Syksy on saapunut, taivaat avautuvat, asun ylimmässä kerroksessa peltikattoisessa talossa, jossa ei ole ullakkokerrosta. Herään aamukuudelta infernaaliseen jyskytykseen, mutta vesi se vain iskeytyy kolme metriä yläpuolelleni, minkä ehkä uneenkin tiedostan ja herään silti. Vietin viikonlopun maalla, tutkailin pihapiiristä löytyviä sieniä, tunnistin sentään pulkkosienet, nurmikolta löytyvät rouskut olin jo kerännyt talteen ennen kuin kirja kertoi ne kitkerän makuisiksi, eikä koivujen alta pilkottavia nystymukulakuukusiakaan kuulemma kannattanut syödä. Ei sitten, mutta sentään nuorempana olisin kaiken tämän tiennyt ilman kirjaakin. Papukaijavalmuskaa ei tänä syksynä näkynyt, liekö villiintynyt nokkospelto niellyt rihmastonsa.
Kyllä minä nuorena sienestin. Ensin vanhempien mukana, ajokortin saatuani kävin silloin tällöin itseksenikin noutamassa ämpärillisen lampaankääpää. Sittemmin tapa jäi, kuten kaikki hyvät tavat väistämättä jäävät, enkä edes muista koska viimeksi olisin metsään halunnut mennä nyt, eikä siihen toisaalta Helsingissä niin hirveästi mahdollisuuksia ole. Tai olisi, mutta välttelen niitä. Pidän silti sienistä edelleen. Viehätyn niiden muodoista ja väreistä, elintavoista, sinnikkyydestä ja kunnioitan muutamien lajien armotonta tappokykyä. Pidän erityisestä lampaankäävän ja vaaleaorakkaan mausta, kantarellikin on hyvää, suppilovahverot kelpaavat, rouskut sopivat säilötyiksi, tatteja ja haperoita en koskaan ole opetellut syömään, vaikka toki lajinsa tunnistankin; mummun suosikkisieni oli keltahaarakas, mutta se on niin harvinainen, etten ole kuin kerran lapsena löytänyt. Kehnäsientä sopii syödä raakanakin, eikä lakritsirousku oikeasti ole myrkyllinen.
Lapsuudessani moni sukulaisaikuinen piti selvänä, että rupean luonnontieteilijäksi. Olihan se väistämätöntä: poitsu menee pitkin metsiä nenä sammaleessa ja tunnistaa pihan oudoimmatkin ötökät vilkaisemalla. Mutta jotain tapahtui kuitenkin, ja kun nyt muistaa vaikka viimesyksyisen luonnontiedeinnostukseni, näyttää jotain tapahtuvan aina: minua kiehtoo lopulta enemmän ihminen. Eikä biologisena olentona siis, vaan ihmisen saavutukset, teot, ne tavat ja muodot, joilla ihminen on katsonut parhaaksi tappaa välttämättömien arkirutiiniensa ulkopuolelle jäävää joutoaikaa, niin, loppujen lopuksi kai kyse on juuri siitä: ihmiskunnan tapa hahmottaa itsensä on lopulta kiehtovampi kuin ihmiskunnan tapa hahmottaa ympäröivä todellisuus. Viimesyksyinen innostukseni lopahti kuin seinään. Tuossa linkittämässäni päivityksessä kehun oppineeni asioita alkuräjähdyksestä, enkä enää muistanut koko kirjaa lukeneeni, no joo, palaan lopulta aina niihin palasiin, joista maailmankuvani on joskus muodostunut; sarjakuviin, tietokonepeleihin, muinaisiin kulttuureihin, musiikkiin, ihmisluonnon muodostamiin asioihin. Ja sittenkin nielen tietoa metatasolla. Mieluummin kuin luen itse sarjakuvia, luen sarjakuvista. Mieluummin kuin kuuntelen musiikkia, luen musiikista. Kirjoitukset ihmisen tavoista luoda itseään ovat monesti kiinnostavampia kuin ne varsinaiset luomukset; enhän elokuviakaan ole jaksanut katsoa vuosiin, mutta silti luen aiheesta mielelläni.
Noh, nyt liioittelen. Paluita perusasioihin on sentään toisinaan tehtävä, kuten tänä kesänä, kun järjestelin laatikoissa lojuvan Marvel-arkistoni edustavampaan kuosiin. Noin 350 lehteä kattava kokonaisuus 80-luvun puolivälistä jonnekin 90-luvun alkuun aivan parasta sarjakuvaa, aivan parasta maailmankuvanmuokkaajaa rapiat kymmenvuotiaalle ihmisenalulle. Vai onko? No tietenkin, johan se on taas todistunut, kun raahasin kaikki omistamani Ryhmä-X:t mukanani Helsinkiin, ja olen lehdet aikajärjestyksessä lukenut. Olen loppusuoralla, Chris Claremont poistui juuri käsikirjoittajan paikalta ja lehden taso romahti, olin lukion ekaluokalla ja tunsin mitä tutumpien hahmojen yhtäkkiä muuttuvan vieraiksi, väärin käsitellyiksi, varjoiksi entisestään. Lopetin lehden tilauksen niille main, mutta ovathan nuo vanhat tarinat sentään edelleen olemassa. Niistä kenties myöhemmin lisää.
31.8.11
19.8.11
Kirjanne, sir
Jatkan liittyen edelliseen, mikä tietenkin tarkoittaa että nyysin TUOTTEELTA lisää ideoita. Totta puhuen olen hämmentynyt. Ei koskaan ole ennen tullut mieleen, että voisin laskea omistamani kirjat, minkäänlaisesta luetteloinnista nyt puhumattakaan. Se on hassua sikäli, että cd-kokoelmani on aina hienosti ajan tasalla taulukkolaskentamuodossa (joskaan vanhan HP:n Worksilla tehty tiedosto ei avaudu uuden läppärini Excelissä... niinpä tietenkin), julkaisuvuoden tai artistin mukaan näppärästi aakkostettavissa. Mutta kirjat - ei ikinä mitään. Kenties syynä on se, että jo lapsena tottui kirjapaljouteen. Niitä oli kaikkialla; lapsuudenkodin kirjojen määrä oli nelinumeroinen luku, eikä takuulla ykkösellä alkanut. Ei kirjoista ole siksi osannut luetteloa tehdä, kun taas musiikki oli ihan oma juttu kun sitä parikymppisenä alkoi keräillä, ennen kokematon ja tuore, erikoinen! Aivan erilainen keräilymentaliteetti siihen liittyi, ja pitkään jopa merkitsin kalenteriini aina minä päivänä ostin minkäkin levyn, mutta se tapa hyytyi joskus 2007 muistaakseni, lähinnä siksi, että lakkasin käyttämästä kalenteria tuolloin. Rannekellon olin heittänyt pois jo vuosia aiemmin.
Niin tosiaan, ne kirjat. Laskin hyllyni läpi varsin nopeatempoisella viuhtomismenetelmällä Pariisin kevään hienoa Astronautti-levyä samalla kuunnellen, eli lukemissa saattaa olla kirjan-parin heittoja suuntaan jos varmasti toiseenkin. Vaan mitäpä tuon. Kategorisoinnista laadin itselleni mielekkäimmän, eli tähän malliin:
Yhteensä hyllyssäni on kirjoja 271. Ei se hirveästi ole, mutta en tykkääkään hamstrata kirjoja älyttömästi. Ehkä sitten kun tiedän, etten enää kerran vuodessa muuta, mikä ei välttämättä ole ihan lähiaikoina saavutettava olotila, huoh. Onpa noita ihan kiitettävästi tullut kanniskeltua asunnoista toisiin.
Niin tosiaan, ne kirjat. Laskin hyllyni läpi varsin nopeatempoisella viuhtomismenetelmällä Pariisin kevään hienoa Astronautti-levyä samalla kuunnellen, eli lukemissa saattaa olla kirjan-parin heittoja suuntaan jos varmasti toiseenkin. Vaan mitäpä tuon. Kategorisoinnista laadin itselleni mielekkäimmän, eli tähän malliin:
Tietokirjoja omistan 85, niistä suomenkielisiä 61. Tämä on monipuolisin osasto sisältäen sanakirjoja, taidekirjoja, uforaportteja, ohjelmointioppaita, sarjakuvahistoriikkeja, arkeologiaa, elokuvaa ja sen sellaista. No, kaikkea mikä nyt minunlaistani sattuu miellyttämään, kai teillä nyt joku käsitys maustani on kun blogiani luette. Ei paljoa yhteiskunnallisia teoksia, paitsi No logo ja Pikaruokakansa.
