitykseni ajatuskuviot eivät ole jättäneet rauhaan, mikä on sekin jokseenkin poikkeuksellista, jos nyt ei aivan niin poikkeuksellista sentään kuin imurin osto (viimeksi taisin ostaa imurin kahdeksalla eurolla Turun Ekotorilta vuonna 2002 tai 2003... tätä uutukaista edeltävän sain lahjaksi 2009, se oli tullut tiensä päähän ja lensi roskiin, minne kaikki OBH Nordica -tuotteet oikeaoppisesti tulisikin heittää). Jani lisäsi tuonne kommenttilootaan Wikipedian kaukaisen tulevaisuuden aikajanan, ja sen selailu on ollut kiintoisaa. Pari vuotta sitten luin kirjan Maailmankaikkeuden elämäkerta, josta suuri osa meni viuhuen ohi, mutta josta jäi ajatuksiin nimenomaan tuo galaksin lopullinen päätepiste. Lämpökuolema, kaiken pysähtyminen. Siinä missä Jani koki lohdullisena tuon kaiken elottomankin päättymisen, minä itse näin sen nimenomaan päinvastaisena. Kaikki päättyy kuitenkin - miksi pyrkiä mihinkään? Miksi olla, jos ei ole ikuisesti?
Vaikka olihan tuossa kirjassa muistaakseni (vai olenko lukenut muualta?) myös teorioita siitä, että universumi on vain kupla miljoonia samanlaisia sisältävässä multiversumissa, ja että täältä voisi aikanaan paeta madonreiän tai sellaisen kautta naapurikuplaan kun miljöö alkaa mennä turhan ankeaksi... No, sitä odotellessa.
Enkä nyt sano, että pidän tätä mahdottomana ajatuksena. Oikeastaan juuri tämä mahdollisuus pitää minut tällä hetkellä käynnissä.
Tiedän muuten jo, mitä aion etsiä ensi kesän kirjapäiviltä Vammalasta: 70-luvulla julkaistuja ufokirjoja. Tapani Kuninkaan klassikko Ufoja Suomen taivaalla (Kirjayhtymä, 1970) on nyt yöpöydällä. Loistokamaa.
Loppuhuomio: Ikinä ei voi tietää, mikä blogimerkintä vuosien kuluessa jää elämään ja kerää käyntejä ja kommentteja tasaisesti vuodesta toiseen. Silmiksen ykköshitiksi on päässyt muodostumaan hurmiollinen listaukseni kymmenestä parhaasta Lapinlahden Lintujen kappaleesta. Tämä lämmittää sydäntäni. Pidän päivitystä itsekin yhtenä onnistuneimmistani.
Edellisen päivitykseni ajatuskuviot eivät ole jättäneet rauhaan, mikä on sekin jokseenkin poikkeuksellista, jos nyt ei aivan niin poikkeuksellista sentään kuin imurin osto (viimeksi taisin ostaa imurin kahdeksalla eurolla Turun Ekotorilta vuonna 2002 tai 2003... tätä uutukaista edeltävän sain lahjaksi 2009, se oli tullut tiensä päähän ja lensi roskiin, minne kaikki OBH Nordica -tuotteet oikeaoppisesti tulisikin heittää). Jani lisäsi tuonne kommenttilootaan Wikipedian kaukaisen tulevaisuuden aikajanan, ja sen selailu on ollut kiintoisaa. Pari vuotta sitten luin kirjan Maailmankaikkeuden elämäkerta, josta suuri osa meni viuhuen ohi, mutta josta jäi ajatuksiin nimenomaan tuo galaksin lopullinen päätepiste. Lämpökuolema, kaiken pysähtyminen. Siinä missä Jani koki lohdullisena tuon kaiken elottomankin päättymisen, minä itse näin sen nimenomaan päinvastaisena. Kaikki päättyy kuitenkin - miksi pyrkiä mihinkään? Miksi olla, jos ei ole ikuisesti?
Vaikka olihan tuossa kirjassa muistaakseni (vai olenko lukenut muualta?) myös teorioita siitä, että universumi on vain kupla miljoonia samanlaisia sisältävässä multiversumissa, ja että täältä voisi aikanaan paeta madonreiän tai sellaisen kautta naapurikuplaan kun miljöö alkaa mennä turhan ankeaksi... No, sitä odotellessa.
Enkä nyt sano, että pidän tätä mahdottomana ajatuksena. Oikeastaan juuri tämä mahdollisuus pitää minut tällä hetkellä käynnissä.
Tiedän muuten jo, mitä aion etsiä ensi kesän kirjapäiviltä Vammalasta: 70-luvulla julkaistuja ufokirjoja. Tapani Kuninkaan klassikko Ufoja Suomen taivaalla (Kirjayhtymä, 1970) on nyt yöpöydällä. Loistokamaa.
Loppuhuomio: Ikinä ei voi tietää, mikä blogimerkintä vuosien kuluessa jää elämään ja kerää käyntejä ja kommentteja tasaisesti vuodesta toiseen. Silmiksen ykköshitiksi on päässyt muodostumaan hurmiollinen listaukseni kymmenestä parhaasta Lapinlahden Lintujen kappaleesta. Tämä lämmittää sydäntäni. Pidän päivitystä itsekin yhtenä onnistuneimmistani.
