13.1.09

Rupukäymälä

Kansalaistottelemattomuutta ilmassa täällä rumassa kotokylässäni. Siis sitä lajia että kansalaiset vaativat mutta päättäjät tekevät tottelematta omiaan: päivän lehti uutisoi tänään kiltisti viimeaikaisimmat ååpulaiset kipupisteet, joista pisimpään on hautunut tuo kirotunnerokkaasti sumplittu toriparkkiprojekti. Vuosiahan sitä on jo vatvottu, ja mitä kauniimmin korulausein kokoomussedät ja tavaratalonomistajat hankettaan puolustavat: autot maan alle, puistoja parkkipaikkojen tilalle ja sen suuntaan. Parfymoidut paskapuheet kätkevät alleen sen tappavan tosiseikan että yksityisautoilun ehdoilla pistetään kaupungin keskusta remonttiin. Mites jos vaan kiellettäisiin ne autot sieltä kokonaan? Onko muuten kukaan huomannut että siellä on jo yksi parkkiluola, päivät pitkät tyhjillään ammottava koska sinne sisäänajo on kahden korttelin päässä torilta? Pitkälti toistakymmentätuhatta nimeä vaati addressissa kansanäänestystä asiasta, ja niin vain sedät siihenkin totesivat, kai partaansa nauraen ja hieman konjamiinia lasistaan naukaten että no, sitä nyt ei sentään tarvitse järjestää. Elämmehän demokratiassa.

Nimilistoja näytään kerätyn myös tuon ahdistavan ahtaan rokkiklubi TVO:n puolesta, joka tulevan YO-talojen remontin myötä joutuu lähtemään pyöräkellariksi muuntuvista tiloistaan. Tämähän on kulttuurikaupunkimme undergroundimpia piirejä kuohuttanut seikka, joka ei allekirjoittanutta kosketa liiemmin sikäli että minusta TVO on jo nykyisellään harvinaisen epämiellyttävä paikka; tiemmä EU-säädökset vaativat äänieristeiden lisäämistä, mikä madaltaisi kopperon lopulta elinkelvottomaksi. Viisituhatta nimeä oli tässäkin listassa, jumankekka että turkulaisetkin aktivoituvat kun nimiä kerätään. Vaan kai tämä sentään on turha tuulimylly: jos talo remontoidaan, se remontoidaan ja jos tiloja ei sen jälkeen voi käyttää niin se on siinä. Onkohan kellään käynyt mielessä että TVO saa varmasti paljon paremmat tilat jostain muualta. Melkein mistä vaan, totta puhuen, jos tilojen viihtyisyys on kriteeri.

Sokerina päivän "kulttuurikaupunki tappaa sinut henkisesti" -teeman uutisoinneissa oli tietysti tuo salaman nopeudella hoideltu kahden sivukirjaston lakkautus, josta ensi kertaa uutisoitiin parisen viikkoa sitten ja jota vastaan oli eilen mielenosoitus, minkä aikana kaupunginhallitus nuiji päätöksen läpi ja nyt on ruikutus turhaa. Tervemenoa. Sadantuhannen euron säästöt kuulemma vuodessa tästä, ja kun tammikuun alussa uutisoitiin että uuden pääkirjaston aulaan hommattiin 80.000 euron arvoinen lasertaideteos niin pistäähän se ihmistä miettimään. Lalli, sinun kirvestäsi kaivataan.

10.1.09

Further adventures of admiral Stonk

Lähdin kotoa tänään, pakkanen oli siten laskenut että saatoin. Näin hangessa porotokan jättämän vanan, seurailin sitä horisonttiin ja eläimet viisaudessaan veivät minut kahvilaan. Tarjolla oli mielenkiintoisen skaalavirheen läpikäynyttä korvapuustia; sen kokoisella olisi nälkävuosina ruokkinut koko perheen. Tyydyin porkkanakakkuun, mutta riitti sekin. Ja santsikuppi oli ilmainen, mikä oli kiva joskin pientä liikatappamisen makua toki myös kun se yksikin muki oli varmaan lähemmäs puolilitrainen. Ei silti, Kike Elomaa istui viereisessä pöydässä. Lumikenkäni vapisivat jännityksestä kuitenkin vasta kun lähdin takaisin, tuuli oli pyyhkinyt jälkeni. Hirvittävä eksymisen pelko puri luuydintä. Miten täällä mikään elollinen selviää? Uskalsin hengittää vasta kotona. Kuolio oli levinnyt eri puolille kehoa.

