28.11.04

Voittajafiilis

Kun heräsin puoli kuudelta aamulla vessan lattialta omasta oksennuksestani, oli ensimmäinen ajatus suurinpiirtein "vittu näin". Tyypillistä ilmaisukyvytyöntä känniajattelua, tiedetään, mutta ideana oli tyytyväisyys siitä, että olin täydellisesti saavuttanut sen kaikkiunohtavan tilan jollaista olin etukäteen kaivannut.

Tätä minä lähdin hakemaan, ja tämän minä sain. Tällä hetkellä tosin hiukan huolestuttaa se, etten vieläkään kykene kävelemään suoraan. Pitäisi ruveta kantamaan noita huonekaluja. Vähän väsyttävä ajatus.

27.11.04

Thoughts of a dying atheist

Pitkästä aikaa näin taas unta ufosta, ja tarkoitan nimenomaan tunnistamatonta lentävää esinettä. Se oli suurikokoinen (ehkä tuollainen puolikas standardikokoista jalkapallokenttää) kuusisakarainen tähti, joka hohti vaaleanpunaista väriä metallisesti. Keskiosassa oli maata kohti osoittava kennosto. Tähti ilmestyi taivaalle kosken lailla kuohuavan pilvimassan alle ja kiisi yli järven, jonka rannalla seisoin ihmisjoukon keskellä sitä katsellen. Unessa pidin sitä pilvenä, mikä tuntuu nyt oudolta. "Nopein koskaan näkemäni pilvi!", huusin kun tuo varsin kiinteän näköinen esine syöksyi järven yli horisonttiin ja pian takaisin. Heti huutoni jälkeen maailma muuttui metelin ja välkkeen strobovalohelvetiksi. Ihmiset kirkuivat.

Kun heräsin, luulin että oli päivä, mutta täysikuu se vain valaisi makuuhuoneen kuin spottivalo niin että näin herätyskellon lukeman. Kuu on kirkkaampi tänä aamuna, ei ole pilviä. Näyttää siltä kuulampulta, joka Truman showssa sytytettiin studion taivaalle öisin.

Huomenna muutan, tänään on mahdollisuus illalla viettää laatuaikaa seurassa. Tekisi totta puhuen mieli juoda itsensä viittä vaille hengiltä, mutta ehkä se ei nyt kannata, aamulla pitää olla reippaana kantamassa huonekaluja, sain vanhempanikin houkuteltua paikalle, ei kantamaan niinkään, mutta autosta on kieltämättä hyötyä. Tähän asuntoon on minun jälkeeni muuttamassa tuttu ihminen, mikä tuntuu jotenkin surrealistiselta ajatukselta, mutta toisaalta hyvältä. Tosin pitää siivota paremmin, nolottaisi jättää likaa nurkkiin.

Torstaina katselimme kaverin kanssa Dweezil & Lisaa vaiennetusta tv:stä samalla kun cd-soittimessa soi Frank Zappan We're only in it for the money. Yhdistelmä ei ollut tarkoituksellinen. Huomaako kukaan muu tämän teon äärimmäisen suuren kantaaottavan symboliikan? (Dweezil on Frankin poika, minkä sanon vain sen varalta, että lukijoistani löytyy myös muita kuin minunlaisiani, joiden yleistietokanta koostuu parista ensyklopediallisesta turhaa nippelifaktaa)

Plöki lopetti. En jää kaipaamaan. Kirjoittajan mielipiteet olivat mielestäni vastenmielisiä ja vääriä. Näen oikeuden tapahtuneen. Monet tuntuvat olevan eri mieltä, mitä hämmästelen, mutta tiedän tietenkin maailmaan mahtuvan mielipiteitä. Niitä on ymmärtääkseni varsin paljon.

Koska kaikkialla verkossa törmäsin varoituksiin Internet Explorerin käytöstä, päätin minäkin eilen vaihtaa Firefoxiin. Olin tyytyväinen IE:n käyttäjä, nyt olen tilanteeseeni tyytymätön. Firefox on kömpelömpi. Painikkeet ovat liian pienet ja väärissä paikoissa. Yliopiston webmailin fontti kutistui mikroskooppiseksi. Silmänkääntövankilan kuvituksen "alt"-tekstit eivät näy vaikka hiirenosoittimella kuvia kuinka sohisi. Veikkaan että olen taas huomenna tyytyväinen Explorerin käyttäjä.