27.3.13
Ränt-tätänt-tä
Olen ajatellut maailmankuvaani, sen ongelmallisuutta. Siitä tekee ongelmallisen sen sosiaalinen yhteensovittamattomuus ja sen itseaiheutettu joustamattomuus; häntäänsä syövän käärmeen lailla se on alkuun päästyään syönyt minut pienemmäksi ja pienemmäksi. Lopettaminen on ollut alkuhetkestä lähtien mahdotonta, peruuttaminen ja aiempaan palaaminen samoin. Edessä on katoaminen pois.
Selittänen. Joskus lapsena koin tärkeäksi tavoitella asioita. En muista milloin viimeksi, enkä mikä sen minusta hiljalleen poisti. Kenties koululaitos; sillä on tiemmä tapana aiheuttaa vahinkoa ihmislapsissa tällä tavoin. Joka tapauksessa viimeistään täyttäessäni kaksikymmentä olin jo siinä pisteessä, että näin kaiken tavoitteellisen pyrkimisen mihin tahansa pelkkänä pintana. Sellaisena pintana vielä, joka peitti alleen onton tyhjyyden. Tämä näkemys on säilynyt ja kasvanut. Ei mitään kannata tavoitella, sillä asioiden tavoittelussa on yksi suuri ongelma: minkään saavuttaminen on sataprosenttisesti itsestä riippumattomista tekijöistä kiinni. Ainoat mahdollisuudet saada haluamansa tässä maailmassa ovat 1) sattuma ja 2) kultalusikka suussa syntyminen, joka tietysti on eräänlainen pysyväissattuma sekin. Siksi naurattaa nämä "löydä itsesi" -sisäisetsankarit kirjoineen, tv-ohjelmineen ja kalliine seminaareineen. Karjalaumaa ne ohjaavat teurasränniinsä vakuuttamalla että minkä päätät, sen saavutat. Voin kertoa: ei kukaan saavuta mitään. Mitään ei kannata yrittää, toivoa, tai tavoitella, koska mitään ei koskaan voi saavuttaa ja saada, missään ei koskaan onnistu. Ja mitä tästä seuraa, se mihin alussa viittasin: en ylipäätään koe asioiden tavoittelua tärkeänä. Sillä jos nyt sattuisi käymään se lottovoitto että jokin ihmiselämässä joskus onnistuisi, mitä sen jälkeen? Mitä merkitystä on saavutetuilla asioilla, kun joka tapauksessa viikate jokaisen kohdalla joskus heilahtaa? Minua joskus turhauttaa se, miten merkityksetöntä täällä vaeltaminen on. Joku täyttää aikansa viinalla, toinen taiteella, kolmas parisuhdesotkuilla, neljäs työllä. Minä sanon: miksi? Te kuolette jokainen joskus. Kaikki tämä päättyy.
Jossain mielessä olen pitänyt itseäni romantikkona, ja olenkin siinä mielessä, että nautin suurista tunteista fiktiossa. Rakkaus, suru, viha, imen niitä kaikkia kuin sieni. Tuohon sivupalkkiin joskus kauan sitten motoksi kirjoittamani totuudet ovat nekin tietyssä mielessä edelleen relevantteja: "Rakasta, älä vihaa", no se on itsestäänselvyys kai. "Etsi, älä pysähdy" viittaa kai siihen loputtomaan merkityksen hakemiseen nykyisin, ehkä se on tarkoittanut jotain syvällisempää kymmenen vuotta sitten. "Luo, älä tuota" on tässä kenties oleellisin. On tärkeää olla oma itsensä. Tämän vuoksi en ole merkityksettömyyttäni koskaan halunnut täyttää esimerkiksi uskonnolla. En ymmärrä uskontoja. Miksi kukaan haluaa sokeasti seurata jonkun toisen luomaa koodistoa, jonkun toisen kehittelemiä henkilöitä, jonkun toisen moraalista koodistoa? Eikö ihmisillä ole mielikuvitusta? Jotta minusta saisi uskovaisen, olisi minun luotava uskonto alusta asti itse, eikä se ehkä tuntuisi sitten mielekkäältä enää. No, ehkä siinä onkin se pieni ero. Kenties uskovat eivät pidä uskontoaan keksittynä. Se on "totta". Niin kuin nyt mikään voisi olla "totta". Naurettava ajatus. Lapsena, ehkä noin kuusi-seitsemänvuotiaana pelkäsin uskontoa. Ajattelin että se on totta, ja uhkailu ja syyllistäminen ahdisti. Sitten, joskus ala-asteen alkupuolella, tajusin että nämähän ovat ihan keksittyjä tarinoita kaikki. Sinne häipyi se ahdistus, miljoonat muut vasta tekivät tuloaan.
