5.3.12

K(im)urantti

Kävelen pitkiä matkoja, välillä lenkkeilen sauvoineni, odotan kevättä. Kyllä se vielä tulee, jaksan uskoa siihen kuin idiootti. Että elämässä joskus koittaa se onnellinen lämmin kausi, jolloin kaikkea uutta ja kaunista hirveästi tulee kuin tyhjästä. Silti toisinaan pitää nousta bussiin; ja tänä aamuna kuljettaja katsoi asiakseen kiukkuiseen sävyyn komentaa kyytiin nousevia matkustajia tervehtimään häntä. "Herätkää ihmiset!", tuo asialleen omistautunut kansalainen huusi vailla hymyn häivää. Oli vähällä etten kilahtanut. Muistin taas miksi vihaan julkista liikennettä; mikä hän oli komentamaan muita, mikä herra ja ylhäisyys hän oli muiden tervehtiä? Sieppasi. Tuijotin bussin ikkunasta ulos ja kevättalvinen lumisuus muuttui verenkirjavaksi tulikiveksi silmissäni. Itseään muita tärkeämmäksi tekevät ihmiset saavat minut nykyään hyvin helposti raiteiltani. He herättävät ensin raivonsekaista inhoa, sitten, lauhduttuani, myötähäpeistä sääliä, lopulta unohdan heidän olemassaolonsa. He onnettomat ovat mitättömyytensä niin kitkeröittämiä, etteivät pysy enää karsinassaan. Poloiset turhakkeet.

Tyynnyinhän sitten lopulta. Päivä oli kaunis, ajattelin miten pienet sinitiaiset kohta loikkelehtivat sympaattisesti aroniapensaiden oksilla. Kenties ensi kesäkään ei ole kaukana. Ei kalentereitse ainakaan, vaikka jotenkin nämä viime talvet ovat olleet niin loputtomia, niin kerrassaan loputtomia, ja olen juonut paljon kahvia, olen hivenen piirtänyt, mutta kamera on kyllä lähinnä ikkunalaudalla nököttänyt. Ei talvi houkuta kuvaamaan. Talvi kun ei erityisemmin houkuta sohvalta nousemaan, jos nyt totta puhutaan, vaikka kuten alussa mainitsin: kevät saa ihmisen liikkeelle. Ja kissan, minkä on öisin saanut totisesti huomata.

Radiossa oli taannoin Petteri Järvisen haastattelu. Kun olin selvinnyt shokista että Järvinen on edelleen jonkun mielestä relevantti kommentaattori, jäin kuuntelemaan. Puhuttiin tietoturvasta. "Meistä jokainen hakee useita kertoja päivässä asioita Googlella", yleisti Järvinen. Ketkä me?, jäin miettimään, koska itse käytän hakukonetta ehkä kerran kuussa. Jos tämä oli kansalaisyleistys, olisi kiva tietää mitä ihmiset noin ahkerasti Googlella hakevat. Ihan totisesti, mitä? Käänsin Google-asetuksista tuossa viime viikolla hakuhistoriani tallennuksen pois päältä, ja sieltähän se hakumääränikin tosiaan selvisi: olin vuoden 2012 kahden ensimmäisen kuukauden aikana käyttänyt Googlea kahdesti. Mitä ihmiset hakevat sieltä useita kertoja päivässä? En kerta kaikkiaan keksisi mitään mitä hakea.

Paitsi tänään menin Kamppiin levyostoksille, ja levykaupan varastontyhjennysmyynnistä hain ne kaksi Nick Caven levyä, jotka vielä omasta hyllystä puuttuivat. Kokoelmani on täten täydellinen.

27.2.12

Me tullaan, Heli, laita hellaan tuli!
eli "Poden karkkipulaa, syön purkkikalaa"