Ripustin linnuille talipallon parvekkeelle. Tällä hetkellä sitä nokkii iso talitintti, pieni sinitiainen seuraa puolen metrin etäisyydeltä ja odottelee vuoroaan. On hupaisaa miten ne ovat joskus niin innoissaan ruuasta, että piipittävät ja visertävät koko ruokailun ajan joka nokkaisun välillä. Helpottaa tietää, että minusta on iloa jollekin.

26.11.04

Ethän vain osta mitään, ethän, kulta?
eli "Päivitys saattaa sisältää sanoja, jotka ovat haitallisia lapsille"

On se vaan helvetin hienoa että on tällainen "älä osta mitään" -päivä. Sitä on jo valmiiksi juhlatuulella, en voi olla näin toteamatta, kun aamulla on tekemässä itselleen voileipää ja toteaa siivujen kasvaneen paksulla sinisellä villakankaan mieleen tuovalla homeella toisiinsa kiinni. (eikä yhtään piristä mieltä se ajatus, että illalla alle kaksitoista tuntia sitten söi pari siivua kyseistä leipää) Talossa ei siis ole juurikaan ruokaa. Niinpä on raahauduttava pakkaseen viimeisiä kolikoita laskien tarkoituksena ostaa vain sellainen 80 sentin Pirkka-ruisleipä. Ja Hämeenkadulla tullaan tyrkyttämään nenän eteen julisteita. "Älä osta mitään!" Alkoi siinä sappi kiehua. Avointa vittuilua sellaiselle, joka pennosillaan on menossa ostamaan syödäkseen yhden kuivan leivän ettei nälkiinny. Ellen olisi näin lauhkealuontoinen, ja tätä haluan korostaa, minä ihan oikeasti olen, olisi mielessä käynyt ajatus kertoa niille mielenosoittajille mitä mieltä minä olen heidän "älä osta mitään" -päivästään. Tajusivatko edes hävetä? Minua olisi ainakin heidän asemassaan hävettänyt aika perkeleesti.

24.11.04

Albiinohetki

Puiden oksilta kuivuva veri valui hidastuvina noroina jäätyneiden pikkulintujen ylle routaiseen maahan ja minä en jaksanut ajatella kuin

eilistä leimasi kaverilta lainattu digikamera (thänks, J) jolla ikuistin lähinnä tätä asuntoani sellaisena kuin sen haluan muistaa, mutta myös epäonnistuneiksi tuomittuja auringonlaskunäkymiä tuomiokirkosta, maisemaa parvekkeeltani enkä tietenkään jättänyt käyttämättä hyväkseni tilaisuutta räpsiä muutamia uusia otoksia vankilan seiniä koristamaan

itseään? Miksi? Olin meikannut juhlia varten kerran aiemmin, mutta niitä juhlia ei koskaan tullut ja minä istuin kotona aamukahteen odotellen puhelinsoittoa, keneltä tahansa. Ja taas olisi pitänyt. Mieluummin leikkasin hänen kuvansa pieneksi silpuksi, kirjekuoritin, postitin, nauroin, en enää ollut hänen vankinsa. Oli hänen luonaan ennenkin

juhlittu, nyt on aika palata arkeen. Etukäteen oletin vuosipäivän olevan merkityksellinen, ja kai sillä symbolista arvoa oli. Kuukausien ajan olin miettinyt mikä olisi juhlakirjoitukseni, elättelin eri aikoina kolme erilaista suurta ideaa, toinen toistaan enemmän työtä vaativaa, kunnes viikonloppuna tajusin että olisi parasta olla kirjoittamatta mitään. Otsikko ja kuva kertoivat kaiken tarpeellisen, ja sillä kuvallakin on hassu ominaisuus: se muuttuu kun sitä katsoo tarpeeksi

kauan odotettu päivä: proseminaaritutkielmani, jonka viikko sitten printtasin, kopioin, jaoin kaikille kurssilaisille ja sen jälkeen huomasin otsikossa asiavirheen, käsitellään tänään. Olen valmistautunut saamaan niskaani kuraa ja tonnin ylimielistä halveksuntaa niiltä, jotka tekevät akateemista tutkimusta oikein ja käytäntöjen mukaan, mutta puolustan silti omaa näennäisfilosofista linjaani, joka perustuu siihen, että kun tutkimus on kielellisesti kaunis, jopa, sallittakoon minulle, proosallinen, se on parhaimmillaan. Asiat on kaikki kuitenkin joku käsitellyt aiemmin - uutta on nykyisin enää mahdoton tehdä. Panostettakoon siis kieleen ja

