21.2.08

Kissansilmä: Postikortteja Gadanovan porteilta


Niin runnoo elämä meitä, ja poloisia taiteilijantapaisia vallankin. Täten myös Kissansilmä, tuo alati yllättävä suomirokin pelastajabändi, kärsiytyi eksistenssissään kriisin asteelle, tuhosi kuusi tuntia pätevää matskua sisältävää masternauhaa ja palasi studioon yrittämään uudelleen; olihan edessä tuo paljon pelätty vaikea kolmas albumi.

Ja tottahan paineet olivat kovat. Aika kului, ihmiset unohtivat. "Jaa mikä Kissansilmä?" alkoi olla ikävän yleinen kommentti kun bändin kuulumisia levy-yhtiön taholta väliaikatarjoiltiin maamme johtaville rocklehdille. Niin katosi mainen kunnia, ja kunnian myötä rahat ja usko tulevaan, sen myötä ihmisen hyvyyteen ja elämän mahdollisuuteen. Mutta kun albumi oli kahdesti tehty ja tuhottu, pilkahti valo yhtyeen kitaristi Fahnstenin ruohontuoksuisissa silmissä: progea pojat.

Eikä toki voi väittää etteikö kaari olisi luonnollinen. Sillä kun arkipäiväisen ränttärokin jättää itsekseen häiriintymättä kehittymään, tarttuu evoluutio niskasta kiinni ja tekee sen mikä luonnostaan tulee: tirriäisestä kasvaa munakas progeteos. Tämä on kuitenkin lajityyppi joka kaipaa urkuria, ja niinpä lähtivät Kissansilmän pojat (ja yksi tyttö) hakumatkalle halki maamme kauniiden kirkkojen. Kuuntelivat kanttoreiden kiskaisevan toinen toistaan vakuuttavampia häämarsseja ja liturgialattareita, kiviset seinät kaikuivat vuosisataista sävelmattoa ja kävipä vallan niinkin, että urkurinhakumatkasta muodostui valtava inspiraation lähde, ja sen seuraukset kantautuvat nyt levyltä kaikkien Kissansilmän fanienkin korvakäytäviin. Lopulta tunnustettiin totuus: ei häät, ei palvelukset, eivät kasteet tai ripit varsinkaan; todellinen tunne löytyy hautajaisista, ja kun bändi kuuli Jepuan keskiaikaisessa kivikirkossa kanttorin musertavan tunnetiloja urkuroinneillaan, oli valinta selvä. Tämä mies liitettiin puoliväkisin bändiin, ja kulkee nyttemmin Kissansilmän keikkabussin mukana nimellä Kalle. Pistäkää nimi mieleen, sillä tämä 2000-luvun Keith Emerson jää vielä historiaan.

Uuden jäsenen myötä siis sähköistyivät loputkin laiskimukset, paitsi ehkä Terkkis, tuo rento basisti. Studiossa alkoi vilske ja vilinä. Siivottiin lattialta pois tuhkat, pullot ja kuvalehdet. Kiinnitettiin mikki telineeseen ja törkättiin plugit pöytiin. Sävellykset syntyivät kuin itsekseen ja Uguksen sävelkynäkin vain hieman teräänsä katkoen lähti käyntiin. Kuin paratiisin pilvenreunalta olisi tuota enkelremmin äänityssessiota saanut katsella, niin sulavasti kaikki luisti, ja niin huimissa tiloissa mentiin ettei tässä maassa koskaan. Kas tämä albumi on juuri sinulle, joka arkesi harmauteen olet suivaantunut!