Olen vuosi vuodelta huonompi innostumaan asioista. Olen aistinut elämän päättymisen hyvin vahvana jo kauan, enkä tällä tarkoita mitään kornia goottiangstailua. "Kuolema" ei ole romantisoitava käsite, vaikka Neil Gaiman sen hyvin onkin tehnyt. Se on vain kaiken tämän merkityksettömyyden päättävä piste. Se piste joka on jokaisen kohdalla niin naurettavan lähellä, etten voi käsittää miksi niin monet pyrkivät niin hirveästi tekemään, tavoittelevat rahaa, uraa, saavutuksia - kun lähtölaskenta on sillä hetkellä alkanut kun tänne tullaan.
Alussa viittasin tämän maailmankuvan ongelmallisuuteen, ja se on tietenkin tässä. Tiedostan kyllä, että näkemykseni on yltiöpessimistinen ja lannistava. Mutta koska se on mitä on, en tosissani pidä tätä huonona asiana, vaikka haluaisinkin pitää.
Missäköhän helvetin vaiheessa tämä näin vaikeaksi lipsahti?
Selittänen. Joskus lapsena koin tärkeäksi tavoitella asioita. En muista milloin viimeksi, enkä mikä sen minusta hiljalleen poisti. Kenties koululaitos; sillä on tiemmä tapana aiheuttaa vahinkoa ihmislapsissa tällä tavoin. Joka tapauksessa viimeistään täyttäessäni kaksikymmentä olin jo siinä pisteessä, että näin kaiken tavoitteellisen pyrkimisen mihin tahansa pelkkänä pintana. Sellaisena pintana vielä, joka peitti alleen onton tyhjyyden. Tämä näkemys on säilynyt ja kasvanut. Ei mitään kannata tavoitella, sillä asioiden tavoittelussa on yksi suuri ongelma: minkään saavuttaminen on sataprosenttisesti itsestä riippumattomista tekijöistä kiinni. Ainoat mahdollisuudet saada haluamansa tässä maailmassa ovat 1) sattuma ja 2) kultalusikka suussa syntyminen, joka tietysti on eräänlainen pysyväissattuma sekin. Siksi naurattaa nämä "löydä itsesi" -sisäisetsankarit kirjoineen, tv-ohjelmineen ja kalliine seminaareineen. Karjalaumaa ne ohjaavat teurasränniinsä vakuuttamalla että minkä päätät, sen saavutat. Voin kertoa: ei kukaan saavuta mitään. Mitään ei kannata yrittää, toivoa, tai tavoitella, koska mitään ei koskaan voi saavuttaa ja saada, missään ei koskaan onnistu. Ja mitä tästä seuraa, se mihin alussa viittasin: en ylipäätään koe asioiden tavoittelua tärkeänä. Sillä jos nyt sattuisi käymään se lottovoitto että jokin ihmiselämässä joskus onnistuisi, mitä sen jälkeen? Mitä merkitystä on saavutetuilla asioilla, kun joka tapauksessa viikate jokaisen kohdalla joskus heilahtaa? Minua joskus turhauttaa se, miten merkityksetöntä täällä vaeltaminen on. Joku täyttää aikansa viinalla, toinen taiteella, kolmas parisuhdesotkuilla, neljäs työllä. Minä sanon: miksi? Te kuolette jokainen joskus. Kaikki tämä päättyy.
Jossain mielessä olen pitänyt itseäni romantikkona, ja olenkin siinä mielessä, että nautin suurista tunteista fiktiossa. Rakkaus, suru, viha, imen niitä kaikkia kuin sieni. Tuohon sivupalkkiin joskus kauan sitten motoksi kirjoittamani totuudet ovat nekin tietyssä mielessä edelleen relevantteja: "Rakasta, älä vihaa", no se on itsestäänselvyys kai. "Etsi, älä pysähdy" viittaa kai siihen loputtomaan merkityksen hakemiseen nykyisin, ehkä se on tarkoittanut jotain syvällisempää kymmenen vuotta sitten. "Luo, älä tuota" on tässä kenties oleellisin. On tärkeää olla oma itsensä. Tämän vuoksi en ole merkityksettömyyttäni koskaan halunnut täyttää esimerkiksi uskonnolla. En ymmärrä uskontoja. Miksi kukaan haluaa sokeasti seurata jonkun toisen luomaa koodistoa, jonkun toisen kehittelemiä henkilöitä, jonkun toisen moraalista koodistoa? Eikö ihmisillä ole mielikuvitusta? Jotta minusta saisi uskovaisen, olisi minun luotava uskonto alusta asti itse, eikä se ehkä tuntuisi sitten mielekkäältä enää. No, ehkä siinä onkin se pieni ero. Kenties uskovat eivät pidä uskontoaan keksittynä. Se on "totta". Niin kuin nyt mikään voisi olla "totta". Naurettava ajatus. Lapsena, ehkä noin kuusi-seitsemänvuotiaana pelkäsin uskontoa. Ajattelin että se on totta, ja uhkailu ja syyllistäminen ahdisti. Sitten, joskus ala-asteen alkupuolella, tajusin että nämähän ovat ihan keksittyjä tarinoita kaikki. Sinne häipyi se ahdistus, miljoonat muut vasta tekivät tuloaan.
