7.12.04

Runous

Kirjoitin ensimmäisen runoni elokuussa 1998. Sen lukija ehdotti vakavissaan runon lähettämistä Parnassoon, mikä jäi tekemättä, harmi sinällään, nythän se on muuttunut ihan Seuraksi, siis Parnasso, enää sinne ei tekstejään edes halua. Nuorena idealistina kirjoitin hyviä runoja, tahtoo sanoa vuosina 1998-2000. Kesäkuussa 2000, pari päivää juhannuksen molemmin puolin, sain aikaiseksi elämäni viimeiset hyvät runot, jopa täydelliset. Rytmi, tempo, sanojen soljuvuus - minulle runouden tärkeimmät elementit - olivat kohdallaan niin että edelleenkin voin pöyhkeillä noilla teksteilläni, vaikka minä itse olinkin silloin vain vähäntietävä paljonpuhuja, joka lamaantuisi nähdessään millainen muka-ajattelija hänestä on sittemmin tullut. Kesän 2000 jälkeen runorauhaset tukkeutuivat; tarkemmin sanoen jo tuona kesänä. Totta puhuen vielä ennen kesä-heinäkuun vaihdetta. Romahdin nerokkaalta kielenkäytön tasolta järkyttävään teini-ilmaisuun, enkä ole onnistunut nousemaan sieltä. En vieläkään käsitä mitä tapahtui. Onko niin, että kun saavuttaa tietyllä alalla juuri sen mihin pyrkii, kiteytyy pyrkimystensä ytimeen, ei sitä tietä kannata enää jatkaa? Siteeraan Gary Larsonia: "I've discovered an interesting phenomenon. Once you've drawn Rocky the Flying Squirrel, you can never draw him again." (Larson: The PreHistory of The Far Side. A 10th Anniversary Exhibit, s.71)

Runous kiehtoo minua, mutta vaikka joskus osasinkin kirjoittaa sitä, lukea en ole kunnolla osannut koskaan. Tuntuu siltä, että vain sellaisten ihmisten runot puhuttelevat minua, jotka henkilökohtaisesti tunnen. Kaipaanko mieleeni kartan ihmisestä tulkitakseni tekstin? Tiedän, että runosta voi nauttia ilmankin sen sisällön ytimen avautumista lukijalle. En vain itse pysty siihen. Kaksi ja puoli vuotta sitten ostin vanhan kirjallisuuden päiviltä Pablo Nerudan kokoelman Andien mainingit. Pidän kirjan runoista, mutta tässä ajassa olen edennyt sitä vasta noin viidenneksen. Runous on minulle raskaampaa luettavaa kuin hidaspoljentoisin proosa. Neruda hengästyttää. Hänen säkeensä ovat taidokkaita, mutta yhden sivun lukemisen jälkeen tunnen fyysistä nääntymistä; etenen Andien maininkeja noin kaksi sivua vuodessa.

Hidasta ja vaikeaa. Ja siltikin, kerta toisensa jälkeen, vuosi vuodelta, minä sekä yritän kirjoittaa että lukea runoja. Joskus huomaan ajattelevani lyyrisesti; mieleni kehittää täydellisen säkeen. Kun kirjoitan sen paperille, se ei enää ole täydellinen. Toisinaan luen runon, jossa maailmasta sanotaan kaikki kattavalla tavalla. Seuraavana päivänä sama runo ei anna minulle mitään, en tajua sitä lainkaan. Lyyrisyys on hetkissä.