Aloitin liikuntaharrastuksen. Tiedän ettette usko sitä, mutta aloitin silti. Enkä edes halpaa: sata euroa meni että heilahti, ostin kävelysauvat ja eräänlaisen kahisevan ohuen vaatekerran, ulkoiluasuksi moisia nimitetään vissiin, en ole tiennytkään että muuhunkin kuin farkkuihin voi pukeutua. Mutta mitäs minä tässä enää jaanailen, sanaan "kävelysauvat" kaikki lopettivat lukemisen kuitenkin, epäillään järkeni valoa, aavistellaan blogini joutuneen hakkerin kaappaamaksi (mikä tosiaan pitääkin paikkansa, alkuperäinen Ugus on tänne viimeksi ruikuttanut joskus alkuvuonna 2006), vilkuillaan kalenteriin, eikä aprillipäivä ole kuitenkaan, ehei, niin helpolla en teitä päästä. Minä tosiaan olen jo muutaman kerran sauvakävellyt Töölönlahden ympäri, ja hyväähän tuo tekee. Sentään yksin en olisi touhuun ruvennut: harrastuksen joululomalla aloittanut ystävä toimi kannustimena. No, enhän ole yksin ryhtynyt koskaan mihinkään, ettei sillä; ja toisaalta työterveydenhoitaja on minuun huolestuneita katseita luonut jo pitkään. Kuntosalia on suositeltu, ikäiseni mieshenkilön kun pitäisi liikkuakin, kuulemma, ja liikunhan minä - kesäisin! Mutta talvet tahtovat mennä siihen että odottaa kesää. Ja silti: kuntosali. Minä en keksi montaa ahdistavampaa ajatusta kuin että menisin kuntosalille. En ymmärrä miten kukaan ei-ekshibitionistinen yksilö kykenee siihen. Itse saan voimakkaita hengenahdistuskohtauksia jo ajatuksesta. Vihaan julkisia tiloja, hyi saatana miten vihaankaan. En todennäköisesti selviäisi hengissä kuntosalin pukuhuoneesta ulos. No, nyt olen sauvakävelyn champignon, joten ei enää tarvitse harkitakaan. IKINÄ!

Tosin harrastukseni katkesi heti alkuunsa, kun viikko sitten heräsin aamuyön tunteina v-käyrän lailla nousevaan kuumeeseen. No mitäs, vasta neljäs flunssavirus tänä talvena, kestäähän mies sellaisen, mutta että taas melkein viikon sain nököttää tuskatiloissa neljän seinän sisällä, alkoi syödä sielua. Tai niin aluksi luulin. Mutta loppujen lopuksi ostin jääkaapin täyteen Valion mustikkakeittoa, raahauduin kirjastoon, lainasin pinon hyvää luettavaa ja oikeastaan - no niin, olihan se tuskaa. Mutta helpottavaa tuskaa sentään. Eilen kuume hellitti, huomenna takaisin lenkkipolulle. Ja te kun luulette että minä vain löysäilen! Silti henkeni uhalla kuntoilen.

11.2.12

Ihan kuin olisin nähnyt tämän unen joskus ennenkin

Kuten taannoin mainitsin(ko, en jaksa tarkistaa), olen tehnyt paluuyrityksiä piirtämisen suuntaan. Minulla ja kuvataiteella on aina ollut kumma suhde. Minä olen pitänyt piirtämisestä lapsesta asti, ja samanaikaisesti turhautunut siitä, etten ole osannut kuin mitenkuten. Mutta kun selaan arkistojani, huomaan: aina kun elämässäni on ollut aktiivipiirtämisen kausia, olen alkanut hiljalleen saada aikaan jotain itseäni myöhemminkin miellyttävää. Hyvä lopputulos on kuitenkin pitkän työn takana, ja hitauteen uuvuttuani olen jättänyt piirtämisen syrjään. Sitten, jälleen ajan kuluttua, olen palannut kynän ja lehtiön ääreen, rustannut surkeuksia aikani, hitaasti kai taas kehittynyt. Pitäisi piirtää jatkuvasti, joka päivä raapustaa jotain, olla 100% vähemmän itsekriittinen (ne jotka tietävät miten kriittinen olen tekstieni suhteen, yllättyisivät siitä, miten paljon pahemmin ruoskin itseäni piirtäessäni). Antaa ajatuksen viedä kynää eikä käden. Nyt olen ollut piirtämättä pidempään kuin kai vielä ikinä aiemmin, yli kahteen vuoteen en ole käytännössä yrittänytkään, melkein kolmeen kai. Ja kun nyt sitten toisistaan tietämättömiltä tahoilta sain piirustusvihkoja lahjaksi, niin on ollut tehtävä paluita. Vaikeaa, melkein lannistavan hankalaa on ollut taas piirtää. Mutta hauskaakin kyllä.

