Ja maa minuun tyytyväinen

Ajattelen sateen etukäteen etten sen sattuessa kastuisi, olen sen sinulta oppinut.

Petaan sängyn ja imuroin. Avaan tuuletusikkunan, tiskaan.

Ajattelen sateen etukäteen etten sen sattuessa kastuisi.

Sadoittain

Jeesus vitun kristus näitä päiviä. Aina välillä...

Joo.

Savu piirsi kuvioita sinuun kuin taivaalle.

Jumalan ottolapsi

Sinä yönä satoi vettä. Muistan kuinka jokainen pisara keihästi minut ja kaupungin oranssit valot saivat kaduille kerääntyvät lammikot näyttämään kuvottavilta. Niissä läiskytteli hukkuvia käärmeitä. Ulko-ovi naksahti kiinni takanani, kulman takana yökerho sammui hiljalleen, jossain mateli autoja, ei kävelijöitä. En vilkaissut ylös, enkä täten tiedä vieläkö makuuhuoneesi ikkunasta näkyi valo. Kolmas kerros ja silti olin asunnossasi tuntenut aina olevani maan alla. Irrotin otteeni. Annoin mennä. Haljennut huuli valutti verta suuhun. Viittasin ohikulkevalle taksille ja vasta sen takapenkillä oksensin sinut. Tartun asioihin kuin takiainen, mikä joskus sai sinut hymyilemään, ei se, että tein niin, vaan että me molemmat huomioimme sen ja saatoimme nauraa. Takiainen rikki hiertyneellä iholla. Satoi kuin pommeja, pelkäsin ettei taksin tuulilasi kestä ja kuljettajan tupakka hehkui ainoana valona siellä, kojelauta oli pimeänä ja mittari ja radio hiljaisia kuin hengitys. Annoin mennä. Tuntui hyvältä ettei tarvinnut puhua. Tunsin itseni eläimeksi. Valuin vasten likaista istuinta, käänsin kasvoni kohti taksin kattoa, suljin silmät. Aika kului. Elämä meni. Tunsin itseni eläimeksi unohtuneessa pesäkolossa. Tunkkaisessa hämärässä oli toivoa, yritin auton käännöksistä päätellä sen reittiä, mutta eksyin ajatuksiini. Ehkä kuski kuvitteli minun sammuneen ja kierteli keskustaa aikansa. Olin takiainen likaisen taksin takapenkillä. Jumalauta että mieleni teki tupakkaa. Hengittelin autossa leijuvaa savua. Olin jotenkin hirveän yksinäinen, mutta silti siinä yössä oli parasta se sateen puristuksessa syntyvä hiljaisuus. Sillä hiljainen ihminen on kaunis. Tappaessaan. Luvatessaan rakastaa.

Jotta sinun ei tarvitsisi olla olemassa

"Kaavan mukaan valmistettu kone tekee ajoitetusti sille määrätyt toiminnot. Se oppii tekemästään ja käy työssään jatkuvasti kätevämmäksi. Kone toimii kohtuullisen pitkään yhdellä latauksella, mutta työtehon alkaessa näyttää hiipumisen merkkejä on kone irrotettava sitä käynnissä pitävästä kehästä ja asetettava joksikin aikaa lepäämään. Se lataa itse itsensä, ja on valmis toistamaan ohjelmointiaan viimeistään muutaman viikon kuluttua.

Kone on siitä mainio, että se on melko kokonaisvaltaisesti itsehuoltava. Koneen omistajan ei juurikaan tarvitse seurata koneen senhetkistä kuntoa tai tilaa; vasta koneen käyttöiän lähestyessä viimeistä takuupäivää on syytä passittaa se säännöllisiin huoltokäynteihin ja lopulta vapauttaa työtehtävistään odottamaan koneiston hiipumista, minkä tapahduttua kone voidaan kuljettaa romuttamoon.

Tätä ennen kone on toki ollut jo vuosien ajan hyödyksi omistajalleen, ja parhaassa tapauksessa - tästä ominaisuudesta koneen markkinoijat ovat erityisen ylpeitä - se on luonut itsestään kopion tai useammankin, jotka muutaman valmistelevan vuoden jälkeen ovat nekin käyttökelpoisia asetettavaksi järjestelmän ylläpitäjien haluamiin toimenkuviin."



Kun sinulta kysytään messiaasi nimeä, on samantekevää mitä vastaat. Tärkeintä on, että uskot.