6.12.04

Sen kaiken kauhu

Saatuamme neljäntenä vuonna peräkkäin vuoden parhaan tv:n draamasarjan palkinnon (eri maista sentään - ja turha kai mainita että se Emmy siellä joukossa tuntui makeimmalta; etenkin koska teimme animaatiosarjaa) uskalsin viimein myöntää muillekin kuin käsikirjoittajatiimin jäsenille, että koko sarja oli saanut alkunsa tarpeesta purkaa omat traumat ja demonit jossain määrin käsiteltävään muotoon. Ilmoitin sen kiitospuheessa Britanniassa, jonne en ollut alunperin edes suunnitellut meneväni, mutta tuotantoyhtiö oli käynnistänyt yhdeksännen kauden taustatyöt pari kuukautta ennakkoonsovittua aiemmin, ja minun oli määrä tavata William Teague, jonka kerrottiin olevan senhetken lupaavin käsikirjoittajatulokas brittien tv-sarjojen puuduttavuuteen asti samanlaisena toistuvien komedioiden ja synkkien rikosdraamojen keskellä. Uutinen otettiin vastaan kiinnostuneena. Pudottelin muutamia detaljeja, salamavalot räiskyivät, laskeuduin korokkeelta senkertainen pokaali mukanani ja palasin paikalleni. Toimittajat tuskin malttoivat odottaa tilaisuuden päättymistä iskeäkseni kimppuuni, mutta vielä oli palkittavana muutama muu, minun hetkeni oli taas kerran ollut ja mennyt ja olin tyytyväinen siitä. En antanut haastatteluja. Kävelin Royal Pandemonium Hallista suoraan tuotantoyhtiön tilaamaan autoon, ja ne muutamat kommentit, joita sen lyhyen matkan aikana heitin minua seuraavalle sopulilaumalle, jäivät ainoiksi virallisiksi lausunnoiksi aiheesta gaalapuheeni jälkeen. Kyllä, päähenkilö perustuu minuun. Kyllä, neljännen tuotantokauden aikana esitetyt lapsuuden tapahtumat vastaavat yksi yhteen omiani. Kyllä, minun asepalvelukseni oli juuri niin lyhyt ja piinallinen kuin sarjassa annetaan ymmärtää. Olihan tietenkin absurdia, että olimme saaneet jatkaa niin pitkään. Tuntui että olimme keksineet uuden lajin; ennen meitä vain komedia oli ollut animaatiolle sallittu tyyli, ja me olimme tulleet ja murskanneet käsitykset tekemällä syväluotaavampaa psykologista draamaa kuin televisiossa oli nähty koskaan, animaatiota tai ei. Minä olin luonut sarjan, ja vielä kun yhdeksättä kautta alettiin suunnitella, minä johdin käsikirjoittajien joukkoa, kerroin ideoita, seuraavan vuoden suuntaviivoja. Kirjoitin itse enää jakson tai kaksi vuodessa, tyydyin seuraamaan tilannetta korkeammalta. Kävin vastaanottamassa palkinnot. Yhtiön auto vei minut ravintolaan ei-aivan-keskeisessä Lontoossa, ja minut johdatettiin pöytään, jossa William Teague istui odottamassa. Kättelimme, hän huokui syvää kunnioitusta minua kohtaan. Hän oli nuorempi kuin olin kuvitellut, ja komea, jotenkin skandinaavisella tavalla. Muistutti minua kodista, tunsin kiintyneeni häneen ennen kuin kätemme olivat irronneet toisistaan. Me joimme muutaman oluen, tilasimme syömistä, kerroin hänelle siitä, miten tuotantoyhtiö luotti minuun ja kirjoittajaryhmääni kuin kallioon. Budjettimme oli käytännössä rajaton; suosio oli korkeampi kuin koskaan ja mitä ikinä William halusi tehdä, hänellä olisi lupa siihen. Hän näytti pieneltä ja nöyrältä, mutta myös innokkaalta. Poistuimme ravintolasta taksilla minun hotellihuoneeseeni, tilasimme viiniä, suutelimme, William päätyi paitsi käsikirjoittajatiimin jäseneksi, myös hahmoksi sarjaan ja sen kautta minun elämääni, siinä vaiheessa oli jo vuosia ollut mahdoton tietää kumpi oli ollut ensin, minun elämäni vai minun tv-sarjani.

