Jumalan soikealla puolellaeli "Joskus sikarikin on vain kynä"

Vietin tuossa päivänä muutamana pitkähköksi venyneen maailmanparannushetken ystäväni Gunnar Nuutisen, siis Nuutisen perheen arvovaltaisen isännän, kanssa kauniissa syksyisessä puistomaisemassa lähellä Åbo Akademin meidät edes vilkaisematta ohittaneita hyvin pukeutuneita opiskelijoita, ja totta tosiaan miten kelpasikin taas tajuta se, että jos me humanistiopiskelijat elämmekin jonkinlaisessa maailmasta irrallisessa kuplassa, niin en piru vieköön ikinä halua siitä kuplasta pois. Myönnän joskus harhautuvani elämäni kultaiselta tieltä, ja miettiväni sellaisia asioita kuin "vakaa toimeentulo", "terveelliset elämäntavat", "hyvä maine". Ne ovat paskaa. Ne eivät kuulu minulle, ja häpeän sitä, että olin jälleen unohtanut tämän asian. Antakaa minun kituuttaa selviytymisrajan alapuolella, yhä suureellisempia kirjallisia projektejani toteuttaen, valmiina sanomaan kärttyisä sana kelle tahansa kanssani ristiin ajattelevalle. Tämä on elämää. Kun mikään ei onnistu, se kuuluu vain asiaan. Pohja saavutetaan; ei siinä tarkoituksessa, että sinne iskeytymisestä jotain opittaisiin, vaan siinä, että siellä on tarpeeksi hämärää. Pinnalla eläjät eivät pohjalle näe. Siellä saa rauhassa raahustaa.

Halki solisluisten selkien

Me olemme mediassa, tämä on viestintää ja kommunikointia. Eilen Al Pacinon näköinen professori sanoi luentosalissa: "Me rakennamme minäkuvaamme median kautta." Sitähän tämä on. Tuhansilla ja tuhansilla ihmisillä on halu olla joku, tarve nousta esiin niiden kasvottomien joukosta, jotka eivät ole ketään. Kun on mahdollisuus, on siihen syytä tarttua. Tämä ei ole koskaan ollut näin helppoa kuin nykyisin, mistä tietenkin seuraa hauska ristiriita: kohta kaikki ovat yksilöitä ja niin jokainen on jälleen massan keskellä.

Jokin aika sitten tilastokeskus teki tutkimuksen, jonka mukaan sanomalehtien lukijamäärät ovat Suomessa vahvassa kasvussa. Tästä seurasi sanomalehtien egonpönkitystä, ja mm. Hesarin päätoimittajan kolumni, jossa hän ylisti lehdistön asemaa ja sitä, miten kansa näinä aikoina kaipaa laatujournalismia. Ja kas! Pian paljastui, että tilastokeskus oli ryssinyt tutkimuksensa. Ei kansa laatua kaipaa; sanomalehtien lukijamäärät eivät suinkaan olleet nousseet. Kuka jaksaa selailla tylsiä paperikasoja, kun voi klikkailla tiensä läpi verkon?

Mutta ketä varten me täällä todella olemme? Minä suhtaudun skeptisesti Janin mainitsemaan tutkimustulokseen, jonka mukaan bloggaus on enimmäkseen terapeuttista toimintaa. Jos jotain, tämä on antiterapiaa, liikaa vyyhtejä ihmispään ymmärtää, ja ne sitten sotkeutuvat peruuttamatta rydöksi. Olemmeko tosiaan saavuttaneet tilan, jossa terapiankin pitää olla julkista, ennen kuin uskomme siitä olevan itsellemme mitään hyötyä? Jokseenkin pelottavaa.

Please don't hurt me messiah

Se hassu aika vuodesta taas. Voi miten minä vihaankaan syksyä. Voi miten minä vihaankaan syksyä. (toisinaan helpottaa sanoa asiat kahdesti. Toisinaan helpottaa sanoa asiat... äh) Ehkä on parasta sanoa se vielä kerran oikein kunnolla, liittykää kaikki mukaan! Sanotaan se yhteen ääneen, muuttaen persoonapronominin tilalle allekirjoittaneen nimi!







VOI MITEN UGUS VIHAAKAAN SYKSYÄ!