Huuda että uskot.

Kuin timantteja nielisi

Torstaisen taiteiden yön aikana keskustan yllä rasvaisena vellonut näennäiskulturelli ilmapiiri sai minussa aikaan etäisen tuttuusreaktion. Olin arvelevinani että kokemuspiirissä oli ollut joskus jotain samankaltaista, ja sitten muistin: viimeksi kun taiteiden yössä käyskentelin, mikä tahtoo sanoa vuonna 1999, oli silloinkin lämmin ja tähtien valaisema elokuun yö, musiikkia korttelinkulmilla ja paljon kännisiä teinejä ja virtsaa! Ja vasta sitä seurasi keskeisempi tajuaminen: päivämäärällä, juuri sillä taiteiden yöhön osuneella kolme päivää sitten, minä tulin asuneeksi Turussa täsmälleen kymmenen vuotta.

Vuosikymmen täällä. Kun alunperin muutti, ei sitä niin miettinyt että miten pitkäksi aikaa. Ei ollut oikein suunnitelmiakaan, oli liian jännää kaikki kun a) muutti vanhempien hoteista pois, b) muutti maalta kaupunkiin, c) oli ihan vähän aikaa sitten muuttunut peräkamarinpojasta söpön nuorenparin osapuoleksi, ja d) oli päättänyt ruveta suureksi ja vakavasti otettavaksi taiteilijaksi. Ah, ollapa vielä nuori ja söpö! Ja idealistinen. Ja toiveikas. Ja

Mitä kymmeneen Turun vuoteen mahtuu? Tai mitä ei. Elämä sinällään; ei minussa ole juuri samaa kuin siinä siloposkisessa nassikassa, joka ystävärannekkeineen ja kaulakoruineen tänne saapui progelevyt kenkälaatikossa ja tukka merituulessa hulmuillen. Kahdeksan vuotta olen ollut yliopistossa kirjoilla, niistä viimeiset kaksi nimenomaan kirjoilla; hyvä jos laitoksen sijaintia enää muistan. Mutta tavan vuoksi, ja pitäähän sitä ihmisen perkele jossain asua, mikä tarkoittaa Turun ylioppilaskylää. Kymmenen Turun vuoden aikana olen asunut seitsemässä eri osoitteessa, joista kuusi viimeistä ylioppilaskylän nuorekkaan akateemisessa ilmapiirissä. Hiponeeko ennätystä? Kuka saaplari muu täällä nyt muuttaisi keskimäärin melkein kerran vuodessa, tai en minä osaa laskea; elokuusta 2001 täällä Aurajoen mutkassa olen joka tapauksessa viettänyt ja asustellut seuraavasti:
















(ympyröimäni kohteet ovat joskus, ja yksi tälläkin hetkellä, saaneet nauttia läsnäolostani; listaan mahtuu yksiö, kolmio ja neljä kaksiota)

Yliopisto on antanut minulle kohtuudella kätevää nippelitietoa, muutamia oivalluksia, 145 opintoviikkoa ja ylivoimaisesti tärkeimpänä nipun hyviä ystäviä. Mikä sen tärkeämpää olisi? Olen aina ollut hidas tutustumaan, vaikea lähestyä, huono pitämään yhteyttä ja sen sellaista. Nykyisenkin ystäväpiirini on pieni, ja enimmäkseen koostuu yliopistolla tapaamistani ihmisistä, vaikka yliopisto keskeisenä hengailupaikkana onkin jäänyt jo ajan nieluun. On meistä osa valmistunutkin, minulla ei enää ole tarve; tokko koskaan ollut.

Turun vuosiin mahtuvat kaikki elämäni kolme ihmissuhdetta, mahtuu miljoonia kirjoitettuja sanoja, tuhansia otettuja valokuvia, satoja piirrettyjä sivuja sarja- tai muuta kuvaa, pitkiä vaelluksia ympäri kaupunkia niin jalan kuin pyöritsekin ja joskus, jossain, sen muistan, olen kokenut olevani onnellinen täällä.

Kerran esiinnyin keskustelutilaisuudessa. Juttujani on julkaistu näinä vuosina kahdessa antologiassa, viidessä lehdessä ja verkossa muutamissa oudoissa yhteyksissä, jotka nyttemmin huvittavat.

Turku.