On hyvä nähdä ihmisiä. Nelisen päivää kotona kissan kera ilman ulkopuolisia kontakteja ja huomaan kadonneeni paitsi fiktioon, myös itseeni. Unohdan ulko-oven sijainnin, ikkunatkin esiintyvät näyttöruutuina eikä verhoihin uskalla koskea. Nukun tunnin, herään, vaellan, nukun tunnin, en ole varma onko muistamani kohtaus Dexteriä, Monty Pythonia vai lukemaani romaania. Unta, tajuan lopulta: vai kohtasinko yössä ihmisen kun lopulta uskaltauduin ulos? Ellen kohdannut, mitä tapahtui, ja niillä main yleensä keitän uuden pannullisen. Viihdyttääkseni synapseja lueskelin verkosta univajeen vaikutuksia ihmisen terveydelle. Maali rapisi seinistä, tai silmissä vilisi ehkä. Torakoita, ymmärrättehän.

Tämä ei tee minulle ihan hyvää.

Tiskialtaassa on paistinpannu ja lautasia mutten muista syöneeni kahteen päivään.

6.1.09

Täytä mun hevosein

Väitteet elämästäni ovat suuresti liioiteltuja. Muun perheen seikkaillessa jossain päin Kymenlaaksoa minä ja kissa täytämme toistemme vapaa-ajan kuin mykkäfilmikauden suosituin komediaparivaljakko; kuluttamallani kahvin määrällä liikehdintäkin on sopivan nykivää. Ja kissa - no se nyt on muuten vain maaninen ison osan aikaa. Meillä pyyhkii hyvin. Järjestän arkistojani. Papereita ja vanhoja lehtiä, valokuvia: albumit eivät enää meinaa mahtua hyllyyn ja edelleen on satoja teetettyjä kuvia odottamassa paikkaansa. Satoja.

Silti jaksan väliajoin valuttaa bittivirtaa verkkoviemäreihin. Harraste se tämäkin, ja nukkumattomuus, unen puute, toisaalta: aloin sivistää itseäni ja joululahjaksi saadun Monty Python -historiikin luettuani lahjoin itseni Lentävällä sirkuksella ja aloin katsoa sarjaa ihan alusta. Huomasin etten ole sitä ennen nähnytkään kuin osina, Python-leffat sentään koulivat ja massavalmistivat minutkin vastaanottamaan juuri tietyntyylistä huumoria jo teini-iässä. Ollapa enää originelli tässä maailmassa. Mutta toimivathan nuo Pythonin jutut: "Wenn ist das Nunstück git und Slotermeyer? Ja! Beiherhund das Oder die Flipperwaldt gersput."

Näin jokin aika sitten unen jossa transsiin vajonneiden ihmisten silmistä kasvoi käsiä ja sateenkaarenväriset hiiret vilistivät heidän korvistaan sisään.

2.1.09

Ai niin, se tragedia

Postmoderni tila. Tärkeilevän pramea hillitysti sisustettu kahvila, uudennihkeä vielä mutta sitäkin vanhemman rakennuksen juhlavaan saliin vastikään sisustettu. Hyvät, toki melko hintavat, kahvit. Taustamusiikkina kuulemma (kysyimme) kahvilan oma nauha, jolla tähän posliinikuppisesti kilahtelevaan interiööriin tarjoiltiin muun muassa Dingon Autiotaloa ja Raptorin Oi beibiä. Koko kolmihenkinen seurueemme ensin vaikeni, sitten räjähti kontrollivapaaseen nauruhorkkaan kun ikimuistoiset lyriikat nuoruudestamme räpäytyivät tätejä, hienoja ihmisiä ja meidät sisältävään kahvesaliin: "Otetaan faijasi mukaan kimppaan / Olenkin jo kyllästynyt pelkkään pimppaan".