Mitä piirtäisin jos osaisin? Vanhoja taloja, kryptozoologisia mahdottomuuksia, autoja helvetistä, kiemuraisia puita, lintuja - - loputtomasti lintuja, järjettömän monimutkaisia koneita. Ja saatuani kaiken tämän täydellisesti hallintaani, sitä mitä tekisin maailman mieluimmin: sarjakuvia. Pitkiä, eeppisiä tarinoita. Jestas se olisi hienoa.

Mitä piirrän nyt? Etäisesti ihmisenkaltaisia rankoja. No aika hauskan kävelevän talon väkersin tuossa päivänä eräänä. Viisivuotias sitä kehui, muille en ole ilennyt näyttää.



1.2.12

Sedällä kiehahtaa

Sain tuossa päivänä muutamana Googlelta sähköpostia. Tuo joskus pelkkänä hakukoneena toimimiseen tyytynyt välttävä AltaVistan korvike (those were the days!) ilmoitti kaikenlaisista uudistuksista palveluissaan, koska heidän tavoitteenaan on luoda yksi nerokkaan yksinkertainen ja intuitiivinen Google-käyttökokemus. On se kuulkaa hienoa, ettei pikainen sähköpostin tsekkauskaan enää saa olla mikään arkinen suorite, sen on on oltava Google-käyttökokemus! Kyllä siinä taas otsasuoni sykki siihen malliin, että melkein hetkeksi unohtui Facebookin surullisenkuuluisa timeline-uudistus, joka onneksi odottaa jossain varjoissa saapumistaan edelleen; miksei mikään nettisivusto tyydy olemaan vain nettisivusto? Mikä helvetian pakko joka saakuran tietokannasta on tehdä elämää suurempi elämys, orgastinen kokemus, suorastaan autuaaksitekevä elämäntapa? Netti on väline jota käytän. Se ei petkele ole mikään elämää määrittelevä tekijä eikä se sellaiseksi tule vaikka miljoonavoittoja tahkoavat jenkkiyritykset sitä millä nimellä kutsuisivat!

Kele. Ja jenkkifirmoista tuli mieleen: kuinka moni suomalainen tiesi ennen viime syksyä kuka on Steve Jobs? No joku ehkä. Olin minäkin nimen kuullut. Mutta ans olla kun mies kuoli, niin Jeesus ja Gandhi ja äiti Teresa jäivät toiseksi kun ihmiskunnan hyväntekijöitä listattiin. No joo, olihan tämä Jobs sentään suunnittelemassa joitakin länsimaisille laiskanpulskeille kuluttajille (aargh!) suunniteltuja ajantappovehkeitä. Julistakaa se pyhimykseksi! Sain joulun alla kokeilla kaverin iPhonea baarissa, ja olihan se ihan veikeä vehje. Hetken aikaa, siellä baarissa, oli sellainen olo että jospa ostan minäkin tällaisen älypuhelimen kuulkaa! Mutta todellisuus on silti tämä: ei ole tässä kuluneiden kuuden viikon aikana kertaakaan tullut tilannetta että olisin sellaista tarvinnut. Ei kertaakaan! En mihinkään! Sen sijaan kohta kolme vuotta sitten ostamani halpis-Samsung on edelleen mitä riittävin monitoimikone elämässäni: sillä voi tekstata ja soittaa, se korvaa ranne- ja herätyskellot. Ei hyytymistä pakkasella, ei ohjelmistopäivityksiä, ei helposti rikkuvia lasinäyttöjä ja ennen kaikkea se on pieni ja kätevä! Se mahtuu taskuun! On se kempele että kun ensin on viistoista vuotta naurettu vanhoille gsm-puhelimille halkoina, niin nyt samanlaiset massiiviset kapulat ovat hip ja cool. Ketä kiinnostaa mihin luonnonvaroja käytetään, saatava.