Jokainen sekunti on kuin nauloja nielisi. Olo raskautuu eikä muutenkaan erityisen kivalta tunnu; elämä kutistuu päivän lyhetessä niin alku- kuin loppupäästäkin. Aivot tuottavat ahdistushormonia kuin avoimesta hanasta kun ei ole auringon lämmintä, kaunista ja kirkasta valoa pitämään rauhasia horteisen levollisessa onnen tilassa. Ja kaikki kuolee. Luonto menee pois. On kylmää ja inhottavaa, kaikki vastenmieliset velvollisuudetkin taas kesän jälkeen alkavat. Ja kaikki rahat menevät jäätelöön, koska tässä tilassa haluaa vain hemmotella itseään. Syön sitä litratolkulla.

Tuli tuossa eilen kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun kytkin ylioppilaskylän vuokraan sisältyvän nettiyhteyden kotiini. En liioittele kuin korkeintaan kynnenleveyden verran, kun sanon, että kyseinen vuosi oli henkilökohtaisia ambitioitani, kykyjäni ja mahdollisuuksiani ajatellen ylivoimaisesti hukkaan heitetyin koskaan. Minä saan tätä nykyä yhä useammin syviä vihan- ja inhontunteita internetiä kohtaan. Näen kuvia kuoriaisista raadon pinnalla. Hauskoja kuvia ovat.

Totta puhuen minä -

...hei, älkää menkö!
Odottakaa!
Älkää
menkö...

Danse Allergo, variaatioita

Maailmassa on paljon tarinoita Urmas Liljeströmistä, Kutunevan asumalähiön lahjasta maailman akateemiselle jäkäläpeitteelle. Tämä on yksi niistä, ja tässä tarinassa Urmas oli ollut sokea maailman hänelle esittämille vaatimuksille ja mahdollisuuksille pian kolmekymmentä vuotta. Yrityksissään olla merkittävä hän oli unohtunut paikalleen seisomaan, viuhtomaan laihoilla käsivarsillaan kuin tuulimylly, yrittäen samalla taistella niitä vastaan, joita, koska oli kirjallisuutta harrastava henkilö, piti myöskin tuulimyllyinä, kuten vastaan taisteltavia isoja tahoja oli kirjallisilla henkilöillä tapana pitää. Pian kolmekymmentä vuotta, ja Urmas Liljeström lopulta tajusi, että ei ole tärkeää olla kukaan, tai edes yrittää olla. Hän päästi irti, ja aivan kuin syvään kuiluun olisi pudonnut, niin kauan hän antoi mennä vaikka vain istualleen putosi siitä, missä oli seissyt, eikä se koroke totta puhuen ollut koskaan erityisen korkea ollut. Pohjalle hän tömähti, ja niin tapahtui, että routaisen maaperän ja sille valuneen hien avulla Urmas sai näkönsä takaisin. Kolmen päivän päästä hän riutui pois, hän oli nimittäin allerginen mahdollisuuksille.

Olipa toisen kerran Urmas Liljeström. Hän oli hankkinut hauskan toimen nettipäiväkirjan, eli blogin, kirjoittajana pienessä Turun kaupungissa jossain länsirannikon suunnalla. Ei siitä rahaa saanut, mutta valtio elätti pieniruokaisen Urmaksen, koska valtiolla oli aikoinaan lakiin eksyneen virheellisen sanamuodon vuoksi siihen velvollisuus. Eräänä päivänä pieneen Turun kaupunkiin saapui joukko ihmisiä tosielämästä, kauniisiin ja kalleisiin vaatteisiin pukeutuneita miehiä ja naisia, ja he kertoivat olevansa huolestuneita kansalaisia. Välittömästi nämä hienot ihmiset ottivat Urmasta niskasta kiinni, heittivät hänen hentoisen kehonsa maantienojaan ja potkivat niin kauan, että Urmaksen sisäelinten kärsimät kudosvauriot kävivät tarpeeksi suuriksi aiheuttamaan hengenlähdön ja hän imeytyi tulevina syksyinä ojan pohjalta hiljalleen maaperään ja pohjaveteen. Paikallinen sanomalehti uutisoi näyttävästi: "Hyvä pojat, täyttyy sosiaalipummeista ojat". Ihmiset olivat nimittäin allergisia sosiaalipummeille.