Olen vuosi vuodelta huonompi innostumaan asioista. Olen aistinut elämän päättymisen hyvin vahvana jo kauan, enkä tällä tarkoita mitään kornia goottiangstailua. "Kuolema" ei ole romantisoitava käsite, vaikka Neil Gaiman sen hyvin onkin tehnyt. Se on vain kaiken tämän merkityksettömyyden päättävä piste. Se piste joka on jokaisen kohdalla niin naurettavan lähellä, etten voi käsittää miksi niin monet pyrkivät niin hirveästi tekemään, tavoittelevat rahaa, uraa, saavutuksia - kun lähtölaskenta on sillä hetkellä alkanut kun tänne tullaan.
Alussa viittasin tämän maailmankuvan ongelmallisuuteen, ja se on tietenkin tässä. Tiedostan kyllä, että näkemykseni on yltiöpessimistinen ja lannistava. Mutta koska se on mitä on, en tosissani pidä tätä huonona asiana, vaikka haluaisinkin pitää.
Missäköhän helvetin vaiheessa tämä näin vaikeaksi lipsahti?
16.3.13
Totuuden häilyvä määritelmä
Olen yrittänyt olla niin monenlainen, että vaikka askel askeleelta palaisin taaksepäin, tuntuu lähtöpiste edelleen pakenevan. Se on horistontissa jossain, ja hyväksyn tietenkin asioiden taipumuksen peruuttamattomuuteen. Mutta että lähestyminenkin on mahdotonta, se masentaa. Että on joka hetki kauempana kaikesta siitä, mikä joskus on uskonut, hetkellisestikin, olevansa - ja miten kaoottinen on joskus se päivä jona kaikki lopulta vyyhdiksi kietoutuu.
Pyrin ystävyyteen: olen kanssaihmisten arvoja ja odotuksia heijastava roolihahmo.
Pyrin puolisoksi: olen mainio rakastaja, arjessa etäinen, hauska kun sille on tarvetta, lopulta tyhjä taulu. Esikuvan puutteessa ymmärtämätön, jään merkityksettömäksi.
Pyrin isäksi: toteutan matkan varrelta poimimiani hyväksyttyjä normeja. Huolehdin asioista, joista huolehtimisen tiedän minulle kuuluvan.
Pyrin kirjoittajaksi: olen kymmenjalkainen kameleontti tekstin kyllästämässä todellisuudessa, poimimassa kaikkialta kaikkea, rakentamassa lainauksista omakohtaista tyyliä.
Pyrin persoonaksi: saatan jäädä nimenä mieleen, ehkä en.
Yhdistelmän katvealueista katsoo kuusivuotias pojankloppi joka ei ole vielä oppinut miten ihminen ollaan.
Pyrin ystävyyteen: olen kanssaihmisten arvoja ja odotuksia heijastava roolihahmo.
Pyrin puolisoksi: olen mainio rakastaja, arjessa etäinen, hauska kun sille on tarvetta, lopulta tyhjä taulu. Esikuvan puutteessa ymmärtämätön, jään merkityksettömäksi.
Pyrin isäksi: toteutan matkan varrelta poimimiani hyväksyttyjä normeja. Huolehdin asioista, joista huolehtimisen tiedän minulle kuuluvan.
Pyrin kirjoittajaksi: olen kymmenjalkainen kameleontti tekstin kyllästämässä todellisuudessa, poimimassa kaikkialta kaikkea, rakentamassa lainauksista omakohtaista tyyliä.
Pyrin persoonaksi: saatan jäädä nimenä mieleen, ehkä en.
Yhdistelmän katvealueista katsoo kuusivuotias pojankloppi joka ei ole vielä oppinut miten ihminen ollaan.
8.3.13
Itseään toistava kehä
Esineindeksointiprojektini on jumiutunut yksityiskohtiin. Se ei osaa päättää, miten luetteloida vaikkapa lehtikotelosta löytyvät vanhan Zzap!64:n kannet - ovatko ne itsenäinen esine, vai osa lehteä, joka saattaa kokonaisuutena löytyä edelleen jostain toisaalta? Se miettii, miten laskea pehmoeläimet: ovatko ne projektin haltijan esineitä ensinkään, vai asunnossa majailevan lapsen; huomioitavaa on, että ne ovat kuitenkin vuosikymmeniä mukana raahautuneet. Siis muutamat niistä. Tai no yksi: Mainiopossu.
Ja entä asunnon mukana tullut irtaimisto? Verhotangon nipsut? Siivouskaapista löytynyt irtonainen keittiön vetolaatikon nuppi?
Projekti pysähtyy myös hämmästymään yksittäisten esineiden äärelle. Oudoin sen löytämä on johto, jolla Commodore 64:n levyaseman saa yhdistettyä PC:n printteriporttiin - millaisia siis ei enää ole, USBiahan nuo kaikki käyttävät. Mutta jos olisi sellainen vanha PC vielä jossain, niin sillä voisi hurruutella kuusnelosen diskettejä. Ja kyllä niin tuli tehtyäkin, vanhoina hyvinä aikoina, projekti myhäilee kun muistelee tuota vuotta, 2003 se taisi olla. Projektin haltija tilasi kyseisen kaapelin Unkarista joltain epäilyttävältä hemmolta laittamalla rahat kuoreen ja kuoren postiin. Se oli sitä aikaa se.