En enää ikinä osta uutta kännykkää, ja tämä on lupaus. En enää ikinä ostaisi mitään jos ei täytyisi, mutta välillä on pakko, ja junalauta että pelkkä ruokakaupassakäyntikin on täällä vilun Töölössä varsinainen hermojenkoetin! Olen täällä nyt kaksi vuotta ja risat asunut, ja joka kerta kun käyn ruokakaupassa, Joka. Jumalan. Kerta on kauppa täynnä a: maailman omistavia turkismummoja jotka täyttävät käytävät valitessaan minkälaista sisäfileetä tänään Fifilleen ostaisivat ja b: haisevia örveltäviä pultsareita. That's it. That's Töölö for you!! Kun on sen päivittäisen leipäpakettinsa hyllystä napannut ja kierrellyt pullonpalautuskoneella haisevan Reiskan ohi fyysistä kontaktia ja sisäänhengitystä välttäen, niin eikös kassalla ole viimeisestä lumileopardista pykättyyn turkikseen tälläytynyt rouvashenkilö, joka ostjakinkiveksistä tehdystä kukkarostaan kaivaa sitä puuttuvaa viissenttistä niin kauan, että leipä kasvaa hometta siinä vaiheessa kun olen siitä jotain maksamassa. Ja ans olla kun pääsee kaupasta pois! Kadut on täynnä niitä samoja maailmanomistajia, nyt ehkä aviomieskin mukana (ei miehet sentään kauppaan alennu), ja vieri vieressä mennään lähintä taksitolppaa kohti niin että siinäs yskit ja köhit niiden könkkääjien takana sitten, kun ohittamaankaan ei talvella pääse aurattujen lumivallien ollessa miestä väkevämpiä. PERKEET! Luulin joskus että se on pienten juntahtavien kaupunkien ongelma, että kaduilla mennään jumalasta seuraavina, mutta jos jonkun asian Helsinki on opettanut niin sen, että ei ole. Se on suomalainen ilmiö ja siinä saa vähän vähemmän maailmannapainen kärsiä aina.

Ja kun nyt Suomi tuli puheeksi niin kuka muu on täysin kypsä presidentinvaaleihin? Käsi ylös reippaasti! Noin, löytyyhän sieltä! Vielä vuosi sitten juuri ketään ei kiinnostanut Pekka Haavisto. Kuka se oli, joku ministeri vissiin, ihan sama. No mitenpä onkaan nyt! Kaikki trendikkään tiedostavat wannabe-pressantekijät kampanjoivat Pekan puolesta niin hewletin tiedostavana suunapäänä, että ihan tippa tulee linssiin kun katsoo miten taas viedään pässejä narussa. Niin kun se nyt ei olis ihan santanan sama kuka siellä keulakuvana heiluu! (kunhan se ei ole Väyrynen) On niin ihkun kivaa vähän tukea Pekkaa kun se on niin liberaali ja kaikkee... ja samanlainen poroporvari kuin kaikki muutkin nykyiset oikeistovihreät, äs-tana. Kuvottaa se laumasieluisuus mitä kaikki tiedostavat opiskelijanuoret osoittavat ja kuka niistä edes tietää mitä mieltä se ihkupekka on niistä harvoista asioista, joihin presidentillä jotain sananvaltaa on? Ketä kiinnostaa? Tää on niin persimonista taas.

Pitää käydä pitkäkseen, ihan tässä sydänalasta sieppaa.

24.1.12

Back and to the left

Olen yrittänyt pysytellä erossa presidentinvaaleista. Onhan toki hienoa, että Pekka Haavisto jyräsi nuo vanh(emm)at puoluepamput alleen ensimmäisellä kierroksella, mutta kuten aina vaalien alla, minä koen syvää ahdistusta siitä, että niinkin tietämättömän ja naruista vedeltävän tahon kuin kansan annetaan päättää asioista. Kansa ei tiedä eikä ymmärrä. Toisaalta presidentti on melko merkityksetön keulakuva joten se siitä. En äänestänyt ensimmäisellä kierroksella enkä varmaan toisellakaan, koska mitä lähempänä varsinainen vaalipäivä on, sitä enemmän tunnen tuskaa siitä, että minun pitäisi olla osallisena tässä rumbassa. Entä jos annan ääneni ehdokkaalle, joka osoittautuu huonoksi? Kun pidättäytyy äänestämästä, saa ainakin oikeuden valittaa: eipä ole ollut osallisena valitsemassa niitä surkimuksia sinne. En tiedä toivonko Haaviston voittavan. Ainakaan Niinistön en toivo. Oikeastaan toivon, että hallitus tai eduskunta valitsisi presidentin, kun ihan puhdas seremoniavirka kuitenkin on kyseessä, ja koko kampanjointikin on jo vuosia ollut lähinnä showbisnestä. Toivon loppujen lopuksi aika monia asioita, jotka eivät kuitenkaan ikinä toteudu. Kyllä systeemi sentään on syvältä.