Hansakorttelin uusi luksus-Aschan: sinun valintasi jälkistrukturalistiseen kahvihetkeen.

Kerrottakoon vielä ettei tämä ole helppoa silti ollut. Vuodenvaihteessa muinainen kotikuntani lakkasi olemasta. Samanhultaisesti identiteettini lähti häränpyllylle: mistä olen nyt kotoisin, kun tuo minut kasvattanut ja häiriöisekseni tehnyt täällä blogissakin satunnaisesti angstireferoitu ruraali-idylli, kutsuttakoon sitä vaikka nimellä Härkele, on kadonnut? Nyt vanhempieni rakentama talo, minun lapsuudenkotini, pomppasi kunnan keskustaajamasta upouuden kaupungin laitanäreikköön rakettien paukkuessa. Voi näitä kuntaliitoksia. Palanen masentavinta minuuttani on nyt luojan kiitos kadonnut.

22.12.08

Vihaa! Kiukkua! Häpeää!

Sanomalehtien yleisönosastot ovat lukijan mielentilasta riippuen joko ehtymätön huumoripalsta tai masentava muistutus siitä miten pikkusieluisia omasta navastaan ruikuttajia ihmiset ovat. Pienten paikallislehtien, kuten Turun Sanomien, mielipidesivut ovat näitä molempia aivan erityisesti ja allekirjoittaneen joulumielenrauhaa häiritsi viikonloppuna julkaistu kirjoitus otsikolla "Terveisiä Postille".

Kirjoituksessa nimimerkki "Vihainen" osoittaa olevansa vihainen. Tarinan aluksi hän kertoo lähettäneensä joulukortteja ystävilleen. Miten kilttiä!, ajattelee lukija, mutta toki, jos on ehtinyt vilkaista mielipiteen allekirjoituksena käytettyä nimimerkkiä, jo tässä vaiheessa epäillen että tähän pyyteettömään kanssaihmisten ilahduttamiseen liittyy jokin koukku. Ja liittyyhän siihen. Joulukortteja ystävilleen lähettänyt nimimerkki "Vihainen" nimittäin tuntee syvää häpeää. Mistä? No niistä joulukorteistaan. Tai pikemminkin siitä että hänen ystävänsä ovat kiittäneet niistä. Posti on nimittäin jakanut ne liian aikaisin.

Ja mitä sitten, tekee mieli kysyä, mutta juttu ei jatku. Se oli siinä, kokonaisuudessaan, ja lukijan täyttää tyhjyys, joka hänen elämäänsä valuu nimimerkin "Vihainen" tuntemasta olemassaolon turhuudesta. Millainen ihminen tämän signeerauksen takaa löytyy? Olen sitä miettinyt nyt muutaman päivän. "Vihainen" ei jätä minua rauhaan; hänen tuntemalleen häpeälle on pakko olla jokin looginen syy, mutta se ei tavoita minua.

Ei silti, hänen kirjoituksestaan saa irrotetuksi pari mainiota sitaattia:

1. "On tosi törkeätä kun kaksi viikkoa ennen joulua ystäväni kiittävät joulukorteista."

2. "Eikö kortit voisi lähettää vähän myöhemmin ettei tarvitse hävetä."

Minä en vaan ymmärrä, en kerta kaikkiaan. Toivottavasti nimimerkki "Vihainen" kuitenkin selviää häpeästään pyhiksi ettei mene kinkku väärään kurkkuun. Kyllä siinä suku häpeäisi kun nimimerkki kuolisi joulupöytään.

16.12.08

Yrityksiä arvokkuuteen

Täytän ensi sunnuntaina vuosia, ja koska olen jo ikämies, ajattelin järjestää arvokkaan ja henkistä kypsyyttäni vastaavan pienimuotoisen juhlatilaisuuden. Tarkoitus oli että nauttisin vieraitteni kanssa runsaan päivällisen, ehkäpä lasillisen konjakkia, istuisimme nahkanojatuoleissa kirjastohuoneessani ja keskustelisimme perin henkeviä, toki väliin laskettaen kevyehköä leikkiä; onhan kyseessä sentään syntymäpäivä.

Sitten luin lehdestä että sunnuntaina on myös kansainvälinen orgasmipäivä.