Itsari

Kesätoimittajan esihuomautus: Seuraavassa katkelmassa ovat termit "kaikki", "aina" ja "joka vuosi" vain nälkiintyneen kirjoittajapaarian eksplisiittisen havaintofilosofian sivutuotteita, eikä niiden pidä antaa haitata hyvin alkuunpäässyttä juhlintaa. Viettäköön kansakunnan kermavaahto taas ihan sikabileet. Kiitos silti tästäkin mielenkiinnosta.

Niin on taas saavuttu tähän aikaan vuotta, jolloin kansakunta viettää yhteistä itsaria. Hartaina taas muistellaan pula-aikoja ja sotia, tai vaihtoehtoisesti kirotaan sitä että on taas yhden päivän pula-aika ja kaupat kiinni. Itsari on siitä jänskä, että sen varjolla moni löytää sisältään ylväänä haara-asennossa seisovan nationalistin, joka puhkuu ryssävihaa ja vannoo että "silloin joskus" (mielenkiintoinen seikka muuten, että vaikka itsenäistyminen tapahtui vuonna -17, muistellaan joka helvetin vuosi vain ja ainoastaan toisen maailmansodan aikoja) tehtiin asiat just tasan oikein. Vaikkei tehty. Yksinkertaisesti siksi, että jos on sota, eivät asiat ole oikein. Joka vuosi itsarina nähdään lehtien palstoilla jossitteluja, Turun ylioppilaslehtikin (joka pääkirjoituksessaan palautti mieleeni tuon vuosia sitten viimeksi kuulemani nimityksen "itsari" ja josta sen tähän varastin) osallistui tänä vuonna. "Jos" olisimme vielä Venäjää, millaista elämämme olisi. Hirveää, sanovat aina kaikki. Ja näin on "suomalaiset" taas saatu "näkemään" asioiden "todellinen" laita. Harmi ettei Adolf "Adolf" Ehrnrooth ole enää tänä vuonna luonamme, hänen mielenvikaista militaristista seniilipropagandaansa melkein kaipaa, melkein. Kas siinä oli henkilö jota oli ilo inhota. Tai no, "ilo". Ei ihme etteivät Suomesta ole sotien aikaiset asetelmat kadonneet minnekään, kun nuo pahimmat fasistit ovat ensin eläneet toistasataa vuotta ja sitten saaneet media-aikaa kuin tosi-tv:ssä konsanaan. Rasittaa.

Itsari on siitäkin hauska, että tuona päivänä moni lauhaluonteinen nettikirjoittaja alkaa joka vuosi vaahdota siitä, millaista itsarin vietto maassamme on. Ehkä olisi sittenkin pitänyt jättää tämä kirjoittamatta, tehdä kuin Jaakob ja keskittyä kuuntelemaan suomalaista musiikkia. Onneksi päivemmällä kuului huhuja mahdollisesta toveritapaamisesta iltapuolella. Vaikkei toteutuisikaan, jo tieto tästä lämmitti sydämeni niin että voin antaa anteeksi kaikille pahoille ihmisille, jotka ovat kautta historian tehneet pahoja asioita muille luullen toimivansa oikein. Maailma ei koskaan parane, elleivät yksilöt.

Lämpöä ja hyviä ajatuksia, ystävät kalliit.

5.12.04

Kiitos seikkailusta

Viikonlopun kuluessa saavutimme yhteyden televisioon, se kuittasi välittömästi jokaisen asian jota olimme tuskin ehtineet kyynisesti naureskellen kommentoida, ja lopulta oli pakko vain tyytyä hiljaa katselemaan, kun ei enää uskaltanut sanoa mitään, naurunalaiseksi olisi itse joutunut. Opin myös englanninkielisen sanan: "cardigan". Ja opetin englanninkielisen sanan: "yolk".

Lovejoy paljastui ehtyväksi huumorin lähteeksi.

Nyt olen palannut kotiin ja katson elämääni, joka näyttää värittömiltä seiniltä, kulahtaneilta huonekaluilta ja rekkalastilliselta tavaraa, joka kuuluu menneeseen. Joulukuun 2004 minulla ei ole enää suurtakaan yhteyttä tähän tavarakasaan.