Romaaneja minulla on hyllyssä 71, valtaosa, 63, tietenkin äidinkielellä. Minkä ohessa muuten sanottakoon, että kaikki ei-suomenkieliset kirjani ovat järjestään englanniksi, en minä muuta kieltä sujuvasti lue. Haalin mielelläni suosikkiromaanejani hyllyyn, ja tällä hetkellä on paljon lukemattomiakin. Sadepäivän varaa, ymmärrättehän.
Novellikokoelmia on 17, enemmän kuin olisin arvioinut. Olen hirveän huono lukemaan novelleja, yleensä kokoelmat jäävät aina kesken. Kynnys tarttua romaaniin on pienempi. Toisaalta haluan korostaen mainita seuraavat nimet: Roald Dahl, Jorge Luis Borges, Stephen King. Pidän myös suuresti suomalaisista scifinovelliantologioista, joita Ursa 80- ja 90-luvuilla julkaisi. Hyllystä löytyy.
Runokirjoja minulla on 14, mikä on paljon. En lue runoja juurikaan, mutta välillä avaan jonkin kirjan vähäksi aikaa ja tutkiskelen. Suosikkeja: Kai Nieminen, Jarkko Laine, Marjo Isopahkala & Mika Terho.
Muuta kaunokirjallisuutta on sitten esseet, artikkelikoosteet, kansantarinat, leffakäsikirjoitukset ja muu sellainen: 16 teosta, ja tietenkin sarjakuvatkin, joista laskin siis vain kirjat, lehtiä nyt riittää, joskin valtaosa niistä mökillä nykyisin. Silti hyllyssäni on 36 sarjakuva-albumia tai kovakantista kirjaa, englanniksi valtaosa näistä.
Minua suuresti miellyttävä kirjallisuuden laji on muistelmat ja elämäkerrat, laskettakoon samaan kategoriaan myös kirjekokoelmat ja päiväkirjateokset: 18 kirjaa. Suosikkeja mm. Wilkuna: Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa, Palsa: Kalervo Palsan päiväkirjat, Haavio & Koskimies: 50-luvun tytöt & 50-luvun teinit, Liimatta & Hynynen: Rillipää ja läski, Hardwick: Paluu Timbuktuun, joka on matkakirjana kaikkea sitä mitä Madventureskin varmaan halusi olla, mutta ilman kornia yliyrittämistä.
Ai niin, ja lastenkirjat. Niistä osa on omiani, isompi osa lapsen, mutta kun ne nyt tuossa samassa hyllyssä ovat, niin lasketaan mukaan: 14. Mauri Kunnaksen Kaikkien aikojen avaruuskirja on lempparini, eikä vähiten siksi, että olen monituiset kerrat sieltä tarkistanut jotain faktatietoja muistin pettäessä.
Yhteensä hyllyssäni on kirjoja 271. Ei se hirveästi ole, mutta en tykkääkään hamstrata kirjoja älyttömästi. Ehkä sitten kun tiedän, etten enää kerran vuodessa muuta, mikä ei välttämättä ole ihan lähiaikoina saavutettava olotila, huoh. Onpa noita ihan kiitettävästi tullut kanniskeltua asunnoista toisiin.
17.8.11
Materian varjopuolella
Inspiroituneena TUOTTEEN ideasta päätin minäkin listata kirjoituspöydältäni löytyvät esineet. On jo aikakin ottaa selvää, mihin kaikki se muutossa kadonnut pikkusälä joutui, no vitsailen tietenkin, se on edelleen niissä samoissa laatikoissa kuin jo neljä muuttoa sitten. Mutta muuta roipetta löytyy, katsokaa vaikka:
1. Sylimikro eli salkkutietokone, tunnetaan myös läppärinä, merkkiä Acer. Keväällä ostettu, olen ollut sen toimintaan mitä tyytyväisin. Siihen kytkettyinä eri suuntiin sojottavat
2. Philips-kuulokkeet, hieman räjähtäneet, vasen toimii vain jos sitä vääntää ja potkii.
3. 9-metrinen verkkopiuha, josta 8 metriä kiepillä kirjoituspöydän takana lattialla.
4. Virtajohto, joka johtaa muuntajaan, joka nököttää pöydän kakkostasolla. Pöydälläni on kolme eri korkeudella sijaitsevaa tasoa.
5. Ruutuvihko, johon olen luetteloinut kaikki lukemani kirjat vuodesta 1989 lähtien. Alkaa olla täynnä.
6. Olipa kerran elämä -dvd, kotelo sisältää sarjan ensimmäisen puoliskon, 3 levyä.
7. Vanha ajan patinoima kahvimuki, jonka kyljessä luonnonmukaisesti taiteiltu kasvi (laji tuntematon), pohjassa teksti "AM 63, P.O. Box 37211, 1030 AE Amsterdam, Made in China". Mukista törröttää
8. Teelusikka, jossa teksti "Stainless South Korea", mukissa on myös
9. Puoli mukillista Löfbergs Lila -kahvia, vähenemään päin.
10. Valkoinen kuulakärkikynä, jonka keltaisessa kiinnitinklipsissä teksti "SUN".
11. Pentaflex Fisco -merkkinen mittanauha, vain tätä kirjoitusta varten pöydälle tuotu.
12. 32 senttiä korkea kirjoja, lehtiä ja vihkoja sisältävä pino, yksilöitynä seuraavasti:
Kohtaan 12 sisältyneistä esineistä kolme on minulla lainassa, muut omia. Jatketaan:
13. Kaksi Karttakeskuksen jullkaisemaa GT-karttaa muovitaskuissaan. (GT 2 & GT 4)
14. Kuitti ABC Tiiriön Kirjapörssissä 22.7. tehdystä 10,7 euron ostoksesta.
15. Chrononauts-niminen korttipeli laatikossaan.
Siirrymme kirjoituspöydän kakkostasolle. Alan olla tyytyväinen siitä, että tämä pöytä on laatikoton. No joo.
16. Cd-levyjen kuljettamiseen tarkoitettu muovinen kotelo, Tiimarista joskus ostettu, sulkemiseen käytettävä vetoketju rikki, tyhjä.
17. Lasipurkki, jossa etiketti "Pirkka Pesto", sisältäen neljä kuulakärkikynää, yhden koskaan teroittamattoman lyijykynän, sakset, kolme vesivärisutia, kissankamman.
18. Lasipurkki, joskus vauvanruokaa sisältänyt, nyt täynnä lukuisenvärisiä klemmareita ja nastoja, myös yksi musta hiuslenkki näköjään.
19. Laavalamppu, johon pitäisi hamstrata hehkulamppuja loppuelämäksi ennen kuin poistuvat kaupoista. Nyt ei aktiivikäytössä, koska johto ei tuosta ylety mihinkään pistorasiaan.
20. Kolme pyöreää cd-säilytystynnyriä pinossa, sisältäen lähinnä kovalevyltä pois siirrettyjä valokuvia vuodesta 2005 alkaen. Kenties muutakin. En halua tietää.
21. Pakkausteippirulla, lähes täysi.
22. Musta muovikori, jossa kaksi pahvirasiallista valokuvankiinnitystarroja, ulkoinen 3,5 tuuman diskettiasema jossa sisällä oranssi disketti, sinitarralaatta pahvikoteloineen, vanha sinimusta nahkalompakko sisältäen jokaisen markka- ja penniajan kolikon joka oli käytössä ennen euroaikaa, vanhan pankkikortin puolikas, vanha nettipankin tunnuskoodilista.
23. Epämääräinen pino joulukortteja. Tämä on ensimmäinen esine, jonka olemassaolo oli yllätys itsellenikin. Tämä on myös esine, jonka voisi heittää kirjoituspöydältäni esim. roskiin.