Ihan helvetin ruma sana, mutta välillä kaunis kaupunki. Pidän Raunistulasta ja Nummenmäestä, Portsassa olen käynyt niin harvoin etten oikein osaa sanoa. Pidän Lonttisten rapaisemmasta puolesta, Martinmäestä ja Aurajokirannan valaistuista lehtipuista kesäöinä. Pidän aivan erityisesti uudesta pääkirjastosta, joka jotenkin kummasti valaisi käsitystäni kaupungista lopulta viime talvena kokonaisuutena avauduttuaan. Tykkään edelleen käydä siellä. Pidän Hansakorttelin kaaoksesta, kauppatorin sympaattisesta sikarumuudesta ja Turun linnasta tietenkin, mutta Luostarinmäen vanhat hökkelit eivät sanottavasti hetkauta, anteeksi vain. Turun kulttuurielämä ei sekään. Mutta saaristo on kaunis vaikkei sitä koskaan mistään näekään ja Virnamäen luontopolku on melkein kuin oma takapiha, se on tutuksi käynyt.

Vuosikymmen sitten en juonut kahvia. En ollut koskaan maistanut viinaa, lihaakin söin, olin autonomistaja. Kuuntelin musiikkia silmät suljettuina säkkituolissani vähintään kaksi tuntia päivässä, katsoin televisiota ja elokuvia, luin enimmäkseen amerikkalaista viihdekirjallisuutta, olin naiivi ja hankala ja lähes mielenterveysongelmaisesti sulkeutunut ja ihmiskammoinen. Voitaneen sanoa, että on tapahtunut kymmenen vuoden askel parempaan, tiettyine ylilyönteineen: olinkohan kesästä 2004 selvinpäin puoltakaan siitä ajasta kuin rempseässä humalassa. Ah, muistoja. Nykyään saa kahdesta kaljasta jo krapulan ja morkkiksen.

Kymmeneen vuoteen mahtuu ystäviksi tulleita ihmisiä, rakastumisia ja hiipumisia, monta kissaa ja kotia, unia ja toiveita ja ennen kaikkea tänä vuonna kolme täyttävä tytär, joka aloittaa huomenna päiväkodin, mitä iskä jännittää varmaankin enemmän kuin tytär.

"Sinä tiedät kaiken kun sinä olet iskä."

Vielä kymmenen vuotta ja kaikki tämä näyttää vuorostaan pieneltä.

Your pointless being

Ajattelen kelloa. Se käy itsekseen vanhan hirsitalon keittiön seinällä, sen heiluri halkoo nukkuvaa ilmaa. Kukaan ei raksutusta kuule, seinät narisevat iltaisin kun lämpö laskee. Talon pihaan vie melkein umpeenkasvanut tie. Se jää puiden puristuksiin, heinän varjoihin, ja aina illan tullen tie kääntää kylkeään, se on väsynyt, vanha. Enimmäkseen kulkematon.

Askeleeni eivät menneet maahan asti kun viimeksi kävelin tietä. Koskin männyn runkoa ohittaessani, aurinko oli alkanut laskea, se siveli kultaa pilvenpohjiin. Pihan kukkapenkin perhoset näkyivät tielle, niillä oli ennen pimeää kiire. Perhosekas ilta, ajattelin. Puu nauroi, tai vähintään sen runkoon halkesi hymynmuotoinen kolo. Noin vain. Oli edelleen lämmin, vaikka pian sataisi, taivaalle kasvoi suuria harmaita sieniä. Ne jyrisivät toisilleen ja metsä puuskahti. Että tuokin täällä vielä jaksaa, ja niin sanottaessa viitattiin minuun.

On niitä joiden elämässä on hirveästi kaikkea. Ja on me muut.

Silenzio

Olen ja en ole vaiennut tarkoituksella. Hiljenin, koska kadonnut ystäväni on edelleen kadonnut, ja alati kasvava huoli on paitsi sumentanut tekstintuottoon tarkoitetut osiot aivoissani, myös saanut tällaisen näpertelyn tuntumaan turhalta; minä en ole valmis luovuttamaan, ja palaaminen normaalina pitämääni päiväjärjestykseen merkitsisi luovuttamista. Fun fact: pidin jo hiiren osoitinta Bloggerin "Delete this blog" -napin päällä, sormen jo melkein klikatessa bittini historian hurmeeseen. Taikauskon: jos luovun jostakin tärkeästä, saan jotakin tärkeää tilalle. Enkä kuitenkaan. Ja syyt tämän teon harkintaankin olivat todenpuhuen jo etäämmällä, ne ovat vain odottaneet toimeenpanomääräystä, joka on nyt kuitenkin jonnekin rattaisiin juuttunut. Nirsk nirsk.