Kaikki nämä kirjat, cd-levyt, tämä loputon paperitavaran määrä, nämä hellyttävät pehmolelut (Mainiopossu ja Erik), nämä valokuvat, julisteet ja taulut, nämä vaatteet, nämä pöytälamput, verhot, videokasetit, lehdet, astiat, kaiken on itselleen kerännyt olento, joka luotti ja rakasti ja jolta vietiin pois kyky uskoa ja uskaltaa enää kumpaakaan.

Säälittävintä on ettei ole rohkeuttaa heittää kaikkea pois ja aloittaa alusta, ja vielä säälittävämpää se, että kuvittelee tuollaisten asioiden oikeasti olevan materiaan sidottavissa.


"Yeah I found god
and he was absolutely nothin' like me
He showed me up like some dime-store hooker
who was plain to see
I couldn't take it anymore so I went back to the sea
cuz' that's where fishes go
when fishes get the sense to flee"

(Live / Where fishes go)


4.12.04

It's like never

Lumi kertyä kinos.

Jäätyä ajatus kiinni.

Tämä on yhdestoista paikka, josta Silmänkääntövankila päivittyy, ensimmäinen Mac-päivitys. Voiko kukaan tosissaan osata käyttää näitä koneita, jotka ovat vieraita kuin uni vain harvoin käydyn kaupungin rautatieaseman penkillä? Voiko kukaan muistaa miten liikennevalot nakuttavat eri kaupungeissa, ja jos voi, onko mahdollista kirjoittaa itselleen vaihtoehtoinen historia niiden ääntä lähteenä käyttäen?

Lumi kertyä kinos.

Jäätyä ajatus kiinni.

Oravat säilyvät samannäköisinä kaupungista toiseen siirryttäessä, vain ihmisissä huomaa eroja, satunnaisia nekin. Varikset eivät tunnista, ovat kuin eivät olisi kanssani Turussa koskaan keskustelleet. Niilläkin on ylpeytensä, eikä karkkikaupan valikoima muutu ennen sulkemisaikaa. Aamuisin pipottomat ihmiset palaavat juhlista, nyreän näköisinä, on kiire töihin tai levykauppaan, puurolautanen ei jäähdy tarpeeksi nopeasti. Vain glögi lämmittää, tai sana.

2.12.04

Nuoruus sukkana

Saatoin toki olla osallisena jonkinlaiseen vetoapuun eilen aamulla, mutta kyllä Jani sen varsinaisesti aloitti: "esittele lyhyesti kolme ikimuistoista C=64-peliä valintasi mukaan". En kyennyt valitsemaan kolmea, mutta säännöt muodostuvat sellaisiksi vasta kun joku niitä rikkoo, joten tässä tulee viisi ikimuistoista.

1.Boulder Dash

Pettävän yksinkertaisista elementeistä koostuva konsepti kätkee sisäänsä addiktion ja tunnelman jollaisia ei muualla tule vastaan. Peli ajalta jolloin ideoitiin eikä vielä kopioitu muita. Rockford kulkee läpi loputtomalta tuntuvien luolien ja kerää timantteja, joiden kätkemisessä ihmisluonto ei ole säästellyt kekseliäisyyttään. Täydellinen aivopähkinän ja nopean toiminnan ristisiitos; tuhannet pelatut tunnit takana ja edelleen tähän mielellään palaa. Kaikkia luolia ei ole vieläkään ratkaistu.

2.Bubble Bobble

Kaksinpelin hekumaa. Tiimityö ja verinen kamppailu (siis ruudun tällä puolella verinen) pisteistä vaihtelivat salamannopein käännöksin. Kuplia, bonushedelmiä, riivatun söpöjä mutta tappavia alkuperäisasukeita. Joka kentälle kehittyi oma strategiansa. Viimeksi pelasin tätä kaksinpelinä emulaattorin kautta toissapäivänä.