24. Kaksi ruutuvihkoa, molemmat noin puolillaan nimilistoja, pohjapiirroksia, juonikaavioita, muistiinpanoja, etcetera ad infinitum.
25. Paksu kovakantinen muistivihko, johon piirretty päiväkirjasarjakuvaa vuosina 2007-2008.
26. Kaksi lapsuusaikojen päiväkirjaa vuosilta 1983-1989.
27. Muovipussillinen valokuvia, arviolta noin 150 kpl, noin vuosilta 1978-1982.
28. Lival-merkkinen kääntövartinen valkoinen loisteputkivalaisin, kiinnitetty pöydän kakkostasoon, mutta ei tällä hetkellä seinässä. On kesä ja valoisaa, nähkääs.
29, ja pöydän kolmostaso. Sony-merkkinen cd-soitin, sekä sen kaksi erillistä kaiutinta.
30. Vasemman kaiuttimen päällä iso huovuttaen tehty sinikeltainen pallo, sympaattinen.
31. Oikean kaiuttimen päällä pieni buddha-patsas, hieno.
32. Oikean kaiuttimen päällä kaksi lehtisahalla (vissiin) tehty puista sydäntä, suloiset.
33. Soittimen ja oikean kaiuttimen välissä kortti, jossa piirretty kissa, ja teksti "Sitten ehdottaisin kiirelakkoa ja aamuisin päivän halauksia".
1. Sylimikro eli salkkutietokone, tunnetaan myös läppärinä, merkkiä Acer. Keväällä ostettu, olen ollut sen toimintaan mitä tyytyväisin. Siihen kytkettyinä eri suuntiin sojottavat
2. Philips-kuulokkeet, hieman räjähtäneet, vasen toimii vain jos sitä vääntää ja potkii.
3. 9-metrinen verkkopiuha, josta 8 metriä kiepillä kirjoituspöydän takana lattialla.
4. Virtajohto, joka johtaa muuntajaan, joka nököttää pöydän kakkostasolla. Pöydälläni on kolme eri korkeudella sijaitsevaa tasoa.
5. Ruutuvihko, johon olen luetteloinut kaikki lukemani kirjat vuodesta 1989 lähtien. Alkaa olla täynnä.
6. Olipa kerran elämä -dvd, kotelo sisältää sarjan ensimmäisen puoliskon, 3 levyä.
7. Vanha ajan patinoima kahvimuki, jonka kyljessä luonnonmukaisesti taiteiltu kasvi (laji tuntematon), pohjassa teksti "AM 63, P.O. Box 37211, 1030 AE Amsterdam, Made in China". Mukista törröttää
8. Teelusikka, jossa teksti "Stainless South Korea", mukissa on myös
9. Puoli mukillista Löfbergs Lila -kahvia, vähenemään päin.
10. Valkoinen kuulakärkikynä, jonka keltaisessa kiinnitinklipsissä teksti "SUN".
11. Pentaflex Fisco -merkkinen mittanauha, vain tätä kirjoitusta varten pöydälle tuotu.
12. 32 senttiä korkea kirjoja, lehtiä ja vihkoja sisältävä pino, yksilöitynä seuraavasti:
12a. Veikko Ennala: Lasteni isä on veljeni ja muita lehtikirjoituksia, WSOY 2007
12b. Myytillisiä tarinoita, Suomalaisen kirjallisuuden seura 1975
12c. Kirjain-lehden numero 1/2011
12d. Jon Ronson: Vuohia tuijottavat miehet, Sammakko 2008
12e. Päiväkirjana toimiva paksu ruutuvihko, jonka ensimmäinen merkintä kirjoitettu 9.4.2006, toistaiseksi viimeinen 7.1.2011.
12f. Pieni ruutuvihko, jonka kanteen kirjoitettu isolla lapsen kaunokirjoituksella "Pelituloksia ja Mömmöjen matka".
12g. Sofi Oksanen: Stalinin lehmät, Bazar 2009
12h. Kovakantinen kierreselkäinen muistivihko, aloitettu 2005.
12i. Yoko Ono: Grapefruit, Simon & Schuster 2000
12j. Jani & Jetsetters -yhtyeen cd-single Viileää.
12k. Pehmeäkantinen muistivihko, jonka kannessa teksti "Silmänkääntövankila", ei yhteyttä samannimiseen blogiin. Aloitettu 2004.
12l. Laurence Gardner: Bloodline of the Holy Grail, Element 2002
12m. Ray Bradbury: From the Dust Returned, Earthlight 2001
12n. Andrew Vachss: The Getaway Man, Vintage 2003
12o. Jarkko Laine: Tähden harjalta, valitut runot, Otava 2008
12p. Image-lehden numero 6-7/2011.
Kohtaan 12 sisältyneistä esineistä kolme on minulla lainassa, muut omia. Jatketaan:
13. Kaksi Karttakeskuksen jullkaisemaa GT-karttaa muovitaskuissaan. (GT 2 & GT 4)
14. Kuitti ABC Tiiriön Kirjapörssissä 22.7. tehdystä 10,7 euron ostoksesta.
15. Chrononauts-niminen korttipeli laatikossaan.
Siirrymme kirjoituspöydän kakkostasolle. Alan olla tyytyväinen siitä, että tämä pöytä on laatikoton. No joo.
16. Cd-levyjen kuljettamiseen tarkoitettu muovinen kotelo, Tiimarista joskus ostettu, sulkemiseen käytettävä vetoketju rikki, tyhjä.
17. Lasipurkki, jossa etiketti "Pirkka Pesto", sisältäen neljä kuulakärkikynää, yhden koskaan teroittamattoman lyijykynän, sakset, kolme vesivärisutia, kissankamman.
18. Lasipurkki, joskus vauvanruokaa sisältänyt, nyt täynnä lukuisenvärisiä klemmareita ja nastoja, myös yksi musta hiuslenkki näköjään.
19. Laavalamppu, johon pitäisi hamstrata hehkulamppuja loppuelämäksi ennen kuin poistuvat kaupoista. Nyt ei aktiivikäytössä, koska johto ei tuosta ylety mihinkään pistorasiaan.
20. Kolme pyöreää cd-säilytystynnyriä pinossa, sisältäen lähinnä kovalevyltä pois siirrettyjä valokuvia vuodesta 2005 alkaen. Kenties muutakin. En halua tietää.
21. Pakkausteippirulla, lähes täysi.
22. Musta muovikori, jossa kaksi pahvirasiallista valokuvankiinnitystarroja, ulkoinen 3,5 tuuman diskettiasema jossa sisällä oranssi disketti, sinitarralaatta pahvikoteloineen, vanha sinimusta nahkalompakko sisältäen jokaisen markka- ja penniajan kolikon joka oli käytössä ennen euroaikaa, vanhan pankkikortin puolikas, vanha nettipankin tunnuskoodilista.
23. Epämääräinen pino joulukortteja. Tämä on ensimmäinen esine, jonka olemassaolo oli yllätys itsellenikin. Tämä on myös esine, jonka voisi heittää kirjoituspöydältäni esim. roskiin.
24. Kaksi ruutuvihkoa, molemmat noin puolillaan nimilistoja, pohjapiirroksia, juonikaavioita, muistiinpanoja, etcetera ad infinitum.
25. Paksu kovakantinen muistivihko, johon piirretty päiväkirjasarjakuvaa vuosina 2007-2008.
26. Kaksi lapsuusaikojen päiväkirjaa vuosilta 1983-1989.
27. Muovipussillinen valokuvia, arviolta noin 150 kpl, noin vuosilta 1978-1982.
28. Lival-merkkinen kääntövartinen valkoinen loisteputkivalaisin, kiinnitetty pöydän kakkostasoon, mutta ei tällä hetkellä seinässä. On kesä ja valoisaa, nähkääs.
29, ja pöydän kolmostaso. Sony-merkkinen cd-soitin, sekä sen kaksi erillistä kaiutinta.
30. Vasemman kaiuttimen päällä iso huovuttaen tehty sinikeltainen pallo, sympaattinen.
31. Oikean kaiuttimen päällä pieni buddha-patsas, hieno.
32. Oikean kaiuttimen päällä kaksi lehtisahalla (vissiin) tehty puista sydäntä, suloiset.
33. Soittimen ja oikean kaiuttimen välissä kortti, jossa piirretty kissa, ja teksti "Sitten ehdottaisin kiirelakkoa ja aamuisin päivän halauksia".