Olipa kolmannen kerran Urmas Liljeström. Hän oli maannut untuvapeitteisellä pilvivuoteella vuosikaudet eväänsä liikauttamatta. Hänen päänsä sisällä asuvat ystävät käyttivät hänestä nimiä Terkkis, koska se oli hassu nimi ja kuvasi Urmaksen rentoa ja elämänmyönteistä asennetta kuin kuu yötä. Muut sanoivat häntä häviäjäksi ja mitättömyydeksi. Eräänä päivänä hänen luokseen tuli kuuluisa parantaja Markku G. Librum, joka sanoi: "Ota vuoteesi ja käy", sillä Urmaksen laiskottelua ei kerta kaikkiaan enää jaksanut katsella kukaan ja yhteiskunta oli hänen kaltaisiinsa lopen kyllästynyt. Mutta Urmas sanoi: "Olen elämäni aikana viettänyt niin vähän aikaa missään muualla kuin pääni sisäisissä maailmoissa, etten tiedä minne minun kuuluisi tästä vuoteelta lähteä." Urmas oli tullut allergiseksi todellisuudelle, eikä häntä täten enää voinut laskea siihen kuuluvaksi.


Lainaukset kiitoksin kappaleesta "Danse Allergo", albumilta Juice: Keskitysleirin ruokavalio, (c) Love records 1976

No secrets, I fear nothing

Täysikuu. Enemmän kuin koskaan se näyttää tänä yönä reiältä taivaassa. Suoraan tähän huoneeseen suunnattuna sen valo kulkee verhojen läpi. Reikä josta ne katsovat minua, ja minä mietin: mitä minun elämässäni on enää jäljellä sellaista, mikä on pakko tietää? Eivätkö ne jo ole selvillä kaikesta, miksi niiden pitää edelleen nähdä?

Parvekkeella en tiennyt mikä oli taivasta, mikä pilviä. Värit vaihtelivat, silmänurkassa näkyi välähdyksiä, kun katsoi kohti, niitä ei enää ollut. Siinä valossa ymmärsin niiden haluavan minun tietävän, että ne katsovat. Ne ovat siirtyneet seuraavaan vaiheeseen. Katsovat miten reagoin. Ei niiden enää tarvitse pysyä piilossa.

Yritän saada pois ajatusta siitä, että ne ovat tehneet kaiken, jokainen asia, en uskalla ajatella miten monen vuoden ajan. Olen ollut kiltti koehenkilö. Hienon maailman rakensivat. Kun lopulta näin sen läpi, se ei enää haitannut niitä.

Visvanen könysohva

Mieleenne ilmestyy kuva mustasta muovisesta esineestä, se on noin kuusi senttimetriä pitkä, käyrä, sen tavanomainen sijainti on metallisen silmälasinsangan päässä, lasien käyttäjän korvan takana. Normaaleissa silmälaseissa sellaisia on kaksi, sillä laseissa on sankoja kaksi. Ehkä yksisilmäinen ja -korvainen henkilö pärjäisi yksisankaisilla laseilla, en tiedä, en ole sellaista tavannut. Pitäisinköhän hänestä? Mitäköhän yksisilmäinen ja -korvainen ihminen ajattelisi minusta? Ehkä hän pitäisi minua hirveän tavallisena.

Minulla on niitä mustia esineitä enää yksi. Sen toisen katoamista voikin pitää ainoana negatiivisena seikkana, joka eilisestä jäi mieleen. Kivat tuparit. Minut kiskottiin sohvalta, visvaselta köny-, mitkä määreet eivät olleet sohvan ominaisuuksia vaan siinä istuvien, yllättäen myös saunaan. Jonka eteiseen sitten katosi ilmeisesti myös musta muoviesine.