18.1.12

Mehr Licht

Talvinen kaupunki on ruma. Sen pystyynkuolleet kansalaiset kahlaavat sohjoisilla kaduilla kasvoillaan kaikilla sama ilme: tule metriä lähemmäs niin tapan. Seisahdan liikennevaloihin ja kuuntelen muiden kulkijoiden keskusteluja. Niin ne jauhavat merkityksetöntä roskaansa kuin vaatien muiden hyväksyntää; että he ovat olemassa on kai heidän itsensä mielestä jotain suurta. Katson ohi ryskiviä busseja. Kymmentä vaille neljä, Mannerheimintietä jurnuttaa katkeamaton ketju. Jokainen bussi on täynnä, puserruksissa, jokainen sinne vääntäytynyt yrittää olla yksin, katsomatta kehenkään. Kaivaten kotiin.

Minä sentään kävelen. Edellisyönä satanut lumi on muuttunut kaakaonväriseksi sohjoksi, liikennevalot nakuttavat, jalankulkijoita on pelkästään tämän korttelin matkalla sata, ehkä kaksisataa, jokaisella sama ilme: tule metriä lähemmäs niin kuolen. Anelu, melkein.

Kotona keitän vielä mukillisen kahvia, vaikka päivän aikana sitä on mennyt jo hirveästi. Yhtä paljon kuin aikaa. Kaivaudun lähihistoriaan selailemalla Marginaalin arkistoja viiden-kuuden vuoden takaa. Saan idean, melkein, se on kadonnut ennen kuin kynä on kädessä. Tähän aikaan vuodesta yritykset kirjoittaa valuvat viemäristä alas, sitä vihaa jokaista tuottamaansa sanaa, jokaista ajatustaan, sitä kiroaa jokaisen tekemänsä ratkaisun. On yksin ja väsynyt. Odottaa kevättä, seisoo liikkumatta eteisen peilin edessä kasvoillaan tunnista toiseen sama ilme.

15.1.12

Vuoden viimeinen blogipäivitys

Aivan aluksi haluan nostaa hattua sinnikkäälle ryhmäkuvablogillemme: KuvaKuva täyttää tänään pontevat viisi vuotta! Mitä muuta tulee mieleen? (puhun tänään vain sitaatein) No tietenkin Turku, jonne melkein menin; kun on kerran kuussa vapaa viikonloppu, se on syytä käyttää hyvin, eikä esim. siten kuin minä juuri nyt: löhöämällä kotona tapaamatta ketään, puhumatta kellekään. Mutta joulusta asti riivannut flunssa on vienyt mieheltä mehut, yskin edelleen kuin keuhkosairas; tai siis en yksin ollessani, mutta kun yritän puhua jollekin, menen mahdottomaksi. Siis erakoituminen on ainoa terve ratkaisu. Olen sentään saanut kirjoitettua asioita, kulutettua kahvia, katsoin elokuvankin: kovaa vauhtia suosikkiohjaajakseni kohoavan Christopher Nolanin The Prestige oli hienoin näkemäni pätkä mieheltä, ja varmaan hienoin näkemäni elokuva ylipäätään vuosikausiin.

Mitä tein vuonna 2011? Onko jälleen vuotuisen katsannon aika? No on, saatana! (anteeksi voimasanan varoittamaton käyttö)

Ihan ensinnä vuodesta 2011 tulee mieleen, että ei tule mitään erityistä mieleen. Tein töitä. Jossain välissä muutin Töölön kattojen tasalle vinttihuoneistoon. Parasta oli kesäloma; talvi jäi mieleen omalla tavallaan kivana arktisen hysterian riemuvoittona, mutta pliis, ei enää ikinä. Ei-Enää-Ikinä.

Tarkemmin miettiessä muistan heittäytyneeni fyysiseksi: kesällä purimme muutaman hengen voimin vanhan saunan käyttäen apuna tukevia työhanskoja ja paria sorkkarautaa. Se oli hienoa. Se saattoi olla totta puhuen hienointa mitä olen tehnyt miesmuistiin, joka sentään on lyhyt onneksi. Purkuprojekti on dokumentoitu lukuisin välivaihevalokuvin, jotka ovat elokuusta asti odottaneet kovalevyni kansiossa "SKV" pääsyä Silmikseen. Jahka jaksan, jahka jaksan...