3.Krakout

Maila, pallo, kasa tiiliä, sekä jumalaton määrä otuksia, joista jokaisella toinen toistaan kummallisempia kykyjä ja vaikutuksia pelaajan etenemiseen. Rento musiikki. Tyylikkääksi viilattu grafiikka. Tässä kehittyi niin taitavaksi, että yksi peli venyi helposti tuollaiseen kahteen tuntiin. Ihan kuin silloin olisi ollut aikaa enemmän.

4.Frankie Goes to Hollywood

Oudoista peleistä (ja niitä silloin riitti) oudoimpia. Murhamysteeri, jossa trippailtiin uinuvan asumalähiön seinillä roikkuvien taulujen kautta outoihin rinnakkaistodellisuuksiin, saatiin murhavihjeitä arkipäivän esineistä ja kerättiin kummallisia karmapisteitä. En silloin niukasti toisella kymmenellä ollessani tajunnut tästä juuri mitään, mutta tunnelma oli mieletön, itse asiassa varsin pelottava. Haudanhiljaisissa asunnoissa luvatta hiippailu oli jännää.

5.Demons of Topaz

Aivan ensimmäisiä pelejä, joita kuusnelosella pelasin, vuosi oli 1985. Tämän mukaan rakensin mieleeni kaavion peruspelistä. Peruspelissä pitää olla kuljettavia tasoja monessa kerroksessa, tikkaita, liukuhihnoja, teleportteja, kerättäviä esineitä ja tolkuton määrä vastaan käveleviä surrealistisia olentoja. En ole varmaan koskaan selvittänyt edes kolmannesta tästä laajasta maailmasta. Viehättää edelleen lupsakkaan rauhallisella pelitahdillaan. Aseessakin oli vain yksi luoti, joka palasi aina bumerangina takaisin, eikä sitä odotellessa voinut ampua ketään muuta.

Sillä minun on valta ja voima ja kunnia

Aika on kummallinen asia. Minä olen tällä hetkellä 27-vuotias, mutta kuukauden kuluttua voin sanoa täyttäväni ensi vuonna 30. Tämän tajuaminen sai minut ymmärtämään kuolemattomuuteni ja inspiroi asettamaan muutamia kirjaimia peräjälkeen kuin sanoiksi, jotka epätoivoisesti lauseita yrittävät rakentaa, muodostuvat kieroutuneiksi virkkeiksi ja kuolevat suurikokoisina elämäänsä kyllästyneinä kappaleina. Anteeksi, lipesin harhapolulle.

Olipa kerran mies, joka asutti pienikokoista yksiötä pienikokoisessa talossa pienen tien vaarallisessa jyrkässä mutkassa. Hän aloitti joka aamu elämänsä keittämällä kupillisen kahvia ja huutamalla kirosanoja tyynyynsä. Tämä mies oli joidenkin laskelmien mukaan parhaassa iässään, noin kolmekymppinen, mutta itse hän oli sitä mieltä, ettei siinä iässä ollut mikään parasta. Kunto oli heikennyt, ystävät kadonneet, talvetkaan eivät olleet sitä kuin ennen. Eteen sentään vielä otti, mutta mitä iloa siitä oli yksinäiselle? Mies piirsi joka aamu ennen töihin lähtöä sarjakuvia, joissa hän kidutti ihmisiä, joita oli joskus tuntenut. Mies hymyili niitä piirtäessään, mutta vain suullaan. Ei hymy ollut enää aikoihin silmiin asti yltänyt.

Olipa sen saman kerran myös nainen, joka asui siinä samassa talossa yhtä pienessä yksiössä vinosti miehen alapuolella. Hän oli sukulaistensa mielestä epäonnistunut, koska oli vielä siinä iässä naimaton ja lapseton, ja hän olisi ollut epäonnistunut vaikka vain toinen näistä määreistä olisi täyttynyt. Nainen söi iltaisin jäätelöä suruunsa ja oksensi sen aamuneljältä potien moraalista krapulaa siitä että oli taas syönyt jäätelöä, mikä lihotti, elettiinhän sentään maailmassa jossa ei saanut näyttää aivan miltä tahansa. Nainen kuunteli joka päivä töistä palattuaan musiikkia istuen nojatuolissaan, hänen suljetut silmänsä värähtelivät kuin hän olisi nukkunut, mutta hän ei nukkunut. Uni pelotti.