Menomatkan Pääskyvuorelle vielä käveli kun ilmatkin suosivat ja pyörällä kulkenut seuralainen piti huolen ettei askel laiskistunut. En siti malttanut olla tarttumatta tarjottuun autokyytiin sieltä pois; siitäkään huolimatta että sen määränpää ei ollut koti, vaan Lomittajan ehdottomasti vaatima Apteekki. En ollut ennen kyseisessä kapakassa käynyt, mikä ei tietenkään riitä syyksi siihen, että sieltä poistuessani lähdin, luullen käveleväni kotiinpäin, katua ylös ja länteen kun olisi pitänyt kulkea alas ja itään. Harpoin huojuen läpi puolen Turun ennen kuin aloin aavistaa jonkin olevan pielessä. Ottaen huomioon sen, että kävelen tuosta Apteekin ohi keskimäärin kerran päivässä, olisi voinut melkein nolottaa, siis jos olisin sellaiseen taipuvainen. Päätin kuitenkin jo yöllä tapauksen jatkavan elämäänsä hupaisana anekdoottina vielä pitkään.

Otsikko löytyi aamulla kännykästä muistiin kirjoitettuna, ääneen sen lausui Elohopea, myös muistini mukaan viimeinen henkilö, jossa roikuin kiinni ennen kuin disorientoiduin ulos Kaskenkadulle ja luulin pohjoista eteläksi.

Kuka menettelee tavoilla? Nämä ovat haurautta sellaisenaan.

Olipa kerran hassu pieni mies, joka vikisi oman päänsä sisältä tylsiä juttujaan tietokoneen näytölle, ne häipyivät hakemistoviidakkoihin ja joskus kloorivalkaistulle paperille yliopiston tietokoneluokassa tulivat ne myös printatuiksi. Paitsi etteivät ne aina olleet tylsiä juttuja! Eikä se mieskään kovin hassu ollut, ja okei, pikkupoikahan se vasta, vaikka ikää kertyi. Aloin viime viikolla suunnitella ensi vuoden joulukuussa tapahtuvia 30-vuotisbileitäni. Onhan tässä aikaa järjestää. Viimeksi ala-asteella olen syntymäpäiviä viettänyt, eikä silloinkaan kukaan tullut. Olen tapahtunut erilaiseksi ihmiseksi, minä olen nykyään vitun trendikäs, koska blo[gg]aan. Jos käyttäisin Blogeria, blogaisin, mutta tämä on Blogger. Aloitin 23. marraskuuta vuonna 2003, olin silloin 26. Ja finito! No en sentään. Miksi? Puhdas hedonismi syynä, älkääkä kukaan, kukaan väittäkö, että jossain olisi bloggaaja, jolla olisi jokin muu syy. Paitsi ehkä ahdistuksen purku, täälläkin toisinaan havaittu hauska vieras. Aamulehti ja Helsingin sanomat aloittivat oman bloginsa, ja totisesti, totisesti, minä sanon heille: "Amatöörit." Hahaa, ette vaan osaa. Näin blogataan. Pitäisikö muuten sanoa "bloggataan"? Kuulostaa pahalta, mutta ei se mitään, minulla on varaa sanoa. Toisaalta aloittelijahan minäkin vasta... älkää painako muulla kuin kenties villaisella näitä juttujani, pitää ottaa huomioon, että Rolling Stones julkaisi juuri nyt, juuri tässä syyskuussa 2005 jälleen uuden albumin. Pysähtykää ihan oikeasti miettimään tätä hetkeksi. On kulunut 41 vuotta siitä, kun bändin debyyttialbumi England's newest hit makers ilmestyi. Neljäkymmentä vuotta ja risat, eihän tuohon kyennyt edes Jeesus, joka hiipui pois kolmekymppisenä ja kaikki jäi kesken. Rollareiden hätkähdyttävä ura, joten mitäpä minä, ja toisaalta olen ajatellut muuttaa Silmänkääntövankilan paranoiablogiksi. Ettekö usko? Tsekatkaa uusi tagline! Edellinen oli käytössä alusta asti. Minä en vieläkään osaisi sanoa mikä on blogi. Jos pitäisi ummikolle määritellä, en suostuisi vaan kehottaisin käymään katsomassa. Mikään ei selviä niin hyvin kuin asia, jonka on omin silmin nähnyt, älkää aina selittäkö niin hirveästi. Suut jauhavat tyhjää, ja ilma painaa näppäimistön osasia alaspäin kohti tietokoneen sisällä sijaitsevia herkkiä kohtia. Ostin tänään levyn. Apulannan keväällä julkaisema Kiila on tyrnäriffeillä eteenpäin jyräävä angstilevy ihan vertaa vailla. Joni oli samaan aikaan levykaupassa. Tämä on interblogismia. Enempää en nykyään enää harrasta, en vaikka sain Kielipoliisillekin jauhot kurkkuun. Ei hän oikeasti ole paha ihminen. Bloggaamisen ABC, osa 1: käy aina kommentoimassa muiden tekstejä, provosoi lievästi, jätä paluulinkki. Näin kohoat hierarkiassa. Nokkimisjärjestys on täällä tärkeä, minä tosin olen hivuttanut kommentointini nykyisin alaspäin siten, että käyn harvoin Marginaalia kauempana. Onneksi Lordi on palannut. Mea rules. Ja exme. Ja... ääh, lukekaa linkkilistaani! Blogeja pitää seurata ja päivittää. Minulla on tilauksessa tasan 20 blogia, mikä tuntuisi paljolta, ellen olisi onnistunut keräämään sinne etupäässä joukkoa laiskimuksia. Kiitos teille! Joku kysyi luenko blogeja, jotka ärsyttävät minua. Voi, kiitos kysymästä! En lue. Se eräs turkulainen monien jostain käsittämättömästä syystä arvostama häirikkö kävi kimppuuni kuin vesikauhuinen rotta kesällä, ja hetken ajan seurasin mitä hän sanoi. Kaikkea vastenmielistä vain, ja te voitte siteerata minua. Eilen baarissa mietimme porukalla, millainen olisi hyvä Silmänkääntövankila-paita. Niitä olisi vain ladyfit-mallia, sillä minulle riittäisi, että naiset pukeutuisivat kuvaani. Eikö olisi hienoa? Eikö? Eikö teidän mielestänne todellakaan? Olen oikeastaan aika pettynyt, ettei kukaan ole vieläkään kadulla pysäyttänyt ja kysynyt että hei, etkös sinä ole se Ugus. Vaikka kuvaakin on tarjolla ollut jo reilun vuoden ajan, tosin ei tämä niin reilu vuosi olekaan ollut, sanovat mitä tahansa. Ne tarkkailevat meitä. Totta kai tunnen kuuluvani sisäpiiriin. En ole seurannut sijoitustani top-listalla, tuntuu coolimmalta olla "50 linkitetyintä blogia" -listalla. Ei tämän sisäsiittoisemmaksi pääse. Kivaa! Kannukseni kilahtivat kun astuin kapakan ovista sisään.