Missä vaiheessa totesin ehkä paremmaksi sen että jätän vaan ne juhlat suosiolla järjestämättä.

12.12.08

Eräät repii siitä

Kerään yhteiskunnallista angstia huomiseksi. Vain harrastusmielessä sentään, enhän ole siten poliittinen että ajaisin asioitani tai muiden, vaikka tietenkin toriparkkia vastustan enemmän kuin mitään toista valopäistä porvarikeksintöä vähään aikaan. Viikkoon, varmaan. Duunariveri kuitenkin velvoittaa; sitä on kuivuneina rystysissä pitkään launtaiaamun puolelle. Laskekaapa lätsänne lippa puolitankoon taas erään kovia kokeneen työn raskaan raatajan, juoman kurkkuunsa kaatajan, epäonnistuneen viikonlopun kunniaksi. Miekkonen oli ojassa, ei selvänä, ei varmasti erityisen lämpimänäkään mutta vittuilla muisti ohikulkeville. Viskasin suuntaansa pahansilmän.

Kotona nakkasin takkia naulaan ja niskaa kenoon. Klikkasin nettiä ja mitä se näytti: Google näytti uudistuneen. Tarjoaapa peijooni hakijalle vaihtoehtoja; pelottavan ohjaileva sananarvuuttaja siis nykyisin, joka tiedontarjonnan ohella myös vie verkkoväkeä pässinä lieassa kohti juuri niitä sanoja joita katsoo tarpeelliseksi.

No, piti kokeilla. Ja hopsheikkilä mutta sieltähän se löytyi, minun lokakuisena aamuna vuonna 2002 unihäikiössä kehittämäni yhdyssanalapsonen, pian peruskouluikäinen, on melkein kymmenentuhatta kertaa jo olemassa:




On maailmassa siis vielä pieniä hauskoja juttuja.

10.12.08

Tolkuton menestymättömyyden huuma

Asetin kuulokkeet korvilleni ja stereoihin Frankie goes to Hollywoodin. Sain vavahduttavia tuntemuksia 80-luvun neonvuosista. Näin laatikkoautoja ja monivärisiä toppatakkeja laskettelukeskuksen kahvion naulakossa. Kunnes kauhukseni tajusin: helvetti, eihän minulle ole mitään muistoja tästä. Mikko Alatalon lastenlauluja minä 80-luvulla kuuntelin, sukseni eivät lipsuneet ja luntakin oli. Mutta sittenkin Two tribes kuulostaa hyvältä; olisinpa minäkin tanssinut tämän tahdissa savukonepätsissä, ensihumalaani kolmen prosentin hedelmäjuomasta epätoivoisesti hörppien, sen sijaan että olisin ollut teini vasta 90-luvulla, kun kaikki oli lamaa ja paskaa ja talvetkin harmaita kuin Kansallisosakepankin tv-mainosten värimaailma tuhon edellä.

Oli silti mennä aamutalkkuna ohi suun kun pettymyksekseni sen pielet vääntyivät alaspäin, suun, tänään Turkkarin kulttuurisivuja selatessa. Olen ottanut tavakseni saavuttaa kohtuullista sijoitusta Portin novellikilpailussa - tarkemmin sanoen vuodesta 2003 kaikki sinne lähettämäni tekstit ovat sijoittuneet. Tänä vuonna ohituin kuin mummo moottoritiellä. En tee kuten eräs joka kyseisen kilpailun tuomariston vihabloggasi lyttyyn palkintojen männävuonna mennessä muille, ja laatutyypit tänäkin vuonna menestyivät etten sillä. Olisin silti toivonut helvetin ahdistuneelle katkeransuloiselle rakkausnovellilleni lukijoita; avaan itsestäni palasia vain musteena paperilla, joskus pikseleinä näytöllä. Perskele, kaunokirjallinen demoninpoistovälinehän se tämä Silmänkääntövankilakin on ollut päivä ykkösestä lähtien. Se on minussa kuin viikset kissassa.

Tämän piti olla historian toistuvuutta havainnoiva katsaus mutta alan olla nykyisin tilassa jossa ostoslistanikin kuulostavat itsesäälianalyysiltä. Äh.