Jonkin verran katselin elokuvia, mutta vain yhdenlaisia. Kesällähän aloitin tuon koskaan varsinaisesti lopettamattoman Marvel-projektini, jonka tarkoituksena oli tsekittää kaikki 2000-luvun aikana teattereihin tuotetut Marvel-supersankarien leffaversiot. No, selvitin kolme elokuvaa X-menejä, kaikki kolme Hämistä, Ang Leen Hulkin ja ensimmäisen Ihmeneloset, joka oli jo niin huono etten enää kestänyt enempää. Mitä jäi mieleen? Sanottavaa? No ei oikeastaan liikaa. Spider-man kakkonen oli hieno, ykkönen tylsä, kolmonen hirveän nolo, nythän koko franchise jo saa rebuuttauksen ja alkaa alusta vielä tämän vuoden aikana, X-menit paranivat koko ajan siten, että umpitylsän ykkösen jälkeen seurasi ok kakkonen, X III oli jo kerrassaan mainio ja vielä loppuvuodesta näkemäni First class jo suorastaan hyvä. Ang Leen Hulkia jo kehuinkin, mutta kyllä tästä projektistani on into niin totaalisesti jo hiipunut, että Daredevil jää, varmaan onneksi. Ehkä seuraava projektini voisi olla että yritän katsoa Sormusten herra -trilogian kaksi viimeistä osaa, ne ovat edelleen näkemättä. Tai no enpä taida jaksaa.

Olen valokuvannut paljon, mikä ei näy täällä, nyt vuodenvaihteen tultua ottanut paluutuntumaa piirtämiseen, mikä tuntuu hyvältä pitkän tauon jälkeen, olen hämmästellyt viisivuotiaaksi kasvaneen tyttäreni mielikuvitusta ja yrittänyt muistella olinko itse noin huimalla kekseliäisyydellä varustettu aikoinaan, enkä varmaan, en ainakaan enää, kukapa olisi.

Vuosi 2011 toi pinon kirjoja, ja yllättävän paljon levyjäkin olen ostanut, tosin ne melkein kaikki päätyvät yhden kuuntelun jälkeen hyllyyn ja unohtuvat nykyisin. No eivät kaikki sentään, ja sieltähän niitä sitten iloisesti yllättyen myöhemmin löytää kun jotain muuta etsii. Sattuipa kivasti niinkin, että jonkin verran uunituoretta musiikkiakin tarttui vuoden mittaan mukaan. Tässä kolme parasta vuonna 2011 ilmestynyttä levyä:

1. 22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean
2. Eleanoora Rosenholm: Hyväile minua, pimeä tähti
3. Elbow: Build a rocket boys!

Pistepirkkoja fanitin ja levyhyllyyni hankin viimeksi 90-luvun lopulla, sittemmin menetin kaiken kiinnostukseni yhtyettä kohtaan, kunnes radio viime keväänä soitteli pariakin kappaletta tuolta kovin kehutulta uutuuslevyltä ja olihan se ostettava. Huh huh mikä kiekko! Utajärven jätkät iskussa taas; ja Eleanoora Rosenholmiahan olen ennenkin kehunut, tämä kolmosalbumi on toisaalta jotain aivan muuta kuin aiemmat, meditatiivinen. Lohduton ja syleilevä yhtä aikaa, hieno kuitenkin. Elbow'n uusin piti ostaa jo senkin vuoksi, että yhtye on nykyisin ykkössuosikkini kaikista maailman yhtyeistä, mutta lievä pettymys tämä silti oli verrattuna edelliseen, vuoden 2009 albumiin The Seldom seen kid. Mutta sellaista mestariteosta ei kukaan teekään kuin kerran uransa aikana, ja lievänä pettymyksenäkin Elbow peittoaa 99% muusta aikakauden musatarjonnasta.

Seuraavat kirjat vaikuttivat lujimmin tänä vuonna:

Paul Auster: Matkoja kirjoittajankammiossa
Iain M. Banks: Surface detail
Bill Bryson: At home. A Short history of private life
Tommi Liimatta: Nilikki
Tommi Liimatta & Jouni Hynynen: Rillipää ja läski
Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni
Alexandra Salmela: 27 eli Kuolema tekee taiteilijan
Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen

...olen käynyt krantuksi, kun en saanut enää kymmentä kirjaa listattua tähän raudanlujasti iskeneiden listaan. On kai mainittava, että Reijo Mäen Vares-kirjoja aloin alkuvuonna lukea, ehkä eniten niistä huokuvan Turun vuoksi, mutta ovathan ne tavallaan viihdyttävää hömppää muutenkin. Eivät dekkareina järin oivaltavia sentään. Mutta onhan noita aika läjä mennyt vuoden mittaan, ja vastapainona Matti Yrjänä Joensuun Harjunpäitä, joiden täydellisen valoton synkkyys ja masentava ilottomuus ovat Mäen kännisen hilpeälle Turku-kuvaukselle kohtalaista vastapainoa. Kirjoina Joensuut ovat toki monen monta pykälää parempia, mutta niiden synkkyyttä ei montaa peräjälkeen jaksa.