ilmaisuun. Siinä missä varsinkin tämän syksyn kuluessa tunnuin hukkuvan epäasioihin, voi Silmänkääntövankilan vuodesta numero kaksi tulla jotain erilaista, melkein toivon sitä. Olin alkanut väsyä. Nyt tuntuu taas hyvältä

eikä loppu ollut erityisen onnistunut, mutta se oli kuitenkin työtä; sitä pienten asioiden järkähtämätöntä ja toisinaan järjestelmällistä eteenpäin viemistä, jota harva osasi, vielä harvempi jaksoi ja ne loput sitten tekivät. Loppu sai useimmat heistä näyttämään naurettavilta. He eivät olleet elämässään koskaan varautuneet sen kaltaisiin tilanteisiin, koska heistä kenellekään ei ollut tullut mieleen että sellaisia voisi koskaan tulla vastaan kuin kirjoissa. Kuolemaa ilman varsinaista elämän päättymistä, se oli yksi toimiva kuvailu niistä päivistä. Ei henkeä, muttei hengen puutettakaan; jotain pienempää ja merkityksettömämpää. Talven tapaista toimintaa, sen tietämistä, että oli olemassa elämää, mutta yhtä lailla sen hyväksymistä, ettei elämä ollut saavutettavissa, ettei se ollut enää edes näennäisesti toimivassa

tilassa, ja olo on kummallisen kevyt, adrenaliinia.


22.11.04

Musiikista ja ehkä jostain muustakin tulee nyt mieleen asioita

Musiikki on ollut jo vuosia ykkösharrasteeni, olen levyjenkeräilijäluonne ja makuni on moninainen; 70-luvun progehirviöt, suomirock, satunnaiset jazzkiekot ja norjalainen metalli paiskaavat levyhyllyssäni kättä. Vuosi 2004 on stressaavilla vaiheillaan kolhaissut pahasti juuri tätä ajanvietetapaani. Uutta musiikkia olen ostanut muutamiin viime vuosiin verrattuna varsin vähän ja kun raskaat ja levottomat mietteet ovat kiertäneet ajatusten pintakerrosta varpusparven tavoin on ollut vähän niitä hetkiä, joina vain istua alas nojatuoliin ja kuunnella levy pimennetyssä huoneessa alusta loppuun.

Viikko sitten iski pitkästä aikaa se vanha kunnon uudenhankintavimma, pakottava tarve tutustua artistiin, jota en aiemmin kovin hyvin tunne. Tilasin Arimanilta kolme albumia, kaikki yhtyeiltä, jotka ovat jo jonkin aikaa kiehtoneet, mutta jotka ovat vielä kokoelmastani puuttuneet: R.E.M., Depeche Mode ja Smiths. Peruskamaa, tiedetään, mutta kaikkeen ei ole ollut aikaa. Aamulla kuuntelemani REMin Automatic for the people kuulosti tolkuttoman hienolta, ehkä rauhallisemmalta kuin olisin niiden vuosien varrella kuulemieni radiohittien perusteella arvellut. Parhaillaan soi Depeche Moden Exciter, joka ei ainakaan vielä levyn puoliväliin mennessä ole aiheuttanut samanlaista sähköistystä kuin elokuisena yönä Carmabalin kämpillä kuunneltu Violator, mutta ei tätä haukkuakaan voi.

Lyriikankurssi päättyi tänään. Se oli sääli, sillä ne olivat rentoja tunteja ja harjoitukset olivat hauskoja; niiden läpikäynti opettajan rivakalla tahdilla maanantaisin oli lyriikantulkinta parhaimmillaan. Enkä pahana pitänyt sitäkään, että sain rekisteriini 3 opintoviikkoa siitä, että syksyn ajan kirjoitin kerran viikossa runon. Juuri tätä pitäisi opiskelun olla, juuri nimenomaisentarkkaan tätä eikä mitään muuta.

Pyhää vihaa pyykkituvassa

Miksi jotkut jaksavat olla aina niin vihaisia? Se kysymys nousi jälleen mieleeni kun kävin aamusella pesemässä koneellisen pyykkiä ylioppilaskylän pyykkituvassa. Siellä ovat tunteet kuumenneet tämän syksyn aikana rankasti, ja tätä ilmiötä on saanut seurata kätevästi kirjoitetussa muodossa pyykkivuorovarauslistojen marginaaleista. Pesulassa riehuu sota, jota käydään yläaste-englannilla kirjoitetuin iskulausein. Enemmän tai vähemmän toimivalla kielellä heitellyt herjat iskeytyvät maaleihinsa, ilmoitustaulu täyttyy vimmaisesta kirjoituksesta. Aivan tarkkaan en päässyt perille siitä, mistä tämä vihanpito on lähtenyt liikkeelle, mutta oletettavasti sillä on jotain tekemistä niiden kanssa, jotka varailevat koneet puoleksi päiväksi kerrallaan ja tulevat sitten pyykkeineen paikalle milloin ehtivät. Mutta heistä ilmiö on jo ajat sitten laajennut joksikin paljon suuremmaksi.