Entä kirjekuori? Se on yksi esine. Jos sen silppuaa pieniksi paperisydämiksi, se on yhtäkkiä monta esinettä. Sormikaspari? Pussillinen tummaa luomumakaronia? Ikkunan taakse karmiin kiinnitetty lämpömittari? Patterin taakse seinästä rapissut maali?
Ja entä asunnon mukana tullut irtaimisto? Verhotangon nipsut? Siivouskaapista löytynyt irtonainen keittiön vetolaatikon nuppi?
Projekti pysähtyy myös hämmästymään yksittäisten esineiden äärelle. Oudoin sen löytämä on johto, jolla Commodore 64:n levyaseman saa yhdistettyä PC:n printteriporttiin - millaisia siis ei enää ole, USBiahan nuo kaikki käyttävät. Mutta jos olisi sellainen vanha PC vielä jossain, niin sillä voisi hurruutella kuusnelosen diskettejä. Ja kyllä niin tuli tehtyäkin, vanhoina hyvinä aikoina, projekti myhäilee kun muistelee tuota vuotta, 2003 se taisi olla. Projektin haltija tilasi kyseisen kaapelin Unkarista joltain epäilyttävältä hemmolta laittamalla rahat kuoreen ja kuoren postiin. Se oli sitä aikaa se.
Entä kirjekuori? Se on yksi esine. Jos sen silppuaa pieniksi paperisydämiksi, se on yhtäkkiä monta esinettä. Sormikaspari? Pussillinen tummaa luomumakaronia? Ikkunan taakse karmiin kiinnitetty lämpömittari? Patterin taakse seinästä rapissut maali?
3.3.13
Aina
Tuli tuosta edellisestä päivityksestä mieleen, että olin nuorempana monen seikan suhteen kovin ehdoton. Oli esimerkiksi, kuten edellä muistelin, juuri sellaisia artisteja, joiden uusin levy oli ostettava aina; heitä olivat vaikkapa Ismo Alanko ja Tori Amos, ja Tuomari Nurmio tietenkin. Ja yhtä lailla oli ohjaajia joiden uusin elokuva oli nähtävä aina: Lynch, Gilliam, Burton, ja kirjailijoita joiden uusin oli aina saatava nopeasti kätösiinsä: Iain Banks nyt ainakin (toki edelleen poimin uuden Banksin aina kun näen, mutta en hänen uraansa enää silmä terävänä seuraile), mutta keski-iän korvilla on helpotus antaa ennen niin tärkeiden asioiden virrata ohi. Sitä huomaa surutta voivansa istua elämän rantakaistaleella ja ajatella miten vielä kymmenen vuotta sitten olisi ahdistanut se tieto, että vuonna 2013 tulee kuluneeksi juuri se vuosikymmen siitä kun osti viimeksi Ismon levyn. Kymmenen vuotta! Sehän on kolmannes miehen koko musiikillisesta urasta, enkä minä ole enää kärryillä ollenkaan, enkä edes välitä. Minulla on nuo vanhat hyvät hyllyssä. Niillä pärjään.
Populaarikulttuurin puolelta ainaisuus onkin valahtanut arkielämään. Ennen en välittänyt juurikaan siitä, mitä jääkaapissani oli, kunhan jotain muutakin kuin valo, paitsi että yhdessä Ylioppilaskylän asunnossa ei ollut kyllä sitäkään, kun lamppu oli palanut vissiin... Mutta nyttemmin olen jotenkin kauhean tapatietoinen. On oltava aina Valion maustamatonta AB-jugurttia litran pönikkä, mikä kestää noin kaksi päivää, mistä voikin suoraan laskea että kyseessä on ylivoimaisesti suurin elintarvikkeellinen menoeräni kun ostan tuota 3-4 purkkia viikossa, eikä ihan halpaakaan ole. Ja hillosipuleita on oltava! Ja Forssan punajuurisalaattia, sitä ei-kevyttä. Jos nämä nyt eivät mitenkään erityisen pakko-oireisilta hyödykkeiltä kuulosta, niin on korostettava sitä, että vielä vuosikymmen sitten saatoin olla viikkoja ilman voileipärasvaa jos se sattui loppumaan. Järjestelmällisyydettömyydestä ei ollut kyse; pikemminkin halusta olla mukautumatta luontevimpaan tilanteen vaatimaan ratkaisuun. Tämä asenne päti useilla elämän osa-alueilla, kaikista se teki enemmän tai vähemmän hankalia, mutta olinpa yksilö. Ei sitä kukaan huomannut.