Cuniculus egregius

Maalla on sitä, että käy joka toinen päivä itse lämmittämänsä puusaunan löylyissä ja kuuntelee tuulen ääntä seinän takaa.

Ja sitä, että nettiyhteys on hitaan modeemin ja epäkuntoisen explorer nelosen varassa. Mitkään sähköpostiohjelmat eivät toimi ja monet sivut kaatavat koneen resetointitilaan. Blogger näyttää Georges Braquen houreunelta. Yritykset asentaa uudempia selaimia johtavat kasaan virheilmoituksia.

Maalla selailee laatikoita, joissa on sadoittain valokuvia 70-luvulta. Jos kuvista voi päätellä mitään, silloin oli onnellisempaa.

Maalla on sellaistakin, että löytää videokasetin, johon on taltioitu oma vanhojentanssipäivä. Sitä ei ole uskaltanut katsoa sitten kevään -94, sen ainoan kerran kun katsoi. Siinäpä pyörähtelimme, lapsia vielä kaikki, vaikka silloin tuntui jo puoliaikuiselta. Muistin kaikkien nimet, en katsonut partnerini silmiin. Ketkä heistä tätä lukevat, sitä joskus mietin. Kaikki vain katoavat aina.

Maalla kutsuu kissoja sisään syysmyrskystä, mutta eivät ne tule koko päivänä. Illalla käyvät syömässä, pikemmin kehräävät jalkaa vasten ja pyytävät taas ulos. Jos minä olisin kissa, käpertelisin sohvan nurkassa. Venyttelisin välillä niin että varpaat harittavat.

Tähdet ovat kaikki miljardeina taivaalla. Kun ei ole katuja tai taloja, ei ole valoja. Voi nähdä avaruuden sinisenä ja linnunrata on kimaltavaksi höyryksi puhallettu pohjoisen poikki.

Maalla talo rapsahtelee öisin, mutta ei sitä kuule, koska maalla nukkuu murmelin lailla peittojen alla.