Tämä kirjoitus päätyi kiertoteitse käsittelemään aivan muuta kuin kadonnutta kissaa, enkä minä osaa käsitellä nyt muuta, koska yrityksistä huolimatta minun on vaikea miettiä muuta. Ne pelosta vapaat hetket täyttää lapsi, jonka "Miksi?"-kausi alkoi ja kysymykset seuraavat toisiaan limittyen äärettömyyksiin kuin Escherin kuviot. Sohvapöydällä on pinossa neljä kirjaa, joita luen vuoronperään, viitisen sivua kutakin, enempään en keskity vaikka haluaisin.

Jos nukahdan, herään päättyviin tarinoihin.

Lomalta

Piti kirjoittaa tähän tarmoa uhkuva kirjoitus siitä, miten viisi viikkoa ilman nettiä, lehtiä, radiota ja, enimmäkseen, sosiaalisia kontakteja tekee ihmiselle hyvää. Tulee nukutuksi pitkään, tulee saunotuksi keskimäärin kuudesti viikossa. Sateella voi paiskia sisähommia, helteellä ulko, ja molempia riitti. Muitakin aihioita muhi mielessä. Ajattelin kirjoittaa tämänkertaisesta kirjasaaliistani Vammalan vanhan kirjallisuuden päiviltä, kenties hohdokkaimmat löydöt koskaan, ja sen ohessa kalkkiutua muistelemaan aiempien vuosien hankintoja sieltä, ja kenties niiden avulla luoda näkökulmaa oman kirjamaun myötä siihen, miten ihminen on kasvanut lapsesta nuoreksi ja aikuiseksi vanhojen kirjojen parissa. Piti siitäkin, miten uitin riemusta hihkuvaa tytärtä Kokemäenjoessa, jonka vesi oli naurettavan lämmintä; ei joessa tuollaista pitäisi kun virtaileehan se kuitenkin. Ja sitten piti mökkiläisen perushuolista ja luonnonhelman perusheilahteluista, kaikesta tästä.

Mutta kolme päivää sitten kissa lähti mökinpihasta teilleen eikä palannut. Loma päättyi liueten epätietoon. En hirveästi saanut unta, kuuntelin yöt sadetta. Tänään palasin kaupunkiin töihin, muut jäivät sinne kun suunnitelmat menivät uusiksi. Kolme ja puoli vuorokautta nyt, eikä se tietenkään ole kissalle pitkä aika, kyllä minä sen tiedän. Mutta että minua pelottaa. Ei Rasmus ole metsiin tottunut, se on stadilaiskolli, joskus Malmilta talteen noukittu. Kuljettiin sateessa hakkuualueilla ja metsässä, riivatullisen kivilouhikon poikki kävelin hirveän viiman iskiessä vatukkoa kasvoille, vesi tuli kuin saavista, huusin kissan nimeä eikä se varmaan olisi metriä kauemmas kuulunut mutta jotain täytyi. Ei kai se sinne voinut mennä? Miksi olisi, mukavuudenhaluinen kaveri, joka varsin taitavaksi hiirestäjäksi kehittyi parissa viikossa. Ei sille nälkä tule. Ovat vaan olleet niin kylmiä ja märkiä juuri nämä viimeiset päivät. Kaksi vuorokautta on tuullut kuin lokakuussa, ja Rasmus pelkää hirveästi tuulta. On kuulemma kyitäkin siellä, ja kettuja, tosin vain jälkimmäistä nähtiin omassa pihassa.

Kätken jutusteluun sen mitä en uskalla ajatella. Minä olen niin saakelin kiintynyt siihen ronttiin, ystävystyin sen kanssa heti, silloin kerran, ja paremmin kuin yhdenkään muun kissan ja monen ihmisen. Palaa kunnossa, kirjoitan, ja toivon että vaikka sanat eivät, ajatus silti saavuttaa sen pienen otuksen, joka aamuisin kehrää korvanjuuressa niin että unessa soi. Tule nyt takaisin sieltä Rasmus, sinusta niin moni on jo huolissaan ettet tiedäkään.