Kroonisen unettomuuden mielenkiintoinen puoli on se, että JOS nukahdan uudelleen sen jälkeen KUN olen aamuyöstä herännyt, vajoan aina selkouneen, joissa noudattelen hyvin tutunkaltaista toimintamallia yöstä toiseen: tutkin paikkoja joissa en ole ennen käynyt. Auon ovia, etenen käytäviä, pengon komeroita ja kellareita, poikkeuksetta hieman kulahtaneita tiloja, sisustettu noin 50-80 -lukujen välille sopivan ajanjakson malliin. Ei ihmisiä, mutta loputtomasti detaljeja: jokainen esine jokaisessa piironginlaatikossa on olemassa, tarkasteltavana, aina yhtä kiehtovana, jokainen kirjanselkämys kirjahyllyssä luettavana, niiden kohdalle pysähdyn usein pitkäksi aikaa. Jokainen kuva seinällä, ja ikkunasta näkyvät maisemat, esineet pöydillä kuin juuri ennen minun saapumistani vauhdilla poistuneiden asukkaiden jälkeensä jättäminä. Näitä unia minä nykyään katselen loputtomasti tietäen olevani unessa, ihastellen, vaikuttuen, aina vain. Kun joskus täältä lähden, katoan noihin huoneisiin ja käytäviin. Haluan selvittää mitä ne minulle merkitsevät ja miksi.
Populaarikulttuurin puolelta ainaisuus onkin valahtanut arkielämään. Ennen en välittänyt juurikaan siitä, mitä jääkaapissani oli, kunhan jotain muutakin kuin valo, paitsi että yhdessä Ylioppilaskylän asunnossa ei ollut kyllä sitäkään, kun lamppu oli palanut vissiin... Mutta nyttemmin olen jotenkin kauhean tapatietoinen. On oltava aina Valion maustamatonta AB-jugurttia litran pönikkä, mikä kestää noin kaksi päivää, mistä voikin suoraan laskea että kyseessä on ylivoimaisesti suurin elintarvikkeellinen menoeräni kun ostan tuota 3-4 purkkia viikossa, eikä ihan halpaakaan ole. Ja hillosipuleita on oltava! Ja Forssan punajuurisalaattia, sitä ei-kevyttä. Jos nämä nyt eivät mitenkään erityisen pakko-oireisilta hyödykkeiltä kuulosta, niin on korostettava sitä, että vielä vuosikymmen sitten saatoin olla viikkoja ilman voileipärasvaa jos se sattui loppumaan. Järjestelmällisyydettömyydestä ei ollut kyse; pikemminkin halusta olla mukautumatta luontevimpaan tilanteen vaatimaan ratkaisuun. Tämä asenne päti useilla elämän osa-alueilla, kaikista se teki enemmän tai vähemmän hankalia, mutta olinpa yksilö. Ei sitä kukaan huomannut.
Kroonisen unettomuuden mielenkiintoinen puoli on se, että JOS nukahdan uudelleen sen jälkeen KUN olen aamuyöstä herännyt, vajoan aina selkouneen, joissa noudattelen hyvin tutunkaltaista toimintamallia yöstä toiseen: tutkin paikkoja joissa en ole ennen käynyt. Auon ovia, etenen käytäviä, pengon komeroita ja kellareita, poikkeuksetta hieman kulahtaneita tiloja, sisustettu noin 50-80 -lukujen välille sopivan ajanjakson malliin. Ei ihmisiä, mutta loputtomasti detaljeja: jokainen esine jokaisessa piironginlaatikossa on olemassa, tarkasteltavana, aina yhtä kiehtovana, jokainen kirjanselkämys kirjahyllyssä luettavana, niiden kohdalle pysähdyn usein pitkäksi aikaa. Jokainen kuva seinällä, ja ikkunasta näkyvät maisemat, esineet pöydillä kuin juuri ennen minun saapumistani vauhdilla poistuneiden asukkaiden jälkeensä jättäminä. Näitä unia minä nykyään katselen loputtomasti tietäen olevani unessa, ihastellen, vaikuttuen, aina vain. Kun joskus täältä lähden, katoan noihin huoneisiin ja käytäviin. Haluan selvittää mitä ne minulle merkitsevät ja miksi.
23.2.13
They take apart their bodies like toys for the local boys
Nuorempana olin intohimoinen musiikinkeräilijä. Oli useita artisteja, joiden uusimman levytyksen hankin välittömästi sen ilmestyttyä kuin se olisi itsestäänselvä välttämättömyys. Nykyisin ovat enää harvassa sellaiset, joiden tulevasta julkaisusta uutisointi herättää huomion; vielä harvemmassa ne, joiden uuden levyn hankkisi hyllyyn, vaikka ei olisi siitä kuullut puolta säveltä etukäteen. Mitä näitä nyt enää on - Absoluuttinen Nollapiste, Elbow ja tietenkin Nick Cave, jonka viikko sitten ilmestyneen pitkään odotetun uutuusjulkaisun Push the sky away kävin eilen hankkimassa Anttilasta (menin ensin Levykauppa Äxään, mutta sieltä myytiin eioota, kuten viime syksynäkin kun yritin uutta Kuusumun Profeettaa hankkia (se löytyi sitten Stockmannilta) - no, sainpa höylättyä plussakorttia samalla, eli hyvinhän tämä meni). Olin tuolta Caven levyltä jo pari näytettäkin kuullut joten hyvää osasin odottaa, mutta onhan tuo silti ihan huumaavan hieno kiekko. Muutaman kuuntelun jälkeen tekisi mieleni melkein sanoa että paras, vaikka eihän sitä näin varhain vielä sovikaan sanoa. Silti on sellainen tunne, että kysykääpä minulta ensi vuonna tähän aikaan, niin olen samaa mieltä edelleen. No more shall we part ja Let love in ovat tuosta tasa- ja korkealaatuisimman Cave-levyn tittelistä tähän asti taistelleet, mutta olisiko tämä... Kyllä tämä hyvinkin voi olla.