30.7.11
Nappaa heinä, ole kaupassa rakas
En ole heittänyt henkeäni, katseeni kaukaisuuteen vain. Olen hylkäillyt olemisen tapoja. Ja kyllähän muutenkin joka vuosi kesälomalla käy sama homma: neljä viikkoa netittä (no joo, kävin minä ruuanhakumatkoilla pikemmin facebookissa, jos niitä statuspäivityksiäni joku kummastelee nyt), eikä täällä kertakaikkisesti tee mieli roikkua enää taas yhtään. Mutta pakkohan tänne bloginraatoon jotain on tuutata, muuten jää jo kunnioitettavan pitkästä sivupalkkiarkistosta yksi kuu välistä. Eihän semmoinen sovi.
Ydinverkko sykähtelee toismielisesti korvan juuressa kyllä yhä. Elokuussa tavataan!
Ydinverkko sykähtelee toismielisesti korvan juuressa kyllä yhä. Elokuussa tavataan!
19.6.11
Ydinverkon neljäs säie: "Sinä" jne...
Tämä neljäs säie koostuu pitkälti kirjeestä, jonka lainaan tähän enimmäkseen sellaisenaan. Kirje on joko löytämäni, vastaanottamani tai kirjoittamani, sillä ei tämän projektin suhteen ole tietenkään merkitystä, oleellista kai on, että se on päivätty viime vuoden elokuun seitsemäs päivä. Kirje on kirjoitettu käsin, kuten sen loppupuolelta kai käy ilmikin. Sain ensi kerran ajatuksen liittää kirje osaksi ydinverkkoa vasta melko myöhään; olin siihen mennessä jo ehtinyt sen kertaalleen unohtaa. Kuitenkin vastaan alkoi tulla viittauksia sen sisältöön muualta, ehkä tälläkin kertaa löysin niitä, vastaanotinkin. Jossain määrin on alkanut tuntua siltä, että verkosta on tullut itseään ruokkiva entiteetti: koska olen alkanut kerätä sitä, ovat siihen soveltuvat säikeet alkaneet kasvaa suuntaani. Osoittaakseni ettei projekti kuitenkaan koostu valmiina luokseni putoilevista ajatuksista, lisään tähän myös kaksi yritelmää, ajatusten taikinajuuria, joista en ole kuitenkaan onnistunut kasvattamaan mitään erityisen ravitsevaa. Kun enimmäkseen tämä kuitenkin on nimenomaan tällaista:
Kädet
Ojentelevia käsiä väistelevä ihminen on turvaton. Hän ei kykene enää havainnoimaan tarkasti ja adrenaliini kohoaa. Se kuohuu korvissa. Tässä toiminnassa voi satuttaa itsensä, eikä siihen puuhaan pidä tottua. Käsien väistely on kuitenkin tärkeää, ja sopii harrastukseksikin.
[Tämä on kerätty kolmesta lähteestä, eikä mennyt mihinkään. En muista mitä olin tässä alkujaan näkevinäni, oli mitä oli, se on kadonnut...]
Kalastajat
Otetaan esimerkiksi kalastaja, hän on norjalainen. Hänen lisäkseen meillä on toinen kalastaja, kotoisin Sierra Leonesta. He ovat kumpikin taitavia ammatissaan, koska joutuvat elättämään perheensä. Mikä erottaa näitä kalastajia?
Jossain heidän välillään soi musiikki, puolivälissä. Verkot heiluvat musiikin tahdissa.
On helppoa olla kalastaja sellaisena päivänä. Tuntuu kuin merikin olisi aalloilla rytmiä lyönyt. Sanomattakin on selvää että toisaalla ei ole niin. Jossain aallot hakkaavat vihaisina rantakallioita.
[Kolme pientä katkelmaa, yksi on radiosta kuultu. Yritin koostaa näistä tarinan lähinnä siksi, että ensimmäisessä säikeessä mainittiin kalastajat. En onnistunut kehittämään yhteyttä näihin. Luovutin.]
Sinä
On tullut taas aika yrittää tulkita sinua. Näen sinut monessa suhteessa, ja monesta kulmasta kykenen sinua tarkastelemaan. Silti et ole missään täysin läsnä. Minun on vaikea kuvailla olomuotoasi niille, joille et ole tuttu. Harvoin tiedän mitä haluat, enkä silloinkaan täysin. Yritykseni tulkita sinua jäävät nimenomaan yrityksiksi, ja niin sinä jäät salaperäiseksi, kuten hiljaiset historian hämäriin jääneet kansat. Nykyisen Egyptin alue on eräs niistä paikoista, joissa ihmiset ovat eläneet pisimpään. He ovat rakentaneet sfinksin, joka on vanhempi kuin pyramidit, joiden kyljistä aurinko on aikoinaan kimallellut. Turisteilla on tapana käydä Egyptissä katsomassa pyramideja ja sfinksiä, ymmärtämättä sitä, että ne ovat eri aikakausilta peräisin, eri kansojen työtä. Tällöin tapahtuu aikavääristymä. Kerron tämän vain, koska aikavääristymä muistuttaa sinua. Vain kieroon vääntynyt aika on lähtökohta, jonka kautta kykenen näkemään sinut sellaisena kuin olet, ja tässäkin saatan olla väärässä. Ehkä olet tosiaan omaa luokkaasi, ja ehkä, sinun myötäsi, maailma on loppujen lopuksi täynnä mahdottomuuksia. Olenko kertonut siitä ravintolatyöntekijöiden seuramatkasta Egyptiin, josta [...] kertoi lukeneensa lehdestä joskus nuorena? Se palaa nyt mieleeni: kaksitoista ruskettunutta kokkia Kheopsin pyramidista heijastuvan lämmön äärellä. Aikavääristymä väreilee heidän ympärillään hiljalleen. Mitä he ajattelevat? Mitä suunnittelevat tekevänsä kun palaavat pohjoiseen? Heidän tulevaisuutensa jää kesken. Kreikassa kokkien linja-auto joutuu onnettomuuteen. Tässä kohtaa vilkaisen sinua ensimmäisen kerran tänä aamuna. Hiuksesi ovat vielä sekaisin, olet pukeutunut vihreään aamutakkiin, siihen jonka [...] sinulle kerran antoi. Aamiaispöytämme yllä tuoksuu kahvi, et arvaa kenelle kirjoitan ja mitä. Lehdessä on juttu Kreikassa tapahtuneesta auto-onnettomuudesta, luet sitä ja paahtoleipäsi päällä voi sulaa. Jään tuijottamaan sinua pitkäksi aikaa pöydän toiselta puolelta. Yritän miettiä mitä ajattelet, miltä sinusta juuri tänä aamuna tuntuu. Käki kukkuu metsässä. Sinä lasket mielessäsi sen kukunnat. Aamu on muuten hiljainen, mutta käen ääni käy hetki hetkeltä läpitunkevammaksi.
Kädet
Ojentelevia käsiä väistelevä ihminen on turvaton. Hän ei kykene enää havainnoimaan tarkasti ja adrenaliini kohoaa. Se kuohuu korvissa. Tässä toiminnassa voi satuttaa itsensä, eikä siihen puuhaan pidä tottua. Käsien väistely on kuitenkin tärkeää, ja sopii harrastukseksikin.
[Tämä on kerätty kolmesta lähteestä, eikä mennyt mihinkään. En muista mitä olin tässä alkujaan näkevinäni, oli mitä oli, se on kadonnut...]
Kalastajat
Otetaan esimerkiksi kalastaja, hän on norjalainen. Hänen lisäkseen meillä on toinen kalastaja, kotoisin Sierra Leonesta. He ovat kumpikin taitavia ammatissaan, koska joutuvat elättämään perheensä. Mikä erottaa näitä kalastajia?
Jossain heidän välillään soi musiikki, puolivälissä. Verkot heiluvat musiikin tahdissa.
On helppoa olla kalastaja sellaisena päivänä. Tuntuu kuin merikin olisi aalloilla rytmiä lyönyt. Sanomattakin on selvää että toisaalla ei ole niin. Jossain aallot hakkaavat vihaisina rantakallioita.