Ja vain muutamassa viikossa oli albumi valmis. Postikortteja Gadanovan porteilta sisältää pitkään sulavia makupaloja merkitystään etsivistä ihmisistä vertauskuvallisessa maailmassa, jossa niityt ovat vihreitä, vuoret korkeita, yksisarviset harvinaisia ja naiset kulkevat ilman paitaa. "Vertauskuvallisuus on tosiaan taiten rakennettua", toteaa Ugus omista sanoituksistaan myhäillen ja vain lievä anteeksipyyntö hänen elekielestään on luettavissa. Ehei ole tällaista progevääntöä tässä maassa tehnyt kukaan sitten Haikaran! Kahdelle cd:lle venynyt albumi alkaa näennäisen rempseästi melko radioystävällisellä rock-palasella Polje polje, kyllä ketjua riittää!, mutta jo tämän jokapäiväisen työnteon tärkeyttä ylistävän kappaleen päättävä moog-soolo kertoo että kohta mennään ja syvälle. Ja sitten mennäänkin.

Eräänlaisena albumin magnum opuksena voi pitää kakkos-cd:n enimmäkseen täyttävää kappaletta Voimakenttiä, joka 47 minuutin pituudellaan vie kuulijan jonnekin kauniiseen todellisuuteen, jossa sodat, viha, turhat unelmat ja elämän esteet ovat pois lakaistu ja jäljellä on vain rauhaa, rakkautta ja universumin ikiaikaista energiaa jakavia voimakenttiä. Osoittaakseen ettei ole kaupallisten pelleilyjen armoilla, Kissansilmä päätti julkaista kappaleen myös albumin ainoana singlenä; mistä seurasikin muudan maailmanennätys: Voimakenttiä on populaarimusiikin historian ensimmäinen kahden cd:n mittainen single, koska kappaleen b-puoleksi päätetty Voimakenttiä (extended remix) ei kerta kaikkiaan sopinut a-puolen kanssa samalle kiekolle. Radiosoittoa ei ole herunut, mutta ylimielisesti tuhahtaen yhtye tämän kuittaa: "Tiedettiinhän me alusta asti ettei mikään muu kuin kaavoittunut listapoppis enää pääse aalloille!"

Lievähkönä kunnianosoituksena 70-lukuisia progesuuruuksia kohtaan Postikortteja Gadanovan porteilta julkaistaan vain vinyyli-LP:n kokoisissa kansissa, ja nämä Uguksen pitkään ja hartaudella toteuttamat kuvataideteokset ovatkin monen mielestä parasta koko paketissa. Kesällä 2002 käydyn Loimaan kansalaisopiston graafisen suunnittelun kurssin opit eivät vokalistilta selvästikään menneet hukkaan, ja palkintoja ja tunnustuksia kansitaiteestaa Ugus jääkin nyt odottelemaan. "Raivasin kirjahyllystä puolet tyhjäksi pystejä varten", hän toteaa, tuskin leikillään.

Albumi on saatavissa kaikista kunnon levykaupoista juuri nyt, ja Kissansilmä on minä hetkenä hyvänsä keikalla aivan sinun nurkillasi. Tarkkaile kotisivujamme!

17.2.08

Parempi ohiajelu kuin turpaanveto

Kahvin tuoksu keittiöstä kertoo uuden pannullisen valmistuneen. Tämäpä miellyttävää, ajattelen ja kirjaudun Bloggeriin. Kone raksuttelee minkä ajan haen keittiöstä kupillisen kuumaa. Hörpsäilen. Kuuntelen musiikkia pää kallellaan kuin koiranpentu, kunnes huomaan asennon vaikeuttavan juomista. Oikaisen itseni, niksautan selkänikin kun nyt vauhtiin pääsin ja ääniaallot vaikeuttavat keskittymistä. Ne väräyttävät maisemaa kuin vedenpintaa, kuumeisena ei ehkä kannattaisi näin koittaa rehkiä... ja pitäisi kai mustaviinimarjamehua kahvin sijasta...

Huomaamattani olen kulauttanut koko mukillisen ja haen toisen. Onneksi keitin paljon. Palaan tietokoneen ääneen, pöytä on käpertynyt kaarelle. On monin tavoin hankalaa, ja tarkistan torrentin vaiheen: David Fincherin Zodiac on latautunut koneelle kahdeksan tunnin kuluttua. Menee katsominen huomiseen.