Niin, ostin tosiaan kahvinkeittimenkin tänä vuonna. Ja sohvan. Helmikuussa poistin hiukseni, enkä olisi poistanut, jos olisin tiennyt miten työlästä niiden poispitäminen on. Kasvavat penteleet.

10.1.12

Pilasit kysymykseni vastaamalla siihen

Vietin pariviikkoisen talviloman olemalla siitä kaksitoista päivää sairaana, onnistuin mahduttamaan kaksi eri flunssaa samaan lomakauteen, ja vain hämäriä ovat muistikuvani siitä, kuinka makaan vanhempieni olohuoneen sohvalla korkeassa kuumeessa ja jokin natisee ja kirskuu, pääni. Minun on täytynyt tulla johonkin ikään, sillä olen kuumeisesti (...) miettinyt olemisen merkityksiä koko syksyn. Sitä mikä tekee yksilön tärkeäksi, jos mikään. Tiedostan kyllä olevani jotenkin fatalistinen, koska on vaikea keksiä tärkeyksiä, mutta toisaalta olen kyllä liian - - no, liian jotakin kyetäkseni vajoamaan mihinkään eksistentialistiseen kriisiin asian suhteen. Sitäkin mietin tänään: miksi en ole koskaan hurahtanut uskoon? Miksi en ole saanut pakkomiellettä opiskella jotakin tiettyä alaa, miksei minulla ole ikinä ollut toiveammattia, mitään erityistä mitä haluaisin tehdä (paitsi kirjoittaa - muttei ammattina, kuulostaa liian kahlitsevalta), miksen ole koskaan tuntenut erityistä halua liittyä puolueisiin, järjestöihin, ylipäätään en ole koskaan halunnut harrastaa mitään. Miksen ole saanut häiriintyneitä pakkomielteitä ja alkanut uhota verkon anonyymipalstoilla? Miksen vieläkään tiedä miksi haluaisin isona? Nähdäkseni seuraukset ovat aina lähtöisin syistä, ja koska ihminen on ensin lapsi, on kaikki myöhempi johdettavissa niihin kriittisiin ensimmäisiin vuosiin. Näytän kaikissa lapsuudenkuvissa iloiselta. Minusta on satoja kuvia, tuhansiakin ehkä, koska taloudessa oli ammattivalokuvaaja ja lukuisia kameroita. Nauran aina. Ensimmäiseltä kymmeneltä elinvuodeltani on ehkä viisi kuvaa, joissa en ole suupielet korvissa. Olen vieläkin aika positiviinen olento, mikä tarkoittaa, etten mielelläni ajattele enkä kohtaa vaikeita asioita. Onko tässä avain? Olen koko aikuisikäni ollut varma siitä, että olen maailman tylsin ja kuivikkain ihminen. Silti minua on joskus varta vasten pyydetty kahville. Minuun on rakastuttu. On minut kyllä jätettykin, eikä ihan yhtä kertaa.

Nykyisyys? Luen mielelläni, synttärit ja vuodevaihde toivat taas pinon uusia kirjoja kotihyllyyn. Katson mielelläni outoja asioita, kuten Monty Pythonia viime viikot; ostin itselleni koko Lentävän sirkuksen dvd:llä. Kuuntelen musiikkiakin, mutta olen huomannut ettei se enää anna minulle yhtä paljon kuin joskus. Olen taantunut tekstiin. Palaan tekstiin, ja kuviinkin, nykyisin. Sain kahdelta eri taholta piirtämiseen kannustavan muistikirjan lahjaksi. Pitänee piirtää, ja mielelläni niin teenkin. Mutta sittenkin jää vaivaamaan: miksi pyrin jättämään jäljen, vaikka merkityksenikään ei ole vielä selvinnyt? Vai siksikö juuri?