[Kolme pientä katkelmaa, yksi on radiosta kuultu. Yritin koostaa näistä tarinan lähinnä siksi, että ensimmäisessä säikeessä mainittiin kalastajat. En onnistunut kehittämään yhteyttä näihin. Luovutin.]
Sinä
On tullut taas aika yrittää tulkita sinua. Näen sinut monessa suhteessa, ja monesta kulmasta kykenen sinua tarkastelemaan. Silti et ole missään täysin läsnä. Minun on vaikea kuvailla olomuotoasi niille, joille et ole tuttu. Harvoin tiedän mitä haluat, enkä silloinkaan täysin. Yritykseni tulkita sinua jäävät nimenomaan yrityksiksi, ja niin sinä jäät salaperäiseksi, kuten hiljaiset historian hämäriin jääneet kansat. Nykyisen Egyptin alue on eräs niistä paikoista, joissa ihmiset ovat eläneet pisimpään. He ovat rakentaneet sfinksin, joka on vanhempi kuin pyramidit, joiden kyljistä aurinko on aikoinaan kimallellut. Turisteilla on tapana käydä Egyptissä katsomassa pyramideja ja sfinksiä, ymmärtämättä sitä, että ne ovat eri aikakausilta peräisin, eri kansojen työtä. Tällöin tapahtuu aikavääristymä. Kerron tämän vain, koska aikavääristymä muistuttaa sinua. Vain kieroon vääntynyt aika on lähtökohta, jonka kautta kykenen näkemään sinut sellaisena kuin olet, ja tässäkin saatan olla väärässä. Ehkä olet tosiaan omaa luokkaasi, ja ehkä, sinun myötäsi, maailma on loppujen lopuksi täynnä mahdottomuuksia. Olenko kertonut siitä ravintolatyöntekijöiden seuramatkasta Egyptiin, josta [...] kertoi lukeneensa lehdestä joskus nuorena? Se palaa nyt mieleeni: kaksitoista ruskettunutta kokkia Kheopsin pyramidista heijastuvan lämmön äärellä. Aikavääristymä väreilee heidän ympärillään hiljalleen. Mitä he ajattelevat? Mitä suunnittelevat tekevänsä kun palaavat pohjoiseen? Heidän tulevaisuutensa jää kesken. Kreikassa kokkien linja-auto joutuu onnettomuuteen. Tässä kohtaa vilkaisen sinua ensimmäisen kerran tänä aamuna. Hiuksesi ovat vielä sekaisin, olet pukeutunut vihreään aamutakkiin, siihen jonka [...] sinulle kerran antoi. Aamiaispöytämme yllä tuoksuu kahvi, et arvaa kenelle kirjoitan ja mitä. Lehdessä on juttu Kreikassa tapahtuneesta auto-onnettomuudesta, luet sitä ja paahtoleipäsi päällä voi sulaa. Jään tuijottamaan sinua pitkäksi aikaa pöydän toiselta puolelta. Yritän miettiä mitä ajattelet, miltä sinusta juuri tänä aamuna tuntuu. Käki kukkuu metsässä. Sinä lasket mielessäsi sen kukunnat. Aamu on muuten hiljainen, mutta käen ääni käy hetki hetkeltä läpitunkevammaksi.
10.6.11
Ydinverkon kolmas säie: "Viljelmät"
Tämän viljelmiä käsittelevän kolmannen säikeenkin olin alkujaan editoimassa yhdeksi kokonaisuudeksi, mutta jotenkin se tuntui toimivan paremmin listamuodossa, tai kenties laiskuus iski. Teksti otsikolla "Viljelmät" oli työn alla viime syksynä, mutta ensimmäiset näistä ovat osuneet silmiin jo vuosi sitten keväällä. Näistä katkelmista (jotka olen laajemmista lähteistä pätkinyt mielivaltaista mutu-menetelmää noudattaen) jokainen on painetusta julkaisusta: lähteinä ovat olleet Kansakoulun ympäristöoppi vuodelta 1972, yleisönosastokirjoituset Seurassa ja Lauttakylä-lehdessä (1971 ja 1973), tamperelaisen ammattiyhdistyksen vappulehti vuodelta 1969 (jonka kirjoitus siis mitä todennäköisimmin on yritys huumoriin) ja kaiketi melkoisen suppeana laitoksena ilmestynyt pienpainate nimeltä Madon vuosisata, oletettavasti jostain 70-luvun lopulta, joskaan tässä kirjoituskoneella naputellussa lehdessä ei ole tietoja sen paremmin julkaisuajankohdasta kuin ylipäätään tekijöistäkään. Myös koko julkaisun tarkoitusperä jää jossain määrin hämäräksi sen käsitellessä rempseästi sekaisin ufoja, aikakauden puoluepolitiikkaa, kuvataidetta ja epämääräisiä yritysmaailman salaliittoja. Jätän erittelemättä, mikä katkelma on mistäkin lähteestä. Yksi loppuu kesken, mutta niin loppuu alkuperäisympäristössäänkin.
Viljelmät
1. Maailmassa on useita erilaisia viljelmiä, joista monen käyttötarkoitus ei ole itsestään selvä. Käytännössä mitä tahansa voi istuttaa ja viljellä.
2. Rumat pellot pilkkaavat perinteisiä agraarisia arvojamme. Meidän pitäisi osata kansakuntana puolustaa ja ylläpitää sitä tärkeää työtä, jonka esi-isämme ovat tähän maahan viljelleet.
3. Ruminta mitä tiedän, ovat tuulessa huojuvat könkkäpellot. Rannikkoseudun asukkaille könkkä on tuttu kasvi. Esimerkiksi keskisen ja pohjoisen Pohjanmaan väki on viettänyt lapsuutensa könkkäpeltojen ääressä, minkä vuoksi heistä on tullut niin omituisia. Kenenkään ei pitäisi antaa lastensa nähdä könkkäpeltoja kovin nuorena. Miksei poliisi tartu tilanteeseen. Könkkä ei ole hyötykasvi, sen viljely ei ole tarpeellista!
4. Vaikka maanviljelys kolmannen maailman maissa on jatkuvasti kehittymässä kohti länsimaisia tehokkaampia standardeja, on hitaasti leviävässä agraarikulttuurissa edelleen ongelmansa. [...] Paksut pienet ponit tallaavat näillä plantaaseilla usein viljelijöiden lapsia jalkoihinsa. Lasten verestä maa saa voimaa ja jaksaa kasvattaa uusia kasveja iloksi ja ruuaksi. Tämä lannoiteongelma tulisi ratkaista ensi tilassa. Afrikasta ei kuitenkaan nykyisten tullirajoitusten vuoksi saa viedä pois poneja. Tilastojen mukaan ponikuolema on ollut yleisin afrikkalaisen lapsikuolleisuuden muoto vuosina 1971-1974. Tutkimusteni mukaan kivenhakkuu voi vielä kääntää asetelmat päälaelleen. Se on afrikkalaisten lasten ainoa toivo. Heidän nimiään olisi mahdollista hakata suuriin kiviin autiomaan reunamilla. Sillä keinoin yrittäisimme huijata poneja luulemaan, että kyseessä on muistokivi jo edesmenneille. Mutta ponit ovat julmia ja pisteliään älykkäitä. Delfiini ei ole ihmisen jälkeen älykkäin eläin.