Joko se nyt loppui. Sitä pisaroi lattialle, sitä on paidalla, kastan sormeni siihen. Kahvia. No, riittäähän sitä ja haen uuden mukillisen, samantien kaksi. Toinen on juotuna kun pääsen takaisin kirjoituspöydän luo, se jatkaa kiertymistään, kasvaa päistään kiinni. Muistuttaa hassusti möbiuksen nauhaa.

Aamun lehdestä luin että Tanskassa taas mellakoidaan. Poliisi epäilee syyksi sitä että Muhammed-piirrokset julkaistiin uudestaan. Kuinka typerä voi ihminen olla? Minua on alkanut riepoa yhä pahemmin se mitä paskaa nykyään sallitaan, ei, vaaditaan tehtäväksi "sananvapauden" nimissä. Pois terve järki ja moraali, kaikkeen on oltava lupa. Seurauksia ei vaan mitenkään haluttaisi kärsiä. Kovin on yksisilmäinen tämä länsimainen vapaus.

No niin, termarikin sitten tyhjeni. Kädet vapisevat ja mietin mitatako kuume. En löydä mittaria enää, se on kietoutunut pöydän rakenteisiin, puisen pyörteen sisään, se kieppuu huoneen nurkassa ja mylvii, rakentuu itsestään uudeksi, muodostaa todellisuuteen reiän johon katsominen saa pään särkemään. Minun pöytäni. Ostettu ekotorilta syksyllä 2003. Olin siihen periaatteessa kiintynyt, ja jäisin katsomaan näytelmää jos kahvia ei niin tekisi mieli. Se virtaa keittiöstä vastaan. Hukuttaudun siihen. Se on höyryävän kuumaa, eikä minua enää palele.

Sitä virtaa hyökyaaltoina ulkona, talon etupihalle pysäköidyt autot heittelehtivät kahvin otteessa kuin tikut.

6.2.08

Maan korvessa

Istun olohuoneen lattialla ja katselen kun lapsi ottaa ensimmäisiä horjuvia askeliaan. Stereoissa on hänen yksivuotispäiväkseen joulukuussa ostettu levy, lapsi itse ei näytä kuuntelevan. Hän keskittyy. Kävelee minua kohti, hymyilee ja kapsahtaa kädet ojossa kaulaani halaamaan. Räpytän silmästäni kyyneleen pois. Juuri sillä hetkellä soi Maan korvessa, enkä sitä kappaletta kykene enää kunnolla kuuntelemaan. Lapsi halaa minua lujasti ja irtaantuu sitten. Jatkaa harjoittelua. Niin pienellä on niin paljon opittavaa, kaikki maailman asiat edessä vielä. Kaappaan hänet kesken kävelyn takaisin syliini ja rutistan. Hän kikattaa.

1.2.08

Emancipate, but do it slowly

Se oli sitä aikaa kun nimeni oli vielä aivan toinen, se alkoi "M'e", mutta kokonaista sanaa on mahdoton kirjoittaa tänne siihen ladatun voiman ollessa kykenevä murtamaan aikaa ja paikkaa. Kuvittelin tekeväni suuria, siis silloin, en nyt, ja inhimillisyydessäni päädyin jokaiseen virheeseen, ja jokainen niistä kirjoitettiin talteen kirjaan ja sen kirjan nimi oli kaikki nimet.

Sielut palasivat matkoiltaan, minäkin tänne talviseen Turkuun, katselemaan ikkunasta niitä samoja tähtikuvioita, jotka olivat eri tavalla taivaalla silloin kun olin vielä nimeltäni "M'e" ja vähän päälle.