Itse olen suurempien selkkausten kohtaamiselta välttynyt lähinnä siksi, että aamuihmisenä olen ottanut tavaksi hoidella pyykkini heti kahdeksalta kun koneet lähtevät käyntiin. Silloin pesula on hiljainen, mutta päiväsaikaan on toista. Kävin parisen viikkoa sitten varaamassa itselleni aamuvuoron ja marssin pyykkitupaan iltapäivällä kolmen maissa. Meneillään oli kummallinen tuijotusepisodi; ilmeisesti useista kansalaisuuksista koostuva joukko kyttäsi toisiaan huoneen eri nurkista, ilma oli raskas ja niin ladattu vihalla ja halveksunnalla kaikkea kohtaan, että teki mieli pyytää anteeksi ja kumarrellen poistua. Sinne jäivät tuijottamaan, en jäänyt katsomaan kävivätkö toisiinsa fyysisesti kiinni.

Ylioppilaskyläsäätiö ei varmasti tilannetta paranna viljelemällä virallisia "Varo varasta!" -ilmoituksiaan ympäri pesulaa. "A Thief is lurking!". Yksikö vain? Mikäli tämä joskus yllätetään itse teosta, ei jäljelle taida jäädä paljon tunnistettavaa.

Masentaa miten joka hemmetin asiasta pitää nykypäivänä tulla elämää suurempi riidanaihe.

21.11.04

Aloita päiväsi Belmont-savukkeella!



Kirjalliset työt vainoavat. Proseminaaritutkielmani viime viikolla valmistuttua ajauduin harhaisen keveydentunteen valtaan, ja onnellisena (kaikki on suhteellista) kellunut päivät lyhyet tekemättä mitään mitä kuitenkin pitäisi. Eivät työt lopu, sen paremmin akateemiset kuin henkilökohtaisiin lähtökohtiin perustuvat. Muokkasin tekstejäni julkaisukuntoon, musiikilla vaiensin naapurin jokasunnuntaisin imurinmölyn ja kahvi valui hitaasti nieluani pitkin. Joskus kirjoittamisesta nauttii niin että sisällä kutkuttaa. Toisinaan sitä vihaa, se tuntuu ristiltä joka on annettu kannettavaksi. En osaa selittää tunnetta tarkemmin; ei siinä mitään logiikkaa kaiketi liene.

Ensi sunnuntaina tähän aikaan suoritan muuttoa. Viimeinen viikkoni tässä asunnosa on lähtenyt liikkeelle. Ylireagoinnit alkavat jäädä taakse, jäljellä on lannistunut hyväksyntä. Aikansa kaikella. Olen viettänyt tässä asunnossa kolme tammikuuta, kolme helmikuuta, kolme maaliskuuta, kaksi huhtikuuta, kaksi toukokuuta, kaksi kesäkuuta, kaksi heinäkuuta, kolme elokuuta, neljä syyskuuta, neljä lokakuuta, neljä marraskuuta ja kolme joulukuuta. Olen herännyt moottorisahan ääneen viittä vaille seitsemän. Kevääseen 2003 asti talossa asui kissa, joka vierasti kaikkia muita asukkaita paitsi emäntäänsä ja meitä; sitä on kaivannut. Muslimien rukoushetki kaikui arkisin puoliltapäivin alemmista kerroksista, se alkoi hyvin nopeasti ahdistaa ja oli peitettävä musiikilla, kovalla. Siitäkin on jo aikaa. Naapuritkin enää imuroivat ja pesevät pyykkiä, seksin harrastaminen lakkasi samoihin aikoihin kuin. ("Täydennä itse lause!")

Pohjoinen kutsuu. Olisipa kevät.


"I went away to see an old friend of mine
His sister came over she was out of her mind
She said Jesus had a twin who knew nothing about sin
She was laughing like crazy at the trouble I'm in
Her light eyes were dancing she is insane
Her brother says she's just a bitch with a golden chain
She keeps coming closer saying 'I can feel it in my bones
Schizophrenia is taking me home' "

(Sonic Youth / Schizophrenia)