5. Lupiinit ovat valloittamassa maailmaa. Ne leviävät vuosi vuodelta yhä laajemmalle. Niiden kollektiivinen juurakko on tietoinen. Lupiineja on todistetusti viljelty niinkin pohjoisessa kuin itäisellä Juutinmaalla esikolumbiaanisena aikana, mutta viimeistään Pommerin sodan jälkeen peruna nousi suositummaksi. Kissatkin tukehtuvat lupiineihin. Maailmassa ei ole enää montaa lupiiniviljelijää, vaikka sellainen olisi kaunis. Kaikki lupiiniviljelijät ovat aina olleet kauniita kautta historian. Perunaviljelijöillä on usein perunanenä. Heitä ei kutsuta presidentinlinnaan, vaikka saavutustensa perusteella juuri heidät pitäisi. Tämä on vain yksi kohta niinkutsutun länsimaisen demokratiamme rappiossa, eikä sen
Loppuun vielä tunnelmakuvan sijasta sananen kohdassa 3 esiintyvistä könkkäpelloista. Koko käsite (ruma kasvi nimeltä könkkä, yeah why not...) on samanaikaisesti absurdi ja tyhmä, mutta palautti löytyessään mieleeni verkosta vuonna 2000 talteen kopioimani kertomuksen nimeltä Kiertomuikkulan kronikat; mikä onni että tapanani on jo tuolloin ollut tallentaa kaikkea typerää. Epäilen Kiertomuikkulan kronikoihin joskus palaavani, mutta toistaiseksi haluan jakaa siitä vain tämän katkelman, joka ei kuitenkaan narratiivisen muotonsa puolesta sopinut tällä kertaa kokonaisuuden osaksi.
"Aurinko paahtoi vessan seinään reiän ja siitä Viänänen kurkisti ympärillään leviävää könkkäpeltoa. Könkkä on harvinainen kasvi, jota tavataan vain Kiertomuikkulassa, jossa sitä viljellään kuin viimeistä päivää. Kenenkään muun kuin kiertomuikkulalaisten ei tulisi mieleenkään moista pahalle haisevaa, paskan makuista, irstaan näköistä, pöyristyttävän ruman väristä ja sataprosenttisen käyttökelvotonta kasvia viljellä. Kiertomuikkulalaiset luonnollisesti rakastivat könkkää, kaikki kunnan 63 asukasta joista 17 oli Viänäsiä. Päivä oli kesäinen ja kalat lauleskelivat Sweet home Alabamaa lennellessään muovisten mäntymetsien yläpuolella. Kukaan ei osannut aavistaakaan että idylli oli särkymässä, julmien robottiankkojen armeija oli enää muutaman minuutin matkan päässä Kiertomuikkulan keskustasta, jossa juuri silloin oli meneillään yhdistetty yleisurheilu- ja kivityskilpailu lapsille."
Internet, tuo tiedon valtaväylä.
Viljelmät
1. Maailmassa on useita erilaisia viljelmiä, joista monen käyttötarkoitus ei ole itsestään selvä. Käytännössä mitä tahansa voi istuttaa ja viljellä.
2. Rumat pellot pilkkaavat perinteisiä agraarisia arvojamme. Meidän pitäisi osata kansakuntana puolustaa ja ylläpitää sitä tärkeää työtä, jonka esi-isämme ovat tähän maahan viljelleet.
3. Ruminta mitä tiedän, ovat tuulessa huojuvat könkkäpellot. Rannikkoseudun asukkaille könkkä on tuttu kasvi. Esimerkiksi keskisen ja pohjoisen Pohjanmaan väki on viettänyt lapsuutensa könkkäpeltojen ääressä, minkä vuoksi heistä on tullut niin omituisia. Kenenkään ei pitäisi antaa lastensa nähdä könkkäpeltoja kovin nuorena. Miksei poliisi tartu tilanteeseen. Könkkä ei ole hyötykasvi, sen viljely ei ole tarpeellista!
4. Vaikka maanviljelys kolmannen maailman maissa on jatkuvasti kehittymässä kohti länsimaisia tehokkaampia standardeja, on hitaasti leviävässä agraarikulttuurissa edelleen ongelmansa. [...] Paksut pienet ponit tallaavat näillä plantaaseilla usein viljelijöiden lapsia jalkoihinsa. Lasten verestä maa saa voimaa ja jaksaa kasvattaa uusia kasveja iloksi ja ruuaksi. Tämä lannoiteongelma tulisi ratkaista ensi tilassa. Afrikasta ei kuitenkaan nykyisten tullirajoitusten vuoksi saa viedä pois poneja. Tilastojen mukaan ponikuolema on ollut yleisin afrikkalaisen lapsikuolleisuuden muoto vuosina 1971-1974. Tutkimusteni mukaan kivenhakkuu voi vielä kääntää asetelmat päälaelleen. Se on afrikkalaisten lasten ainoa toivo. Heidän nimiään olisi mahdollista hakata suuriin kiviin autiomaan reunamilla. Sillä keinoin yrittäisimme huijata poneja luulemaan, että kyseessä on muistokivi jo edesmenneille. Mutta ponit ovat julmia ja pisteliään älykkäitä. Delfiini ei ole ihmisen jälkeen älykkäin eläin.
5. Lupiinit ovat valloittamassa maailmaa. Ne leviävät vuosi vuodelta yhä laajemmalle. Niiden kollektiivinen juurakko on tietoinen. Lupiineja on todistetusti viljelty niinkin pohjoisessa kuin itäisellä Juutinmaalla esikolumbiaanisena aikana, mutta viimeistään Pommerin sodan jälkeen peruna nousi suositummaksi. Kissatkin tukehtuvat lupiineihin. Maailmassa ei ole enää montaa lupiiniviljelijää, vaikka sellainen olisi kaunis. Kaikki lupiiniviljelijät ovat aina olleet kauniita kautta historian. Perunaviljelijöillä on usein perunanenä. Heitä ei kutsuta presidentinlinnaan, vaikka saavutustensa perusteella juuri heidät pitäisi. Tämä on vain yksi kohta niinkutsutun länsimaisen demokratiamme rappiossa, eikä sen
Loppuun vielä tunnelmakuvan sijasta sananen kohdassa 3 esiintyvistä könkkäpelloista. Koko käsite (ruma kasvi nimeltä könkkä, yeah why not...) on samanaikaisesti absurdi ja tyhmä, mutta palautti löytyessään mieleeni verkosta vuonna 2000 talteen kopioimani kertomuksen nimeltä Kiertomuikkulan kronikat; mikä onni että tapanani on jo tuolloin ollut tallentaa kaikkea typerää. Epäilen Kiertomuikkulan kronikoihin joskus palaavani, mutta toistaiseksi haluan jakaa siitä vain tämän katkelman, joka ei kuitenkaan narratiivisen muotonsa puolesta sopinut tällä kertaa kokonaisuuden osaksi.
"Aurinko paahtoi vessan seinään reiän ja siitä Viänänen kurkisti ympärillään leviävää könkkäpeltoa. Könkkä on harvinainen kasvi, jota tavataan vain Kiertomuikkulassa, jossa sitä viljellään kuin viimeistä päivää. Kenenkään muun kuin kiertomuikkulalaisten ei tulisi mieleenkään moista pahalle haisevaa, paskan makuista, irstaan näköistä, pöyristyttävän ruman väristä ja sataprosenttisen käyttökelvotonta kasvia viljellä. Kiertomuikkulalaiset luonnollisesti rakastivat könkkää, kaikki kunnan 63 asukasta joista 17 oli Viänäsiä. Päivä oli kesäinen ja kalat lauleskelivat Sweet home Alabamaa lennellessään muovisten mäntymetsien yläpuolella. Kukaan ei osannut aavistaakaan että idylli oli särkymässä, julmien robottiankkojen armeija oli enää muutaman minuutin matkan päässä Kiertomuikkulan keskustasta, jossa juuri silloin oli meneillään yhdistetty yleisurheilu- ja kivityskilpailu lapsille."
Internet, tuo tiedon valtaväylä.
6.6.11
Ydinverkon toinen säie: "Apatia"
Toinen säie löytyi osittain samoihin aikoihin kuin ensimmäinen, muistaakseni samalla viikolla viime vuoden maaliskuussa (mikä ajankohta jäi edellisessä mainitsematta - mutta kenties ajanmääreet ankkuroivatkin säikeet liiaksi johonkin konkreettiseen?). Tällä kertaa toimin itse jonkinlaisena välittäjäaineena. Selailin vanhoja postikortteja Lauttasaaren Emmaus-kirppiksellä lähellä Lahnalahdenpuistoa, ja lopulta ostin pinon, kymmenen eurolla. Korttien kuvat eivät sinällään kiinnostaneet, useimmista eivät niihin kirjoitetut lomaterveiset tai onnentoivotuksetkaan. Sen sijaan yksi kuva-aiheeltaan geneerinen hevoskortti oli kirjoitettu tiheällä ja osin lukukelvottomalla käsialalla täyteen tekstiä; kyseessä oli luettelo otsikolla "Apatia".