Kuule, eivät ne satuta. Muistot. Ne ovat lämpimiä aaltoja ja viisauden sanoja, hahmoja hahmojen jälkeen, kasvoja ja asioita, tuhkasta nousevia kertomuksia. Kuule, tämän haluan sinulle sanoa nyt kun on taas uuden kuukauden ensimmäinen päivä: taas koittaa aika. Hiljaa saapuu kevät tähänkin pimeään, ja kuka kädestäsi silloin pitää kiinni, kuka sinun lähelläsi on, kenen käsivarsille putoat kun astut vahingossa polultasi pois. Minä olin siellä, olin kaikki ne hetket. Tähän asti, ja edelleen.

Mutta on totta vieköön tärkeää että muistamme.

29.1.08

Näin mynnähti päivä

Ei kai siinä mitään, että millään ei ole enää väliä. Ei kai se tosiaan haittaa. Ja siltikin sielua hetken aikaa kylmäsi kun Citymarketin (mainitsin paikan myös edellisessä päivityksessäni, ja ajattelin mainita kaikissa päivityksissä tästä eteenpäin hamaan Silmänkääntövankilan loppuun) ostosbarrikadien välissä soi taustamusiikkina Tori Amosin Crucify. Kuohahtihan siinä tosiaan mieli; että tällainenkin alennustila saatetaan musiikille suoda. Toisaalta kun pysähdyin miettimään kappaleen sanomaa niin miksei se sinne sopinutkin, syyllisyyttä ja itseinhoa ei voi koskaan lapioida liikaa niinsanottujen kunnon kansalaisten niskaan. Muurahaisia, perkele! Vihasin kaikkia heitä.

Takaisinpäin pyöräilin Kupittaanpuiston halki. Miten masentavalta näyttikään ankkalampi umpeen jäätyneenä, pesintään tarkoitetut kopperot tyhjinä mustina aukkoina ammottaen. Ei ollut lapsia aidan takana hihkumassa, ei totta puhuen juuri missään, tämä syksyinen talvi ei kutsu ulos leikkimään ketään - paitsi pikkulinnut. Talitintit visertelivät tänään ja veden loiskuessa lätäköissä ja tippuessa räystäiltä oli oikein keväistä. Lumi ei sitten lopultakaan tänä vuonna tullut, eikä muuten haittaa yhtään.

Mutta ei pidä luulla että päiväni olisi täysin pelastunut, sillä tuskin olin palannut kotiin kun kissa jo oksensi skanneriin.

20.1.08

Viiliä vuosipäivänä

Muistatteko kun pari vuotta sitten oli blogimaailmassa hirmu suosittua luokitella itsensä yhden netistä löytyvän persoonallisuustestin mukaan? Siis sen josta sai tulokseksi ISKTR tai muuta vastaavaa nonsenseä. Aiheestahan perusti joku bloginkin, joka nähtävästi ei pitkään päivittynyt, ja kai sitä on huonompiakin aiheita blogille olemassa kuin eri ihmisten testitulosten julkistaminen mutten nyt äkkiä keksi.

Ja sitten: puoliso ja minäkin teimme nyt tuon testin, kun aikaa oli huumasta tarpeeksi kulunut. Ehkä osasyyllinen oli meidän sähköpostisen ensikontaktimme kolmevuotispäivä, tai vain sattuma, tai ehkä kosmologinen neurosäilä. Tai sadate, tai vivahde. Helvetistäkö minä tiedän. Testin lopputulos oli kuitenkin sitäpäinen, että puoliso on järkeilevä ajattelija ja syitä ja loogisuutta etsivä ratkaisija, kun taas minä keskityn reagoimaan kaikkeen tunteella mutta olemaan puhumatta reagoinneistani. Pelottavan nappiin osui.