Suunnanmuutos edelliseen levyyn on hurja. Peräti viisi vuotta sitten ilmestynyt Dig, Lazarus, dig!!! (kolmella huutomerkillä totisesti) oli toki laadukas, ja sai hyviä arvioita ja niinedespäin... Mutta sittenkin niin omasta kun nähdäkseni laajemmankin kuulijakunnan mielestä kyseessä oli jossain määrin yllätyksetön julkaisu. Äijäkööri maanisena, ja tottahan Cave & Bad Seeds osaavat runttauksen ja ränttätäntän paremmin kuin moni, mutta sittenkin - tässä vaiheessa pitkää uraa tuntui tämänkaltainen todistaminen jo turhalta. Tämä hullu maanisuus ja teatraalinen, joskin pirun viihdyttävä, messuaminen on tullut Caven taholta haltuun otetuksi jo lukemattomat kerrat, ja jos Lazarukselta jotain jäin kaipaamaan, se oli se hiljainen intensiivisyys, ei siis varsinaisesti rauhallisuus tai levollisuus (jotka toki myös ominaisuuksina tuolta albumilta enimmäkseen puuttuivat), jonka Cave ja kumppanit ovat niin hiljentävän hyvin aina osanneet. Nyt sitä saatiin koko juuri oikean mittainen (noin 42 minuuttia - tässäpä muuten yksi syy, miksi tämä saattaa olla parempi levy kuin yli 70-minuuttinen mutta muuten täydellinen No more shall we part) albumillinen. Tämä levy on julkaistu juuri oikeaan ajankohtaan: helmikuu, kuukausista synkin, se hetki jona talven päättymiseen ei enää jaksa uskoa, syyskesän auringosta on muistokin häipynyt pois. Vuodenaika jolloin tekopirteys ja kohkaaminen aivan erityisesti syövät henkilöä.
Arvosteluissa on nostettu esiin toistuvasti kappale Jubilee street uutena Cave-klassikkona. Toki, mutta myös avausraita We no who U R ja uhkaavassa painostavuudessaan tekijänsä koko uran mittakaavassakin ennätyksellisen intensiivinen pariutumisriitti Water's edge nyt ainakin. Ensi kuuntelulla en uskaltanut silmäillä tuon kappaleen sanoituksen loppupuolta etukäteen. Pelkäsin että nyt on jotain niin lohdutonta tapahtumassa, mutta musiikki, luoja miten se veikään mennessään, olin huoneen valaistuksen säätänyt minimiin, ottanut hyvän asennon sohvalla, kuulokkeet korvilla, iso muki kahvia seurana ja kissakin kiertyi syliin kuin olisi musiikin sekin kuullut, ja miksei, vaikkei tämä nimenomainen olekaan koskaan osoittanut taipumusta äänimaailmoihin. Vanhempieni luona asustava nyt jo pian 17-vuotias Aleksi sen sijaan oli nuorena innokas Pink Floyd -fani; se tuli kiehnäämään kaiuttimia aina kun Wish you were here soi. Zappalla sain sen kerran vauhkoksi.
En ole tarkoin osannut itselleni koskaan selittää, miksi juuri Cave kolahtaa niin kovin. En, vaikka vuosi sitten teinkin blogihistoriani pisimmän kirjoituksen luetellen hänen musiikkinsa parhaita hetkiä. Mutta oli syy mikä tahansa, olen nyt tämän levyn kuultuani viimein varmistunut yhdestä asiasta: että kun minun elämäni lopputekstit aikanaan hiljalleen rullaavat sammuvia tähtiä sisältävän avaruuden valkokankaan poikki, on taustalla soimassa We real cool, Jubilee street tai vaikka Higgs boson blues, mutta tältä levyltä se kappale löytyy joka tapauksessa.