Talon pyykkituvassa nainen ja mies kohtasivat eräänä torstaiaamuna kello kymmenen. Mies tunki reikäisiä kalsareitaan pyykkikoneeseen, nainen otti rispaantuneita rintaliivejään ulos viereisestä. Kumpikin katsoi toista syrjäsilmällä ajatellen ettei onneksi ole sentään ihan noin alas vajonnut. Nainen palasi yksiöönsä, avasi television ja näki uutistenlukijan kuolevan kesken lähetyksen aivohalvaukseen. Hän palasi pyykkitupaan, mutta mies oli mennyt, hänkin kotiinsa, parvekkeelle. Mies poltti ensimmäisen tupakan moneen kuukauteen ja katseli hautausmaalla vaeltavia teinejä. Mitä ne tekivät siellä siihen aikaan päivästä? Hän yritti muistella näkemänsä naisen kasvoja, mutta ne olivat alkaneet kadota usvaan. Se oli sääli. Mies olisi halunnut kiduttaa naista sarjakuvassaan.


1.12.04

Occasional flashes of utter brilliance

Olen asettunut uusille sijoille, ikkunastani aukeaa jokilaakson sijasta nyt näkymä hautausmaalle, mikä ei ole huonoin mahdollinen maisema. En edes yritä väittää, ettenkö kaipaisi sitä viidenkymmenen neliön tilaa kaikkine nyt puuttuvine mukavuuksineen, mutta tähänkin tottuu. Toistaiseksi on ollut jollain perverssillä tavalla mukavaa asua keskellä pahvilaatikoitten ja kyljelleen, poikittain & lomittain survottujen huonekalujen kaaosta. Vihdoin olen päässyt hyötykäyttämään toistakymmentä vuotta sitten hankkimiani erityistaitoja: kun teininä muut kaverit pelasivat Commodore 64:llä pelejä, joissa tapettiin ninjoja konekiväärillä, ajettiin vauhdikkailla autoilla tai nuijittiin katujengiläisiä kuonoon, minä vietin päiväkausia sellaisten pelien parissa kuin Blockout, Loopz, Atomix ja Logical ja minulle naurettiin. Eivätpä nauraisi nyt kun näkisivät miten tehokkaasti siirtelen huonekaluja ja laatikoita järjestyksestä toiseen yhdessä neliömäisessä tilassa, jossa tyhjää on aina tasan yhden esineen verran. Tarvittavan loogisen päättelykyvyn määrää ei voi järjellä käsittää. Tämä on tosielämän tietokonepeliä parhaimmillaan; tavoite on saada huone asuttavaan järjestykseen, aikaa noin viikko, minkä jälkeen pelihahmon mielenkiinto touhuun laskee, ja hän jää loppuiäkseen loukkuun kaaoksen keskelle. Peli vaatii pitkäjänteistä harkintaa ja ennakkoonsuunnittelua, mutta ei pidä unohtaa mahdollisesti tarvittavia äkkiratkaisuja. Lisätilaa saa hätätilanteissa avaamalla parvekkeen oven, mutta tällöin pelikentälle vauhdilla valuva kylmä ilma kuluttaa pelaajan energiaa, ja suurissa annoksissa jäädyttää tämän. Jos energia loppuu, on sängyn oltava vapaa; muuten pelaajaa kaatuu lattialle ja menettää yhden elämistään. Peli on mahdollista ratkaista, mutta vain tosi pitkäjänteisellä ja -veteisellä luonteenlaadulla varustettu pelaaja voi siinä todella onnistua.