Mutta mikä oli sittenkin hienointa eilen: nähdä Citymarket vuosikymmenten jälkeen, sen jykevät kattorakenteet osittain romahtaneina, lepakot ja pääskyt sen pimenneiden lamppujen ja homehtuneiden tuuletuskanavien päällä asustamassa, kaatuneiden hyllyjen muodostamat holvimaiset käytävät, tomua tonneittain ja sadoittain ruostuneita ostoskärryjä niille sijoilleen sinne tänne jääneinä kuin ihmisillä olisi äkkiä ollut valtava kiire sieltä pois ja kuu valaisi katon reiän kautta kaupan keskipistettä ja sinne oli levitetty poltettuja patjoja, siellä oli tyhjiä mustuneita pulloja ja tomuun painuneita jalanjälkiä, unohdettujen asuinsijoja.

14.1.08

Hapanimelä vuosikatsaus

"Kerkko", totesin kahvikupilliseni äärestä, "pitäisikö minun taas kirjoittaa Silmänkääntövankilaan sellainen vuosikatsaus merkittäviin kuluneiden kahdentoista kuukauden aikana havaitsemiini ilmiöihin?"

"Kyllä", Kerkko vastasi, "mutta vain siinä tapauksessa että -"

Sitten Kerkko alkoi kouristella ja erittää paksua kellertävää vaahtoa suustaan eikä koskaan lopettanut sitä mitä oli sanomassa. Myöntävä vastaus kuitenkin riitti minulle ja kiepautin konttorituolini tietokoneen luokse.

Vuoden kirja:
Luin vuoden aikana 27 kirjaa, mikä on noin 22 kirjaa enemmän kuin olisin uskonut ehtiväni lukea. Tietenkin tuollaisesta määrästä on mahdoton eritellä parasta; ylipäätään on törkeätä että niinkin hieno asia kuin kirjallisuus alistetaan ranking-käytännön orjuuttavaan otteeseen. Niinpä listaan kymmenisen minua vuoden aikana eniten miellyttänyttä teosta aakkosjärjestyksessä:

1. Umberto Eco: Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki
2. John Fowles: Ilmestys
3. Stephen King: Musta torni VII
4. Pauli Maso: Elokuun illassa punainen kuu
5. Mikael Niemi: Populaarimusiikkia Vittulajängältä
6. Georges Perec: Elämä käyttöohje
7. Theodore Roszak: Paholainen ja herra Silverman
8. Juha Seppälä: Suomen historia
9. Lionel Shriver: Poikani Kevin
10. Jari Tervo: Ohrana


Suosittelen näitäkin kaikkia taas.

Vuoden musiikki:
Miksen ehkä valitsisi vuoden soundtrackikseni Riston vuonna 2006 julkaisemaa albumia Aurinko aurinko plaa plaa plaa, joka on juuri niin hyvä kuin sen nimi on huono. (eli vähän helvetin hyvä!) Kuitenkin parhautta tänä vuonna kotistereoistamme tarjoili kokoonpano Tohtori Orff & herra Dalcroze. Heidän vuonna 2002 julkaisemansa EP-mittainen Täällä vartioin minä! löytyi kirjastosta ja ilmeisesti kaikkialta muualta täysin kadonnut levy kopioitui omaan arkistoon. Aarrelöytöön verrattava kohtaaminen.

Vuoden pizza:
Meistä noin kilometrin etelään sijaitsee kebab-pizzeria nimeltä Nummi's. (Nummen kaupunginosassa, näet) Oli pakko muuttoviikolla hakea sieltä pizzat kun naapurin vakiomestamme Ali Baba oli mystisesti kiinni keskellä päivää. Menetin tapahtuman yhteydessä osan sieluani Nummiksen sisätilaa vartioivalle suunnattomalle Jeesus-taululle (se sijaitsee äänettömän MTV:tä tykittävän television vieressä), mutta rakastuin myös ruokaan: Nummiksen mozzarellapizzassa on juustoa enemmän kuin kolmen ihmisen tarvitsisi syödä viikossa. Eikä maksa paljo mittää. Vie kielen ja mielen.

Vuoden blogi:
On viimein syytä antaa TUOTTEELLE tunnustus vuosien aktiivipuurtamisesta täysin omanlaisellaan saralla. Exme on viime aikoina ollut paitsi ahkera, myös taas kerran ilmiölaadukas päivittäjä. Melkein silti pitäisi mainita kaikki keitä enää luen: lukulistallani on enää seitsemän blogia, vain rautaisin laatu on säilynyt.