Onnistuin tulkitsemaan tekstiä siis vain pienen osan. Silti tuntui jokseenkin kutkuttavalta löytää jotakin tällaista niin pian edellisen vastaavan löydön jälkeen. Oli sellainen tunne, ettei Turussa vaan! Toisaalta en siellä juurikaan kierrellyt divareita tai kirppiksiä, mikä selittänee. Kenties kuitenkin on niin, että vasta tämä ostamani kortti todella sysäsi liikkeelle tarkoituksenmukaisen säikeidenetsinnän. Samalla päätin ottaa säikeiden hankinnassa ja muodostamisessa puoliaktiivisen roolin, sillä miksipä ei: olen joka tapauksessa yhtä lailla osa sitä epävakaata kuorta, jota järkiperäiseksi todellisuudeksikin kutsutaan (kuten olet sinäkin, ja sinä, ja sinä) kuin mikään löytämäni, ja vaikken halunnutkaan alkaa varsinaisesti itse tuottaa asioita löydettäväkseni, voitaneen sanoa, että olen auttanut niitä kaivautumaan arkipäivästä esiin.
"Apatia" on hyvä esimerkki. Koostin hevoskortista löytämäni listan ympärille lauseita muista samalla kertaa ostamistani korteista, ruokapöydälläni tuolloin lojuneesta lehdestä (vanha Lumooja muuten), kaksi täytevirkettä kirjoitin kokonaan itse, minkä lisäksi poistin listan numeromuotoisuuden ja tein sen tarinaksi lisäämällä "hänet", josta kerrotaan. En tiedä onnistuinko, en ylipäätään tiedä miksi olisin tekstiä sen valmistuttua kutsunut; joka tapauksessa se tuntui olevan osa jotain suurempaa, minkä vuoksi tuolloin suunnittelemani Silmis-päivityskin jäi tekemättä. "Apatia" jäi odottamaan vuoroaan, joka nyt koittaa:
Apatia
Silloin tällöin hän tunsi ilon kaikkoavan elämästään. Hän oli vasta nuori, mutta ei tuntenut enää asioita uusina ja ihmeellisinä kuten hänen olisi varsinkin vanhempien mielestä pitänyt tuntea. Hän oli kävelevä aistiharha. Hänestä tuntui mahdottomalta niellä tulta. Hän ei osannut kirjoittaa saagoja. Hänet oli vallannut apatia. Jostain syystä, jota hän itse ei tiennyt, se oli alkanut teatterin edessä jokirannassa. Se oli estänyt häntä ostamasta jäätelöä, se oli tarttunut kovin sormin ja ottanut mukaansa. Apatia vie mennessään kuin soratie. Taas se oli alkanut, se ei ollut kovin ruma eikä kovin kaunis, mutta siellä se joka tapauksessa oli nurkan takana. Hänestä tuntui, etteivät ystävät ymmärtäneet apatiaa. Elokuvissa, hän muisti, apatia näytti kauniilta. Kaupunki oli suuri ja sen sisään olisi helposti voinut eksyttää itsensä. Kuoppaista soratietä kävellessään hän oli onnellinen, vaikka lintujen laulu ei kuulunut hänen askeltensa nostattaman rapinan yläpuolelle. Joen virtaus ei pölyltä näkynyt. Sellaisina hetkinä hän monesti päätti mennä elokuviin, missä näki itsensä kimaltavana heijastuksena kankaalla. Elokuvista hän palasi erilaisena. Niinä iltoina hän meni nukkumaan ojan partaalle. Erään kerran poliisi vei hänet takaisin kotiin ja peitteli sänkyyn. Yöpöydältä pehmoinen pandanalle katseli.
Onnistuin tulkitsemaan tekstiä siis vain pienen osan. Silti tuntui jokseenkin kutkuttavalta löytää jotakin tällaista niin pian edellisen vastaavan löydön jälkeen. Oli sellainen tunne, ettei Turussa vaan! Toisaalta en siellä juurikaan kierrellyt divareita tai kirppiksiä, mikä selittänee. Kenties kuitenkin on niin, että vasta tämä ostamani kortti todella sysäsi liikkeelle tarkoituksenmukaisen säikeidenetsinnän. Samalla päätin ottaa säikeiden hankinnassa ja muodostamisessa puoliaktiivisen roolin, sillä miksipä ei: olen joka tapauksessa yhtä lailla osa sitä epävakaata kuorta, jota järkiperäiseksi todellisuudeksikin kutsutaan (kuten olet sinäkin, ja sinä, ja sinä) kuin mikään löytämäni, ja vaikken halunnutkaan alkaa varsinaisesti itse tuottaa asioita löydettäväkseni, voitaneen sanoa, että olen auttanut niitä kaivautumaan arkipäivästä esiin.
"Apatia" on hyvä esimerkki. Koostin hevoskortista löytämäni listan ympärille lauseita muista samalla kertaa ostamistani korteista, ruokapöydälläni tuolloin lojuneesta lehdestä (vanha Lumooja muuten), kaksi täytevirkettä kirjoitin kokonaan itse, minkä lisäksi poistin listan numeromuotoisuuden ja tein sen tarinaksi lisäämällä "hänet", josta kerrotaan. En tiedä onnistuinko, en ylipäätään tiedä miksi olisin tekstiä sen valmistuttua kutsunut; joka tapauksessa se tuntui olevan osa jotain suurempaa, minkä vuoksi tuolloin suunnittelemani Silmis-päivityskin jäi tekemättä. "Apatia" jäi odottamaan vuoroaan, joka nyt koittaa:
Apatia
Silloin tällöin hän tunsi ilon kaikkoavan elämästään. Hän oli vasta nuori, mutta ei tuntenut enää asioita uusina ja ihmeellisinä kuten hänen olisi varsinkin vanhempien mielestä pitänyt tuntea. Hän oli kävelevä aistiharha. Hänestä tuntui mahdottomalta niellä tulta. Hän ei osannut kirjoittaa saagoja. Hänet oli vallannut apatia. Jostain syystä, jota hän itse ei tiennyt, se oli alkanut teatterin edessä jokirannassa. Se oli estänyt häntä ostamasta jäätelöä, se oli tarttunut kovin sormin ja ottanut mukaansa. Apatia vie mennessään kuin soratie. Taas se oli alkanut, se ei ollut kovin ruma eikä kovin kaunis, mutta siellä se joka tapauksessa oli nurkan takana. Hänestä tuntui, etteivät ystävät ymmärtäneet apatiaa. Elokuvissa, hän muisti, apatia näytti kauniilta. Kaupunki oli suuri ja sen sisään olisi helposti voinut eksyttää itsensä. Kuoppaista soratietä kävellessään hän oli onnellinen, vaikka lintujen laulu ei kuulunut hänen askeltensa nostattaman rapinan yläpuolelle. Joen virtaus ei pölyltä näkynyt. Sellaisina hetkinä hän monesti päätti mennä elokuviin, missä näki itsensä kimaltavana heijastuksena kankaalla. Elokuvista hän palasi erilaisena. Niinä iltoina hän meni nukkumaan ojan partaalle. Erään kerran poliisi vei hänet takaisin kotiin ja peitteli sänkyyn. Yöpöydältä pehmoinen pandanalle katseli.
30.5.11
Ydinverkon ensimmäinen säie: "Menestys"
Olen Helsingissä asumani puolentoista vuoden aikana aloittanut harrastuksen. Kyllä, yhden vain, ja sekin on paljon kaltaiselleni, joka ei ole koskaan ikinä harrastanut mitään paitsi nuorempana postimerkkeilyä ja tanhua, mutta olenpa aloittanut kuitenkin, ja aikaavievähän tämäkin on ollut: olen alkanut kerätä säikeitä. Mistä, kysy(ne)tte, ja kerron.