Suunnanmuutos edelliseen levyyn on hurja. Peräti viisi vuotta sitten ilmestynyt Dig, Lazarus, dig!!! (kolmella huutomerkillä totisesti) oli toki laadukas, ja sai hyviä arvioita ja niinedespäin... Mutta sittenkin niin omasta kun nähdäkseni laajemmankin kuulijakunnan mielestä kyseessä oli jossain määrin yllätyksetön julkaisu. Äijäkööri maanisena, ja tottahan Cave & Bad Seeds osaavat runttauksen ja ränttätäntän paremmin kuin moni, mutta sittenkin - tässä vaiheessa pitkää uraa tuntui tämänkaltainen todistaminen jo turhalta. Tämä hullu maanisuus ja teatraalinen, joskin pirun viihdyttävä, messuaminen on tullut Caven taholta haltuun otetuksi jo lukemattomat kerrat, ja jos Lazarukselta jotain jäin kaipaamaan, se oli se hiljainen intensiivisyys, ei siis varsinaisesti rauhallisuus tai levollisuus (jotka toki myös ominaisuuksina tuolta albumilta enimmäkseen puuttuivat), jonka Cave ja kumppanit ovat niin hiljentävän hyvin aina osanneet. Nyt sitä saatiin koko juuri oikean mittainen (noin 42 minuuttia - tässäpä muuten yksi syy, miksi tämä saattaa olla parempi levy kuin yli 70-minuuttinen mutta muuten täydellinen No more shall we part) albumillinen. Tämä levy on julkaistu juuri oikeaan ajankohtaan: helmikuu, kuukausista synkin, se hetki jona talven päättymiseen ei enää jaksa uskoa, syyskesän auringosta on muistokin häipynyt pois. Vuodenaika jolloin tekopirteys ja kohkaaminen aivan erityisesti syövät henkilöä.
Arvosteluissa on nostettu esiin toistuvasti kappale Jubilee street uutena Cave-klassikkona. Toki, mutta myös avausraita We no who U R ja uhkaavassa painostavuudessaan tekijänsä koko uran mittakaavassakin ennätyksellisen intensiivinen pariutumisriitti Water's edge nyt ainakin. Ensi kuuntelulla en uskaltanut silmäillä tuon kappaleen sanoituksen loppupuolta etukäteen. Pelkäsin että nyt on jotain niin lohdutonta tapahtumassa, mutta musiikki, luoja miten se veikään mennessään, olin huoneen valaistuksen säätänyt minimiin, ottanut hyvän asennon sohvalla, kuulokkeet korvilla, iso muki kahvia seurana ja kissakin kiertyi syliin kuin olisi musiikin sekin kuullut, ja miksei, vaikkei tämä nimenomainen olekaan koskaan osoittanut taipumusta äänimaailmoihin. Vanhempieni luona asustava nyt jo pian 17-vuotias Aleksi sen sijaan oli nuorena innokas Pink Floyd -fani; se tuli kiehnäämään kaiuttimia aina kun Wish you were here soi. Zappalla sain sen kerran vauhkoksi.
En ole tarkoin osannut itselleni koskaan selittää, miksi juuri Cave kolahtaa niin kovin. En, vaikka vuosi sitten teinkin blogihistoriani pisimmän kirjoituksen luetellen hänen musiikkinsa parhaita hetkiä. Mutta oli syy mikä tahansa, olen nyt tämän levyn kuultuani viimein varmistunut yhdestä asiasta: että kun minun elämäni lopputekstit aikanaan hiljalleen rullaavat sammuvia tähtiä sisältävän avaruuden valkokankaan poikki, on taustalla soimassa We real cool, Jubilee street tai vaikka Higgs boson blues, mutta tältä levyltä se kappale löytyy joka tapauksessa.
8.2.13
Gummibear
Kommentoin unessa Marginaalin päivitystä, jossa Jani vaahtosi kiukkuisena jostakin nuorison suosiman kirjasarjan ensimmäisestä suomennetusta teoksesta, 900 sivua ja risat. Muistan että se oli naurettavan pitkällisen saagan avausosa, jonka ensimmäinen lause oli jotakuinkin "Tuntemamme maailmankaikkeus oli silloin vasta 200.000 sekunnin ikäinen." En muista kirjan nimeä. Saattoi käsitellä vampyyreja. Jani oli raivostunut sekä teoksen asiavirheistä, että juosten kusaistusta suomennoksesta. Esimerkkien perusteella yhdyin hänen näkemykseensä.
Unesta teki siis merkityksellisen se, että olin jonkun kanssa samaa mieltä. Tai no, kuka mistäkin merkityksiä löytää.
Taannoinen "vessan peilikaappi" -kirjoitukseni on vanhentunut sikäli, että kaappi on yhtäkkiä täynnä hajusteita, rasvoja, hiusvermeitä ja ties mitä sun näin. Henkilökohtainen vaatekaappitilanikin kutistui alle puoleen. Ja ikkunalaudoilleni ilmestyi viherkasveja niin viidakosti, ettei kissa meinaa keskelle sopia.
Nukuin viime yönä yhtäjaksoisesti seitsemän tuntia ilman yhtäkään pientä ruosteenpunaista pilleriä. Kesällä viimeksi.
Unesta teki siis merkityksellisen se, että olin jonkun kanssa samaa mieltä. Tai no, kuka mistäkin merkityksiä löytää.
Taannoinen "vessan peilikaappi" -kirjoitukseni on vanhentunut sikäli, että kaappi on yhtäkkiä täynnä hajusteita, rasvoja, hiusvermeitä ja ties mitä sun näin. Henkilökohtainen vaatekaappitilanikin kutistui alle puoleen. Ja ikkunalaudoilleni ilmestyi viherkasveja niin viidakosti, ettei kissa meinaa keskelle sopia.
Nukuin viime yönä yhtäjaksoisesti seitsemän tuntia ilman yhtäkään pientä ruosteenpunaista pilleriä. Kesällä viimeksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)