Sivuhuomautuksena sanottakoon, että Kaatoluokkaa seuraisin aktiivisemmin jos se olisi Blogilistalta tilattavissa.

Vuoden taidenäyttelyvisiitti:
Harro! -retrospektiivi Turun taidemuseossa kesällä. Harvoin mitään näin kattavaa näkee, oli myös hyvin koottu ja esille pantu. Sikaperheen huoneessa tunsi kuuluvansa osaksi suurempaa sikakollektiivia.

Vuoden tv-sarja:
Vaikka kymmenen vuotta ensikokemuksen jälkeen aloinkin hiljakkoin katsoa Babylon 5:ttä uudelleen ihan alusta, oli parasta viime vuodessa silti Lost, jonka kolmoskautta seurailin maaliskuusta marraskuuhun. Neroudella kirjoitettu sarja heijastelee omia tuntojani todellisuuden (ja erityisesti fiktion ja sen keinojen!) luonteesta, ja on silti onneksi myös yllättävä ja taiten rakennettu. Visuaalinen tyylikkyys ei haittaa. Lost nousi täten Twin Peaksin ja B5:n rinnalle kaikkien aikojen tv-kokemusteni kunniakastiin.

Vuoden pettymys:
Jaetulla ykköspallilla toisiaan tönivät Alan Moore & Dave Gibbonsin sarjakuva Vartijat ja Neil Gaimanin romaani Unohdetut jumalat. Ensinmainittu oli vuosien kuluessa saanut mytologiset mittasuhteet, joten mitä muuta nyt viimein elokuvan edellä julkaistu suomennos saattoi olla kuin lässähdys? Hyvän alun jälkeen teos meni ihan tavalliseksi supersankariheilunnaksi, paitsi tylsemmäksi. Loppu oli jo hävettävän huono.

Gaimanin romaaniin on pitänyt jo monta vuotta tutustua, ja oli kai se ihan kiva, paitsi niin mitäänsanomaton, että luennan jälkeen se enimmäkseen unohtui mielestä. Muutama sata sivua liian pitkä myös.

Vuoden tietokonepeli:
Juu, totta kai minulla on nykyään aikaa pelata tietokoneella ihan hirveästi. Ha. Taisin Tetriksen kerran avata neljäksi minuutiksi.

Vuoden kasvanut kulutus:
Kahvi. Jumaliste sitä menee. Pistäpä Kerkko uusi pannu tulemaan.

Kerkko?

10.1.08

Mihin pyrin

Aika katsoo harmaantuvista silmistä takaisin. Peilin sidos pysyy, sen tyhjyytensä ympärillä vaeltavat hiukkaset heijastavat menneitä hetkiä. On ilta tai ehkä aamu, jospa tietäisinkin, ja ajattelen: mikään ei niin paljon lannista kuin lupaaminen ja poisvienti. Mihin enää pyrin? Laadin luetteloita ihmisistä joita ei ole koskaan ollut. Montako maailmaa pään sisään mahtuu? Sanat ovat ihmeellinen asia, hämmästyttävä kyky luoda muutamalla kirjaimella todellisuus, joka kasvaa ajatuksissa valon voimalla miljooniksi kohtaloiksi.

Totta kai on todellisuuksia, miljardeja, jokainen tulkinta poikkeaa toisesta ja jokainen on yhdestä pisteestä nähty. Portti, ehkä se on oikea sana. Milloin tahansa se raottuu jonnekin niistä väleistä joissa tämän rakennelman palaset eivät hetkeen kohtaa. Mitä sieltä valuu ulos näkyy aavistuksen silmäkulmassa varjona ja katoaa lopulta mielestäkin. Toiset katoavat niihin väleihin.

Ja maailma nauraa yrityksilleni.