Elämästä. Alaviitteitä epätodellisuuden tasoista, niistä joita ei konkreettisesti ole olemassa, mutta kuitenkin on, ja vieläpä enenevissä määrin, kun niihin on alkanut kiinnittää huomiota. Olen kerännyt säikeitä 1) Vanhoista kirjoista, joita ensin alkuun löysin antikvariaateista, sittemmin myös kirjaston valikoima on osoittautunut hedelmälliseksi, 2) Aikakauslehdistä, etupäässä 50-70 –lukujen vuosikerroista joita sattuu mökin vintillä olemaan ihmisennielevinä pinoina varastoituna, 3) Kuulopuheista ja tarinoista, ja muutamin satunnaisin kerroin myös 4) Seinäkirjoituksista, joskin tämä suuntaus on vielä etsimässä itseään; jonain päivänä tarkemmin kenties.
Tämä ajanvietteeni on osoittautunut varsin heldelmälliseksi, siinäkin määrin, että ajattelin raportoida muutamista havainnoistani tänne blogiin, joskin tunnustan: laajamittaisempikin kirjoitustyö aiheen parissa on meneillään. Mutta entä harrastukseni alku? No, ensimmäinen löytöni tapahtui, tietenkin, vahingossa (miten muka luulette että aikanaan ryhdyin tanhuamaan?). Ostin Runebergin antikvariaatista Aksel Törnuddin teoksen Musiikin historia pääpiirteissään (Otava, 1943), ja sen sisäkannesta löysin ilmeisesti mustekynällä kirjoitetun tekstin, joka näytti järjelliseltä aluksi, keskivaiheillaan vähemmän, lopuksi ei enää ollenkaan. Silti sen omanlaisensa logiikka viehätti minua. Tekstiä ei ollut otsikoitu, mutta olen itse antanut sille nimeksi ”Menestys”.
Vielä sananen koko raportoinnin otsikosta. Kävellessäni Dagmarinkatua pitkin matkalla Kampista kotiin viime sunnuntaina huomasin erääseen sähkökaappiin kirjoitettuna sanat ”Luuydinverkosta nousee kärsimys”. Koska olin juuri ajatellut tätä projektiani, nimenomaan tätä ensimmäistä julkista kirjoitustani aiheesta, oli tämä tietenkin mitä osuvin löytö. Se ei kuitenkaan tuntunut sopivan yhteen muiden keräämieni säikeiden kanssa (joista tietenkin myöhemmin lisää), mutta eipä jättänyt rauhaankaan. Siispä: tästä hiomalla projektille otsikko, ja toiveissa on saada otsikko joskus loogisesti sijoittumaan kokonaisuuteen. Kenties. Tämän suuremmitta johdannoitta kuitenkin itse asiaan. Tällaisen tekstin minä löysin:
Menestys
Kun ihminen menestyy, hänen on valittava perheensä ja työnsä välillä. Monelle työ on tärkeämpi kuin perhe. Kun työpaikan puhelimet eivät enää soi, on myöhäistä ihmetellä minne perhe on jäänyt. Kenties siihen ei ole tarvettakaan. [tässä kohdin musteen väri vaihtuu; ilmeisesti tekstiä on alun jälkeen jatkettu myöhemmin, Uguksen huom.] Ihminen on tuolloin hyvinvointianemian uhri. Hän kalpenee sellaisille asioille kuin ”kalastaja” ja ”köyhä”. [Miksi juuri kalastaja? Epäilen kirjoittajalla olleen jokin henkilökohtainen suhde ammattiin] Hyvinvointianemiatarttuu ensin sieluun ja vasta sieltä ruumiiseen. [Yliviivaukset alkuperäisessä tekstissä] Se estää länsimaisen yltäkylläisyyden ravintoaineita tarttumasta kiinni. Silti on huomattava, että hyvinvointianemiaa sairastava ihminen on nimenomaan menestynyt. Hänellä on vara valita. Valinnat tehdään usein ladon takana aamukuudelta kuusenoksien alla. Vanhat polvet valittavat kun menestynyt ihminen kumartuu alttarille rukoilemaan. Hän tuntee isiensä katseen maan povesta. Hän on hyljännyt perheensä ja hänen menestyksestään on tullut menneiden sukupolvien saavutusten irvikuva. Aurinko ei menestyneelle ihmiselle paista niin kovin kuin kurjille syntisille. Menestyneen ihmisen lämpöä on vaikeampi havaita, vaikka se säteilee hänestä itsestään, koska se säteilee poispäin. Kun menestynyt ihminen kuolee, hän jättää jälkeensä tyhjän tilan. Siihen ei yleensä kukaan halua sijoittua makaamaan tai istumaan. Menestys romahtaa tyhjään tilaan ja tilan seinämät alkavat murtua reunoilta sisäänpäin. Menestynyt ihminen ei koskaan näe saavutustensa luhistumista. Kun hän on kuollut, on hänellä mahdollisuus saapua uudestaan. Menestynyt ihminen yrittää yleensä toisellakin kerralla menestyä. Menestyneet eivät koskaan opi.
Elämästä. Alaviitteitä epätodellisuuden tasoista, niistä joita ei konkreettisesti ole olemassa, mutta kuitenkin on, ja vieläpä enenevissä määrin, kun niihin on alkanut kiinnittää huomiota. Olen kerännyt säikeitä 1) Vanhoista kirjoista, joita ensin alkuun löysin antikvariaateista, sittemmin myös kirjaston valikoima on osoittautunut hedelmälliseksi, 2) Aikakauslehdistä, etupäässä 50-70 –lukujen vuosikerroista joita sattuu mökin vintillä olemaan ihmisennielevinä pinoina varastoituna, 3) Kuulopuheista ja tarinoista, ja muutamin satunnaisin kerroin myös 4) Seinäkirjoituksista, joskin tämä suuntaus on vielä etsimässä itseään; jonain päivänä tarkemmin kenties.
Tämä ajanvietteeni on osoittautunut varsin heldelmälliseksi, siinäkin määrin, että ajattelin raportoida muutamista havainnoistani tänne blogiin, joskin tunnustan: laajamittaisempikin kirjoitustyö aiheen parissa on meneillään. Mutta entä harrastukseni alku? No, ensimmäinen löytöni tapahtui, tietenkin, vahingossa (miten muka luulette että aikanaan ryhdyin tanhuamaan?). Ostin Runebergin antikvariaatista Aksel Törnuddin teoksen Musiikin historia pääpiirteissään (Otava, 1943), ja sen sisäkannesta löysin ilmeisesti mustekynällä kirjoitetun tekstin, joka näytti järjelliseltä aluksi, keskivaiheillaan vähemmän, lopuksi ei enää ollenkaan. Silti sen omanlaisensa logiikka viehätti minua. Tekstiä ei ollut otsikoitu, mutta olen itse antanut sille nimeksi ”Menestys”.
Vielä sananen koko raportoinnin otsikosta. Kävellessäni Dagmarinkatua pitkin matkalla Kampista kotiin viime sunnuntaina huomasin erääseen sähkökaappiin kirjoitettuna sanat ”Luuydinverkosta nousee kärsimys”. Koska olin juuri ajatellut tätä projektiani, nimenomaan tätä ensimmäistä julkista kirjoitustani aiheesta, oli tämä tietenkin mitä osuvin löytö. Se ei kuitenkaan tuntunut sopivan yhteen muiden keräämieni säikeiden kanssa (joista tietenkin myöhemmin lisää), mutta eipä jättänyt rauhaankaan. Siispä: tästä hiomalla projektille otsikko, ja toiveissa on saada otsikko joskus loogisesti sijoittumaan kokonaisuuteen. Kenties. Tämän suuremmitta johdannoitta kuitenkin itse asiaan. Tällaisen tekstin minä löysin:
Menestys
Kun ihminen menestyy, hänen on valittava perheensä ja työnsä välillä. Monelle työ on tärkeämpi kuin perhe. Kun työpaikan puhelimet eivät enää soi, on myöhäistä ihmetellä minne perhe on jäänyt. Kenties siihen ei ole tarvettakaan. [tässä kohdin musteen väri vaihtuu; ilmeisesti tekstiä on alun jälkeen jatkettu myöhemmin, Uguksen huom.] Ihminen on tuolloin hyvinvointianemian uhri. Hän kalpenee sellaisille asioille kuin ”kalastaja” ja ”köyhä”. [Miksi juuri kalastaja? Epäilen kirjoittajalla olleen jokin henkilökohtainen suhde ammattiin] Hyvinvointianemia
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)